Terveisiä käpylästä. Antakaa anteeksi. Olen huomannut, että oon kiireisempi lomalla, kuin normaali arkena. Töitä sun muuta. Liikaa tekemistä, vaikka pitäisi lomailla. En vain osaa olla turhanpanttina. Oikeastaan, lingasin tämän loppuun kirjoittamista, koska lopusta en osannut olla varma, onnellinen vai huono loppu? No, se näette... ELI! Viimeinen osa, tähän sarjaan. Kiitän ja kumarran, toivottavasti miellytti.
Gilbertiä kyllästytti. Ja paljon. Ludwig pakotti tämän terapeutille puhumaan 'ongelmistaan'. Istunto oli vain katkenaisia lauseita ja poissa olevaa katsetta tunnista toiseen.
"Miten..." taas katkos keskittymisessä, "selittäkää...", ei mitään ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Gilbertinkään puheissa ei ollut mitään normaalia;
"En ymmärrä..." "onko pakko..?" "mitä muka..?" keskustelu ei edennyt, kun toinen osa puoli ei keskittynyt, tuijotteli vain ikkunasta ulos harmaata taivasta.
"Rakastan häntä", oli viimeinen sana mitä Gilbertiltä tuli kun ovi sulkeutui hänen perässään.
Istunto päättyi, Ludwig ja Feliciano kävivät hakemassa ja palasivat kattohuoneistolle. Oikeastaa, terapiakäynnit eivät auttaneet. Päin vastoin. Denisin jatkuva kysely ja utelu vain saivat Gilbertin mielen pahemmin maate. Aina kun Ludwigin silmävältti, hän karkasi kaupungille. Useimmiten rahojaan pokeriin tuhlaamaan. Ja aina hänet tultiin hakemaan pois. Joskus enemmän selvänä, joskus vähemmän. Pikkuhiljaa Ludwig alkoi epäilemään veljensä yleistäkin selvyyttä. Välillä hän oli sekavampi, kuin pelkästä alkoholin käytöstä tulee. Ja taas ongelmia. Ties missä huumetesteissä kierrätettiin, vaikkei mitään löytynytkään. Kaikista laitimmainen asia oli se, että Gilbert yritettiin käännyttää uskoon. Ensin Denis luki hänelle raamattua, yritti opettaa joitain kappaleita ja elämän ohjeita ja lopuksi, Gilbert kärrättiin kirkkoon. Keskellä kirkasta päivää, Gilbert yritti parhaansa mukaan keksiä jotain rukoiltavaa. Koska siitä hänen pitäisi ensi kerralla kertoa 'tohtori Denisille'.
"Tohtori mukamas... yrittää ainakin", Gilbert jupisi ja muutama vanhempi naisihminen katsoi tätä paheksuen.
"Huonosti yrittää", albino jatkoi omia keskustelujaan. Muista kirkossa olevista näytti olevan outoa että nuori mies kävi täällä. Gilbert jatkoi sättimisiä, kunne säpsähti jonkun koskiessa olalle. Feliciano seisoi taemmalla rivillä viittoen Gilbertiä olemaan hiljaa. Hän veti toisen käytävälle ja kirkosta ulos.
"Sinä..." Gilbert mumahti katsoen Felicianoa.
"Kuvittelin sinun olevan iloisempi päästessäsi tuolta", italialainen hymyili kaikesta huolimatta.
"Tohtori Denis ei ole iloinen", Gilbert hymähti.
"No haittaako se sinua? Jos haluat voit mennä takaisin.."
"Eieiei", saksalainen virnisti ystävälleen, vaikkakin oli hieman katkera tälle.
"No hyvä, kävelylle?" Feliciano hymyili iloisena. Gilbert kohautti olkiaan ja kaksikko lähti kohti puistoa. Feliciano yritti ottaa toista kädestä kiinni, mutta Gilbert veti omansa pois.
"Älä..." hän mumahti katsoen muualle.
"Mutta.."
"Älä", Gilbert tiuskaisi.
"Vaikka kiellät, pidän kiinni", Feliciano päätti ja otti toisen käden. Gilbert katsoi toista sivusilmällä epävarmana.
"Näytät väsyneeltä..."
"Vähän huonosti tullut oltua, kun kokoajan joki hengittää niskaan", Gilbert hieraisi päätään.
"Uskon... Anteeksi", Feliciano mutisi hiljaa.
"Äh. Ei se sinun vikasi ole", albino yritti hymyillä.
"Onpa" pienempi intti, "itse en edes yrittäny"
"Mitä sinä voit muka tehdä... Ei tunteita määrätä"
"Ei niin, eikä edes tarvitse", Feliciano puristi toisen kättä enemmän.
"Anna olla..." Gilbert murahti ja veti taas oman kätensä pois lähtien kävelemään poispäin puistosta, mutta pysähtyi sitten katsomaan kaksikkoa penkillä. Nuori pariskunta istui aivan vierekkäin, juttelivat ja naureskelivat. Gilbertin sisällä kuohahti viimeistäin silloin, kun kaksikko suuteli. Hänen teki milei huutaa ruskeaveriköille, mutta ennenkuin mitään ehti tapahtua, Feliciano veti tämän pois.
"Miksi sinä noin teit!?" hän rähjäsi sitten italialaiselle.
"Ei saa häiritä viettomia"
"Ja mikä poliisi sinä olet..." toinen mutisi vastaukseksi.
"Sinun poliisi. Minut värvättiin sinun lapsenvahdiksi", Feliciano hymyili.
"No kiva..." Kaksikko jatkoi kävelyään puistossa painostavan hiljaisuuden vallitessa.
"Tämä ei tainnut olla mikään paras loma..." Gilbert avasi lopulta keskustelun.
"Kuinka niin?" toinen katsoi hämmästellen.
"Viimeiset kuukaudet eivät ole olleet ehkä niitä kiitettävimpiä" kylmän karhea tuuli nosti irtolunta maasta.
"Mutta olen saanut olla sinun ja Ludwigin kanssa!" Feliciano älähti.
"Täällä... Kylmässä"
"Siihen tottui... Kuten sanoit. kuusikymmentä kahdeksan päivää sitten"
"Kuusikymmentä..?"
"..Kahdeksan", Feliciano hihkaisi, "laskin päivät kanssasi, niitä taas on vain 57.."
"Aivan aivan", Gilbert mutisi.
"Sinä harmistuit"
"Enkä miten niin?!" saksalainen älähti.
"Koska näit sen parin sielä penkillä"
"no en varmana harmistunut"
"Sitten ei ole mitään hyvää syytä piristää"
"Ei kai..." Gilbert mutisi
"Joten kohotetaan mielialaa muuten vain!" Feliciano huudahti ja suuteli toista suoraan huulille. Gilbert katsoi toista ehkä hieman yllättyneenä. Nyt Feliciano tarrautui uudestaan saksalaisen käteen.
"No se auttoi", Gilbert virnisti, mutta ilme katosi nopeaan.
"Mikä on?" toinen älähti onnettomana.
"Ei sinun tarvitse..."
"Ei niin, mutta teen silti", Feliciano hymyili.
"Feli..."
"Ei, oikeasti"
"Kyllä kyllä..."
"Et vieläkään usko!"
"No en oikeastaan..."
"Pakkoooo~", Feliciano inahti ja halasi ystäväänsä. Oikeastaan, hänestä oli tullut, enemmän kuin ystävä. Ei tosiystävä tai mikään vastaava, vaan rakas. Loppujen lopuksi, Gilbertin oli yllättävän helppo uskoa. Helppo uskoa löytäneensä todella toisen. Pimeä joulukuu sulki kaksikon syleensä. Lunta alkoi hiljalleen tipahdella syvänsiniseltä taivaalta. Ilta alkoi jo nopeaan vaihtua yöksi. Ja silti, he vain istuivat. Istuivat milloin missäkin, penkillä, hangella ja puhuivat. Nauroivat. Ylipäätänsä, he rakastivat toisiaan. Ilta tosiaan vaihtui nopeaan yöksi, ja oli jo myöhä ennen kuin parivaljakko oli takaisin kattohuoneistolla. Tällä kertaa ei ollut Ludwig sormiaan naputtaen vastassa. Koko talo oli tyhjä. Kuin vain heitä varten.
Vain heille.
