5. luku, jossa pistetään peli pyörimään
Arthur pyyhkäisi hikeä silmistään ja juoksi - kirjaimellisesti - henkensä edestä.
Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen, mutta saattoi kuulla joka sekunti saappaiden kumahduksen takanaan, kun hänen takaa-ajajiensa kengät jysähtivät vasten betonilattiaa. Sydän pompahteli hänen kurkussaan kuin villiintynyt pikkulintu, ja hänen ruumiinsa oli väsymyksestä turta. Käytävä hänen silmiensä edessä ei ollut koskaan näyttänyt yhtä pitkältä.
Hänen takanaan juoksi kaksi hahmoa, kurotellen käsiään kohti hänen selkäänsä, vain tarttuakseen hänen paitansa kankaaseen ja vetääkseen hänet omaan tuhoonsa. He kaikki läähättivät kuin Pavlovin koirat konsanaan.
Ei ollut enään väliä sillä mihin he uskoivat, ketä he olivat, tai mitä he täällä tekivät. Oli enää yksi tavoite: Selvitä hengissä.
Arhurin halkeilevilta huulilta muodostui kauhistunut vinkaisu kun hän tajusi, ettei voisi millään tavoittaa oviaukkoa ajoissa, tai vaikka hän ehtisikin, vaaleahiuksinen nainen ei epäröisi iskeä puukkoa suoraan hänen selkärankansa läpi yrittäessään hänen ohitseen.
Epätoivoissaan hän repäisi puulaatikoita suojavasta pressusta ja kaatoi ne suoraan takaa-ajajiensa jalkoihin.
Ulos, ulos, ulos!
Hän kiristi vauhtiaan, juoksi vetämättä henkeä, sillä se ei ollut nyt mahdollista. Hän oli juossut liian pitkään, liian kovaa, eikä hänen kehonsa tahtonut pysyä hänen omien käskyjensä perässä.
Vielä ulos päästyäänkin hän jatkoi epätoivoista pinkomistaan ja veti nikotellen henkeä. Tuntui siltä kuin hänen lihaksensa olisivat muuttuneet yhdeksi puuroksi ja jalat irtoaisivat pian liitoksistaan ja jatkaisivat päämärätöntä juoksuuaan ilman häntä. Hän kuolisi, hän ei saanut henkeä...
Räjähdyksen ääni oli niin valtaisa, että hänen korvansa iskeytyivät lukkoon, samalla kun hänen kehonsa lennähti ilmaan ja kuuma aalto tulvahti hänen ylitseen yhdessä betoninkappaleiden ja puusäleiden kanssa.
Maailma värjäytyi hänen yhteen rutistettujen silmäluomiensa alla hehkuvan oranssiksi.
Englannin silmät revähtivät ja hermoja viiltävä päänsärky oli ensimmäinen asia, joka teki tiensä hänen tajuntaansa. Hänestä tuntui, kuin joku oli hieronut vasaralla hänen ohimoitaan.
Ei taas tällaisia unia, hän voihkaisi mielessään. Hän oli toivonut päässeensä niistä jo eroon. Mies sulki silmänsä ja yritti kostuttaa kuivunutta suutaan, mikä tuntui äärimmäisen epämukavalta kun kieli muistutti tahmaista hiekkapaperia, joka takertui hänen kitalakeensa.
Hän laittoi kuitenkin tyytyväisenä merkille olevansa elossa.
Kummalista kuinka tällaiset olennaiset asiat tahtoivat painua taka-alalle hänen juuri heränneessä mielessään. Mitä muuta hän olikaan mahtanut unohtaa?
Englanti kaiveli muistiaan, siirtyi hieman mukavampaan asentoon, jolloin hänen kylkeään ei jomottanut niin kipeästi ja mietti. Hän tarvitsi jotain muuta ajateltavaa, kuin muistot jotka tiedottomuus oli herättänyt henkiin. Miten hänen kaltaisensa yksinkertainen ihminen saattoi olla niin monella solmulla?
Englanti rutisti paheksuvasti kulmakarvojaan.
Hän muisti lähteneensä käymään Preussin ja Itävällan luona ja häntä oli seurattu. Hänen silmäluomiensa alla välähti kuva nousevasta laskusillasta ja hänen omasta kehotuksestaan hypätä ulos ennen, kuin auto lennähtäisi sillan toiselle puolelle. Mitä hän oli oikein kuvitellut? Ei ollut hänen tapaistaan tehdä niinkään vaarallisia temppuja. Hyvä kunto ja toimiva keho olivat sentään hänen työnsä kannalta välttämättömiä. Tai eivät ehkä välttämättömiä, mutta helpottivat hänen elämäänsä kuitenkin.
Hän sätti itseään, kun oli taas eksynyt aiheesta ja koetti keskittyä. Hänen paksut kulmakarvansa rypistyivät entisestään.
Hän oli kierinyt alas pitkin laskusiltaa ja häntä seuranneiden auto oli jysähtänyt suoraa sillan toiselta puolelta nousevaan osaan ja rusentunut kasaan. Seuraavaksi auto oli räjähtänyt ja Englannin korvat olivat iskeytyneet lukkoon.
Sen jälkeen...
Brittimies puri huultaan synkästi, sillä kaikki hänen muistikuvansa olivat sumeutuneet ja liimautuneet yhteen, yhdeksi huonokuntoiseksi filmiksi, jota hän kelasi mielessään.
Hän muisteli epävakaasti hoippuvaa hahmoa, joka oli auttanut hänet hellävaroen seisomaan.
"Mihin päin?"Englannin silmät revähtivät auki ja hän kirosi mielessään yliluonnollisen valkoista kattoa. Liian kirkkaille maaleille tulisi laittaa kieltolaki.
Hän unohti kuitenkin nopeasti jyskyttävän päänsärkynsä ja jomottavan ruumiinsa katsellessaan hätääntyneenä ympärilleen. Vasemmalla oli vain keskellä seinää jököttävä ikkuna, jonka läpi hän saattoi juuri nähdä taivaan muuttuvan punertavammaksi.
Hän käänsi päätään toiseen suuntaan ja yritti liikuttaa ruumistaan.
Rintakehän ympärillä tuntui tiukasti kierretyt siteet ja hänen poskessaan oli laastari. Lisäksi hän tunsi siteet oikeassa käsivarressaan ja suuremman sidelaastarin sääressään. Hän voihkaisi.
"Englanti?"
Brittimies kääntyi viimein katsomaan oikealle puolelleen.
Amerikka istui sängynreunalla, pää siteiden peittämänä. Hänen hiuksensa törröttivät mikä mihinkin suuntaan ja kasvot olivat naarmuilla. Hän kuitenkin hengitti, ei ollut menettänyt raajojaan, eikä ollut paniikissa. Amerikkakin oli näköjään selvinnyt elossa, ja lähes vammoitta, vaikkakin oli vähän normaalia kalpeampi.
Englannin suoma hymynpoikanen oli yhtä aikaa helpottunut ja närkästynyt.
"Elossa ollaan", Amerikka henkäisi ja nauroi väsyneen kuuloisesti. Hän nojasi päänsä käsiinsä, jotka olivat myös tiukasti siteisiin kiedottuina.
"Joten kuten", Englanti myönsi hiljaa ja käänsi sameiden silmiensä katseen takaisin kohti kattoa. Hän rentoutui sängyllään ja yritti ohjata ajatuksensa pois kolhiintuneesta ruumiistaan.
"Missä olemme?"
"Preussin ja Itävallan kirjakaupan takahuoneessa", Amerikka sanoi hiljaa ja nosti päätään voidakseen jälleen katsoa parinsa sivuprofiilia, "Olet nukkunut ainakin 28 tuntia putkeen."
Englanti hymähti huvittuneesti. Siitä olikin aikaa, kun hän oli viimeksi nukkunut niin kauan.
"Mikä on vointi?" Amerikkalainen kysyi uudelleen, tällä kertaa enemmän huolta äänessään. Englanti kohautti vaivalloisesti hartioitaan ja veti syvään henkeä.
"Missä Itävalta on?"
"En ole varma. Kai hän lähti ulos."
"...helvetti. Jättikö hän yhtään kipulääkettä?"
"Ei? Voin kyllä käydä kysymässä Preussilta jos hänell-"
"...mitä? Ei! Minä en syö mitään mitä se sekopää minulle tarjoaa!" Englanti huudahti nopeasti ja puolittain tosissaan.
"Vai että ei kelpaa?"
Paksupohjainen maastokenkä jysähti vasten ovea ja ponkautti sen auki niin, että koko ovi oli lentää saranoiltaan. Valkohiuksinen mies virnisti ilkikurisesti koko kasvoillaan ja hänen punaiset silmänsä näyttivät hehkuvan. Mies asetti kätensä lanteilleen ja Amerikka hämmentyi tavasta, jolla Preussi pystyi katsomaan Englantia pitkin nenänvarttaan jopa huoneen toiselta laidalta.
"Etteikö mun kipulääkkeet kelpaa, mitä?" Preussi kajautti ja sai Englannin jysäyttämäät kädet korvilleen ja irvistämään tuskasta jälkikäteen. Preussin volyymitaso ei tehnyt hyvää hänen kovia kokeneelle pääkopalleen.
"Ei helvetissä kelpaa!" Englanti karjahti sängyn pohjalta, niin vihaisen näköisenä kuin pystyi, "Minä en syö enää mitään tarjoamaasi sen jälkeen, kun kokeilit sitä helvetin huumausainetta minuun. Ilman lupaani!"
"Phyh!" oli ainoa ääni mikä saksalaisen huulilta karkasi. Tämä heilautti väheksyvästi kättään.
"Ei sinulle kuinkaan käynyt. Minä, niin hemmetin mahtava kun olen, pelastin sen jälkeen heikon brittinahkasi!"
"Sinä juotit minulle brandyä! Mikä sellainen pelastaminen muka on?"
"No ainakin sinä heräsit", Preussi kohautti olkiaan virnistellen, "Mutta ei minulla ole sinulle kipulääkkeitä tarjota. Kuhan odotat, että herra aristokraatti tulee takaisin, niin eiköhän se sinut saa taas tolpillesi."
Saksalainen heilautti itsensä Amerikan sängylle, välittämättä siitä että hänellä oli edelleen kengät jalassaan, ja Amerikka istumassa sängyn laidalla. Hän venytteli raajojaan jokaiseen ilmansuuntaan.
"Olen nukkunut viimeiset kaksi yötä sohvalla joten otan nokoset. Jos kehtaatte herättää minut kesken kaiken, niin vannon kaiken mahtavuuteni kautta, ettei teistä kumpikaan kävele sen jälkeen tästä huoneesta omin avuin ulos."
Sitten mies nukahti, kuin joku olisi lyönyt häneltä tajun kankaalle ja alkoi kuorsata hiljaa.
"...tässä on Preussi", Englanti sanoi paheksuvasti ja heilautti kättään kohti Preussin kuorsaavaa hahmoa, "Olettekin varmaan jo tavanneet. Hän on varmasti koko maailman kovaäänisin, kovapäisin ja kivikalloisin ihminen, johon tulet koskaan törmäämään. Oletan, että osasit esitellä itsesi. ...ja minulla on jo valmiiksi paha aavistus, etten selviä tästä vierailusta täyspäisenä."
Amerikka käänsi ymmyrkäisen katseensa Englannista, joka kääntyi kyljelleen jatkaakseen itsekin uniaan, takaisin Preussiin.
Maailma oli sitten täynnä kummallisia ihmisiä.
"Minä en ole mikään kotivaimo", Amerikka ilmoitti tyhjentävästi kahvikupilleen, ihan kuin se muka olisi häntä kuunnellut.
Hän oli laskenut päänsä toisen kämmenensä varaan ja mulkoili tyytymättömästi kuppia, kuin se olisi ollut syypää hänen mustuneeseen mielentilaansa.
Englanti oli hävinnyt. Kadonnut. Livahtanut jäljettömiin.
Amerikka oli koettanut soittaa hänelle, mutta laihoin tuloksin; kännykkä ilmoitti aina miehen puhelimen olevan poissa päältä. Hän ei uskaltautunut lähtemään ulos, sillä tiesi brittimiehen saavan hepulin, jos hän ei olisi hotellissa, kun tämä itse suvaitsi saapua paikalle.
Tämän toteaminen sai amerikkalaisen ärtymään entistä enemmän. Hänen kyllä piti aina pitää Englanti ajan tasalla siitä missä meni ja mitä teki, mutta mies itse ei viitsinyt yksinkertaisesti lähettää hänelle viestiä siitä missä kulki. Raivostuttavaa. Eikä Englanti muutoinkaan ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa juoksentelemaan pitkin kaupunkia. Amerikka oli nähnyt purppuraiseksi muuttuneen mustelman sillä kohdalla, josta britin kylkiluu oli murtunut, Itävallan vaihtaessa hänen yläruumista kiertävät siteensä.
Amerikka oli alkanut vähitellen oppia, ettei Hetaliassa ollut ainoatakaan normaalia ihmistä. Itävalta oli kuin suoraan renesanssikauden kuvakirjasta, valkoisista hansikkaista kaulaa kiertäviin röyhelöihin. Hän oli puhunut Amerikalle ja Englannille kylmän kohteliaasti, mutta Amerikka oli nähnyt hänen menettävän hermonsa Preussin kanssa ties kuinka monta kertaa. Hän ja Englanti eivät sentään olleet vierailleet kaksikon luona kuin pari seuraavaa päivää ja Amerikka saattoi vannoa, että kaksikko oli räjähtänyt toisilleen ainakin 75 kertaa. Ja Preussi taas... Amerikka ei tiennyt kuinka kuvailla häntä. Sellaisia ihmisiä ei kaiken järjen mukaan pitänyt olla olemassa.
Ja Englanti taas oli ihan oma lukunsa. Mutta tällä hetkellä, mies oli ainoastaan ärsyttävä.
Amerikka mulkoili katkerasti kahvikuppia ja yritti ajatustensa voimalla saada sen räsähtämään rikki.
Helvetin itsepäinen, työnarkomaani, teetä litkivä britti!
Vaaleahiuksinen mies ärähti turhautuneena, veti molemmat kätensä hiuksiensa läpi ja valahti vasten sohvaa. Hänen päänsä retkotti taaksepäin hänen itsensä tuijottaessa puolittain suljetuilla, taivaansinisillä silmillään, kohti kattoa.
"Missä hemmetissä sinä olet?" Mies kysyi ei-keneltäkään ja veti rauhoittavasti muutaman henkäyksen ilmaa.
Hänen silmänsä rävähtivät avoimiksi kun hotellihuoneen ovi läimäistiin auki.
"Haloo!"
Amerikka nousi kiireesti jaloilleen. Ne olivat osittain puutuneet, mutta niistä välittämässä nuori mies kiiruhti huoneen ovelle.
Näky sai hänet räpyttelemään silmiään.
Englanti nojasi oven karmiin, huojahdellen aina satunnaisesti kuin maa hänen jalkojensa alla olisi keinunut veneen tavoin. Poskien iho punersi yhtä loistoa nenän kanssa ja hänen vihreät silmänsä harottivat miehen yrittäessä tarkentaa katsetta Amerikan kasvoihin.
"Hellou", Englanti virnisti vinosti ja heilautti kättään melkein keikahtaen kumoon.
"...Englanti?"
"No ei kun... joulupukki."
Englanti käkätti hetken omalle vitsilleen ja niiskaisi kuuluvasti pyyhkäisten sitten nenäänsä hihaan. Vasta nyt Amerikka huomasi hänen kädessään puolityhjän kaljapullon.
"Ihan kuin kusta joisi", mies ilmoitti huomatessaan parinsa katseen nauliintuneen juomaansa, "Oikeaa juomaa sen olla pitäis muttah... Ei ollut."
Mies mutristi punaisia huuliaan lapsenomaisesti. Amerikkalainen nielaisi vaaleanpunaisen kielen lipaistessa niitä vaistonvaraisesti.
"Okei, kuuntele", Amerikka astui eteenpäin ja oli aikeissa ottaa pullon pois parinsa käsistä, mutta huomatessaan Englannin omistavan ilmeen,hän tyytyi tarttumaan pariaan käsikynkästä.
"Sinä olet kaatokännissä. Sinä juot vettä ja menet nukkumaan, tuliko selväksi?"
Englanti tuijotti häntä hetken, kuin hänellä ei olisi ollut aavistustakaan siitä kuka häntä puhutteli.
"Sinä tulet niin katumaan tätä aamulla, kun sinulla on hirveä krapula. Et sitten syytä minua!"
"...mutta en minä mitään ole ottanut!" Mies vastusteli kun Amerikka lähti taluttamaan epävakaasti liikkuvaa Englantia kohti makuuhuonetta. Miehen jalat pettivät vähän väliä tämän alta ja lopulta Amerikka turhautui ja nappasi tämän syliinsä kuin morsiusneidon. Hän muisti kuitenkin juuri ajoissa varoa miehen kylkeä ja piteli tätä varovaisesti.
"Päästä minut alas senkin... senkin kakara! Perhanan amerikkalainen teini!"
Amerikka huokaisi raskaasti nenänsä kautta ja tiukensi otettaan heikosti rimpuilevasta brittimiehestä. Jestas, hän oli kevyt Amerikan käsivarsilla. Amerikkalainen painoi mieleensä pitää tästä lähin silmällä mitä Englanti söi. Ei kukaan pelkän teen voimalla loputtomiin jaksa. Eihän siinä ollut kuin vettä ja loraus maitoa!
"Tässä ei ole mitään järkeä", nuorempi mies mutisi Englannin solvausvyöryn alla, "Minä pidin sinua järkevänä ihmisenä."
"Juomisessa ei ole.. ei ole mitään vikaa!" Englanti mutisi epäselvästi ja hikkasi. Amerikka pyöräytti silmiään.
"No ei tietenkään. Sehän on suunnilleen yhtä terveellistä kuin brittiruokien syöminen."
Englanti tuijotti häntä hetken kerraten lausetta päässään ja muuttui sitten, Amerikan iloksi, korviaan ja kaulaansa myöten tulipunaiseksi. Tämän silmät välähtivät vihaisesti metsänvihreinä ja kostutetuilta huulilta ryöppysi uusi solvauksien tulva.
Kopeloituaan makuuhuoneen oven auki Amerikka huokaisi helpotuksesta ja laski miehen pehmeille lakanoille. Englantikin näytti rauhoittuvan hieman ja liikkui mukavampaan asentoon. Hän nosti molemmat kätensä suoriksi päänsä ylle ja venytteli selkä suloisesti kaarella. Amerikka nielaisi brittimiehen paidan noustessa ylös ja paljastaessa pienen palan kermanvaaleaa ihoa ja muutaman arven. Hänellä oli vastustamaton halua koskettaa tuota ihokaistaletta todetakseen oliko se todella yhtä pehmeää kuin miltä näytti.
"Sinun pitäisi vaihtaa yöpaita."
Englannin silmät katsoivat alas kumartuneeseen Amerikkaan ja britin huulille nousi tietäväinen hymy.
"En minä niitä... itse saa. Auta."
Amerikka tunsi korviensa muuttuvan ruusunpunaisiksi.
"Osaat sinä itsekin!"
"En jaksa~..." Englanti marisi ja liikahteli kissamaisen pehmeästi sängyllä, "Auta nyt pariasi hädässä."
Amerikka nosti katseensa hetkeksi kattoon ja kysyi mielessään Jumalalta, mitä hän oli tehnyt joutuessaan tällaiseen tilanteeseen. Englantilainen vain hymyili maireasti hänelle.
"Selvä, selvä."
Amerikka istuutui sängynlaidalle ja rupesi irroittamaan vanhemman miehen kenkää, kun hänen katseensa osui toisen sukkaan. Hänen kulmakarvansa kohosivat yllätyksestä.
"Missä sinun toinen kenkäsi on?"
Englanti kohotti paksuja kulmakarvojaan viattomasti ja mutristi huuliaan. Hyvin suudeltavia huuliaan, Amerikka lisäsi ja potkaisi sitten itseään henkisesti. Nyt ei todellakaan ollut aika ajatella tällaista.
"Jaa-a", Englanti mumisi ja heilautti jalkaansa, jossa toinen kenkä edelleen oli, "Toimeksi nyt."
Humalassakin Englanti käskytti häntä, amerikkalainen ajatteli hieman synkästi, mutta kiskoi kuitenkin kengän pois ja heitti sen huolimattomasti olkansa yli nurkkaan. Hän veti molemmat sukat Englannin jaloista ja tiputti ne lattialle ansaiten Englannilta murhaavan katseen.
"Älä viljele tavaroitani kaikkialle."
"Mitä jos itse riisuisit itsesi niin ei tarvitsisi valittaa", Amerikka murahti ja sai näin englantilaisen hiljenemään.
Hän siirtyi napittamaan miehen paitaa hitaasti auki ja yritti tahdonvoimallaan estää käsiään vapisemasta. Englannin intensiivinen tuijotuskaan ei auttanut asiaa. Britti katseli Amerikan jokaista liikettä silmät tarkentuen aina välillä muistuttaen Amerikkaa siitä, että Englanti oli edelleen humalassa. Amerikan sormet nytkähtelivät hermostuneesti, kun hän avasi lopulta kauluspaidan kokonaan ja yritti olla katselematta Englannin rintakehää kovin tarkasti. Tummanpurppura mustelma koristi brittimiehen kylkeä ja näytti kammottavalta mustetahralta kermanvaaleaa ihoa vasten. Kun hän sormillaan sitten pyyhkäisi paidaliepeen brittimiehen vatsalta, hän tunsi pehmeän ihon liukuvan sormenpäitään vasten ja enemmänkin tunsi, kuin kuuli Englannin vetävän terävästi henkeä. Amerikan veri tulvahti taas hänen poskiensa alueelle, joten hän kääntyi istumaan sängyllä selin pariinsa. Iho oli juuri niin silkkinen kuin hän oli olettanutkin.
"Osaat kyllä itse loput."
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen hän kuuli kuinka Englanti nousi istumaan ja veti paidan vaivalloisesti pois päältään. Kun Amerikka kuuli Englannin kolistelevan vyönsä kanssa, hän pomppasi pystyyn ja harppoi ovelle.
"Haen sinulle lasin vettä", hän mumisi kasvot kuumottaen. Amerikka työnsi kielensä ulos ja nyrpisti nenäänsä itsekseen. Koko tilanne oli typerä.
Hän ei osannut päättää uskaltaisiko ihastua pariinsa. Englanti oli joskus niin etäinen, niin kylmä ja kovin kaukana siitä mitä Amerikka oli joskus ajatellut ihannekumppaninsa olevan. Englantilainen osasi olla niin monta eri ihmistä yhtäaikaa, ettei Amerikka ollut varma milloin Englanti ei ollut oma itsensä, milloin oli, vai oliko koskaan ollutkaan.
Passiivinen, vai yksinkertaisesti sarkastinen?
Pehmeä, kaikkien niiden kirouksien ja solvauksien alla, vai kenties sydänjuuriaan myöten mustunut?
Kysyessään ensimmäistä kertaa Englannilta, kuka hän oli, Amerikka oli melkein odottanut tämän vastaavan:
"Kuka haluat minun olevan?"
Englanti hypisteli vyötään turhautuneena. Hän puuskahti kiukkuisesti ja kiskaisi sen auki. Helvetin housut, miksi kaikki sopivan pituisien housujen piti olla lantiolta niin leveitä, että hän joutui kiristämään niitä vyöllä. Se ääliö joka keksi vyön täytyi olla absolutisti. Ei tällaisia kapistuksia meinannut saada millään auki kevyessä hiprakassa. Niin, ei hän ollut omasta mielestään kovin pahasti humalassa. Hän oli kuitenkin onnistunut kävelemään joten kuten suorasti hotelliin. Hän ei puhunutkaan kovin epäselvästi, kuten hänelle joskus kävi, tai ruvennut kiroamaan walesiksi. Sitäkin sattui, riippuen hänen mielialastaan.
Hän vaihtoi haparoiden yöhousut jalkaansa, mutta jätti paidan pois. Yö oli liian lämmin paksuun pukeutumiseen. Englanti kiristeli hampaitaan vetäessään jalkansa sisään housunlahkeesta. Helvetti, hänen kylkeään jomotti niin saatanan paljon, ettei ollut toista. Hän päätti ohjata ajatuksensa jonnekin ihan muualle.
Englanti laski katseensa litteälle vatsalleen ja rypisti kulmiaan. Hän sipaisi vatsaansa samalla tavoin, kuin Amerikka oli äskettäin tehnyt. Vatsalihakset supistuivat hänen sormenpäänsä alla ja iho nousi niskasta kananlihalle.
Jos Amerikka ei olisi niin naiivi, niin.. niin neitsyt, Englanti raahaisi hänet sänkyyn ja...
Hän virnisti mielikuvalleen, jossa Amerikka makasi hänen allaan kasvot punoittaen ja silmät tummuneena himosta.
Uusi väristys sai Englannin hymyilemään itsetietoisesti ja hän keikahti selälleen sängylle. Sehän olisi mukavaa illan päätteeksi. Mutta toisaalta, hänen ei todellakaan tehnyt mieli pakottaa Amerikkaa mihinkään. Toki hän voisi, ja varmaan tekisikin, jos olisi juonut enemmän, ollut vähemmän järjissään ja vielä vähemmän tietoinen Amerikan omista haluista.
Amerikka ei luultavasti edes katsonut häntä pidempään kuin ketään muutakaan. Hän oli vain kuin opaskirja, joka ohjasti nuorempaa poikaa omaan suuntaansa. Ei välttämättä hyvään suuntaan, mutta suuntaan kuitenkin. Hillittyyn, mustaan suuntaan, jossa valheet saivat pään pyörälle ja elämä oli peliä oman pään varassa. Hän veti Amerikkaa syvemmälle, syvemmälle siihen harmaaseen suohon mihin hän oli itse vajonnut ja antoi amerikkalaisen häikäistä silmiään ja muistuttaa häntä siitä miltä tuntui olla oikeasti elossa...
Mutta nämä kaikki olivat liian monimutkaisia ajatella.
Englanti haukotteli ja hieroi lievästi harottavia silmiään kun Amerikka palasi huoneeseen. Pojan suupielet nytkähtivät hullunkurisesti ylöspäin.
"Hienoa. Näköjään osasit pukeutua ihan itse. Ainakin puoliksi."
"Turpa umpeen, talipää", Englanti murahti, mutta hänen äänestään puuttui tavanomainen äkeys. Vastaus vain lipsahti luonnostaan britin huulilta.
Amerikka ojensi vesilasin parilleen ja katseli kuinka mies joi lasin tyhjäksi muutamassa sekunnissa. Englanti henkäisi tyytyväisenä ja jäi sitten tuijottamaan Amerikkaa silmäluomien vajotessa vähän väliä alemmas. Silmät olivat tummat ja Amerikka melkein näki niiden lävitse niihin ajatuksiin joita Englanti pyöritteli humalaisessa mielessään. Britti laski lasinsa kolauksen saattelemana pöydälle ja rikkoi katsekontaktin.
"Mitä?" Amerikka kysyi huvittuneena ja lipaisi omia huuliaan huomatessaan veden kiiltelevän Englannin suupielessä.
"Ei mitään", Englanti vastasi ja hymähti.
Amerikka tuijotti hetken pariaan ja käänsi sitten katseensa pois päin hymähtäen itsekin. Hän hieroi niskaansa tuntien itsensä yhtäkkiä ujoksi. Ehkä hänen olisi aika päästää Englanti nukkumaan. Hän kääntyi hiljaa hymyillen pois päin.
"Hyvä yötä sitt-"
Hänet nykäistiin yhtäkkiä ranteesta kylmästi taaksepäin. Hän kompastui omiin jalkoihinsa ja keikahti Englannin yli poikittain sängylle. Hänen katseensa singahti pariinsa, jonka ilme ei muuttunut, mutta tummanvihreä väri hänen silmissään pyörteili edelleen. Hän näytti eksyneeltä, tai sitten se oli vain kuvajainen Amerikan omasta ilmeestä Englannin mustissa pupilleissa. Amerikka oli aikeissa kysyä mikä tällä oli, mutta brittimies ilmoitti asiansa äänettömästi liikahtamalla lähemmäs pariaan. Vastoin tapojaan Englanti siirsi Amerikan kättä niin että saattoi käpertyä mukavasti tämän kylkeä vasten. Hän laski päänsä vasten Amerikan olkapäätä ja takertui tämän paidanhelmaan kuin suuntansa menettänyt lapsi.
Hänen suunsa mutristui murjotukseen.
"Älä mene", Englanti sanoi käskevästi, sillä Englanti ei anellut. Ei keneltäkää.
"Sänky on kylmä ilman sinua."
Amerikka oli jämähtänyt paikoilleen, jalat koukussa ja käsi puolittain ilmassa. Hän kohotti kulmiaan ja nielaisi ennen kuin antoi päänsä painua vasten sänkyä. Peitto muodosti kuhmun hänen selkänsä alle, mutta Amerikkaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
"Sänky on kylmä ilman sinua."
Amerikka nielaisi uudelleen, tällä kertaa äänekkäästi ja päästi pidättelemänsä henkäyksen pakenemaan keuhkoistaan. Hän ei vastannut Englannille, mutta ei myöskään työntänyt tätä pois. Pienikokoisempi mies oli itse asiassa aika hellyyttävä takertuessaa hänen paidanhelmaansa ja lämmittäessään Amerikan kylkeä.
Hetken mielijohteessa amerikkalainen koukisti kättään, jonka päälle Englanti oli laskenut päänsä, ja työnsi sormensa miehen hiuspehkoon.
Englanti jämähti aloilleen ja tämän hengitys katkesi hetkeksi.
Amerikka tuijotti tiiviisti kattoon.
Lopulta hän liikautti sormieen ja veti ne Englannin pehmeiden hiusten läpi ja toisti saman liikkeen uudelleen, hitaasti ja pehmeästi.
Noin minuutin jälkeen Englanti viimein rentoutui uudemman kerran, mutta Amerikka ei silti löytänyt rohkeutta katsoa pariaan. Hän tunsi kyllä Englannin polttavan katseen poskillaan, mutta tuijotti nolostuneesti kattoon, kuin se olisi ollut maailman mielenkiintoisin asia.
Tunteiden ilmaiseminen heidän välillään oli vaikeaa.
He eivät saaneet näyttää minkäänlaisia tunteita pidellessään asetta vakaasti kädessään, joten Amerikka oli tyytyväinen saadessaan varastaa edes pienen hetken hellyyttä parinsa kanssa. Edes pienen hetken, jota ei saisi olla, ja joka katoaisi aamulla kun hän heräisi, ja Englanti olisi jälleen myrkyttämässä häntä aamiaisella ja he latelisivat kevyitä solvauksia toisilleen.
Amerikka sulki silmänsä se keskittyi silittämään Englannin hiuksia. Hän kiersi pehmeitä kiehkuroita sormensä ympärille, veti sormensa hiusten läpi. Hän antoi sormenpäidensä juosta pitkin Englannin takaraivoa ja silitti sitten hiukset takaisin paikoilleen.
Hän tunsi Englannin hiljaisen huokauksen paitansa läpi ja tunsi hymyn nousevan kasvoilleen Englannin hieroessa nenäänsä ujosti vasten hänen olkapäätään kuin huomionkipeä koiranpentu.
Hän kääntyi katsomaan pariaan siniset silmät himmeästi tuikkien hänen lasiensa läpi. Englanti vastasi katseeseen tuimalla ilmeellä, mutta sitä pehmensivät pienet punaiset läikät miehen poskipäissä.
"...miksi Hetaliaan on keksitty se parien välinen... Tiedät kyllä."
Amerikka pureksi huultaan kysymyksen lipsahdettua hänen huuliltaan. Englannin ilme koveni ja hänen katseensa laskeutui ja jäi jonnekin Amerikan leuan tienoille. Amerikka katui melkein saman tien lausuttuaan kysymyksen. Hän olisi voinut kysyä asiaa myöhemmin ja nauttia vain tästä hetkestä.
"Se on lähinnä luottamuskysymys", Englanti sammalsi hiljaa vasten Amerikan olkapäätä, "Jos mikään muu ei onnistu, niin seksi on paras tapa tutustua toiseen."
Tällainen ajattelutapa ei tahtonut mahtua Amerikan päähän. Hetaliassa kaikki oli jotenkin... kieroutunutta.
"Sehän on typerää", Amerikka murahti ja nosti lasinsa pois nenältään heittäen ne sängyn jalkopäähän. Toivottavasti hän löytäisi ne sieltä aamulla. Tällä hetkellä häntä vain väsytti liikaa jaksaakseen laittaa laseja pöydälle tai edes vaihtaakseen yöpaitaa.
"...tiedän, että ajatus ei varmaankaan kuulosta miellyttävältä", Englanti mutisi hiljaa, silmät piiloutuneina hänen epätasaisen otsatukkansa alle, "mutta se on ohjesäännöissä. Se on sääntö. Tiedän, ettei se varmaan ole erityisen houkuttelevaa, mutta ei sitä saa... sitä ei yksinkertaisesti voi kiertää."
Englannin silmät olivat muuttuneet takaisin kylmänvihreiksi ja kasvot ilmeettömiksi.
Amerikka oppi vihaavansa sitä ilmettä.
"Ja tiedän etten ole mitenkään erikoinen", Englanti sanoi monotonisella äänellä tuijottaen suoraan Amerikan läpi, "Eikä sinulla varmaan huvita tehdä sitä minun kanssani... Mutta... niin..."
Englanti jätti tahallaan lauseensa leijumaan heidän välilleen. Amerikka kiirehti pudistamaan päätään.
"Ei! Ei, se siitä... Ei se siitä ole kiinni että se olet sinä."
Amerikka luuli nähneensä jotain vilahtavan Englannin silmissä, mutta se katosi ennen kuin hän kerkesi nimetä sitä.
"Se vain... Se tuntuu niin väärältä. Se pitäisi tehdä vapaasta tahdosta! Pitäisi olla oma vapaus valita."
Englanti kohautti olkiaan kavyesti. Hän ei tiennyt miten selittää tilanne paremmin Amerikalle. 'Vapaus valita' ei kuulunut hänen sanavarastoonsa. Hänellä ei ollut vapautta, ei tällä hetkellä. Hän tietysti teki vapaa-ajallaan mitä huvitti, mutta senkin sellaisissa rajoissa, ettei hän herättänyt huomiota. Hän oli Hetalian talutusnuorassa ja muuttunut jo niin tunnottomaksi, ettei oikeastaan enää välittänytkään.
Amerikasta taas huokui vapaus ja sellainen toimeliaisuus, että se sai Englannin välillä voimaan pahoin. Amerikka muistutti häntä itseään siitä minkälainen hän oli joskus itse 16-vuotiaana. Hän oli ollut lähes yhtä toimelias, mutta... ei lähellekkään yhtä positiivinen. Hän oli aikuistunut nopeasti, kun taas Amerikka tuntui yhä 18-vuotiaanakin olevan 16-vuotiaan tasolla.
"Englanti?" Amerikka keskeytti hänen ajatustensa juoksun kutsumalla hänet takaisin maan pinnalle.
"Pahoittelen", Englanti mumisi, nyt jo puoliunessa, "Ajatukset harhailevat."
Amerikka nyökkäsi ja jatkoi sitten Englannin hiusten silittämistä hymisten rauhoittavasti.
"Nuku sitten. Hyvää yötä."
"Öitä."
Englanti nukahti nopeasti, jättäen Amerikan kertaamaan heidän läpikäymäänsä keskustelua päänsä sisällä. Uni sai hänet kuitenkin vajoamaan tietämättömään pimeyteen, mutta ennen sitä hän kääntyi kyljelleen, kasvot kohti Englantia ja laski kätensä tämän lantiolle. Hän veti Englannin suojelevasti lähemmäs käsivarsiensa sisään ja heidän jalkansa kietoutuivat yhteen britin liikahtaessa unissaan lähemmäs.
Jos Englanti olisi aina tällainen, Amerikka ajatteli juuri ennen nukahtamistaan, niin seksi hänen kanssaan ei välttämättä ollut mitenkään kamala ajatus.
Ilta oli vaihtunut nopeammin yöksi kuin Englanti oli toivonut. Mustassa illassa heitä ei välttämättä nähtäisi, mutta se tarkoitti myös sitä, että he eivät itse voineet nähdä kovin tarkasti ympärilleen. Kaupungin ilma oli sakea hermostuksesta ja tunne sai Englannin liikahtelemaan ärtyneesti. Hän väänteli sormiaan - tapa, jonka hän oli oppinut vanhemmalta veljeltään - ja nojasi kyynärpäänsä polviinsa. Puiston penkin viileys tuntui hänen takkinsa läpi, samoin kuin Amerikasta hehkuva lämpö.
Englannilla oli yhtä aikaa kylmä ja kuuma.
He istuivat sanaakaan sanomatta vieretysten ja kuuntelivat puiston ääniä. Etäistä autojen moottoreiden hurinaa, tuulta puissa ja hajanaisia askeleita ja puhetta sieltä täältä. Amerikan silmälasit heijastivat ajovaloja joka kerta, kun auto ajoi ohitse.
Englanti veti kauluksensa pystyyn ja huokaisi hiljaa.
Ellei Japani pian ilmestyisi paikalle, hänen olisi peruttava tapaaminen ja valittava jokin toinen päivä. Mikäli Hetaliassa oli tapahtunut normaalista poikkeavaa, Japanin tuli olla aina paikalla, eikä pystynyt jättämään töitään Kreikalle. Kiharahiuksisella miehellä kun oli tapana nukahtaa papereiden päälle, saamatta mitään aikaan. Eikä hän itsekään jaksaisi koko yötä kylmällä puiston penkillä istua.
Hitaat askeleet saivat Englannin heristämään korviaan ja Amerikka hänen vierellään nousi istumaan ryhdikkäämmin.
Kevyiden askelien seurana puistossa kaikuivat myös nopeammat askeleet. Kuin lapsen.
Tap, tap, tap, tap, tap
Englanti kiepsahti ympäri penkillä ja oli syöksähtää seisaalleen, mutta tunnistaessaan häntä tuijottavat kasvot, hän jämähti aloilleen.
"Mäntti Englanti."
Amerikka olisi voinut purskahtaa nauruun kuullessaan pojan solvauksen, mutta tunsi samalla vatsansa menevän solmuun kuullessaan sanan 'Englanti'.
Miten tämä pieni poika tiesi?
Sitten amerikkalainen katsoi poikaa, joka oli iältään ehkä siinä 12 ikävuoden paikkeilla, tarkemmin. Mustan takin alla hänellä oli päällään merimies-asu, ja päässää sini-valkoinen, baskerin tapainen hattu, jonka alitse pursusi epätasaisesti leikattuja oljenvaaleita hiuksia. Vasta päästyään tarkastelemaan pikkupojan kasvoja lähemmin Amerikan kasvoille maalautui hämmästynyt ilme.
Tuollaisia kulmakarvoja ei ollut kenelläkään muulla kuin Englannilla.
Kulmat eivät tosiaankaan olleet yhtä paksut tai yhtä tummat kuin Englannin, mutta he olivat ilmiselvästi sukua toisilleen. Vihreiden silmien sijasta pojan silmät olivat hailakan siniset, kuin niiden päällä olisi ollut utua.
"Mäntti Englanti", poika sanoi topakasti ja työnsi kielensä ulos, "Mikset ole käynyt katsomassa minua?"
Poika tarttui penkin reunaan ja ravisti sitä, kuin yrittäen näyttää kuinka ärsyyntynyt oli.
"Kaikki on ollut ihan tyhmää!", poika julisti seuraavaksi ja heitti kätensä ilmaan, "Koskaan ei ketään, jonka kanssa voisi leikkiä! Ihan tosi syvältä! Aina vaan jotain punnerruksia ja kilpajuoksua. Inhoan tätä kaikkea, mikset ole tullut katsomaan minua? Mäntti!"
Pimeydestä ilmestyi, Amerikan järkytykseksi, paperinvalkea käsi, joka tarttui rauhoittavasti pojan olkapäähän. Japanin kasvot näyttivät lähes hukkuvan ylös nostettujen kauluksien sisään, ja sysimustat silmät ja hiukset vain lisäsivät illuusiota.
"Sealand", Japani sanoi hiljaa ja Amerikan hämmästykseksi yksi ainoa sana näytti kertovan kaiken. Ääni oli rauhoittava, muttei liian toruva. Brittimies nousi seisomaan Amerikan noudattaessa esimerkkiä. Englanti ja Japani nyökkäsivät toisilleen hiljaa pikkupojan mutristellessa suutaan.
Amerikka älysi yhdistää pojan nimen ja kulmakarvat toisiinsa. Englannin veli, ajatus kävi hänen pääsään ja hävisi sitten Amerikan huomion siirtyessä takaisin tähän hetkeen.
"Mikä on tilanne?" Englanti kysyi hiljaa, mutta hänen silmänsä eksyivät vähän väliä pienempään poikaan, joka irvisteli hänelle roikkuen samalla Japanin hihassa.
"Ei mitään viimeisen yhteenottonne jälkeen. Mutta Venäjä ei anna varoituksia turhaan, joten olkaa äärimmäisen varuillanne."
Englanti nyökkäsi hyväksyvästi, vaikka Japani vain puki sanoiksi sen, minkä hän oli tiennyt todeksi jo pienen ikuisuuden.
"Entä nyt?"
Japani työnsi valkoisen kätensä takkinsa sisään ja ojensi Englannille kansion, jonka tämä piilotti oman takkinsa alle edes vilkaisematta sitä.
Amerikan mahassa muljahti. Uusi keikka jälleen tiedossa. Hän oli jo melkein ollut iloinen Venäjän aiheuttamasta sotkusta, sillä hän ja Englanti olivat olleet ilman töitä muutaman viikon.
Japanin katse siirtyi Englannista Amerikkaan ja kohtelias hymy ilmestyi hänen ohuille huulilleen.
"Olet pärjännyt hyvin, Amerikka. Odotan jatkossakin yhtä hyviä tuloksia."
Amerikka sai aikaan vain nyökkäyksen. Hänen poskensa punersivat mielihyvästä ja hänen kasvoilleen ilmestyi valoisa hymy. Kehut tuntuivat tavallista paremmilta, sillä hänen pariltaan niitä ei juuri herunut.
"Meidän on aika lähteä", aasialainen ilmoitti Sealandille yhtä kevyesti kuin olisi ehdottanut, että heidän tuli siirtyä illalliselle. Hän siirsi katseensa Amerikasta pikkupoikaan.
"Nyt jo? Vastahan me tulimme? Olisin halunnut leikkiä..."
Kun japanilaisen jähmeä hymy ei liikkunut mihinkään, Sealandkin sulki suunsa ja näytti surkealta. Pikkupoika veti mustaa takkia paremmin ylleen ja keskittyi potkimaan puiston pikkukiviä.
"Hyvää illanjatkoa", Japani toivotti edelleen hymyillen, kääntyi ja sulautui osaksi varjoja.
Sealand otti muutaman juoksuaskeleen hänen peräänsä, mutta kääntyi sitten katsomaan Englantia silmiin. Tapahtuma kesti vain hetken. Veljekset tuijottivat toisiaan hiljaisina, Englanti tyynen rauhallisena, Sealand hieman uteliaasti, mutta yhtä aikaa surullisesti.
"Japani käski minun sanoa yhden jutun", Sealand ilmoitti lapsen äänellään ja tuijotti suoraan Englannin myrkynvihreisiin silmiin. Britti rypisti kulmiaan kysyvästi. Sealand oli hetken hiljaa.
Sitten kaikki lapsellisuus valahti hänen kasvoiltaan, silmät muuttuivat tyhjiksi ja ääni tasaiseksi.
"Tappakaa venäläinen."
Poika kiepsahti kannoillaan ja pinkaisi japanilaisen perään, kadoten pian puiston pimentoon.
Sinä iltana Amerikka otti sanaakaan sanomatta vastaan Englannin tarjoaman savukkeen.
Peli oli vasta alkanut.
