J Pov
Heräsin aamulla Alice sylissäni. Olin kantanut hänet illalla nukkumaan sänkyyni, koska en ollut ehtinyt tehdä hänelle petiä yhteen vierashuoneista. Ja minulla oli iso sänky, siihen mahtui helposti nukkumaan ainakin kolme ihmistä, joten olin laittanut Alicen toiselle puolelle ja nukkunut itse toisella. Hän oli kuitenkin jossain välissä ryöminyt viereeni ja olin kietonut käteni hänen ympärillensä. Tunsin hänen hiustensa suloisen tuoksun nenässäni. En olisi halunnut päästää irti, mutta todellisuus iski päälle.
Minulla oli tärkeä tapaaminen, jota en voinut millään siirtää. Olin unohtanut sen täysin eilen, kun Alice oli ilmaantunut ovelleni ja olimme tutustuneet toisiimme kunnolla. Hän oli ihana ihminen, juuri sellainen, jonka kanssa olisin voinut viettää loppuelämäni, mutta vielä oli liian aikaista haaveillakaan sellaisesta. En tiennyt mitä välillämme oikeastaan oli, mutta halusin ehdottomasti ottaa selvää.
Katsoin yöpöytäni kelloa, joka näytti olevan jo aivan liikaa. Minun piti nousta ja jättää Alice nukkumaan yksin sänkyyni. En halunnut herättää häntä, koska hän näytti niin onnelliselta nukkuessaan. Hipaisin hennosti hänen hiuksiaan ja annoin suudelman otsalle, kuten olin tehnyt edellisenä iltanakin. Jätin hänelle lapun tyynyni päälle, jossa selitin kaiken ja sanoin palaavani parin tunnin kuluessa, jos hän heräisi ennen sitä, niin hän voisi vapaasti mennä keittiöön ja tehdä itsellensä aamiaista. Allekirjoitin sen yksinkertaisesti vain Jasperilla ja hymyilin katsellessani nukkuvaa Alicea.
Laitoin puvun päälleni, kampasin hiukseni ja vilkaisin vielä ennen lähtöäni Alicea, joka oli siirtynyt nukkumaan paikalleni. Suljin hiljaa oven, kävelin keittiöön, jossa tein itselleni paahtoleivän. Kirjoitin myös kaksi lappua lisää, toisen Alicelle, jossa kehotin häntä ottamaan mitä ikinä halusikin ja toisen taloudenhoitajalleni, Marialle, jossa ohjeistin häntä valmistamaan huoneen Alicelle minun huoneeni viereen. Hän huolehti kartanon siisteydestä ja ruokavarastoista, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Hänellä oli hieman haahuileva luonne ja hän unohteli asioita välillä. En ollut vieläkään keksinyt, miksi pidin häntä palkkalistoillani. Minulla olisi ollut varaa palkata parempikin.
Huokaisin ja jätin Marian pois ajatuksistani. Tiesin jo olevani myöhässä, enkä halunnut myöhästyä enempää. Otin Audini avaimet pienestä avainkaapista ja suuntasin autotallini kautta töihin.
Olin töissä perheyrityksen johdossa. Valmistimme suklaata ja meillä oli kolme tehdasta ympäri maata, sekä useita konditoria-kahviloita, joista sai käsintehtyä suklaata, salaisella reseptillä valmistettua. Olimme merkkituote, josta kaikki pitivät ja jota kaikki halusivat ostaa. Kaiken oli aloittanut isoisoisäni, joka oli perustanut ensimmäisen Whitlock's konditorian kaupungin keskustaan, josta se oli laajentunut suklaatehtaaksi ja lopulta koko maahan. Alkuperäistä konditoriaa ei kuitenkaan oltu unohdettu, vaan se oli säilytetty entisellään ja sieltä sai vieläkin maan parasta kaakaota.
Olin perinyt yhtiön vanhempieni kuoleman jälkeen, Roz ei halunnut olla sen kanssa missään tekemisessä, vaikka hänellä olisi ollut siihen oikeus ja mahdollisuus, koska hän omisti siitä puolet, mutta periaatteessa minä olin yhtiön ainoa omistaja. En kuitenkaan ollut toimitusjohtaja, koska en ollut halunnut niin suurta vastuuta, ainakaan vielä. Enimmäkseen kiertelin kaikki toimipisteet tasaisin väliajoin läpi ja keskustelin suunnittelijoiden kanssa uusista suklaaideoista, sekä johtoportaan kanssa markkinoinnista ja laajennussuunnitelmista. Tiesin kaiken mitä yhtiössä tapahtui, mutta en halunnut puuttua sen päätöksen tekoihin, ellei se ollut sitten täysin välttämätöntä. Olin vasta 25-vuotias, enkä ajatellut olevani kykenevä ottamaan vastuuta maanlaajuisesta yhtiöstä. Minun ei ollut tarkoitus periä sitä vielä, olin vasta kouluttautumassa tehtäviini, koska vanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa.
Ajoin vanhan tehtaan porteista sisään, pysäköin autoni omalle paikalleni ja kiiruhdin kaksoisovista sisään.
"Huomenta, Jasper!" tehtaan pitkäaikainen vahtimestari Will tervehti minua. Hän oli ollut tehtaalla töissä niin kauan kuin jaksoin muistaa. Kun olin ollut lapsi, ja isä oli tuonut minut mukanaan töihin, Will oli ollut se joka oli tutustuttanut minut tehtaaseen ja siellä työskenteleviin ihmisiin. Olin nauttinut siitä suunnattomasti. Osa silloisista työntekijöistä oli vieläkin töissä ja tervehdin heitä aina innolla, kun näin heitä. He olivat ottaneet minut aina ilolla vastaan, antaneet salaa suklaata, ohjata koneita ynnä muuta vastaavaa, kun Will mukamas jutteli jonkun toisen työntekijän kanssa.
En ollut tajunnut silloin, että minä perisin tehtaan joskus. Siellä käyminen oli ollut minulle pelkkää huvia, mutta samalla oli tutustunut tehtaaseen ja sen toimintaan, eikä se ollut ollut yhtään väkinäistä. Kun olin hieman kasvanut, olin saanut tehtaalta kesätyöpaikan ensin apupoikana, josta nousin pakkaajaksi, yleten askel askeleelta sinne missä nyt olin. Kaikki oli isäni minulle antamaa koulutusta, kuulemma hänen isänsä oli tehnyt saman tempun hänelle, mutta se oli kannattavaa ja ymmärsin sen täysin. Minulla oli aikomuksena tehdä sama omalle pojalleni.
"Huomenta, Will! Kuinka Martha voi?" hymyilin hänelle. Will oli jo vanha mies, mutta käveli silti ryhti suorana ja oli aina pirteällä tuulella. Hänen siniset silmänsä hohtivat aina vaimonsa, Marthan mainitessaan ja tiesin, että tuotti hänelle suurta mielihyvää kertoa kuinka Martha oikein jaksoi. Olin oppinut sen jo pienenä poikana. Toinen asia, josta hän nautti, oli minun ja hänen tyttären tyttärensä parittaminen. Hän oli ylistänyt minulle tyttöä aina, mutta valitettavasti en ollut koskaan oikeastaan tavannut häntä. Hänen nimensä oli Emily, Willin pikku prinsessa. Hän sanoi, että meistä olisi tullut täydellinen pari, mutta kohtalo päätti toisin. Emily oli jo mennyt naimisiin oman valitseman miehensä kanssa, josta Will kyllä piti, mutta hän jaksoi aina muistuttaa minua siitä.
"Martha voi hyvin. Hän ei ole ollut koskaan onnellisempi. Emily kertoi eilen, että hän on tekemässä meistä isoisovanhempia", vanhukset silmät sädehtivät entistä enemmän. Emily oli heidän ainoa lapsenlapsensa ja se, että suku jatkui sittenkin, oli ymmärrettävä syy onneen.
"Sepä hienoa", hymyilin ja halasin Williä. "Toivota hänelle onnea puolestani, ja voisitko ilmoittaa yläkertaan, että olen saapunut."
"Kiitoksia, totta kai kerron", Will hymyili. "Hän ilahtuu varmasti."
Heilautin kättäni hänelle, ennen kuin kävelin hisseille. Vaikka rakennus näytti ulkoa päin vanhalta tehtaalta, sen sisällys ei todellakaan ollut sitä. Isäni oli uudistanut sen kokonaan, samalla kun oli laajentanut toimintamme parista lähikaupungistamme koko maahan. Se oli ainoa tehtaamme, jossa vielä valmistettiin käsintehtyä suklaata koko maan tarpeisiin, muilla valmistettiin teollista suklaata, jota myytiin marketeissa ympäri maata. Käsintehtyä suklaatamme myytiin ainoastaan hienoissa tavarataloissa, konditorioissamme, sekä muutamissa hotelleissa. Yritimme jatkuvasti solmia lisää sopimuksia sopivien yrityksien kanssa. Vanhassa tehtaassa sijaitsivat myös päätoimistomme, jossa tehtiin kaikki tärkeimmät päätökset ja kuultiin aina pahat uutiset ensimmäisenä.
"Herra Whitlock!" hissiin astuessani minua kopautettiin olkapäähän. "Kokoukseenko menossa?"
"Kyllä, herra James", vastasin itseni pituiselle vaaleahiuksiselle miehelle, josta en ollut koskaan oikeasti pitänyt. Hän oli aloittanut pohjalta, mutta oli kavunnut johtoportaaseen asti. Ihailin hänen sinnikkyyttänsä ja idearikasta ajatusmaailmaansa, mutta jokin hänessä karmi minua. En tiennyt oliko se jäänsiniset silmät, jotka porautuivat aina kaikkialle. "Menemmekö kenties yhtä matkaa?"
"Voi ei. Minun täytyy käydä toimistossani ennen kuin voin tulla kokoukseen", James pudisti päätään.
Me kuitenkin menimme kolmanteen kerrokseen samaa matkaa, jonka kohdalla James jäi pois ja minä jatkoin matkaani neljänteen, jossa oma toimistoni, eli isäni vanha toimisto ja kokoushuone sijaitsivat.
"Jasper! Me odottelimmekin sinua jo", toimitusjohtaja herra Gregor tervehti minua iloisesti. Hän oli ollut isäni hyvä ystävä ja ihminen, jonka käsiin isäni oli luottanut yhtiön, kunnes minä olisin valmis ottamaan vastuuni siitä.
"Ilmeisesti uutiset ovat hyviä, Evan" hymyilin istuutuessa paikalleni ja tervehtiessä muita johtoportaan jäseniä.
"Ne todella ovat", Evan Gregor naurahti ja hymyili erittäin leveästi.
"Sitten haluan kuulla ne", ilmoitin ja otin mukavan asennon tuolissani.
Olin todella hyvällä tuulella. Kokous oli mennyt yli odotusten. Yhtiö oli nousukiidossa ja olimme päättäneet sijoittaa tulevaisuuteen ja varmistaa yhtiön vakavaraisuuden jatkossakin. Matkalla kotiin olin pysähtynyt kukkakaupan eteen ja käynyt ostamasta sieltä luonnonkukkakimpun Alicelle. Mikään muu kimppu ei ollut tuonut minulle yhtä selvästi häntä mieleen, eivätkä keijukaiset lentele ruusuilla, vaan luonnonkukilla.
Hymyilin itsekseni kävellessäni keittiöön, jossa Maria oli siivoamassa. Hän oli brunette, 160-senttinen tyttö, jonka vihreät silmät loistivat aina kun katseemme kohtasivat. Niin kävi tälläkin kertaa, Maria nosti katseensa lattiasta, jota oli luuttuamassa ja kaunis hymy nousi hänen huulilleen hänen nähdessään kukkakimpun käsissäni.
"Maria, missä Alice on?" kysyin ja Marian ilme valahti sekunniksi, jonka jälkeen hän nosti sen takaisin normaaliksi. "Olethan näyttänyt hänelle missä hänen huoneensa on?"
"Alice on olohuoneessa katsomassa televisiota. Hän on odottanut herraa saapuvaksi. Ja kyllä tein hänelle huoneen herran makuuhuoneen viereen", Maria katsoi minua suoraan silmiin puhuessaan, jonka jälkeen laski katseensa suoraan maahan ja jatkoi siivoamista. En kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Olin innoissani siitä, että Alice oli jäänyt odottamaan minua, eikä lähtenyt minnekään.
"Kiitos", kiitin Mariaa ja kiirehdin olohuoneeseen, jossa Alice lojui tylsistyneen oloisena sohvalla ja vaihtoi jatkuvasti tv:n kanavaa. Minut kuullessaan hän kääntyi katsomaan ja ehti nousta seisomaan, kun jo oli hänen luonaan.
Halasin häntä ja kiitin Luojaa, että hän todella oli siinä. Kieputin häntä ympäriinsä ja kun viimein rauhoitun ja kohtasin hänen katseensa, joka oli täynnä salaperäisyyttä ja onnea, minä suutelin häntä. En tajunnut itsekään oikein mitä olin tekemässä, mutta se tuntui hyvältä. Rakastin Alicen pehmeitä huulia omia vasten ja sitä, kuinka hän vastasi suudelmaani.
Järki kuitenkin voitti ja lopetin suudelman nopeasti. Minun ei olisi pitänyt suudella Alicea, en tiennyt mitä hän tunsi minua kohtaan, en edes tiennyt itse mitä ajattelin hänestä. Hän katsoi minua kysyvästi kaiken yhtäkkiä loputtua ja minä ojensin hänelle nolona kukkakimppua.
"Näin ne kukkakaupan ikkunassa ja ajattelin, että pitäisit niistä", puhuin hitaasti ajatellen koko ajan ääneni pettävän minut. Nolous oli tullut innostuksen tilalle, enkä tajunnut kuinka olin niin vain mennyt suutelemaan Alicea.
"Kiitoksia. Ne ovat ihania", Alice otti kukat vastaan ja katseli niitä ihaillen. Hänen silmiinsä syttyi uusi loisto.
"Anteeksi, etten ollut paikalla, kun heräsit. Minulla oli kiireellinen kokous, johon minun oli pakko osallistua", Alice näytti kauniilta sinisessä paidassaan ja savunharmaassa hameessaan, mutta samalla niin hauraalta. Halusin suojella häntä. "Toivottavasti et pettynyt kovin ja Maria oli ystävällinen sinulle."
"Maria oli erittäin ystävällinen. Hän oli laittanut minulle huoneen sinun huoneesi viereen, jottei meidän tarvitsisi nukkua samassa sängyssä enää", hän punastui sen sanoessaan ja piilotti päänsä kukkakimppuun. "Nämä kukat tarvitsevat vettä."
"Ja sitä me niille haemme, aivan heti", lupasin, kun otin kukat itselleni. Ajatus iski päähäni yhtäkkiä ja tajusin käyttäytyneeni erittäin epäherrasmiesmäisesti.
"Alice, haluaisitko lähteä kanssani treffeille?" kysyin varovaisena. Suhteemme oli lähtenyt käyntiin täysin väärin. Normaalissa tilanteessa olisin vienyt Alicen heti ensimmäisenä treffeille, enkä suoraa päätä rynnännyt sänkyyn hänen kanssaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kuvittelin vieväni hänet ensin syömään ja sitten autoajelulle katselemaan paikallisia nähtävyyksiä, jos tiesi oikeat paikat, ajosta tulisi upea, varsinkin minun autoillani.
"Kyllä", Alice kasvot kirkastuivat ja hän hyppäsi kaulaani. "Ehdottomasti!"
Sydämeni sykähti riemusta.