Ja kolmas luku. Tällä kertaa näkökulma on Yongin (näin huomautuksena, kaikki ovat muuten Kikun näkökulmasta, ellen toisin mainitse).
Kolinaa. Havahduin hereille jo valmiiksi levottomasta unestani, tuijottaen ovelle. Kiku. Tiesin sen. Hän oli palannut. Vieraan kanssa. Kuka tämä ikinä olikin.
Ovi lukittiin. Kuulin sen selvästi pimeässä. Pian kynttilä syttyi palamaan ja valaisi huoneen heikosti. Kiku veti pois puolet kasvoista peittävän tumman liinan. En ollut aivan varma, miksi hän sitä käytti aina… töissä. Varmaan se vaikeutti tunnistamista, jos joku sattuisi hänet näkemään. Mitä ei ikinä tapahtuisi. Hän oli liian taitava.
Hän ei sanonut sanaakaan, vaan käytännössä katsoen viskasi jonkun ihmistä muistuttavan, nyyhkyttävän möykyn minun suuntaani. Se näytti lähes koomiselta, kun otettiin huomioon hänen melko pieni kokonsa. Kynttilä lähti liikkeelle, kulki ohitseni askelten mukana, ja valo katosi pian kokonaan huoneesta.
Odotin hetken, kunnes silmäni tottuivat paremmin pimeään ja Kiku oli varmasti ehtinyt makuuhuoneeseensa asti. Minä nukuin aina olohuoneen sohvalla, tai välillä jopa lattialla. Aiemmin olin joutunut tyytymään lattiaan useasti, mutta nykyisin minun sallittiin vallata sohva. Olin siitä oikein kiitollinen, lattia toi mieleeni kaikki ne inhottavuudet, joita en haluaisi enää koskaan kokea.
Liikahdin lähemmäs möykkyä, joka oli käpertynyt vielä pienemmäksi ja tärisi hiljaa. Hengitys katkeili, niin kuin itkiessä oli tapana. Laskin käteni möykyn olalle. Hän nosti päänsä.
Hän oli surullisen suloinen. Varmaankin samanikäinen kuin minä. Toisin kuin minun, hänen silmänsä eivät vielä olleet tottuneet kunnolla huoneen pimeyteen, ja hän joutui siristelemään nähdäkseen minut paremmin. Näytin luultavasti hänen silmissään vaarattomalta, mikä oli vain hyvä asia. Hänen ei tarvitsisi pelätä minua. Liikahdin eteenpäin, hänen viereensä ja kiedoin käteni hänen ympärilleen varovasti. Minulla ei ollut lohdutuksen sanoja, mutta niitä ei välttämättä tarvittaisi.
"Mitä tapahtui?" kuiskaukseni tuli ulos vaatimattomana henkäyksenä. En saanut vastaukseksi kuin lisää kyyneleitä ja lopulta rauhatonta unta. Itse en nukkunut muutamaan tuntiin silmäystäkään.
Säälin häntä jo valmiiksi. Tiesin, mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Enkä voinut edes varoittaa häntä. Tai olisin, ellen olisi pelännyt niin paljon itseni puolesta. Mutta jotenkin minun pitäisi auttaa… tai katuisin loppuelämäni.
Seuraava aamu oli vähintäänkin outo. Oli outoa herätä siihen todellisuuteen, että siinä vihaamassani asunnossa oli joku kolmas. Joka minun luultavasti ainakin kannattaisi opettaa tavoille. Mahdollisimman nopeasti, ennen kuin Kiku ehtisi sen tekemään.
Poika oli esittäytynyt Xiangiksi. Hän oli kovin ilmeetön, mutta erotin yhä yön kyynelvanat poskilta. Meni jonkin aikaa, ennen kuin sain hänet kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kiku oli käynyt tappamassa Xiangin isoveljen. Se oli hänen mukaansa pitkä tappelu. Ihailtavaa, kyseinen vainaja ansaitsee kunnioitukseni. Soin sen äärimmäisen harvoille (en tosin ollut hirveästi ihmisiä elämässäni tavannut). Kiku ei ollut yksi niistä. Minä pelkäsin häntä, en kunnioittanut. Murhaaja ei ansainnut sitä.
"Älä sano vastaan, ainakaan paljon. Hän ei tykkää siitä yhtään", neuvoin Xiangia. Toivoin pystyväni auttamaan häntä mahdollisimman paljon, joten minun oli valmisteltava häntä pahimpaan. Niissä puitteissa, jotka minulle sallittiin. En saanut mainita Kirklandia, tai oikeastaan mitään häneen liittyvää… toisin sanoen en voinut kertoa, mitä pojalle tulisi tapahtumaan.
"Mitä hän tekee, jos sanoo?" Xiang kysyi, toinen kulma kohotettuna.
"Et halua tietää…" mutisin, tuskin kuuluvasti. Sen ajattelukin teki kipeää, vihasin sitä. Enkä halunnut muistaa sitä uudelleen. Se oli niiden asioiden kärjessä, jotka halusin vain unohtaa.
Hän ei kysellyt enempää aiheesta, ja olin siitä uskomattoman kiitollinen.
"… miksi hän tappaa?" hän oli madaltanut äänen kuiskaukseksi, kuin peläten Kikun kuulevan, vaikkei häntä näkynyt lähimaillakaan. Ummistin silmäni, muistelin Kikun kertomusta.
Japanilaismies hymähti kysymykselleni, ja viittasi minut lähemmäs. En liikahtanut tuumaakaan. En menisi lähellekään tuota miestä. En sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt minulle. Olin myös nähnyt, kuinka hän tuli kotiin yömyöhällä, vaatteet tahrittuina jonkun toisen vereen. Syy lisää pysyä kaukana.
Huomasin, kuinka hänen katseensa kävi kärsimättömäksi, joten lopulta tottelin ja istuin sohvalle, jättäen mahdollisimman suuren tilan väliimme. Hän katsoi minua paheksuvan oloisesti, mutta ei tehnyt tai sanonut asiasta mitään.
"Oliko sinulla paljon vaihtoehtoja, kun Arthur-san toi sinut luokseni?" hän kysyi. Kurtistin kulmiani. Mikä ihmeen kysymys tuo oli olevinaan?
"Ei", vastasin hiljaa. Kiku hymähti jälleen. Minusta tuntui, että hän teki niin aina kun puhuin.
"Ei ollut minullakaan kovin montaa ammattivaihtoehtoa, kun tulin Englantiin", hän sanoi, huulilla kevyt, iloton hymy, "minä teen nyt sitä, minkä parhaiten osaan."
En käsittänyt. Miten toisen ihmisen hengen riistäminen saattoi sitten olla niin helppoa? Miten hän oli ajautunut siihen?
"Siihen tottuu", hän vastasi. Hetken ehdin pelätä, että hän osasi lukea ajatuksia, mutta aloin sitten ajatella järjelläni. Olin varmasti sanonut ajatukseni ääneen. Tein sitä vähän turhan usein.
"Tule."
Lontoo oli pimeänä. Tai sitten liikuimme vain pimeimmillä kaduilla. En ollut varma, kumpi oli totta.
"Tuolla", Kiku osoitti yhtä kylttiä. Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Queen's Men. Nimi oli varmasti ironiaa.
"Tuolla minä tähän ajauduin. Olin tietysti nuorempi kuin nyt. Kuvittele itsesi minun asemaani."
Hän pyysi mahdottomia. En pystyisi kuvittelemaan. Enhän?
"Istut nurkkapöydässä hiljaa, tuijotat muita humalaisia ihmisiä, suurin piirtein selvänä. Huoneen väestö koostuu pelkistä rikollisista, huorista ja niistä, jotka yrittävät hakea suojaa pimeästä. Ei ainuttakaan kunnollista ihmistä, paitsi ehkä juuri ja juuri sinä itse."
Emme missään vaiheessa menneet kyseiseen kapakkaan sisälle, mutta pystyin kuvittelemaan huonon valaistuksen ja kaikki nuo kelvottomat ihmiset. Ja jopa Kikun yhteen nurkkapöytään istumaan. Pisteet hyvälle mielikuvitukselleni.
"Luoksesi tulee harmaantunut, arpinen mies, joka kysyy, kuka olet, mistä tulet, ja mitä olet tekemässä. Et kerro nimeäsi, kerrot tulevasi kaukaa, ja et ole vielä keksinyt, mitä Englannissa teet."
Mielikuvitukseni väänsi tästä miehestä uskomattoman ruman, ja äänestä raakkuvan. Kuvitelman Kiku vastaili tyynenä.
"Hän kysyy, osaatko tappaa ihmisiä. Vastaat osaavasi. Se ei ole mikään ongelma. Hän kertoo erään ystävänsä tarvitsevan palvelusta."
Keskustelu kulki mielessäni luontevasti, ja tiesin jo etukäteen, millaisesta palveluksesta oli kyse.
"Asiasta neuvotellaan, järjestät yhden kuoleman, sinut palkitaan, ja sinusta tulee palkkatappaja."
Loppu, päätin tarinan ajatuksissani. Nyt tiesin ainakin hänen alkuperänsä.
"Sitten, kun maine on tarpeeksi levinnyt, ja rahaa on tarpeeksi, ei tarvitse enää viettää aikaa tuollaisissa paikoissa", hän nyrpisti nenäänsä kevyesti, "vaan ihmiset tulevat luokse. Harvat ja valitut tietävät oikean paikan, mistä etsiä. Ja lehdet kirjoittavat saavutuksista."
Saavutuksista… sana kuulosti niin uskomattoman väärältä. En voinut ymmärtää, kuinka ihmisellä saattoi olla niin vääntynyt moraali.
"Ai niin, minulla on työ tehtävänä", hän sanoi, kuin yhtäkkiä muistaen. Hän ojensi minulle jotain. Se oli samanlainen maski, jollaista hän itsekin käytti aina …töissä. Lakkasin hengittämästä parin sekunnin ajaksi. Hän aikoi ottaa minut mukaan.
Se oli toinen kerta, kun näin jonkun kuolevan. Toinen tuntematon, joka pakeni taivaaseen silmieni edessä. Olin nähnyt ennen Kikun luokse joutumista yhden sellaisen tapauksen, tosin silloin kuolleen sydäntä ei lävistetty terällä. Nälkäkuolema oli erinäköinen.
"Se on työtä", vastasin viimein Xiangin kysymykseen, "joku tulee tänne ja pyytää häntä tappamaan jonkun, ja hän tekee sen."
"Miksi joku halusi tappaa isoveljen?" hän ihmetteli. Purin huultani. Minä tiesin, miksi, ja vihasin itseäni, koska en sanonut sitä hänelle, vaan kohautin olkiani. Kiku ei ollut sitä suoraan kertonut, mutta olin tajunnut sen itse. Hän oli kieltänyt mainitsemasta Kirklandia… joten Kirkland oli pyytänyt sitä. Mutta Xiang oli tuotu tänne… joten Xiang joutuisi kokemaan sen saman kauheuden, mitä minä olin kestänyt. Sitä en olisi toivonut kenellekään. En edes Kikulle tai Kirklandille. Miehille, jotka eivät olleet ihmisiä, vaan sieluttomia eläimiä.
"Yong."
Säpsähdin pahemman kerran. Xiang teki samoin. Kiku seisoi ovensuussa, katse minussa. Nimenomaan minussa. Hän heitti suuntaani jotain kiiltävää, jonka ehdin juuri ja juuri nappaamaan kiinni. Kolikko. Tiesin, mitä minun pitäisi tehdä.
Yleensä olin vain tyytyväinen, kun pääsin ulos talosta. Mutta nyt en halunnut jättää Xiangia yksin. Halusin varmistaa, ettei hänelle kävisi mitään. Mutta kun Kiku tuijotti minua vaativana, nousin ylös ja livahdin mahdollisimman nopeasti ovelle.
Ulkona oli pilvistä. Ja synkkää. Mutta ei satanut. Onneksi, minulla ei ollut minkäänlaista suojaa, enkä välittänyt kastua. Vedin keuhkoni täyteen happea, ilma oli sisällä hieman tunkkainen. Väistelin keskustaan päästyäni aikuisia ja kaikkea muuta, mikä saattoi ylitseni jyrätä, ja onnistuin vihdoin hakemaan sanomalehden. Matkalla takaisin Kikun luo vilkaisin sitä itse. Uutinen Varjon hyökkäyksestä. Hän halusi tietää, olivatko ne keksineet kerrankin kirjoittaa jotain uutta. Syynäsin uutisen läpi, ymmärtämättä kaikkea. Englannin lukeminen tuotti minulle hieman vaikeuksia.
Suureksi helpotuksekseni Xiang oli entisellä paikallaan, kun tulin takaisin. Ihan yhtä hyvässä kunnossa, kuin aiemminkin. Laskin lehden pöydälle ja liikahdin hänen luokseen. Aistin hänen katseestaan kysymyksen, jota olin itsekin miettinyt toisinaan.
Miksi et karkaa?
Minulla oli siihen ollut monta kertaa mahdollisuus. Ja minä halusin pois. Aivan sama, minne, kunhan vain pois Kikun ja Kirklandin luota. Kerran olin jopa yrittänyt, mutta silti palannut. Olin kuin näkymättömässä talutushihnassa.
Minä en pystynyt pakenemaan.
Ja näin~ Tämä oli harvinaisen nopea päivitys, tuskin tulee koskaan toistumaan.
Ja aina saa kommentoida, don't be shy~