Kiitos Rni erittäin rakentavasta palautteesta.

Yritän jatkossa huomioida paremmin tuota nykykielen käyttöä. Paljon riippuu siitä, saanko koko tekstin kirjoitettua yhteen putkeen ja kykenen näin säilyttämään ajatukseni oikeassa sävyssä, vai joudunko välillä palaamaan arkeen ja nykykieleen.

Ja jatkoa on luvassa vielä muutaman luvun verran.

A/N: Edorasissa vietetään viimeisiä hetkiä.


...En ole koskaan kuvitellut, että jostain löytyisi mies, joka saisi minut tuntemaan näin. Askeleeni ovat kevyet, lauluni on saanut aivan uuden sävyn, näen kaikessa niin paljon kauniimpaa, niin paljon parempaa.

Tänä lyhyenä aikana, jonka olemme tunteneet, Legolas on saanut minut läpikäymään uskomattoman kirjon tunteita, etten ole edes tiennyt sellaisia olevan.
Iloitsen jokaisesta aamunkoitosta, sillä tiedän kohtaavani hänet heti aamiaisen jälkeen, ellen jopa siellä, ja suren hetkeä, jolloin aurinko laskee mailleen pakottaen meidät sisätiloihin, sillä silloin emme saa olla enää kaksin, vaan seurassamme on joukko ihmisiä. Tietysti olemme viettäneet aikaamme huoneissamme, mutta vain lyhyitä aikoja, Legolas kun pelkää ihmisten juoruavan meistä asioita, jotka eivät ole totta... paitsi minun unissani...

Kun kuulenkin Legolasin askeleet, aistin hänen tuoksunsa, tunnen katseensa itsessäni, niin minusta tuntuu, että herään, vaikka olisinkin jo hereillä.
Ja hänen kosketuksensa sitten... vasta nyt ymmärrän, miksi rakkaat isäni ja äitini niin mielellään kulkivat käsi kädessä tai kylkensä toisaan hipoen. Se tunne, kun aistii toisen ihon lämmön omalla ihollaan, kun kädet hakeutuvat yhteen ja sormet risteytyvät, se on jotain niin ihmeellistä.
Puhumattakaan Legolasin suudelmista. Huulensa ovat kuin silkkiä, pehmeät ja sileät ja voisin viipyä niiden otteessa vaikka kuinka pitkään...

Heikko rätinä, joka syntyy liekkien nuollessa kuivaa puuta, kantautui Azailan korviin ja sai hänet keskeyttämään päiväkirjaansa kirjoittamisen. Kirja oli hänellä aina mukana ja se oli täynnä hänen ajatuksiaan ja asioita, joita hän oli kokenut ja oppinut. Ja nyt se oli täyttymässä hyvää vauhtia Legolasista.

Ennen päiväkirjaansa kirjoittamista Azaila oli kirjoittanut kirjeen isälleen, jossa oli kertonut lyhyesti Legolasista, Keski-Maata uhkaavasta sodasta ja vaatinut isäänsä sekä setäänsä jättämään Keski- Maan vielä kun heillä olisi siihen mahdollisuus.
Mutta kulkiessaan ikkunaan liekkien äänten johdattelemana ja nähdessään Gondorin viimeisen kokon roihahtavan tuleen Azaila tiesi, ettei kirje koskaan päätyisi Harmaisiin Satamiin.

- Minas Tirithin tulet! Merkkitulet ovat syttyneet! Aragornin ääni huusi ja hetkessä vielä äsken hiljainen kaupunki heräsi eloon.
Sotilaita rynnisti esiin ovista ja kaupungin väkeä kerääntyi ulos katsomaan kokkoa, joka roihui korkealla vuoren huipulla pyytäen apua Gondoriin.

- Se on siis alkanut, Azaila lausahti vaiteliaana Legolasille, jonka oli aistinut tulleen hänen huoneeseensa.
- Kyllä, haltia vastasi lyhyesti ja tuli Azailan viereen katsomaan pihan hälinää. - Gandalf ja Pippin lähtivät kolme päivää sitten ja koska kokot syttyivät näin pian, hädän täytyy olla todellinen, Legolas sanoi.

Azaila katseli merkkitulta ja ihmetteli sitä tyyneyttä, mikä hänessä vallitsi. He olivat sentään sodan alkumetreillä ja edessä olisi taistelu, johon Legolasin olisi mentävä, mutta jokin kumma voima ylläpiti Azailan uskoa siitä, että tuo taistelu ei tulisi olemaan turmaksi hänen haltialleen, hänen prinssilleen.

Azaila kääntyi katsomaan Legolasta ja antoi levollisen katseensa juosta alas pitkin haltian suoraa otsaa ja hänen puhdaslinjaista nenäänsä. Azailan katse pysähtyi hetkeksi huulille, jotka nyt olivat vailla tiukkuutta yhteen suljetut, ja jatkoi siitä edelleen leualle ja kurkulle kohdaten harmaan tunikan v-mallisen kauluksen, joka ei juurikaan suonut näkymää Legolasin kaulakuoppaa pidemmälle.

- Mitä mietit? Legolas kysyi veijarimaisesti matalan pehmeällä äänellä ja Azaila punastui jäätyään kiinni silmäilystään.
- En mitään, Azaila vastasi ja hakeutui haltian rintaa vasten piilottaen tältä punaisena hehkuvat kasvonsa.

- Kaikki hyvin? Legolas kysyi sivellen hitaasti Azailan hiuksia.
- Niin kauan, kun saan olla sylissäsi, niin on, Azaila vastasi.
- Saatkin olla, vaikka aikojen loppuun asti, Legolas sanoi ja puristi Azailan tiukemmin syliinsä, mutta jatkoi kuitenkin kysyen: - Mutta jos pyytäisin, niin lähtisitkö nyt kotiisi Harmaisiin Satamiin? Olisit siellä kauempana vihollisesta, haltia jatkoi, kun Azaila oli nostanut kysyvät kasvonsa häneen.

- Ja kauempana sinusta, kiitos ei, Azaila vastasi pehmeästi mutta ehdottomaan sävyyn. - Haluan olla siellä missä sinäkin, jakaa kanssasi kaikki ne hetket, jotka meille suodaan ennen taistelua ja kun tiemme eroavat, jäät kuvana silmiini, makuna huulilleni ja sykkeenä sydämeeni, Azaila lausui ja ilme, joka Legolasin kasvoille nousi Azailan sanoista, kertoi haltian liikuttuneen syvästi.
- Kaikki elämäni vuodet huipentuivat hetkeen, jolloin sain sinut itselleni, Legolas sai vaivoin sanottua ja veti Azailan uudelleen syliinsä hautaen omat kasvonsa neidon hiuksiin.

Tovin he vain nojasivat toisiinsa, kunnes kiivas koputus sai heidät siirtämään huomionsa oveen, ja koputtajan avatessa oven ominpäin, he vetäytyivät erilleen.

- Azaila! Éowyn huudahti astuessaan huoneeseen. - Aragorn kaipailee prinssi Legolasta ja sanoi hänen olevan... täällä, neito sanoi äänensä hidastuen, kun näki, että Legolas todellakin oli Azailan huoneessa.

Éowyn loi pikaisen, täynnä kysymyksiä olevan katseen Azailaan mutta kääntyi Legolasia päin, kun Legolas kiitti häntä viestin tuomisesta.
- Minun täytyy mennä, Legolas sanoi hieman pahoillaan Azailalle, joka nyökkäsi vastaukseksi ja viestitti katseellaan, että he näkisivät vielä.

- Keskeytinkö minä äsken jotain? Éowyn kysyi varovasti Legolasin mentyä.

Azaila aikoi ensin kieltää asian, mutta päätti sitten myöntää sen.
- Niinkin voisi sanoa, hän vastasi ystävälleen, - mutta älä siitä huolehdi. Minä ja Legolas ehdimme kyllä viettää aikaa leirilläkin.
Niin ainakin toivon, Azaila lisäsi ajatuksissaan.

- Lähdet siis saattamaan miehiä leirille? Éowyn kysyi yllättäen Azailan, sillä hän oli uskonut Éowynin alkavan kyselemään Legolasista ja hänestä, ei saattomatkasta.

- Totta kai olen, Azaila vastasi ja alkoi pakata tavaroitaan, joita leirielo vaati.
- Hyvä, Éowyn lausahti reippaasti, - sillä tarvitsen sinulta palvelusta.

Azaila vilkaisi ystäväänsä, joka jatkoi: - Uskoisin, että eno jättää leirin minun vastuulleni, mutta minä... minä aion lähteä mukaan taisteluun, joten ajattelin, että voisitko sinä vastata leiristä? Väki kuitenkin luottaa sinuun ja sinä osaat reitin Helmin Syvänteeseen, jos tarvetta on. Tosin, en tiedä, onko Helmistä mitään suojaa, kun kerran sotilaat ovat Minas Tirithissä, mutta on se ainakin hetken turva, Éowyn sanoi nopeaan tahtiin antamatta Azailalle suunvuoroa.

- Tietääkö Éomer aikeistasi? Azaila kysy Éowynin vaiettua.
- Ei tietenkään, neito vastasi tomerasti ja ilmeensä kertoi, ettei veljensä tulisikaan tietää asiasta. - Niin, että sopiiko se sinulle? Éowyn kysyi jo astetta kevyemmin.
- Kyllä se sopii, Azaila vastasi jatkaen tavaroittensa keruuta, sillä oudolla tavalla hänkin kantoi vastuuta kaupunkilaisista. Ja olihan hän ainoa, jolla oli iän tuomaa viisautta, mutta ei lapsia huollettavana.

- Hienoa, Éowyn lausahti ja istuutui Azailan sängylle viekas ilme kasvoillaan ja kysyi: - Sinä ja Legolas siis?