Kautta Mahalin, tämähän on aivan naurettavaa! Thorin Tammikilpi soimasi jälleen itseään, ties monettako kertaa kuluneen päivän aikana. Hänen ajatuksensa oli jälleen vaeltanut heidän aamulla taakse jättämäänsä samoojaan. Thorin ei lainkaan pitänyt tuntemuksista joita nuori nainen oli herättänyt hänessä, ne olivat sellaisia joiden olemassaoloon hän oli lopullisesti lakannut uskomasta jo kauan aikaa sitten. Hänestä oli lähestulkoon tuntunut että hänen ruumiinsa oli hänet pettänyt kun hän oli tänä aamuna tuntenut vertakuohuttavan lämmön nousevan kaulaa myöden poskilleen. Puhumattakaan kiristyvästä solmusta alavatsassa jonka hän tunsi ajatellessaan nuoren naisen sulavaa liikkumista miekkailun tuoksinassa vaikka tämä olikin verhonnut itsensä kaapuihin. Ja jos hän olikin yrittänyt pitää tuota solmua epämukavana, ei tervetulleena tuntemuksena, oli se puhdasta itsepetosta.
Thorin päästi huuliltaan valitusta muistuttavan hiljaisen ähkäisyn.
He olivat Gandalfin kehotuksesta etsineet aamupäivällä peikkojen luolaa, koska Gandalf oli vakuuttunut että sellainen olisi jossain oltava, peikot kun eivät voi matkata päivänvalossa. Ja he todentotta olivat löytäneet peikkojen kätkön. Se oli ollut vain pienen matkan päässä ja haissut kuin tunkio. He olivat tutkineet kätköä päällisin puolin, mutta Gandalfin tarkka silmä oli huomannut haltiamiekkoja erään seinämän vieressä. Varmaankin ryöstösaalista, oli Thorin ajatellut. Hän oli Gandalfin painostuksen alla ottanut toisen miekoista kantaakseen, pitkin hampain kylläkin. Gandalf oli vakuuttanut hänet siitä että miekka oli vertaansa vailla taistelussa, joten Thorin oli myöntynyt.
He olivat ripeästi jatkaneet matkaa, sillä muutkin kuin Gandalf aistivat jotain epämääräistä ja uhkaavaa ilmassa.
-Tuolta lähestyy jotain! Huusi joku ja Gandalf kiirehti joukon kärkeen ja siristi silmiään. Outoa, en aisti pimeyttä... Sitten pusikossa rytisi hurjasti ja siinä samassa heidän edessään seisoi lauma jäniksiä, jotka vetivät jotain reen tapaista. Reen kyydissä seisoi, tai oikeastaan roikkui, parrakas mies jonka toinen puoli kasvoista oli linnunjätösten peittämä. Bilbo kurtisti kulmiaan kun Gandalfin kasvoille levisi hymy. –Radagast! Retkikunta, se on Radagast Ruskea!
Kääpiöt laskivat aseensa Gandalfin esimerkkiä seuraten, ja suurin osa menetti melkolailla hetimmiten kiinnostuksensa Ruskeaan Velhoon. Thorinkaan ei tuntunut olevan järin kiinnostunut Gandalfin ja Radagastin keskustelusta jota velhot kävivät matalalla äänellä, tosin Radagastin ääni kuulosti melko pakaokauhuiselta. Gandalf tarjosi hänelle Vanhaa Toboa hermoja rauhoittamaan, ja velhot keskustelivat jälleen ja Bilbo kurkotteli kaulaansa nähdäkseen mitä Radagastin Gandalfille antama nahkakääre sisälsi. Hän ei kuitenkaan nähnyt, koska Gandalf piilotti esineen visusti matkaviittansa alle vakava ilme kasvoillaan. Thorin liikehti levottomana sivummalla. –Meidän pitäisi jatkaa matkaa, minulla on huono tunne tästä paikasta, hän sanoi Gandalfille matalalla äänellä. Gandalf ehti avata suunsa vastatakseen, kun jostain kaukaa kuului vertahyytävä ulvaisu. Bilbo oli hypätä jaardin ilmaan ja katsoi säikähtäneenä Gandalfia. –Mi-mikä se oli?! Oliko se susi? Onko täällä susia?
-Tuo ei kyllä ollut susi! Bofur sanoi pahaenteisellä äänellä ja juuri sillä hetkellä pienen kallion päältä hyökkäsi hukka jonka selässä istui örkki. Samooja oli ollut oikeassa! Thorin survaisi miekkansa hukan kylkeen, Kilin lopettaessa örkin niille sijoilleen. –Tiedustelija! Hän huudahti ja katsahti Gandalfiin. –Örkkilauma ei voi olla kaukana...
-Kenelle sinä kerroit tästä retkestä, Thorin Tammikilpi? Gandalf tiukkasi
-En kenellekään, tietenkään!
-KENELLE?
-Minä vannon Gandalf, en kenellekään! Mitä, Durinin nimessä, täällä oikein tapahtuu? Gandalf katsahti Thoriniin ilme todella huolestuneena. –Teitä metsästetään. Täältä on päästävä pois NYT.
-Se voi olla vähän vaikeaa... Meillä ei ole poneja, ne ovat karanneet! Kuului sitten Orin hätääntynyt ääni. Oli pitkän sekunnin hiljaista. –Minä houkuttelen ne perääni jotta te saatte etumatkaa! Radagast puhui sitten äkkiä ja Gandalf katsahti häntä kuin vähä-älyistä. –Nämä ovat Gundabadin hukkia! Ne saavat sinut hetkessä kiinni!
-Nämä, Radagast viittasi jänöihinsä, ovat Rhosgabelin jänöjä! Olisi kiva nähdä niiden yrittävän! Hän virnisti harvalla hammasrivistöllään ja sanomatta sanaakaan hän hyppäsi rekensä kyytiin ja paineli niine hyvineen metsän siimekseen hukkien ulvonnan voimistuessa.
Gandalfin ei tarvinnut kehottaa seuruetta juoksemaan.
Arya kuuli hukkien ulvonnan kauas. Hänen ei tarvinnut arvailla olivatko ne samoja hukkia, jotka olivat väijyneet kääpiöitä aiemmin. Hänen tarkka kuulonsa arvioi äänien tulevan juuri sellaiselta etäisyydeltä jonne kääpiöt olisivat helposti ennättäneet. Hän itse ei ollut ehtinyt kovin kauas, vaikka hän matkasikin vastakkaiseen suuntaan seurueen kanssa. Hän ei ollut pitänyt kiirettä sillä eipä hänellä ollut velvoitteita missään, tai mihinkään kellonlyömään. Hän oli itseasiassa viihtynyt hyvän tovin aukealla jossa kääpiöt olivat olleet leiriytyneenä.
Hän oli pohtinut Thorinia, ja syyllisyydentuntoaan. Hän oli pohtinut myös hänet yllättänyttä toveruuden tunnetta muutamien muiden kääpiöiden kanssa.
He eivät olisi olleet sinulle ystävällisiä jos olisivat tienneet mikä sinä todella olet! Ääni hänen päässään oli muistuttanut. Arya tiesi sen olevan totta, mutta hän halusi säilyttää aamupäivän muiston niin mieluisana kuin kykeni. Se tuntui auringon pilkahdukselta hänen muiden muistojensa joukossa. Hänen mieleensä oli kohonnut myös kuva Thorinista, ja tämän komeista kasvoista joille oli hiipinyt hymynkare ja saanut hänet näyttämään niin erilaiselta. Vaikka Arya ei pitänytkään siitä mitä kääpiöprinssi sai hänessä aikaan, hän ei voinut myöskään täysin kieltää etteikö poskille nouseva kuumotus ja väliinjätetyt sydämenlyönnit olleet olleet jännittäviä tuntemuksia. Sellaisia joita hän ei ollut juuri kokenut ketään kohtaan.
Nyt Aryalla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä pohtimaan noita tuntemuksia, tai juuri mitään muutakaan. Sillä vaikka hän ei kuulunut retkikuntaan tai ollut heille mitään velkaa, ei Arya edes miettinyt vaihtoehtoa jatkaa matkaansa omaan suuntaansa. Hän kiskaisi huppunsa tiukemmin päähänsä, kiristi vyötään jossa hänen miekkansa lepäsi huotrassaan, ja tarkisti että jousi ja nuolet olivat tukevasti hänen selässään. Sitten hän lähti ripein, mutta kevein, juoksuaskelin liikkeelle.
Ei mennyt kauaa, kun Arya saavutti tasangon. Hän katsoi ympärilleen yrittäen paikantaa hukkien ulvonnan, mutta se oli haasteellista koska tasanko oli täynnä isompia ja pienempiä kallioita sekä kiviä joista äänet kaikuivat peittäen niiden todellisen suunnan. Arya irvisti ja kesittyi kovemmin, hän ei voinut olla täysin varma mistä äänet tulivat mutta lähti siihen suuntaan jonka arveli olevan paras arvaus. Pysytellen piilossa kallionjärkäleiden takana hän liikkui nopeasti eteenpäin. Sitten hän näki vilahduksen, ja heti perään toisen jonka hän tunnisti hukkalaumaksi. Mitä ne oikein ajoivat takaa? Arya liikkui taas eteenpäin paikantaakseen kääpiöt. Heidän oli pakko olla jossain, mutta joku tai jokin oli houkutellut hukat harhaan. tai sitten Arya oli erehtynyt ja kääpiöt vaelsivat jossain metsän siimeksessä kaikessa rauhassa kohti määränpäätään. Hänen vaistonsa kertoi toisin, mutta yrittäessään haistella ilmaa hän ei kyennyt erottamaan mitään tarkkaa hukkien ja örkkien lemun alta. Luottaen kuitenkin vaistoonsa hän jatkoi eteenpäin liikkumista yrittäen saada vihiä kääpiöiden olinpaikasta. Hukkalauma oli edelleen jokseenkin hänen näköpiirissään, mutta nyt siellä tapahtui jotain todella häiritsevää. Yksi hukista oli pysähtynyt ja jäänyt jälkeen laumasta. Arya näki sen haistelevan ilmaa ja saattoi kuulla sen matalan murinan piilopaikkaansa asti. Seuraten katseellaan hukan katsella, hän sitten paikansi kääpiöt, ja tajusi myös että he olivat jääneet kiinni. Arya katseli kaukaa miten hukka hiipi kallion päälle ja valmistautui sieltä hyökkäämään seurueen kimppuun joka piileskeli kallion takana. Arya ei saattanut erottaa kuka silloin ampui nuolen hukan rintaan, mutta oletti sen olevan Kili koska nuori kääpiö oli ainoa jolla Arya oli havainnut jousen. Hukka kieri kallionseinämää pitkin alas, ja hirvittävät kuolemantanssin äänet kaikuivat tasangolla. Arya sulki silmänsä. Lauma oli varmasti kuullut. Ja niin hän silmänsä avatessaan sai todistaa olleensa oikeassa nähdessään hukkalauman kiihdyttävän kohti kääpiöitä jotka pakenivat jalan seuraten Gandalfia. Missä ihmeessä heidän poninsa olivat?
Arya liikkui vikkelästi kohti takaa-ajajia, ja takaa-ajettuja, ja koetti hahmottaa jonkinlaista toimintasuunnitelmaa mielessään. Hukkia oli ainakin tusina, jopa hänen olisi haasteellista selättää ne yksin. Hän saattaisi kuitenkin pystyä auttamaan etäältä jos kääpiöt päättäisivät taistella. Arya ei voinut kuin ihmetellä mihin Gandalf oli seuruetta johtamassa, sillä edessäpäin näytti olevan lähinnä erämaata ja lisää kallioita. Etäällä näkyivät myös sumuvuoret. Mutta kaipa velho tiesi mitä teki.
Arya juoksi nyt niin lujaa kuin hän pystyi päästäkseen kiertämään kääpiöiden ja hukkien edelle sivusta. Sitten hän näki silmäkulmastaan miten kääpiöt pysähtyivät. Heidät oli saarrettu. Hukkia lähestyi joka suunnalta, etäältä, mutta ne lähestyivät vääjäämättä. Arya liikkui lähemmäs kallioiden ja kitukasvuisten puiden suojassa. Hän kuuli Thorinin huutavan käskyjä.
-Pysykää yhdessä! Taistelkaa loppuun asti!
-Missä Gandalf on? Huusi joku hädissään, mutta Arya ei tunnistanut äänestä ketä se oli. Thorin käännähti vihaisena. –Hän on pelastanut oman nahkansa! Gandalf on meidän hylännyt!
Arya rypisti kulmiaan. Vaikuttaa aika epätodennäköiseltä toiminnalta Gandalfilta...
Hän kyyristyi erään pienen kallion taakse ja sulavalla liikkeellä tarttui jouseensa vetäen sen selästään. Hän pingotti nuolen jouselle, se oli haltiatekoa, ja tähtäsi kääpiöseuruetta lähestyvään hukkaan. Hukka ulvahti kun nuoli singahti keskelle sen otsaa ja se kaatui elottomana maahan murskaten sitä ohjastaneen örkin alleen. Thorin katsoi hurjistuneena ympärilleen, Arya saattoi nähdä pakokauhun hiipivän tämän jäänsinisiin silmiin. Sitten kuului Gandalfin ääni: -Tännepäin senkin hölmöt! Harmaa Velho viittilöi seisten puoliksi suuren kallion onkalossa. Arya ei ehtinyt keskittyä velhoon sen enempää, vaan tähtäsi seuraavan nuolen Thorinia selän takaa lähestyvään hukkaan. Sekin ulvahti ja kaatui kuolleena maahan. Dwalin katkaisi sitä ratsastaneen örkin kaulan yhdellä vaivattomalla kirveen heilautuksella. Kääpiöt alkoivat perääntyä kohti Gandalfia, ja Arya ehti tähdätä vielä kahteen Thorinia uhkaavan lähelle päässeeseen hukkaan tappavan iskun, ennen kuin tunsi murskaavan kivun kylkiluissaan. Hän haukkoi henkeä kurottaen miekkaansa, mutta toinen sapelin isku sumensi hänen näkönsä ja hänen suustaan purkautui tuskallinen ulvaisu. Hän puri hampaansa yhteen ja kurotti vetämään miekkansa huotrastaan ja kiljaisten kuin antaen itselleen adrenaliiniruiskeen hän katkaisi hukan pään yhdellä terävällä iskulla puoliksi maahan lyhistyneenä.
Miten tuo kuvottava otus pääsi yllättämään minut?
Veri kohisi Aryan korvissa ja hän taisteli pysyäkseen tajuissaan. Teloitetulla hukalla ratsastanut örkki oli lennähtänyt matkan päähän allaan olevan eläimen teutaroidessa kuolinkouristuksissaan, mutta se oli nyt keräillyt itsensä ja lähestyi Aryaa. Kipu poltteli hänen kyljessään ja hän koetti nousta seisomaan mutta jalat pettivät puolihaltian alta kivun sumentaessa jälleen hänen näkönsä. Arya ähkäisi koettaessaan kädellään kylkeään. Hän tunsi miten nahkakynsikkäät vettyivät lämpimästä pulppuilevsta verestä. Miten minä annoinkin itseni keskittyä Thorinin selustan suojaamiseen niin että unohdin omani!
Thorin koetti tarkentaa katsettaa ympärillään tapahtuvan sekasorron keskellä. Joku ampui hukkia jousella. Mutta Kili oli hänen vasemmassa takaviistossaan, ja kukaan muu seurueesta ei edes omistanut jousta. Hän yritti hurjistuneena hahmottaa tapahtumia ympärillään ja huolehtia että kaikki retkikuntalaiset pääsisivät turvassa Gandalfin osoittamaan kallionrakoon. Kaksi hukkaa kellahtivat elottomina Thorinin selän taakse, ja silloin kuului vertahyytävä ulvaisu. Mutta se ei tullut hukan, eikä liioin örkin suusta. Eikä se myöskään ollut kääpiö. Ei voi olla.
Thorin käännähti ja näki muista erillään yhden hukan kaula katkaistuna, ja sen vieressä seiosvan örkin. Örkki oli kohottanut sapelinsa kuoliniskuun. Maassa, hukan jalkojen juurella oli puoliksi polvillaan Arya.
-Kili! Ammu! Hän huusi kauhun värittämällä äänellä. Kili käännähti salamana tähtäämään Thorinin osoittamaan suuntaan ja kuin hidastettuna Thorin näki miten nuoli singahti Kilin jousesta ja upposi örkin otsalohkoon kaataen sen kumoon sapelin tipahtaessa ruohikkoon. Hänet on saatana turvaan. Hukkia ei ollut jäljellä enää montaa, mutta kaukaa kuuluvat äänet kertoivat lisää olevan tulossa. Dwalinin teurastettua yhden ja Kilin ammuttua kaksi, ottivat taistelutantereella jäljellä olevat hukat takapakkia, epäilemättä odottaen vahvistuksiaan. Thorin lähti liikkumaan kohti Aryaa.
-Mitä sinä teet Thorin? Tänne senkin hölmö! Dwalin huusi vihaisesti. Heitä kahta ja Kiliä lukuunottamatta olivat muut jo paenneet kallionkoloon. Thorin ravisteli tajutonta Aryaa tuloksetta. Hän näki mustan nahkapanssarin olevan revennyt, ja sen alla olevan verta vuotavan syvän viillon. Kääpiöprinssi nosti Aryan olkapäälleen yrittäen varoa satuttamasta tätä lisää. Vilkaisten olkansa yli ja nähden hukkien vahvistusjoukkojen olevan jo nuolenkantaman päässä, hän lähti juosten liikkumaan kohti Gandalfin osoittamaan piilopaikkaa. Dwalin katsoi hurjistuneena ympärilleen selkä vasten Kilin selkää, kun molemmat hillitsivät halunsa paeta koloon odottaen johtajansa pääsevän ensin turvaan. Dwalinin ilme oli tutkimaton mutta Kilin kasvoilla paistoi avoin huoli haavoittuneesta Aryasta. Halusi kukaan heistä myöntää sitä tai ei, oli nuori samooja ostanut heille minuutteja arvokasta aikaa ennen vahvistuksien saapumista. Arya oli hyvinkin saattanut pelastaa heidät teurastukselta, mutta hänen oman selustansa pettäminen oli kääntänyt tapahtumat päälaelleen.
-Dwalin, Kili, juoskaa! Thorin karjaisi ja Dwalin ja Kili kähtivät perääntymään koloa kohden. Thorin pysähtyi Arya olkapäällään viittoen vapaalla kädellään Dwalinia ja Kiliä menemään ensin. Sitten ilmaa halkoi torven ääni, mutta se ei ollut örkkien torvi. Thorin ei jäänyt asiaa pohtimaan ja vaan liukui Kilin perässä alas suojaan.
Thorin laski Aryan maahan ja Gandlaf kohotti kulmiaan. –Hän on loukkaantunut, olisi ollut röyhkeää jättää hänet hukkien armoille, Thorin sanoi ilmeettömästi. Hänen sisällään kuitenkin kuohui. Hän oli samaan aikaan raivostunut siitä että joku ulkopuolinen oli vaarantanut henkensä heidän tähtensä, mutta samaan aikaan hän tunsi pakahduttavaa huolta nuoresta naisesta ja värähti katseensa osuessa syvään haavaan Aryan kyljessä. Häntä hävetti samassa suuresti huomatessaan katseensa eksyneen mustan nahkaliivin etumukseen jonka nyörit olivat katkenneet taistelussa, ja paljastivat huomattavasti enemmän kuin oli varmasti tarkoitus. Tumman puuvillaviitan huppu oli edelleen tiukasti Aryan päässä, ja lukuunottamatta repeytynyttä nahkaliiviä hän ei näyttänyt vahingoittuneelta. Thorinin katse harhaili avonaisesta nyörityksestä navan ympärillä pilkottavaan ympyrän malliseen tatuointiin joka muodostui jonkinlaisista riimuista, ja näkyi todella vain vähän koska nyörit eivät olleet katkenneet niin alas asti, vaan ainoastaan löystyneet. Thorinin katse oli tipahtamassa jälleen asteen alemmas kun hän tajusi että muutamat seurueen jäsenet katsoivat häntä aavistuksen hämillään.
Ryhdistäydy!
Hän pudisti vihaisena päätään ja puristi suunsa tiukaksi viivaksi, kieltäytyen ajattelemasta kättään Aryan vyötäisillä juuri hetki sitten. Se oli ollut kapea ja kiinteä, ja Thorin oli tahtomattaan saattanut tuntea miten kauniisti se oli leventynyt ylös ja alaspäin hänen käsivartensa asettuessa kapeimpaan kohtaan. Aivan kuten hän oli saattanut nähdä tänä aamuna tytön miekkaillessa Kilin kanssa,vaikka viitta olikin peittänyt paljon. Nyt se oli osittain repeytyneenä Aryan alla.
Koottuaan itseään vähäsen, hän vilkaisi ympärilleen eivätkä seurueen ahnaat, paljastettua pintaa ja nahan päällystämää ihoa ahmivat katseet jäänet häneltä huomaamatta. Veri kuohahti hänen suonissaan syistä joita hän ei itsekään oikein ymmärtänyt, mutta ne työntyivät sivuun kun aiemmin kuulunut torvi soi uudestaan. He näkivät kallion kolon suulta edestakaisin säntäilevien hukkien jalkoja,mutta nyt niihin sekoittui hevosten laukkaavia kavioita ja korskuntaa. Samassa lähimpänä aukkoa joutuivat väistämään kun rintaansa nuolen saanut örkki vierähti koloon tappavan iskun voimasta. Thorin kumartui kiskaisemaan nuolenpään örkin rinnasta. Gandalf katseli luolan seiniä viattoman näköisenä. Thorin mulkaisi velhoa pahansuovasti, Gandalfilla ei ollut puhtaita jauhoja pussissaan.
-Haltioita.
Kauempana Dwalin oli ehtinyt luolan perälle josta näytti irtautuvan pieni kapea käytävä. –En näe mihin käytävä johtaa! Seuraammeko me sitä?
Kuului yhteneväistä mutinaa, eikä kukaan korottanut ääntään vastustaakseen. Gandalf myhäili itsekseen ja Thorin erotti hänen mutisevan jotain viisaasta päätöksestä. Hän murahti ja päästi pienen kirouksen omalla kielellään. Velho punoi taas juoniaan. Thorin seurasi happamana muita, ja Arya oli nyt Gandalfin olkapäälle nostettuna. Oli luultavasti parempi ettei, Thorin olisi enää lähelläkään tyttöä ottaen huomioon millaisia ajatuksia hänen mieleensä nousi aivan liian helposti heidän ollessaan kosketusetäisyydellä. Sellaiset häiritsisivät tehtävää ja vaarantaisivat mahdollisesti hänen oman henkensä jos hän ei pysyisi terävimmillään kokoajan.
Sola oli ahdas, ja ainakin Bomburilla oli vaikeuksia mahtua kaikista väleistä. He liikkuivat niin nopeasti kuin se vain oli mahdollista, ja Thorin huomasi Gandalfin vilkuilevan huolissaan olkapäällään retkottavaa Aryaa. Tummaksi kuivunut veri oli tahrannut Gandalfin vaaleanharmaan viitan, ja veren määrästä päätellen Aryan vamma oli pahempi kuin ensinäkemältä olisi saattanut arvioida. Thorin työnsi kylmästi huolensa syrjään. He kulkivat solassa hyvän tovin, kunnes se alkoi levenemään ja valoa alkoi pilkottaa entistä enemmän. He olivat tulossa johonkin ja päätellen siitä miten Gandalf väisteli Thorinin katsetta, kääpiö oli melko varma ettei pitäis lopputuloksesta.
Sitten sola aukeni ja valo häikäisi seurueen. He olivat saapuneet laaksoon. Eikä se ollut mikä tahansa laakso.
Rivendell.
Thorin mulkaisi Gandalfia. –Tämä oli suunnitelmasi kokoajan! Etsit suojaa vihollisiltamme!
-Ei sinulla ole täällä vihollisia, Thorin Tammikilpi! Ainoa vihamielisyys tässä paikassa on se jonka sinä tuot mukanasi. Sitäpaitsi, me tarvitsemme apua kartan kanssa, ja haavoittunut samooja tarvitsee haltiarohtoja. Puhumattakaan sotureistasi jotka tarvitsevat lepoa ja ruokaa.
-Me kyllä keksimme kartan salaisuuden ja minä vähät välitän samoojasta joka ei kuulu edes retkikuntaamme! Minun soturini ovat tottuneet lepäämään tien päällä, he eivät tarvitse haltioilta mitään, meillä on ylin kylin ruokaa ja metsästämme sen mitä meiltä puuttuu! Thorin puhisi kiukuissaan. Gandalf pyöritteli silmiään ja ohjasi kääpiöt polulle joka johti lähemmäs Elrondin Taloa. Thorin jökötti itsepäisesti paikallaan vielä tovin, mutta seurasi sitten happamana miehiään. Ei hän ollut tarkoittanut täysin kaikkea mitä oli Gandalfille sanonut, mutta karttaa hän ei näyttäisi haltioille kuin kuolleen ruumiinsa yli!
