Huojuin paikoillani siinä, mihin paljas kauhu oli minut jähmettänyt. En suostunut uskomaan sitä todeksi. Minun kaunis Edwardiniko muka olisi kuollut? Yhtälö oli yhtä mahdoton kuin jos olisin syyttänyt isääni rikolliseksi, tai Gisela Devonia enkeliksi. Maailma tuntui pyörivän ympärilläni kuin väkkärä, jota en pystynyt pysäyttämään. Halusin jäädä paikoilleni hetkeen - siihen yhteen hetkeen, viimeiseen jolloin olin elossa. Tältä siis tuntuu, kun sydän särkyy, mietin musertuneena. En pystynyt kohtaamaan kenenkään katsetta. Edward Cullen - kuollut…

"Bella, me olemme pahoillamme", Alice takelteli korvani juuresta. Tunsin hänen käsivarsieni kietoutuvan ympärilleni, ja sysäsin hänet kauemmas. En kestänyt kenenkään lohtua. En halunnut mitään siitä. Alice näytti ymmärtävän tunteeni, sillä hän jäi seisomaan kauemmas kädet passiivisesti sivuilla roikkuen.

"Olemme todella", Rosalie vahvisti ja niiskautti nenäänsä, vaikka eihän hänestä ollut varsinaisesti itkemään. "Edward… en ikinä ajatellut, että hän todella voisi tehdä sen. Minun olisi pitänyt ottaa hänet vakavammin. Bella - "

Käänsin viivytellen katseeni häneen. Jopa nyt hänen traaginen kauneutensa lävisti jo valmiiksi seulaa muistuttavan sydämeni. Olin näkevinäni oudon ilmeen häivähtävän Rosalien kapeilla kasvoilla, ja sitten hän jo vangitsikin kämmeneni omallaan. Olin liian hämmentynyt estelläkseni.

"Olin väärässä", Rosalie tunnusti vaikeasti. "Olin kaiken aikaa varma siitä, että olet Edwardille joku ohimenevä ihastus... merkityksetön ihmislapsi… luulin, että Edward käytti sinua tunteakseen olevansa taas ihminen... niin minä olisin tehnyt, ainakin. Minä… anteeksi. Giselasta ja kaikesta."

Tilanteen säälittävyys liikutti minua siinä määrin, etten tiennyt, olisiko minun kuulunut itkeä vai nauraa. Olin toivonut niin kovasti, että Rosalie näkisi viimein omat virheensä ja antaisi minulle anteeksi. Mutta että sen piti tapahtua juuri nyt, kun Edward oli... tehnyt tekonsa… Se tuntui kohtalon ivalta. En tehnyt enää mitään Rosalie Halen anteeksipyynnöillä.

"Pyydät turhaan anteeksi", vastasin jäykästi. Ääneni vapisi, vaikka yritänkin pitää sitä epätoivoisesti hallinnassani. "Olit oikeassa minun suhteeni. Minä huijasin Edwardia tekemään itsestäni vampyyrin. Tämä kaikki on minun syytäni."

"Bella, älä", Alice voihkaisi. "Et sinä voi - "

Tuijotin hänet hiljaiseksi. Rosalie avasi suunsa ja sulki sen sitten kuin ei olisi oikein kunnolla tiennyt, miten reagoisi. Suupieleni kääntyivät ylöspäin ilottomaan hymyyn. Olin kenties shokissa tai yksinkertaisesti sekaisin, mutta nyt, kaiken jälkeen osa minusta todella kaipasi hänen vihaansa. Sydämeni suorastaan rukoili häntä syyttämään minua kaikesta. Se olisi ollut täysin oikeutettua - syytinhän minä itsekin itseäni.

Kiedoin käsivarteni ympärilleni ja puristin silmäluomeni tiukasti umpeen. Edward… miten olin ikinä voinut olla niin typerä, että olin huijannut häntä? Olisihan minun pitänyt tietää jo silloin, ettei siitä voisi seurata mitään hyvää. Edwardilla oli ollut omat syynsä pitää minut ihmisenä, ja minä olin silloin ollut liian sokea nähdäkseni, etteivät kaikki syyt suinkaan olleet yksinomaan minun parhaakseni. Hän oli pelännyt oman itsensäkin puolesta. Hän oli pelännyt, ettei voisi elää itsensä kanssa, jos -

Pudistin päätäni. En halunnut ajatella koko asiaa. En silti voinut paeta omaa mieltäni; se vangitsi minut sisäänsä kuin painajainen, se kahlitsi minut kiinni tähän todellisuuteen ja pakotti minut kuljettamaan mielessäni niitä kuvia, joita kaikkein eniten olisin halunnut välttää. Näin silmieni edessä Edwardin sellaisena kuin hän oli ollut ennen - nauravana, ilkikurisena ja elävänä, tummat silmät täynnä rakkautta. Sitten kuva vaihtui ja sieluni silmien eteen kohosi Edward siinä hahmossa, jossa hänen oli täytynyt elää ennen kuolemaansa. Minuun sattui, kun vain kuvittelinkin, miten hänen oli täytynyt kuolla. Hänen oli täytynyt satuttaa itseään... ja hän oli vieläpä kuvitellut ansainneensa sen!

"Ei!" parkaisin ja nostin kädet korvilleni kuin suojaksi liian kovaa ääntä vastaan. "Ei, ei, ei, ei, ei…"

Huutoni vaimeni voivotukseksi ja vajosin tienpenkereen kylmälle sorapohjalle. Sormeni kaivautuivat hiekkaiseen maahan ja heittäydyin kyljelleni, vääntelehdin, kierin, yritin hukuttaa pahaa oloani jatkuvaan liikkeeseen. Tiesin olevani kuollut. Sydämeni ei tuntenut enää kipua, mutta lohtua siitä ei ollut - se oli turtunut, pelkkä kohmeinen kivi rinnassani. Elämäni oli ohi, enkä halunnutkaan sen enempää. Kärsimys oli niin suuri, että se tuntui jähmettävän vartaloni yhdeksi leimuavaksi roihuksi metsän laitaan.

"Edward, ei - "

"Bella!" Alice polvistui viereeni ja tarttui käsivarsiini painaen ranteeni tiukasti yhteen. "Bella, rauhoitu, kyllä tästä selvitään... en tiedä miten, mutta kuitenkin…"

Pudistin päätäni. Kurkustani karkasi epämääräisiä korahduksia, kun ihmisenrefleksini vaativat minua itkemään, vaikka minulla ei ollut enää kykyjä siihen. Tiesin jo, etten selviytyisi tästä. En ikinä selviytyisi tästä ilman Edwardia. Ilman hänen kauniita kasvojaan ja silmiä, joilla oli tapana katsoa minua kuin olisin ollut hänelle kallisarvoisin asia maailmassa. Ilman käsivarsia, jotka olivat kiertyneet ympärilleni varoen ikään kuin Edward olisi pelännyt rikkovansa minut. Hänellä oli ollut tapana suudella otsaani joka aamu. Ja entäpä sitten yöt? Olin kiitollinen siitä, etten pystynyt enää nukkumaan. En voisi milloinkaan ummistaa silmiäni kuulematta Edwardin kehtolaulua korvissani.,

Tempauduin irti Alicen otteesta ja ponkaisin pystyyn. Minun oli nähtävä omin silmin. Olin tullut löytämään Edwardin, ja minä myös löytäisin hänet, vaikka olinkin auttamattomasti myöhässä, vaikka olinkin jo menettänyt kaiken menettämisen arvoisen tässä maailmassa. Edwardin oli saatava tietää, että olin ainakin yrittänyt.

"Bella!" Rosalie huusi nähdessään minun kompuroivan kohti metsää. "Bella, älä mene sinne!"

En kuunnellut. Liikkuminen ei ollut koskaan tuntunut yhtä raskaalta kuin sillä hetkellä, mutta tein silti parhaani. Nostelin jalkoja toisen eteen yhden kerrallaan välittämättä siitä, että sääreni tuntuivat painavan tuhat kiloa, tai siitä, että hiekka luisti jalkojeni alla niin, etten tuntunut pääsevän laisinkaan eteenpäin. Vartaloni vavahteli viheliäisten, pienten askelteni tahdissa. Jokainen pieni soluni kutsui Edwardin nimeä, vaikka ainutkaan tavu ei päässytkään karkaamaan huulieni muodostamasta vankilasta. Suljin Alicen ja Rosalien hätääntyneet äänet tajuntani ulkopuolelle ja pakenin mustien puiden varjoon.

Olin ehtinyt harhailla sinne tänne muutaman minuutin verran, kun havaitsin lumihiutaleiden putoilevan harvakseltaan olkapäilleni ja kerrostuvan paidalleni. Niin sitä pitää, minä kehaisin. Pudotkoon vain lumi ja haudatkoon minut tänne. Minä en välittäisi. Puikkelehdin ylläni nuokkuvien mäntyjen lomassa kuin ammattiurheilija ainakin, joskaan minua ei siivittänyt minkään valtakunnan kilpailuhenkisyys, vaan silkka epätoivo. Mietin, kuinka kauan voisin juosta tällä tavoin, kunnes voimani viimein pettäisivät ja kaatuisin hengettömänä maahan. Kukaties ikuisesti. Sana kalskahti pahaenteisesti pääni sisässä. Kun olin aiemmin kuvitellut ikuisuutta, olin nähnyt poikkeuksetta itseni ja Edwardin. Ajalla tai paikalla ei ollut merkitystä, oli se sitten Cullenien tuttu ja lämmin olohuone, tai maailman viimeinen rajasulku. Silloin ikuisuus oli vaikuttanut miellyttävältä ja lämpöiseltä, ja siinä oli ollut Edwardin vahva tuoksu. Nyt se merkitsi pelkkää hyytävää äärettömyyttä tähtien lailla. Kohotin katseeni ylös ja rukoilin, että taivaankansi olisi pudonnut lopultakin niskaani.

Nopeutin askeleitani ja säntäsin surmanvauhdilla halki metsän ja tuiskuksi yltyvän lumisateen. Talvi oli viimein tulossa. Hyvä; se sopi täydellisesti mielialaani. Kenties voisin vain heittäytyä pitkäkseni maahan ja odottaa, että lumi nielaisisi minut elävältä.

En tiedä kuinka kauan oikein juoksin sillä tavoin tuskaani pakoon vailla määränpäätä. Havahduin ajatuksistani seuraavan kerran, kun pimeys oli jo laskenut sankan viittansa metsän ylle, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, missä olin. En silti osannut pelätä. En pelkäisi enää koskaan, sillä mitään pelättävää ei ollut. En voinut enää menettää mitään.

Hyppelehdin ja laukkasin halki kovaa vauhtia liukkaaksi muuttuvan maankamaran ja yli salakavalasti valkeudesta esiin pistävien kantojen. Äkkiä näin tiheään kasvaneiden puiden lomassa täysin puuttoman aukion, jonka yllä leijui epämiellyttävä rikin ja savunkatkun haju. Suoritin taidokkaan äkkijarrutuksen, josta jopa Rosalie olisi voinut olla ylpeä. Sääli vain, ettei sellaisesta ollut enää minulle mitään iloa. Minusta tuntui kuin ilma olisi yllättäen muuttunut entistäkin kylmemmäksi, tai ehkä minä itse vain olin kohmettunut sisältäpäin. Olin saapunut paikkaan, jossa Edward Cullen oli kuollut. Ihme, etten tuntenut mitään; olisi voinut kuvitella, että pelkkä kuoleman tuntu olisi saanut muutenkin niin epävakaat polveni heikoksi. Sen sijaan minä tunsin itseni kertakaikkisen tyhjäksi. Kuin joku olisi kaivertanut nykyisin niin hyödyttömät elimeni sisältäni ja haudannut ne lumihankeen. Kenties sielunikin oli huijattu jollakin tavalla sisältäni, suljettu samaan hautaan Edwardin kanssa.

Hengitin hitaasti sisään ja ulos. Nyt kun minulla oli tilaisuus, en enää ollutkaan niin innokas lähestymään aukiota. Pelkäsin sitä, mitä saattaisin löytää sieltä, tai ehkä pelkäsin vain sitä, mitä en koskaan onnistuisi löytämään. Vauhdikkaat askeleeni muuttuivat vapisevaksi hiippailuksi, kun lähestyin aukiota. Pakottauduin olemaan hengittämättä; rikinkatku oli liikaa tajunnalleni.

Aukiolle päästyäni pudottauduin polvilleni lumen hautaamaan tuhkaan. Kouraisin tuhkaa sormiini ja annoin sen valua sormieni välistä takaisin maahan. Kuin Edwardin muotoinen rakkaus, kuin elämä itse. Toivoin salaman iskevän ja tappavan minut siihen paikkaan.

"Edward", kuiskasin ja painoin poskeni vasten viileää maata. "Anna anteeksi, Edward Cullen. En tarkoittanut. Ole kiltti ja anna anteeksi. Anteeksi, anteeksi, anteeksi…"

Sanani muuttuivat rukoukseksi, jonkinlaiseksi merkityksettömäksi mantraksi, kunnes en enää itsekään kunnolla tiennyt, mitä toistelin. Sillä ei ollut merkitystä. En saisi anteeksi, vaikka olisin tehnyt mitä. En koskaan saisi anteeksi. Olin niin kuin susi siinä sadussa, muistelin. Sadussa, jota Charlie oli kertonut minulle, kun olin lapsi. Suden vatsaan työnnettiin kiviä ja se ommeltiin umpeen niin, että se murtui oman painonsa alla. Minä olin susi ja syyllisyyteni toimitti kivikasani virkaa. Sormeni hyväilivät hienoa maata kuin olisin voinut koskettaa Edwardia, ja kaikkea sitä, mitä meillä oli pitänyt olla.

Pensaista kantautuva äkillinen kahahdus kiinnitti huomioni. Tällä kertaa en edes vaivautunut kuvittelemaan, että kyseessä olisi voinut karhu tai peura; ääni oli liian vaimea ja inhimillinen sellaiseen. Alice siis, päättelin minua ympäröivän sumun lävitse - en uskonut Rosalien antaneen minulle niin paljon anteeksi, että hän olisi vaivautunut etsimään minua pimeästä metsästä. Kohottauduin istumaan lumen ja tuhkan täyttämässä maassa, enkä voinut estää viimeistä toivon sädettä nousemasta raiskatussa sydämessäni. Entä jos kyseessä olikin Edward? Askeleet olivat loppujen lopuksi liian reippaita kuuluakseen keijukais-Alicelle, järkeilin. Tiesin olevani naurettava. Edward oli kuollut, eivätkä kuolleet nousseet haudoistaan. Eivät edes vampyyrit. Silti halusin uskoa, että jollakin ihmeellisellä tavalla Edward harppoisi esiin pensaista suu puolittaiseen hymyyn taipuneena. Halusin kuvitella, että hän vetäisi minut syliinsä, pörröttäisi hiuksiani ja mutisisi vasten kaulaani: "Höpsö Bella. Luulitko todella, että jättäisin sinut?"
Kuva verkkokalvollani oli niin elävä, että melkein itsekin uskoin siihen. Nousin jo valmiiksi jaloilleni ja tähyilin pensaikon suuntaan sydän unelmia täynnä. En ehtinyt kuitenkaan ottaa kuin yhden epäröivän askeleen tiheikköä kohtaan, kun joku jo tarttui hiuksiini takaapäin ja nykäisi pääni taaksepäin. Kiljaisin yllättyneenä. Kipu repi päänahkaani kuin se olisi ollut repeytymäisillään irti. Samassa vahvat sormet puristuivat kurkkuni ympärille.

"Sinä tapoit Edwardin, kirottu noita", tytön ääni kähisi korvaani. "Älä luulekaan, että pääset tästä näin helpolla."

Kiepsahdin väkivalloin ympäri ja kohtasin Gisela Devonin sekapäisen katseen. Hänessä ei ollut enää mitään viehättävää tai hentoa; hänen suunsa oli ammollaan kuin avautuneena huutoon, jota ei kuulunut, ja hänen mustissa silmissään välkkyi mielipuolisuus. Hän veti jälleen hiuksistani yliluonnollisella voimalla. Huusin.

Gisela väänsi käsivarteni selän taakse ja paiskasi minut voimalla vasten lähintä puuta. Kaarna raapi selkääni, kun valuin törmäyksen voimasta maahan.

"Mikä hätänä?" Gisela sihisi melkeinpä pettyneenä. Hän harppoi luokseni, takertui minuun ja nosti minut väkisin pystyyn. Olin kuin räsynukke hänen vampyyrinotteessaan. "Etkö edes pistä vastaan? Olen pettynyt sinuun. Hyvin pettynyt."

Hänen kyntensä raapaisivat veretöntä ihoani ja minä suljin silmäni. Yritin kuvitella olevani jossakin muualla. Ei, en minä aikonut taistella vastaan. Tiesin kyllä, että olisin pystynyt siihen - en nyt ehkä varsinaisesti voittamaan, mutta suojelemaan itseäni joka tapauksessa. Minä vain en yksinkertaisesti tahtonut. En käsittänyt, mitä merkitystä sillä olisi muka voinut olla. Toivoin vain, että Gisela tekisi tekonsa nopeasti ja antaisi minun kuolla.

"En ymmärrä, mitä Edward sinussa ikinä näki", Gisela sanoi ylemmyydentuntoisesti sysätessään minut takaisin maahan. Kuin räsynuken, toistin. Kohotin käteni pääni suojaksi, kun hän suuntasi terävän potkun kylkeeni. Ihmisen potku ei olisi voinut minua enää satuttaa, mutta vampyyrin jalkaterän isku… yhtä hyvin hän olisi voinut iskeä veitsen lapaluideni väliin ja kääntää sitä siinä. Hukutin huutoni tuhkaan. Edwardin tuhkaan.

"Sinä olet pelkkä - " hän potkaisi minua uudelleen, " - heikko - ", hän iski nyrkkinsä poskeeni, " - ruma - ", ja taas; valitin, " - manipuloiva - ", äännähdin hiljaisen myöntymikseni sanalle, " - ihmispentu. Ja arvaa mitä, Bella Swan?"

Hän repi jälleen hiuksiani ja pakotti minut kohtaamaan katseensa. Jotenkin hän oli saanut käsiinsä veitsen ja painoi sitä nyt kurkulleni siihen, missä Edwardin hampaiden jättämät jäljet olivat yhä heikkoina sijainneet. Suljin silmäni haluamatta katsella kuolemaani. Suljin silmäni, ja rukoilin, että Edward oli ollut väärässä väittäessään, ettei vampyyreille ollut taivasta.

"Arvaa mitä?" Gisela toisti ja upotti veitsensä kärjen ihoni alle. Parahdin yllättyneenä ja jäin haukkomaan henkeäni. "Sinä kuolet."

Ei hän minua tappamaan pystynyt, ei sillä tavalla. Lojuessani hervottomana siinä hänen hentoisten käsiensä otteessa minä muistin selvääkin selvemmin sen, mitä Edward oli sanonut minulle jäljittäjä Jamesin aikana. Ainoa tapa tappaa vampyyri on repiä hänet kappaleiksi ja sitten polttaa jäännökset. Näin Giselan silmistä, että juuri sellainen kohtalo minua odotti. Kumma kyllä en tuntenut pelkoa lähestyvän kuolemani vuoksi. Surua vain, ja jonkinlaista hermostusta; en halunnut sen tekevän kipeää.

Hän pudotti minut otteestaan maahan kuin toivoen minun tekevän viimeisen surkean pakoyrityksen. Olin kuitenkin aivan liian pyörällä päästäni edes yrittääkseni mitään sellaista. Gisela tuhahti pettyneenä ja tarttui käsivarteeni paljastettu veitsi toisessa kädessään. Käänsin katseeni ylläni heijastuviin tähtiin ja yritin unohtaa olinpaikkani. Lumihiutaleet putoilivat yhä yllemme, mutta tällä kertaa nopeammin. Ne kieppuivat kuin balettitanssijat ja pirut kuolemantanssinsa tahdissa.

Äkillinen ilmavirta kulki ylitseni ja tiesin Giselan kohottaneen kätensä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt iskemään, ennen kuin toisenlainen tuuli pyyhkäisi meitä vasten mustan varjon muodossa. Se iskeytyi täydellä voimalla päin Giselaa ja sysäsi hänet pois minun päältäni. Kuulin Giselan huutavan ja kohotin tokkuraista päätäni nähdäkseni paremmin. Pimeys oli kuitenkin tehdä sen mahdottomaksi. Tarkkaakin tarkemmat silmäni erottivat parhaimmillaankin pelkän hurjalla nopeudella pyörivän hahmon, mustan ja valkoisen sekaisen varjon, joka piteli Giselaa loitolla minusta. Korkea, suden ulvontaa muistuttava ääni purkautui Giselan kurkusta. Siihen vastasi toinen ääni - paljon matalampi murina. Jähmetyin paikoilleni. Tiesin tuntevani tuon äänen.

Siinä samassa hän jo kiepsahtikin eteeni ja loi julmistuneen katseensa suoraan kasvoihini.

"Mene sivummalle", Edward komensi ääni raivosta paksuna.

Olin niin pyörällä päästäni, etten ymmärtänyt totella. Minä ainoastaan tuijotin häntä - suorastaan ahmin häntä katseellani. Hän näytti niin erilaiselta kuin ennen lähtöään. Hän oli paljon vakavampi ja vihaisempi; hänen nälkäiset silmänsä näyttivät ikääntyneen monta ihmisvuotta. Hänen suunsa oli avautunut raivostuneeseen murinaan, joka purkautui ilmoille joka kerta kun Gisela lähestyi minua.

"Bella", Edward ärähti tuskastuneena. "Tee edes kerran elämässäsi niin kuin minä käsken!"

Heräsin transsistani ja peräännyin aukion laitaan. Toivoni ei siis sittenkään ollut ollut turhaa. Edward oli tässä, ja Edward oli elossa. Tunsin vastustamattoman, kaikentäyttävän ilontunteen leimahtavan rinnassani niin hallitsevana, että olin pakahtua pelkkään tunteeseen. Nauroin ja halasin lähintä puuta. Edward oli täällä. Kaikki oli hyvin.

Alhaalla aukiolla Gisela näytti olevan kokonaan toisenlaisten ajatusten vallassa. Tajuttuaan olevansa vastakkain rakkautensa kohteen kanssa hän ei näköjään tiennyt alkuunkaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänen murhanhimoiset silmänsä pälyilivät yhä minua, mutta veitsi hänen kädessään näytti olevan putoamaisillaan. Hän otti epäröivän askeleen minun suuntaani, ja Edward hyökkäsi hänen eteensä jokainen pienikin lihas raivosta jännittyneenä.

"Edward", Gisela hengähti. "Väistä!"

"Hulluko sinä olet?"

Giselan piirteet vääristyivät. "Edward, älä tee tätä minulle. Etkö sinä tiedä, että minä rakastan sinua? Olen yrittänyt selittää sitä sinulle puolet elämästäni ja sinä - sinä vain tuijotat kaipaavasti tuota kehitysvammaista vampyyria!"

Edward vilkaisi minua, ja painauduin tiukemmin puutani vasten. En halunnut tietää, mitä hän sillä nimenomaisella hetkellä oikein näki; hänen kasvonsa olivat niin vakavat, ja hänen katseensa niin tyhjä. Pelkäsin, ettei hän rakastaisi minua enää nähdessään minut vampyyrin hahmossani. Pelkäsin, että hän pitäisi minua hirviönä, kuten hän piti itseäänkin.

"Et tiedä, millä leikit", Edward sanoi käheästi. "Voisin tappaa sinut tähän paikkaan, Gisela!"

"Enkä minä välittäisi", Gisela sanoi niiskaisten. "Mieluummin olisin nähnyt sinut kuolleena kuin hänen kanssaan!"

Edward kohotti kätensä.

"Edward", minä pyysin hiljaa; en edes tiennyt, kuuliko hän ääneni. "Älä. Anna hänen olla."

Suuttumus väreili hänen komeilla kasvoillaan, kun hän kääntyi katsomaan minua. "Hän yritti tappaa sinut, Bella Swan", Edward äyskähti.

"Mutta minä olen tässä." En tiennyt lohduttiko se häntä. Hänen katseessaan ei ollut jälkeäkään siitä ylitsevuotavasta rakkaudesta, jonka lämmössä olin tottunut paistattelemaan. Tunsin oloni epävarmaksi.

Edward ärisi ja ravisti päätään itsekseen kuin käyden jonkinlaista sisäistä kamppailua itsensä kanssa. Viimein hän pärskähti ja käänsi päänsä pois.

"Mene kotiin, Gisela. Carlisle pitää sinusta huolen myöhemmin."

"Ikään kuin hän välittäisi!"

Raivo välkähti Edwardin katseessa kuin terävä veitsi. "Totta kai hän välittää! Luuletko sinä todella, että minä olen ainoa, joka halusi Bellan perheeseemme?"

"Mutta Edward, hänestä ei ole siihen! Koko matkan aikana hänestä on ollut pelkkää vaivaa! Jos olisit kuullut, miten hän valitti - miten hän vaati pysähdyksiä - olisit voinut kuolla, ja Bella vain halusi levätä!" Gisela kirkui osoittaen minua pitkän sormensa kynnellä. Minun olisi pitänyt väittää vastaan, tiedän sen. En kuitenkaan keksinyt ainuttakaan sopivaa vastaväitettä.

Edward kohotti kätensä ja löi Giselaa. Hän kiljahti kauhistuneena, minä nostin käteni suuni peitoksi. Pelkäsin, että Edward toistaisi tekonsa, tai että Gisela kävisi hänen kimppuunsa. Gisela ei kuitenkaan tehnyt mitään - hän ainoastaan tuijotti Edwardia ällistyneenä kämmen kipeällä poskellaan kuin hänen kultaisena pitämänsä pokaali olisikin paljastunut kullatuksi raudaksi. Edward laski kämmenensä ja perääntyi lähemmäs minua.

"Mene kotiin", hän tiuskahti. "Ryömi Denaliin ja keksi helvetinmoinen puolustus itsellesi!"

Totteliko Gisela Edwardin käskyjä vai ei, sitä en saanut selville. Hän käännähti huuliaan mutristellen ja lähti harppomaan kiivaasti puiden suojaan. En lainkaan ihmetellyt hänen päätöstään luovuttaa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Edward olisi valmistautunut repimään häntä kappaleiksi, jos hän yrittäisi vielä aiheuttaa hankaluuksia, enkä uskonut hänen varsinaisesti haluavan esitellä pahimpia puoliaan Edwardin läsnä ollessa. Yhtä kaikki olin helpottunut siitä, miten vaivattomasti koko tilanne oli selvinnyt.

Edward jätti aukean ja tuli luokseni. Hän pysähtyi metrin, parin päähän minusta ja risti käsivarret rinnalleen selvästikään tietämättä mitä sanoa. Tunsin oloni vaivaantuneeksi hänen tarkkaavaisen katseensa kohteena. En kuitenkaan osannut puhua sen enempää kuin hänkään; olin liian keskittynyt katselemaan häntä ja varmistumaan siitä, että hän todella oli elossa. Hän näytti kauniimmalta kuin koskaan aiemmin. Olisin halunnut ojentaa käteni ja koskettaa häntä, mutta rohkeuteni ei riittänyt.

En tiedä kuinka kauan me vain seisoimme siinä ja katselimme toisiamme; jälkeenpäin se tuntui kokonaiselta ikuisuudelta. Viimein havahduin siihen, että Edward liikahti eteenpäin ja pyyhkäisi olkapäilleni kertyneen lumikerroksen syrjään. Hän katsoi minua haroen kuparinruskeita hiuksiaan. Polveni löivät loukkua pelkän yhden katseen voimasta.

"Mitä minä oikein teen sinun kanssasi, Bella Swan?" Edward puuskahti, enkä vieläkään oikein osannut päätellä, oliko hän vihainen vai ei. "Sait viimein mitä halusit; sait tilaisuuden puolustaa itseäsi. Mutta sinä vain esität Lois Lanen osaa. Mikset tapellut vastaan?"

En pystynyt kohtaamaan hänen katsettaan. "Ei siinä ollut mitään mieltä."

"Mitä?"

"Ei siinä ollut mitään mieltä", toistin lujempaa. "Luulin sinua kuolleeksi."

Hän huokaisi; tunsin eleen viileänä henkäyksenä ihollani. Painauduin lähemmäs häntä tahtomattakin, vaikka en uskaltanutkaan koskettaa häntä. Hän oli niin lähellä, ja silti miljoonien kilometrien päässä.

"Bella - " Edward aloitti, sulki sitten suunsa ja hymähti. "Unohda. Ei siinä ole mitään järkeä. Ethän sinä ole koskaan aiemminkaan uskonut rakastavaa vampyyripoikaystävääsi, joka ajattelee ainoastaan sinun parastasi."

"Edward, anteeksi", minä inahdin. En pystynyt vaientamaan itseäni enää hetkeäkään; pelkäsin, etten saisi koskaan suutani auki, jos en tekisi sitä heti. "Anteeksi kaikesta! Minun olisi pitänyt uskoa sinua, kun sanoit, ettet halua tehdä minusta vampyyria, en olisi saanut olla niin - niin kärsimätön ja - ja - ja typerä ja lapsellinen! Luoja, Edward, luulin, että sinä olit kuollut! Ikuisuus ilman sinua! En ole ikinä pelännyt niin paljon, tai - tai vihannut itseäni, ja - toivon todella, että voisit lukea minun ajatukseni nyt! Sitten ainakin tietäisit, kuinka mielettömän pahoillani olen."

Tuijotin häntä lohduttomin silmin. Hän avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään. Yritin turhaan lukea hänen ilmeitään - hänen mustat silmänsä kiilsivät pimeydessä kuin peili, joka heijasti minulle oman kuvajaiseni.

"Edward, älä ole noin hiljaa!"

Hän liikahti. "Mitä sinä haluat minun sanovan?"

"Että et halua kuolla enää!" minä kiljaisin. "Sano vaikka, että vihaat minua, tai ettet halua enää koskaan nähdä minua - kestän sen kyllä. Mutta minun elämäni loppuu, jos sinä sanot haluavasi kuolla."

Edwardin jäykät piirteet sulivat, ja hän melkein hymyili. "En minä halua kuolla, Bella."

"Sanotko tuon siksi, että minä käskin, vai siksi, että tarkoitat sitä?" minä tiukkasin.

"Tarkoitan sitä."
Hengähdin helpotuksesta ja vaikenin sitten keksimättä enää mitään sanottavaa. Olin saanut vastauksen toiseen niistä kysymyksistä, jotka olivat painaneet mieltäni; toisen kysymiseen en löytänytkään tarpeeksi rohkeutta. Toivoin, että olisin vain voinut syöksyä Edwardin syliin kuin jonkin elokuvan romanttisessa kohtauksessa, ja unohtaa kaiken pahan. Tuntui pahalta ajatella, ettei todellinen maailma toiminut sillä tavalla. Mietin, mahtaisiko hän nyt viimein kävellä luotani. Oliko hän viimein saanut tarpeekseen minusta ja siitä rakkaudesta, jota ei ollut alunperinkään tarkoitettu toimivaksi?

Yhtäkkiä tunsin viileiden sormenpäiden sipaisevan poskeani ja laskeutuvan sitten kaulalleni. Edward siveli kaulaani siitä kohdasta, mihin hän oli alle viikko sitten upottanut hampaansa. Hänen katseensa takertui kaulaani ja liukui sitten eteenpäin - turvonneelle poskelleni ja kaulalle, johon Gisela oli veitsensä iskenyt.

"Sattuuko sinuun?" Edward halusi tietää.

Mietin hetken vastausta. Nostin käteni ja tunnustelin kaulaani. Haavaa ei tuntunut enää; nähtävästi en ainoastaan ollut vahva, vaan myös paranin nopeasti.

"Ei", minä sanoin irvistäen. "Ei satu."

"Valehtelet. Näen sen ilmeestäsi."

Siirsin katseeni kiireesti rähjäisiin kengänkärkiini. Sanan varsinaisimmassa mielessä minuun ei sattunut. En silti pystynyt tuntemaan itseäni täysin ehjäksi. Sydämeni oli edelleen kipeä ja sijoiltaan vääristynyt.

Edwardin kädet laskeutuivat olkapäilleni ja jäivät lepäämään siihen lämpiminä ja lohduttavina. Kohotin leukaani ja katsoin häntä silmiin. Puolittainen hymy valaisi hänen ihastuttavia kasvojaan, ja sitten hän kumartui. Hän painoi leukansa hiuksiini ja hengitti syvään tuoksuani. Jäykistyin hänen syleilyssään.

"Tiedän, en tuoksu enää itseltäni", kiirehdin vakuuttamaan. "Jasper sanoi."
"En minä siitä välitä, Bella."

Hänen huulensa koskettivat otsaani ja sipaisivat poskipäätäni. Hän tarttui hiuksiini ja veti päätäni hellästi taaksepäin. Pidättelin voihkausta purkautumasta huuliltani. Edward ei voinut tietää, että Gisela oli vain vähän aikaa sitten repinyt päänahkaani. Hän ei voinut tietää, kuinka hänen kosketuksensa sattui. En silti valittanut, vaan painauduin häntä vasten hitaasti siltä varalta, että hän päättäisikin sysätä minut pois. Niin ei tapahtunut. Edwardin pitkät käsivarret kiertyivät ympärilleni ja pitelivät minua häntä vasten. Olisin voinut itkeä helpotuksesta. Olin saanut takaisin kaiken sen, minkä ehdin jo kuvitella menettäneeni.

Hän kallisti päätään ja suuteli minua. Se alkoi varovaisena ja viattomana, ikään kuin Edward olisi halunnut varmistaa, etteivät huulteni kaaret olleet muuttuneet miksikään. Hän vangitsi alahuuleni omiensa väliin ja hyväili sitä hellästi. Pujotin käteni hänen hiuksiinsa. Suudelma syveni; Edward raotti huuliani omillaan ja suuteli minua tavalla, jolla ei olisi ajatellutkaan koskettavansa minua, kun olin ollut vielä ihminen. Hänen huulensa vaelsivat omiani vasten janoten kosketusta, vaatien vakuutusta siitä, että minä olin yhä minä. Väristys kulki selkärankaani pitkin ja valahdin hervottomani häntä vasten.

Edward nauroi kannatellessaan painoani itseään vasten. "Jotkut asiat eivät näköjään ikinä muutu!"

"Siltä näyttää." Hymyilin niukasti. "Edward, tarkoittaako tämä - annatko sinä minulle anteeksi?"

"En minä ollut koskaan vihainen sinulle. En voisi vihata sinua. Itseäni vain."

"Mutta minä olen vampyyri nyt", painostin tahtomattanikin; minun oli saatava varmuus asioista. "Sinä halusit minun olevan ihminen."

Hän suuteli minua uudelleen, ja piteli minua sitten käsivarrenmitan päässä voidakseen katsoa minua kunnolla. "Bella, vampyyri tai ihminen, olet yhä kaunein olento jonka olen tavannut. Ja minä rakastan sinua edelleen. Enemmän kuin elämää itseään", hän lisäsi hymyillen sillä tavoin apean huvittuneesti, että tiesin, ettei hän aikonut sanoa mitään, mitä olisin todella halunnut kuulla. "Muuten olisin jo kuollut."

"Alice ja Rosalie luulevat sinua kuolleeksi. He sanoivat minullekin - olit polttanut tämän aukion - "

"Istutaan", ehdotti Edward. Sanojensa vakuudeksi hän vajosi maahan lumen keskelle pidellen minua edelleen sylissään. Hautasin pääni vasten hänen olkaansa ja hengitin hänen vahvaa tuoksuaan keuhkoihini. Tunsin sen vielä vahvemmin nyt, kun vampyyrin aistit olivat ottaneet minusta vallan.

"Aioin tehdä sen tänä iltana. Tämä aukio - " Edward vilkuili ympärilleen alakuloisesti. "Se on osa epäonnistunutta yritystäni. Tänä iltana minun piti onnistua. Sitten kuulin Rosalien ajatukset ja sen, miten hän syytti itseään, koska oli antanut Giselan jättää sinut jollekin huoltoasemalle. Bella, minä olin huolissani sinun puolestasi!"
"Miksi?" pakottauduin naurahtamaan. "Eihän minua huoltoasemalla kukaan uhannut!"

"Ei, mutta sinä olisit voinut uhata jotakuta."

Painoin päätäni muistaessani Markin.

"Sitten kuulin Rosalien ajatuksista, että olit karannut tänne, metsään. En minä sinun vuoksesi halunnut kuolla, Bella, vaan sen vuoksi, että olin satuttanut sinua. Ajattelin - " hän vaikeni. "Ajattelin, että olin tuhonnut sinut. Mutta nyt sinä istut siinä vahvana ja kauniina ja viimeistä piirtoa myöten sinuna ja - " Edward voihkaisi. "Minä rakastan sinua edelleen."

"Pelkäsin, että alkaisit vihata minua, koska huijasin sinua sillä tavalla. Se vain vaikutti niin viisaalta silloin. Halusin olla niin kuin sinä."

"No, sait tahtosi lävitse. Ja nyt arvatenkin kadut." Edwardin hymy oli karu ja pelokas yhtä aikaa.

Pudistin päätäni. "Kaduin, kun luulin sinua kuolleeksi."

"Bella, ei puhuta siitä, eihän?" rukoili Edward.

"Mitä sitten?"

"En minä tiedä. Meidän pitäisi kai mennä kertomaan Rosalielle ja Alicelle, että olen yhä elävien kuolleiden kirjoissa", Edward arveli niukasti hymyillen.

Nyökkäsin, ja nousin puolittain ylös maasta. Edward kuitenkin tarttui minua ranteesta ja veti minut takaisin alas. Tunsin hänen huuliensa hivelevän korvaani.

"Sanoin, että meidän pitäisi. Olen viettänyt liian monta päivää kuvitellen, etten enää koskaan voisi katsoa sinua silmästä silmään. En halua liikkua vielä."

Eikä kumpikaan meistä liikkunut.

En ollut koskaan aiemmin tuntenut itseäni niin täydellisen onnelliseksi. Tuntui kuin olisin lopultakin ollut kokonainen. Minulla oli Edward ja ikuisuuteni - paras mahdollinen yhtälö, jonka olisin voinut luoda omalle kohdalleni. En halunnut liikkua minnekään. Vietin suurimman osan yöstä Edwardin kanssa sen suuren, valkorunkoisen puun juurella ja yksinkertaisesti kuuntelin hänen tasaista hengitystään korvani juuressa. Minun oli edelleen vaikea uskoa, että hän todella oli siinä. Toisinaan tuli hetkiä, jolloin pelkäsin olevani unessa ja minun oli nipistettävä itseäni vakuuttuakseni siitä, etten enää heräisi tästä hetkestä. En enää koskaan heräisi.

Olimme suurimman osan ajasta täysin hiljaa ja annoimme ajatustemme vaeltaa omia ratojaan. Välillä Edward avasi suunsa ja pahoitteli sitä tapaa, jolla oli jättänyt minut saatuaan muutokseni aikaan. Omien sanojensa mukaan hän oli yksinkertaisesti ollut peloissaan, ja sitäkin enemmän häpeissään. Hän ei ollut halunnut nähdä vihaa silmissäni. Minä kerroin hänelle ajomatkasta Alicen, Rosalien ja Giselan kanssa. Puhuin hänelle sisimpääni jäytäneistä peloista. Pitkistä öistä, jolloin tuijotin tähdetöntä taivasta ja kuvittelin kaiken olevan ohi.

Hän sulki pienen kämmeneni omiensa väliin ja osoitti taivaalle. "Tänä yönä sinun ei tarvitse murehtia pilvistä. Katso!"

Lumisade oli lakannut, ja taivas yläpuolellamme kimmelsi miljoonista pienistä tähdistä. Sykerryin Edwardin syliin ja hengitin kirpeää yöilmaa.

Tunsin Edwardin suutelevan kaulaani. "Toivon vain, ettet ikävysty tähtiin. Tulet katselemaan niitä monen sadan vuoden ajan."

"Ei sillä ole väliä", minä vakuutin hymyillen ja käännyin ympäri hänen sylissään. "Niin kauan kuin sinä olet siinä."

"Minä olen aina tässä."

"Ei enää typeriä itsemurhayrityksiä."

Edward irvisti. "Se taisi olla tosiaan aika typerää. Minun olisi pitänyt jäädä ja korjata aikaansaannokseni, tai ainakin auttaa sinun tilannettasi. Mutta - " hän katsoi minua avuttomana. "Minä vain pelkäsin tuhonneeni sinut. En halunnut kuulla sinun sanovan, kuinka paljon vihaat minua."

"En minä sinua vihaa. Tätähän minä halusin", minä intin. "Kauanko sinulta kestää uskoa se?"

"Ikuisuus?" Edward heitti summassa.

Nauroin ja vangitsin hänen huulensa uuteen suudelmaan.

Kultainen aamunsarastus ehti hiipiä metsän ylle, ennen kuin Edward ja minä viimein irrottauduimme suurimmaksi osaksi äänettömästi kommunikaatiostamme ja taivalsimme metsän halki takaisin parkkipaikalle. Edward piteli minua tiukasti kädestä, ja tällä kertaa pysyin vaivattomasti hänen pitkien askeltensa tahdissa. Huomasin hänen olevan aidosti iloinen, vaikka samalla hän vilkuilikin minua levottomasti silmänurkastaan kuin peläten, että päättäisin sittenkin alkaa syyttää häntä asioista, joista häntä ei oikeastaan voinut syyttää.

En voinut kuin hämmästellä sitä, miten paljon kevyemmiltä askeleeni tuntuivat tänään, tai kuinka paljon kauniimmalta aamu vaikutti. Tuntui kuin olisin syntynyt uudelleen. Pysähdyimme viskomaan lumipalloja hyytävänä kuohuvaan puroon, ja minä hymyilin suu korvissa taukoamatta. Viime päivien kauhut olivat aikaa sitten haihtuneet mielestäni. Silti Edward vaati minua kertomaan niistä. Juonteet hänen suupielissään kiristyivät, kun kerroin, kuinka Gisela oli vaatinut Rosalieta ja Alicea jättämään minut huoltoasemalle.

"Olen pahoillani puolestasi, Bella. Sait huonot matkakumppanit. Gisela ja Rosalie… sinulla tuskin oli kovin hauskaa."

"Ei se helppoa ollut", vastasin rehellisesti. "Mutta Rosalie on Rosalie. Ehkä hän vielä joskus antaa minulle anteeksi sen, että sinä päätit rakastua minuun."

Edward iski minulle silmää, ja puristi tiukemmin kättäni. Raivasimme tiemme harvenevien puiden lävitse parkkipaikalle. Siellä, tienpenkereen takana odotti virtaviivainen, kultainen Mercedes, jonka Gisela oli meille varastanut. Alicea ei näkynyt missään, kuten ei myöskään Rosalieta.

"Missä he ovat?" minä suhahdin. "Eivät kai he ilman autoaan ole minnekään lähteneet?"

Edward tuhahti. "Rosaliella oli arvatenkin korkokengät, kun hän lähti. Se tarkoittaa sitä, että hän on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viidentoista metrin säteellä autosta. ROSALIE! HOI, ROSE!"

Hänen kantava äänensä kimpoili sinne tänne meitä ympäröivistä puista samalla kun minun huomattavasti heikompi kutsuni yhtyi hänen sanoihinsa. Pensaikot kahisivat ja hetken kuluttua kuulimme epämääräistä puheensorinaa läheisten puiden takaa.

"…piruutta tämäkin nyt on", pahantuulinen ääni jupisi vähän matkan päästä. Tunsin voitonriemun läikähtävän sisälläni. Alice!

"Ei piruutta", Edward sanoi kuuluvalla äänellä. "Minä vain satun haluamaan siskoni kotiin!"

Sanoja seurasi kiljahdus, ja hetken kuluttua Alicen pikkuruinen, pörrötukkainen hahmo ampaisi näköpiiriimme puiden lomasta. Hänen silmänsä harhailivat hetken sinne tänne ympäri parkkipaikkaa, kunnes hän huomasi meidät. Hän huudahti riemusta ja ryntäsi täyttä vauhtia päin Edwardia heittäytyen hänen käsivarsilleen. Seurasin tilannetta lievästi kateellisena sivusta. Juuri noin minä olin halunnut tehdä Edwardin nähdessäni.

Alice irrottautui Edwardista ja syleili seuraavaksi minua. "Bella, minä sitten rakastan sinua", hän vakuutti täydestä sydämestään. "Miten sinä löysit hänet?"

"Sen minäkin haluaisin tietää", Rosalie ilmoitti liittyessään seuraamme kärsivä ilme kasvoillaan. "Alice, olisit voinut odottaa! En voi juosta näillä koroilla."

"Hauska nähdä sinuakin, Rose!" nauroi Edward.

Rosalie kääntyi hänen puoleensa pidättyväinen ilme kasvoillaan ja nyökkäsi verkkaisesti kykenemättä ilmaisemaan tunteitaan. En käsittänyt, miksi hän ylipäätänsä vaivautui piilottelemaan. Edwardhan pystyi lukemaan hänen ajatuksensa joka tapauksessa.

Rosalie ojensi Edwardille kätensä. Edward työnsi tarjotun kämmenen sivuun häikäisevästi hymyillen ja kietaisi hänet halaukseensa. Virnistin nähdessäni häkeltyneen ilmeen kohoavan Rosalien kasvoille.

"Päätit sitten juoksuttaa meitä oikein kunnolla", hän tokaisi puolustelevasti ja siveli kiihtyneesti hiuksiaan. "Hajotin autoni sinun vuoksesi."

"Älä huoli. Jasper on varmasti jo hinannut sen kotiin."

"Jasper!" minä voihkaisin.

Toiset näyttivät hämmentyneiltä. "En ole varma haluanko tietää, miksi sinä oikein voihkit aviomieheni nimeä", Alice mutisi kohottaen kulmiaan.

"Hänen piti tulla hakemaan minut sieltä huoltoasemalta", puuskahdin surkeana. "Enkä minä edes vaivautunut ottamaan häneen yhteyttä! Hän on varmasti raivoissaan."

"Kun kerromme hänelle, että sinä löysit Edwardin? Onhan se tietenkin mahdollista - "

"Hei!" Edward protestoi.

Alice hymyili säteilevästi. "Älä pelkää, veli. Rakastan sinua edelleen. Ja rakkaudesta puhuen... miten te kaksi kyyhkyläistä oikein löysitte toisenne?"

"Edward löysi minut", minä sanoin pikaisesti.

"Hän törmäsi Giselaan", Edward jatkoi paljonpuhuvasti.

Rosalie painoi katseensa. "Edward, Bella… Giselasta…"

"Älä sano mitään!" kielsin kauhistuneena.

"En minä anteeksi aikonutkaan pyytää", tuiskahti Rosalie. Tunsin hymyni levenevän entisestään. Asiat näyttivät palaavan hurjaa vauhtia takaisin ennalleen.

Alice ojensi kätensä minulle. "Saisinko puhelimeni takaisin? Jonkun täytyy soittaa hyvät uutiset Carlislelle ja Esmelle."

"Esme pyörtyy onnesta…" Edward ennusti pahaentisesti.

Minä virnistin hänelle. "Eivät vampyyrit voi pyörtyä!"

"Ohhoh! Neiti on ollut vampyyri… kauanko? Viikon? Ja annat minulle ohjeita jo nyt?"

"Ehkä minä vain olen luonnonlahjakkuus", tarjosin.

Hän hymyili ja suuteli poskeani korvani juuresta. Toiset käänsivät hienotunteisesti katseeni toiseen suuntaan. Alice harppoi takaisin autolleen puhelin korvallaan. Hän ei ollut ehtinyt edes avaamaan ovea, ennen kuin kuulin jo hänen kiihtyneen puhetulvansa. Rosalie seurasi viivytellen perässä.

"Tuletteko te?" hän kysyi olkansa ylitse.

Edward ja minä katsoimme toisiamme. Edward puristi olkapäitäni. "Menkää te vain. Minun autoni on tässä lähistöllä. Meidän täytyy joka tapauksessa metsästää, ennen kuin palaamme ihmisten ilmoille... niin, ja puhua. Puhua meidän pitää myös."

"Kuten haluatte."

Rosalie työntyi etupenkille ja käynnisti moottorin pyöräyttäen auton taidokkaasti ympäri. Matkustajanpuoleinen ikkuna avautui ja Alicen pieni kämmen pujottautui ikkunasta ulos. Hän huiskutti meille hurjasti.

"Ihana nähdä sinut kunnossa, Edward!" Alice huusi. "Nähdään Forksissa!"
Edward pudisti nauraen päätään. "Alice ja Rosalie. No, olihan sitä hauska nähdä heitä, vaikka he pyyhältävätkin tiehensä kuin pyörremyrskyt."

"Älä välitä siitä", rohkaisin. "Teillä on loputtomasti aikaa puhua kotona Forksissa."

"Tiedän."

Katseemme kohtasivat, ja Edward tarjosi minulle käsivartensa. "Saanko saattaa neidin aterioimaan?" hän tiedusteli arvokasta teeskennellen.

Minä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa ja suutelin häntä rajusti suoraan huulille onnesta pakahtumaisillani. "Minne vain, Edward Cullen. Vaikka maailman ääriin, lupasin."