Luku 7 – Yksi juttu vielä...

Romanon kaappaaja pakotti hänet kovakouraisesti kävelemään ripeää vauhtia eteenpäin. Ei kestänyt kauan kun italialainen menetti suuntatajunsa monien käännöksien takia. Ehkä kaappaaja teki sen tietoisesti. Kävelyä tuntui kestävän ja kestävän. Romanon jalkoja särki mutta hän ei uskaltanut vastustaa kaappaajansa. Tämä saattaisi ihan hyvin vahingoittaa häntä. Jonkin ajan kuluttua Romano oli melkein kompastua kun hänet pakotettiin kävelemään jotakin rampin tapaista ylöspäin. Pimeys tuntui kestävän ikuisuuden ja joka askeleen myötä Romano vaipui yhä syvemmälle levottomuuteen. Koko ajan hänen mielensä toisti yhtä ja samaa kysymystä: miten näin saattoi käydä? Hänen olisi pitänyt olla varovaisempi, vaatia Antoniota jäämään ettei hänen olisi tarvinnut kävellä yksin takaisin laivalle keskellä yötä. Romano tunsi sydäntänsä kylmäävän pistävästi. Mitä hänelle nyt tapahtuisi? Mitä hänen salaperäinen kaappaajansa aikoisi tehdä hänelle? Romano vavahti pelokkaana. Pahaenteiset ajatuksen velloivat hänen mielessään. Ehkä hän ei oikeastaan halunnut tietääkään...

Parin minuutin kuluttua Romano heitettiin kovakouraisesti jonnekin huoneen tapaiseen. Romano arveli vahvasti sen olevan tyrmä tai vastaava. Hän ei tosin tiennyt varmasti, hänen kasvonsa oli edelleen peitetty sillä mustalla kangaspussilla. Kädetkin olivat yhä tiukasti sidotut. Hän kiemurteli parempaan asentoon, nojautuen istumaan selkä seinää vasten.

"O- onko siellä j- joku?" Romano uskaltautui viimein kysymään ääni väristen. "P- päästäkää minut p- pois täältä, pahus s- soikoon!"

Ei vastausta. Ei niin että Romano olisi edes tosissaan odottanut sellaista. Hän huokaisi ja käpertyi mukavammin istumaan. Ei kai tässä auttanut muu kuin odottaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Luulisi että jo yksi kaappaus olisi ollut tarpeeksi... Romano ajatteli katkerasti itsekseen, hammasta purren. Pitikin tulla kaapatuksi toiseen kertaan... Antonion paskiainen, sanoit että olin osa perhettä. Nyt olisi hyvä hetki todistaa se. Tule ja pelasta minut...

Romano ei oikeastaan ollut varma tulisiko kukaan ja ajatus pelotti italialaista syvemmin kuin mikään muu viimeisen vuorokauden aikana tapahtunut. Miksi kukaan vaivautuisi pelastamaan häntä? Antoniolle olisi paljon helpompaa vain kaapata uusi hyvännäköinen tyyppi. Niin... miksi espanjalainen vaivautuisi hänen takiaan? Romano tunsi tukahduttavan ahdistuksen leviävän kehoonsa ja yritti parhaansa mukaan estää silmissään polttelevia kyyneleitä. Kai joku sentään tulisi? Elizabeta tai Tino? Eikö niin? Hehän olivat ystäviä? Niin Romano oli ainakin olettanut...

"Aiuto..." Romano kuiskasi ja hautasi kasvonsa polviaan vasten, taistellen kiivaasti tulevia nyyhkäyksiä vastaan.


Useita tunteja kestäneen piinallisen odotuksen jälkeen Romano kuuli jonkun viimein saapuvan luokseen. Italialainen oli jo avaamassa suunsa kysyäkseen kuka tulija oli, kun kovakourainen käsi tarttui äkkiä hänen kasvojaan peittäneeseen kangaspussiin. Käsi nykäisi pussin pois. Romano puristi vaistomaisesti silmänsä kiinni valon häikäistessä hänen silmiään. Lopulta hän kuitenkin tottui valoon ja sai avattua silmänsä, ainakin osittain. Hän oli ollut oikeassa olettaessaan olleensa tyrmässä. Hänet oli teljetty ahtaaseen ja äärimmäisen likaiseen selliin. Romano värähti inhosta ja kohotti katseensa nähdäkseen edessään seisovan hahmon kaltereiden välistä paremmin.

Romano tunsi värin pakenevan kasvoiltaan. Hänen sellinsä edessä seisoi Arthur Kirkland.

"Oletan että muistat kuka olen." Arthur aloitti julman tyytyväinen ilme kasvoillaan. "Ilmeesi näyttäisi ainakin sanovan niin."

Romano ei vastannut mitään, tuijotti vain kauhusta kangistuneena. Tämä ei voinut luvata hyvää. Ei todellakaan.

"Olet juuri nyt laivallani, purjehdimme Turkin satamasta pari tuntia sitten. Aion olla rehellinen. Kapteenisi viimekertainen temppu aiheutti minulle valtavasti... sanoisimmeko päänvaivaa?" Arthur aloitti, näyttäen hetki hetkeltä vahingoniloisemmalta. "Vaati aika paljon ehtiä ajoissa orjamarkkinoille pelastamaan kaapatut miehistöni jäsenet. Mutta onnistuin... Saavuin vain pari minuuttia sen jälkeen kun se ranskalaisbarbaari oli myynyt Alfredin ja Wang Yaon."

"N- no..." Romano aloitti ääni pelosta väristen, pakottaen kasvoilleen sovittelevan hymyn (epäonnistuen kuitenkin komeasti). "S- sittenhän kaikki l- loppui h- hyvin. Mitään v- vahinkoa ei tapahtunut j- joten voit p- päästää minut menemään, eikö niin?"

Arthur naurahti kylmästi ja jotenkin Romanosta alkoi tuntua että vastaus hänen kysymykseensä olisi, ei.

"You know what?" Arthur aloitti yhä suupielet nykien ja tarttui säälimättömän tiukasti Romanon leukaan, saaden italialaisen sihahtamaan kivusta. "Haluan kostoni ja keksin jotain nerokasta. Aion saada Antonion tuntemaan saman. Sen nöyryytyksen kun häneltä viedään jotain hänelle kuuluvaa. Mutta rangaistuksen on oltava tarpeeksi tehokas että se espanjalaispaskiainen muistaa sen jatkossakin. Joten..."

"Joten?" Romano kysyi peloissaan, kykenemättä hädin tuskin liikuttamaan suutaan Arthurin otteen vuoksi.

"Hänen on menetettävä jotain pysyvästi, eihän se muuten tuntuisi missään jos hän voisi tuosta noin vain hankkia sen takaisin." Arthur jatkoi ja loi nyt merkitsevän katseen Romanoon. "Niin... jotain mitä ei voi saada takaisin jos se on kerran menetetty. Olisiko sinulla mitään mielessä?"

Romano ei voinut muuta kuin tuijottaa Arthuria järkyttyneenä. Ei...

"Kuulin että olit pappikokelas." Arthur sanoi ja laski Romanon otteestaan, kääntyen kävelläkseen pois tyrmistä. "Neuvoisin sinua lukemaan viimeiset rukouksesi."

"Ei sinun tarvitse tehdä tätä!" Romano huusi pelokkaana ja kompuroi haparoiden jaloilleen, yrittäen painautua kaltereita vasten tavoittaakseen loittonevan Arthurin. "Antonio ei välitä minusta sen vertaa että tulisi edes pelastamaan minua, pahus soikoon! Ei minun tappamiseni liikuta sitä paskiaista pätkän vertaa!"

"Ehkä..." Arthur myönsi vielä ennen kuin katosi kokonaan näkyvistä. "Mutta sitä minä en voi tietää varmasti ennen kuin olen kokeillut. Ja jos Carriedo ei vaivaudu ilmaantumaan lainkaan, niin no, sille ei voi mitään. Saan sinusta kyllä hyvät rahat orjamarkkinoilla."

Romano pudisteli päätään voimatta uskoa koko tilannetta todeksi. Hän tunsi jalkojensa pettävän altaan ja vajosi istualleen sellinsä lattialle. Tässäkö se olisi? Hän kuolisi jos Antonio saapuisi pelastamaan häntä tai joutuisi orjaksi jos espanjalainen päättäisi hylätä hänet.

"Paskiainen!" Romano karjui äkkiä raivonsekaisen turhautumisen kuohahtaessa hänen sisällään ja potkaisi sellinsä ovea kiukkuisesti jaloillaan. "Vihaan sinua! Vihaan sinua niin paljon!"

"Haloo?"

Romano jähmettyi aloilleen. Oliko hän juuri kuullut äänen? Ja ihan lähettyviltä...

"...haloo?" Romano vastasi ihmeissään, vilkuillen epäluuloisesti ympärilleen.

Silloin tyrmän oikeanpuolisen sellin varjoista kömpi esiin nuorehkolta vaikuttava tyttö. Tällä oli tummat meripihkanväriset silmät ja pitkät, tummanruskeat hiukset jotka oli sidottu punaisilla ruseteilla kahdelle poninhännälle. Tytöllä oli myös kauniisti ruskettunut iho, viattomat kasvot ja tämä oli pukeutunut syvän turkoosiin mekkoon. Romano räpytteli kummissaan silmiään. Miten hän ei ollut huomannut tyttöä aikaisemmin?

"Hei." tyttö tervehti ja kallisti päätään uteliaana. "Missä välissä sinä oikein tulit?"

"Voisin kysyä samaa sinulta." Romano vastasi kummissaan, hivuttautuen aivan sellinsä oikeaan reunaan kiinni sillä se oli lähempänä tuota kummallista tyttöä. "Kuka sinä oikein olet?"

"Nimeni on Chell." tyttö vastasi ja hivuttautui myös lähemmäs niin että he olivat nyt vain metrin päässä toisistaan. "Nukuin mutta Arthurin pauhaaminen herätti."

"Siksi en emme varmaan huomanneet toisiamme." Romano myönsi nyökytellen. "Minun nimeni on muuten Romano."

"Hauska tutustua." Chell vastasi ja sipaisi silmilleen valuneet otsahiukset sivuun. "Anteeksi että utelen, mutta kuulinko oikein? Aikooko... aikooko Arthur tehdä sinulle pahaa?"

"Niin luulen." Romano vastasi hiljaa, vavahtaen pelosta. "Hän tahtoo kostaa eräälle henkilölle ja uskoo minun tappamiseni toimivan parhaiten."

"Voi ei..." Chell henkäisi ja puri alahuultaan pelokkaan näköisenä. "Selvittelisivät erimielisyytensä keskenään eivätkä vetäisi syyttömiä mukaan sotkuun..."

"Niinpä..." Romano myönsi kireästi ja laski katseensa alistuneena maahan. "Miksi muuten sinä olet täällä? Jouduitko kaapatuksi?"

"Niinkin voisi sanoa." Chell vastasi apeasti, vaihtaen nopeasti puheenaihetta. "Sanoiko Arthur muuten että tulit Antonion laivalta?"

"Joo, pitää paikkansa." Romano myönsi nyökytellen, mutta hiukan ihmeissään. "Kuinka niin, tunnetko hänet?"

"Osittain, mutta paremmin erään toisen hänen laivaltaan." Chell aloitti hiljaa. "Arthur puhui jotain jostakin ranskalaispaskiaisesta... O- oliko tämän kyseisen henkilön nimi sattumalta... Francis?"

"Si." Romano vastasi, alkaen jo hiukan ärsyyntyä kun Chell ei tuntunut menevän asiaan. "No, tunnetko sitten hänet vai?"

"Eh, se on aika pitkä juttu..." Chell vastasi naurahtaen kiusaantuneena. "En tahdo tylsistyttää sinua."

"Minulla on aikaa." Romano vastasi ja nyökkäsi merkitsevästi ympärilleen. "Täällähän on muutenkin niin paljon tekemistä..."

"No joo... Hyvä on, kerron koko jutun. Francis ja minä olemme tosiaan vanhoja tuttuja." Chell jatkoi selittäen ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille. "Vartuimme samassa kylässä kunnes Francis lopulta karkotettiin. Että ihmiset osaavatkin olla inhottavia, voivottelivat sitä kuinka jäin yksin muttei yksikään suostunut ottamaan minua suojiinsa. Päätin siis seurata Francista koska tämä oli aina ollut kuin isoveli minulle. Jäin orvoksi nuorella iällä ja Francis oli pitänyt minusta huolta siitä lähtien. Hän oli aina niin kiltti. Seurasin Francista jopa merirosvolaivalle kun tämä ryhtyi piraatiksi Antonion ja Gilbertin kanssa. Oli se oikeastaan ihan kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Mutta sitten Arthur kaappasi minut eikä Francis ole onnistunut kaappaamaan minua takaisin sen jälkeen. En ole edes onnistunut pakenemaan... anteeksi. Taidan lörpötellä."

"Ei, se oli ihan mielenkiintoista." Romano vastasi kohteliaasti vaikka kyllä hän kieltämättä oli hiukan hämmästynyt siitä kuinka paljon Chell jaksoi puhua. Hän kohensi jälleen asentoaan kun tyttö näytti siltä että aikoisi jatkaa kertomustaan.

"Arthur on ollut kyllä ihan kiltti minulle... tiesitkö että hän ja Francis ovat myös vanhoja tuttuja?" Chell jatkoi papatustaan. "Hengailimme jonkun aikaa yhdessä ennen kuin Francis päätti ryhtyä piraatiksi. Luulen että se tapahtui samoihin aikoihin kuin Arthur perusti oman miehistönsä. Silloin heidän tiensä erosivat. Hän kysyi minua mukaansa, Arthur siis. En voinut mitenkään tehdä sellaista päätöstä, pidin molemmista. Kaduttaa tosin hiukan, koska Francis ja Arthur joutuivat sen takia keskenään tappeluun. Francis voitti lopulta ja vei minut mukanaan."

"Aikamoista draamaa." Romano vastasi ällistyneenä. "Minulla ei ollut aavistustakaan että niillä kahdella on yhteistä historiaa."

"Älä muuta sano." Chell myönsi. "Nykyään he kyllä käyttäytyvätkin kuin eivät olisi koskaan tunteneet. Hiukan surullista jos minulta kysytään."

"Niin..." Romano vastasi hiukan poissaolevasti.

He hiljenivät hetkeksi.

"Joten..." Romano aloitti lopulta. "Luuletko että hän todella tekee sen? Luuletko että Arthur tappaa minut vain loukatakseen Antoniota?"

Chell ei vastannut mitään, mikä ei todellakaan helpottanut Romanon oloa.

"Sinun kannattaa varautua pahimpaan." Chell sanoi ja vetäytyi nojautumaan omaa sellinseinäänsä vasten. "Toivon todella ettei Arthur tekisi niin julmasti, mutta..."

"Hemmetti..." Romano mumisi itsekseen, painaen alistuneena otsansa kylmää kalteria vasten.

Täällä on tosi yksinäistä." Chell aloitti hiljaa. "Olen ollut täällä niin kauan yksin... Hetken ajan jo uskoin että jäisit tänne kanssani... sen tuntui kivalta ajatukselta."

"Jos se yhtään lohduttaa niin et ole ainoa." Romano vastasi ja pakottautui hymyilemään vähäsen. "Josta ajatus olisi siis ollut kiva."

He hymyilivät surullisesti toisilleen. Romano ei ollut varma kumpaa olisi kuulunut sääliä sillä hetkellä enemmän, häntä vai Chelliä. Ehkä heitä molempia yhtä paljon.


"Nouse ylös!" tuttu ääni huudahti sen omistajan marssiessa näyttävästi sisälle tyrmiin. "Näytöksen aika on koittanut!"

Romano ja Chell säpsähtivät hereille (he olivat nukahtaneet juteltuaan monta tuntia putkeen). Romano tunnisti nasevan äänen omistajan. Se oli Alfred.

"Eikö olekin ironista?" Alfred aloitti myhäillen, avatessaan samalla ruosteisella avaimella Romanon sellin ovea. "Osat ovat vaihtuneet sitten viime näkemän."

"Ha ha ha." Romano vastasi tympääntyneellä ilmeellä, venytellen kipeää niskaansa epämukavan nukkumisasennon jäljiltä. "Sinulta sitä huumorintajua löytyy."

"I know, right?" Alfred vastasi innostuneena siitä että hänen vankinsakin tuntui tajuavan tilanteen ironisuuden.

Romano löi turhautuneena kätensä otsaansa vasten. Alfred ei näyttänyt ymmärtävän italialaisen piilovinoilua.

Amerikkalainen sai lopulta avattua Romanon sellin ja astui sisälle tarttuakseen italialaiseen. Romano yritti väistellä Alfredia mutta se oli turhaa kun selli oli niin pieni, varsinkin kun hänen kätensä olivat yhä sidotut. Alfred sai Romanon käsistä tiukan otteen ja talutti italialaisen mukaansa.

"Alfred..." Chell aloitti anellen ja ryömi sellinsä kaltereiden eteen, tarttuen niihin epätoivoisesti kun Alfred alkoi retuuttaa Romanoa mukanaan kannelle päin. "Kiltti, älä tee tätä. Älä vie Romanoa..."

"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole vaihtoehtoa." Alfred vastasi vältellen katsomista suoraan Chelliin päin. "Ja sitä paitsi he saavat ansionsa mukaan. Antonio aloitti tämän viemällä ensin minut ja muut. On ihan reilua että kostamme takaisin."

"Siitäkö tässä on kyse? Kostosta?" Chell huusi. "Luulin sinun olevan sellaisen yläpuolella, kun aina kehuskelet olevasi sankari ja kaikkea! Mutta jos todella tunnet noin, jos todella haluat satuttaa muita pelkän koston takia, et ole muuta kuin huijari!"

Alfred kääntyi vilkaisemaan Chelliä olkansa yli, näyttäen hetken aikaa menneensä aivan sanattomaksi tytön huudosta. Hetken Romano jopa tunsi amerikkalaisen otteen höllentyvän hiukan. Mutta sitten nuorempi mies pudisteli päätään ja nappasi Romanosta taas tiukasti kiinni.

"Minä... ei, olette väärässä." Alfred murahti, enemmän itselleen kuin Romanolle tai Chellille.

Ja niin Alfred talutti Romanon mukanaan kannelle johtaviin portaisiin. Romano olisi voinut vaikka vannoa kuulleensa Chellin alkavan nyyhkyttää jäädessään yksin tyrmiin ja italialainen puri alahuultaan murtuneena. Pelko alkoi kasvaa hänen sisällään jokaisen askeleen myötä. Hän ei oikeastaan tiennyt miten toivoi asioiden tapahtuvan. Tahtoiko hän Antonion tulevan vai ei? Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut houkuttelevalta niiden seurauksia miettiessä.

Kaksikko saapui lopulta kannelle. Taivas ei ollut tapansa mukaan kirkkaan sininen, vaan tummien ukkospilvien peitossa. Se oli omalla kieroutuneella tavallaan tilanteeseen sopivaa. Romanolle ei kuitenkaan jäänyt aikaa tutkailla pahaenteistä näkyä kun Alfred jo talutti hänet peremmälle kannelle. Arthur oli siellä. Romano nielaisi tyhjää.

"Hah. Katsokaa." Arthur aloitti ja osoitti kädellään Turkin satamiin päin, suuntaan josta he olivat itse jo kauan sitten tulleet. "Siellä he ovat, kiirehtivät kuin viimeistä päivää. Loistavaa, tästä tulee vielä herkullista..."

Romano käänsi katseensa osoitettuun suuntaan. Hän henkäisi, tuntien heikon toivonkipinän syttyvän rinnassaan kaikesta sattuneesta huolimatta. Antonion laiva oli siellä, ei edes kovin kaukana heistä. Antonio oli tulossa...

"Kapteeni..." Wang Yao aloitti vakavalla äänellä ja ilmeellä, ilmestyen kuin tyhjästä Arthurin takaa (Romano hätkähti yllättyneenä). "Oletko nyt ihan varma tästä? Olet vienyt toiselta henkilöltä jotain hyvin tärkeää. Asiat saattavat muuttua verisiksi."

"Sitä toivonkin!" Arthur murahti ja mulkaisi Antonion laivan suuntaan. "Se espanjalaispaskiainen saa tuntea oikein olan takaa miltä tuntuu kun jotain tärkeää viedään."

"En usko että saavutat tällä muuta kuin uuden julman kostonkierroksen." Wang Yao tokaisi ankarasti, suostumatta antamaan periksi. "Ole viisaampi ja lopeta tämä vielä kun voit."

"En ole muistaakseni kysynyt sinulta neuvoa." Arthur vastasi kylmästi ja loi varoittavan katseen Wang Yaoon. "Mene valmistelemaan asiat loppuun. Sen on käsky."

Wang Yao epäröi hetken, näyttäen siltä kuin olisi yhä halunnut sanoa jotain vastaan kapteenilleen. Kiinalainen kuitenkin lopulta puri tuhahtaen hammasta ja kääntyi tekemään jotain. Romano ei nähnyt mitä kun Alfred pakotti hänet eteenpäin, aivan Arthurin rinnalle. Englantilainen kiersi kätensä Romanon hartioiden ympärille, nojautuen toverillisesti häneen. Romanosta se kuitenkin tuntui todella pahaenteiseltä.

"Säälittää kyllä vähän puolestasi." Arthur tokaisi vähäeleisesti, seuraten tiiviisti katseellaan Antonion laivan saapumista. "Sinusta olisi kyllä voinut tulla ihan kelpo merirosvo. Harmi etten löytänyt sinua ensin itse."

Romano tuhahti henkisesti (hän ei uskaltanut tehdä sitä ääneen). Arthurin pahoittelu ei kauheasti helpottanut hänen oloaan.

He jäivät odottamaan että Antonion laiva saavuttaisi heitä. Romano ei osannut ajatella oikein mitään. Antonion saapuminen tarkoittaisi että Arthur aikoisi toteuttaa julman aikomuksensa johon kuului Romanon vahingoittaminen, mutta ehkä kuitenkin... ehkä Antoniolla olisi jokin nerokas suunnitelma jolla tämä pelastaisi Romanon. Niin italialainen ainakin kiihkeästi toivoi.

Puolisen tuntia myöhemmin Antonion laiva oli viimeinkin tarpeeksi lähellä ja Arthur naurahti, nyökäten muille miehistönsä jäsenille. Oli suunnitelman toteuttamisen aika. Arthur nojautui laiskasti laivansa reunakaidetta vasten ja vilkutti viereiselle laivalle. Romano tuijotti myös suu tiukkana viivana. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa ystäviensä hahmot. Ne vaikuttivat levottomilta, mikä ei ollut kylläkään mikään ihme tilanteen huomioiden.

"Kas vain, sehän on Carriedo." Arthur aloitti melkein huutaen että tämän ääni kantaisi vastakkaiselle laivalle. "Mikä sattuma. Kuinka voit?"

Romano löysi Antonion hahmon, espanjalainen nousi jälleen seisomaan laivansa kaiteelle, pitäen samalla tukea mastosta riippuvista köysistä.

"Leikki sikseen, Kirkland." Antonion ääni vastasi ja leiskui vihaista tulta ympärilleen jopa niinkin pitkän matkan takaa. "Sinulla on jotain joka kuuluu minulle."

"Näinkö on?" Arthur vastasi muka ihmetellen ja tarttui sitten kovakouraisesti Romanoon, vetäen italialaisen paremmin näytille. "Tarkoitatko mahdollisesti tätä?"

"Varoitan sinua -" Antonio aloitti niin vaarallisella äänensävyllä että jopa Romano vavahti sille pelokkaana. "Jos vahingoitat edes yhtä hiuskarvaa Romanon päästä, niin vannon että tulet katumaan sitä enemmän kuin osaat ikinä uneksiakaan. Tämän ei tarvitse päättyä niin. Anna Romano takaisin niin lupaan että annan asian olla tällä kertaa."

"Kuinka jalomielinen oletkaan." Arthur vastasi sihahtaen. "Mutta sinun olisi kannattanut miettiä sitä ennen kuin veit jotain minulta. Silmä silmästä, Carriedo."

Ja silloin Arthur alkoi harppoa rivakoin askelin vasemmalle päin, vetäen Romanon sanaakaan sanomatta mukanaan. Romano kompuroi englantilaisen askelien tahdissa, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa juuri ja juuri.

"Wang Yao." Arthur kysyi saavuttuaan tahtomaansa määränpäähän. "Onko lankku valmiina?"

"... kyllä." Wang Yao vastasi vastentahtoisesti.

Lankku? Romano ajatteli ja tunsi kauhistuttavan tunteen leviävän kehonsa läpi kuin myrkky. Ei kai vain...?

Siinä se oli. Pitkä lankku odotti kaiteettomalla kohdalla laivan reunalla. Siitä oli suora näkyvyys Antonion laivalle päin ja Romano ymmärsi mistä oli kyse. Arthur pakottaisi hänet kävelemään lankulta Antonion silmien alla. Ja espanjalainen joutuisi seuraamaan kuinka hän hukkuisi. Romano nielaisi kireästi. Hän oli heikko uimari, mutta kyllä hän pinnalla pysyi. Mutta nyt hänen kätensä olivat yhä sidottuna hänen selkänsä taakse. Meressä oli myös voimakkaita virtauksia joihin hän ei ollut tottunut. Tämä ei tosiaankaan näyttänyt hyvältä...

"Mitä oikein teet?" Antonio kysyi, harppoen omalla laivallaan vastapäätä samaan kohtaan missä Arthur ja Romano nyt olivat.

"Opetan sinulle jotain." Arthur vastasi ja tyrkkäsi Romanon lankun alkupäähän. "Ehkä tämän jälkeen viimeinkin opit ettei minulle kannata temppuilla."

Romano saattoi nähdä kauhun ilmestyvän Antonion kasvoille. Hän myös puolivahingossa löysi Elizabetan ja Tinon hapuilevalla katseellaan. Elizabeta seisoi Gilbertin kanssa taisteluasemissa kannella lähellä Antoniota, kun taas Tino keikkui tapansa mukaan mastossa tarkkailemassa tilannetta. Molemmilla oli tummat rinkulat silmiensä alla. He eivät olleet kai saaneet kunnolla unta viime yönä. Olivatko he olleet sittenkin huolissaan Romanosta?

"Sinä..." Antonio aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen nyt raivosta täristen. "Uskomatonta kuinka alas voitkaan vajota, Kirkland. Olen pettynyt sinuun."

"Voisin sanoa samaa sinusta." Arthur vastasi Antonille ja veti sitten miekkansa esiin, tökkien sillä Romanon selkää joka inahti pelokkaana. "No niin sinä siinä, alapa kävellä."

"Älä töki, pahus soikoon!" Romano kivahti takaisin, ottaen samalla vastentahtoisesti yhden askeleen eteenpäin, lähemmäs lankun reunaa.

"Romano!" Antonio huusi ja liikahti lähemmäs oman laivansa reunaa.

Arthur naurahti ja napsautti sormiaan. Silloin aivan Antonion eteen purskahti raivoisa luotisade. Espanjalainen jähmettyi aloilleen yllättyneenä. Romano vilkaisi olkansa yli mitä oli tapahtunut. Alfred seisoi nyt aivan Arturin vierellä, molemmat aseensa käsissään. Amerikkalaisen ilme ja olemus olivat kuitenkin huomattavasti tavallista vaisumpia. Romano mietti olisivatko Chellin sanat vaikuttaneet Alfrediin enemmän kuin tämä aluksi antoi ymmärtää.

"En suosittele että liikut yhtään lähemmäs." Arthur sanoi ja nyökkäsi sitten Alfredin suuntaan. "Ellet satu haluamaan parikymmentä uutta reikää kalloosi."

Antonio tuhahti turhautuneena, mulkaisten Arthuria niin rumasti kuin vain ikinä kykeni.

"Et ikinä selviä tästä, senkin paskiainen!" Romano huusi raivoisasti. "Muut kostavat vielä puolestani, pahus soikoon! Saat lopulta ansiosi mukaan!"

Arthur naurahti ylimielisesti ja tökki Romanoa taas selkään. Italialainen kuuli paitansa repeävän vähän selästä ja sihahti. Hän otti taas askeleen eteenpäin... toisen... ja kolmannen. Lopulta hän seisoi aivan lankun reunalla. Yksikin askel, kuinka pieni tahansa, pudottaisi hänet mereen.

Romano kohotti katseensa ja jostakin syystä lukitsi sen Antonion katseeseen. Espanjalaisen smaragdisilmät polttivat tapansa mukaan katseellaan, mutta jotenkin Romanosta tuntui kuin hän olisi saanut niistä hiukan rohkeutta. Antonio näytti nyt niin huolestuneelta että Romanoa hiukan säälitti. Ehkä hän oli ollut liian ankara miestä kohtaan, tämä näytti niin vilpittömästi tahtovan pelastaa hänet.

No, nyt on jo liian myöhäistä... Romano ajatteli hiljaa itsekseen. Toivottavasti joku joskus löytää Felicianon ja kertoo tälle miten minun kävi...

"Hyvästi." Arthur tokaisi ja potkaisi lankkua niin että se alkoi keikkua hillittömästi.

Romano huudahti tuntiessaan lankun tutisevan jalkojensa alla. Kaikki tapahtui nopeasti. Romano ei kyennyt tekemään mitään vaan kaatui naama edellä suoraan veteen.

"ROMANO!" Antonio huusi riipaisevasti.

Muuta italialainen ei ehtinyt kuulla kun hän jo tunsi säälimättömän meren nielaisevan hänet pinnan alle. Vesi ei ollut kylmää, mutta se ei kauheasti lohduttanut. Romano ei ollut ehtinyt haukata henkeä ennen joutumistaan pinnan alle, päinvastoin. Hän oli haukannut isot annokset vettä keuhkoihinsa huutaessaan pudottuaan. Romanon keuhkot kiljuivat ilmaa, mutta hän ei silti voinut muuta kuin pidättää henkeään ja se oli äärimmäisen tuskallista. Vaikka Romano taisteli parhaansa mukaan, ei hän saanut itseään kohoamaan takaisin pintaa kohti. Ei ilman käsiensä apua. Silloin terävä kipu vihlaisi Romanon oikeaa jalkaa. Suonenveto. Hän taisteli kipua vastaan ja yritti olla huutamatta. Se oli vaikeaa. Yläpuolellaan hän näki himmeää valoa, se tuli pinnalta. Valo oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana.

Tässä se nyt on... Romano ajatteli tuntiessaan tajuntansa pikkuhiljaa sammuvan. Hänen raajansa lakkasivat tottelemasta samalla kun ajatukset puuroutuivat käsittämättömäksi sekamelskaksi. Hän alkoi vajota nopeasti synkkää merenpohjaa kohti...

Silloin jokin rikkoi vedenpinnan. Hahmo sukelsi Romanon suuntaan. Romano kohotti laiskasti katseensa tulijaa kohti. Suojelusenkeli...?

Se oli Antonio.

Espanjalainen ui kiivaalla vauhdilla Romanoa kohti. Romano sulki silmänsä uupuneena. Antonio kai pelastaisi hänet. Ainakin espanjalainen kurkotti kättään epätoivoisesti hänen suuntaansa. Romano ei jaksanut ajatella sitä. Häntä alkoi nukuttaa pakottavasti. Pieni ääni italialaisen takaraivossa kiljui häntä taistelemaan, yrittämään pysyä hereillä. Romano ei kuitenkaan enää pystynyt, vaan vajosi syvään tajuttomuuteen viimeisten ilmojen paetessa hänen suunsa kautta. Hän ei jaksanut edes piitata siitä, ettei välttämättä enää heräisi...


"Katsokaa, hän liikahti!"

Kamala melu...

"Sinnittele, Romano!"

Minkä ihmeen takia?

"Älä luovuta! Pystyt kyllä siihen!"

Antakaa minun nukkua, pahus soikoon...

"Uskallakin tehdä tämä meille! Taistele!"

Mutta...

"Romano..." aloitti lempeä ääni ja mainittu italialainen tunsi heikosti jonkun sivelevän kasvojaan. "Me odotamme sinua. Palaa luoksemme."

Silloin Romano yskäisi äkkiä rajusti ja tunsi veden pärskyvän suustaan. Hän köhi ja köhi loputtomasti mutta tunsi keuhkojensa puhdistuvan samalla vedestä. Hänen päähänsä sattui vietävästi, tämä hirveä tykyttävä kipu oli sietämätön! Mutta...

Romano avasi hitaasti ja haparoiden silmänsä. Hän näki vielä hiukan sumeasti, mutta tunnisti joukon tuttuja hahmoja ympärillään. Elizabeta... Tino... Francis ja Gilbert... ja Antonio.

"Luojan kiitos!" Tino huokaisi syvään ja pyyhkäisi ohimennen silmäkulmansa. "Sinä heräsit."

Romano räpytteli silmiään terästääkseen näkönsä. Hän tajusi olevansa Antonion laivalla, miehistön nukkumatilassa lattialle levitetyllä patjalla. Romano yritti kohottautua istualleen, mutta Elizabeta esti häntä hellästi kädellään.

"Älä nouse vielä." nainen komensi määrätietoinen ilme kasvoillaan. "Olet ollut tajuttomana jonkun aikaa. Olisi typerää nousta saman tien ylös."

"Éliás on kerrankin oikeassa." Gilbert totesi ja sai kiukkuisen mulkaisun Elizabetalta. "Älä rasita itseäsi."

"Mitä... mitä oikein tapahtui?" Romano kysyi yhä suolavedestä käheällä äänellä. "Olin... vedessä. Hukkumassa. Ja sitten kaikki pimeni..."

"Antonio pelasti sinut." Francis vastasi leveästi hymyillen, luoden samalla merkitsevän katseen mainittuun espanjalaiseen. "Ilman häntä olisit mennyttä."

"Oh..." Romano äännähti. Niin, hän oli juuri ennen pyörtymistään ollut näkevinään Antonion vedessä. Espanjalainen oli siis pelastanut hänet.

Silloin Romano tajusi jotain. Antonion rintakehä oli kauttaaltaan siteiden peitossa. Oliko... oliko tämä satuttanut itsensä?

"Mitä sinulle on oikein tapahtunut?" Romano kysyi kuivalla äänellä, saamatta katsettaan irti espanjalaisen ruhjeisesta rintakehästä.

"Heh, se vasta juttu onkin..." Antonio aloitti naurahtaen, hieraisten kiusaantuneena niskaansa ja loi sitten ystäviinsä katseen.

Francis ja Gilbert näyttivät ymmärtävän mistä oli kyse ja nousivat paikoiltaan.

"No niin!" Gilbert hihkaisi lyöden kätensä yhteen ja alkoi sitten hätyyttää Elizabetaa ja Tinoa paikalta. "Täällä ei ole enää meille mitään nähtävää. Liikettä niveliin! Äläkä mulkoile minua noin Éliás, mahtavuuttani kuuluu ihailla."

"Pah." Elizabeta vastasi ja pyöräytti näyttävästi silmiään ennen kuin kääntyi vielä Romanon puoleen. "Nähdään myöhemmin, Romano, ja ole kunnolla. Sinä myös Kapu."

Romano nyökkäsi ja seurasi katseellaan kuinka kaikki poistuivat hytistä yksi kerrallaan. Lopulta paikalla olivat vain hän ja Antonio.

"Hienoa nähdä että olet kunnossa." Antonio aloitti kun oli varma siitä että he todella olivat kahdestaan. "Et usko kuinka huolissani olin sinusta."

"Ammuttiinko sinua?" Romano kysyi piittaamatta kapteeninsa puheista. "Hyppäsit veteen hakemaan minua vaikka Alfred uhkasi ampua..."

"Kyllä minuun pari luotia saattoi osua, mutta ne on jo poistettu." Antonio myönsi liian hyväntuulisesti ja istuutui samalla Romanon patjan reunalle. "Mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä? En voinut vain antaa sinun hukkua."

"Et olisi jättänyt minua yksin silloin Turkissa." Romano murahti ja pakottautui Antonion huolestuneesta katseesta huolimatta istualleen. "Jouduin kävelemään ihan yksin kaupungin läpi takaisin satamaan, pahus soikoon! Olisi ollut ihme jos olisin päässyt takaisin joutumatta kaapatuksi tai mitään."

"Tiedän..." Antonio vastasi ja laski päänsä murheellisesti alas, näyttäen olevansa niin pahoillaan kuin vain ihmiselle oli mahdollista. "En olisi saanut jättää sinua yksin. Tämä kaikki on syytäni ja olen pahoillani. Ansaitsin jokaisen luodinosuman."

Romano tuijotti hiljaa katuvaa espanjalaista.

"...kiitos kun tulit hakemaan." Romano mutisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä, tuijottaen itsepäisesti vastapäiseen seinään, mahdollisimman kauas Antoniosta.

"Tietenkin." Antonio vastasi nyt hymyillen. "Olet osa perhettä. Eikä perhettä koskaan jätetä, eikö niin?"

Romano punastui ja nosti kätensä muka kiukkuisena puuskaan.

"Miten pääsimme takaisin laivallesi?" hän kysyi suostumatta edelleenkään katsomaan Antonioon päin. "Arthur näytti olevan niin määrätietoinen siitä että saisit ansiosi mukaan..."

"Et kyllä ikinä usko tätä." Antonio vastasi ja nosti etusormensa pohdiskelevasti huulilleen. "Kun olin noussut takaisin pintaan sinä käsivarsillani, Arthur komensi Alfredia ampumaan meidät. Luulin oikeasti silloin että olisimme mennyttä vaikka Alfred näyttikin epäröivän. Mutta Wang Yao, se kiinalainen mies, säntäsi kaksikon taakse ja iski näitä käsillään jonnekin niskan alueelle. Sitten molemmat ikään kuin halvaantuivat ja kaatuivat maahan kuin räsynuket. Wang Yao huusi meille että paetkaa, hän pidättelee muuta miehistöä sillä aikaa. Niin Francis ja Gilbert nostivat sinut ja minut takaisin kannelle ja purjehdimme pakoon."

"Wang Yao..." Romano toisti hiljaa itsekseen. Kiinalainen oli tosiaan jalo mies. Tätä odottaisi varmasti vakavat seuraamukset heidän auttamisesta, mutta oli silti tehnyt sen minkä oli nähnyt oikeaksi.

"Ennen lähtöämme hoidimme kuitenkin vielä yhden asian." Antonio jatkoi ja hymyili. "Wang Yao halusi varmistaa että eräs ystäväsi pääsi mukaamme. Francis oli erityisen kiitollinen hänen näkemisestään."

"Chell?" Romano kysyi henkäisten ja kääntyi vaistomaisesti takaisin Antonion puoleen. "Onko Chell täällä?"

"On." Antonio vastasi nyökäten. "Olen onnellinen että saimme pelastettua hänetkin sieltä."

Mikä onni... Romano ajatteli kiitollisena. Wang Yao... jäämme sinulle paljosta velkaa...

"Siinä siis kaikki." Antonio sanoi ja nousi takaisin seisomaan. "Jännää tämä merirosvoelämä, eikö vain?"

"Vähän liiankin, pahus soikoon." Romano vastasi uupuneena, sipaisten heikosti silmilleen valuneet hiukset sivuun. "Olen saanut tarpeekseni seikkailuista vähään aikaan."

"Sen uskon." Antonio myönsi ja hymähti itsekseen. "No, menen ilmoittamaan muille seuraavan määränpäämme. Jokin rauhallisempi seutu kelpaisi kieltämättä."

Romano nyökkäsi ja seurasi katseellaan kuinka Antonio käveli kannelle johtavan oven luo. Äkkiä espanjalainen pysähtyikin ja naurahti itsekseen, ennen kuin kääntyi takaisin Romanon puoleen.

"Ai niin..." Antonio aloitti silmät tuikkien. "Yksi juttu vielä..."

"No?" Romano kysyi väsyneesti, nojaten päätään laiskasti käteensä.

Antonio asteli takaisin Romanon luo ja istuutui hänen vierelleen patjalle. Espanjalainen loi pitkän ja intensiivisen katseen Romanoon, joka punastui, muttei uteliaisuuttaan kääntänyt omaa katsettaan pois. Antonio nosti vasemman kätensä kepeästi italialaisen vasemmalle poskelle ja nojautui pehmeästi hymyillen eteenpäin.

Antonio suuteli lempeästi Romanon huulia omillaan.

Romano tunsi kasvojensa lehahtavan tulipunaisiksi. Hänen sydämensä alkoi takoa tuhatta ja sataa, mutta hän ei vetäytynyt suudelmasta. Ilmeisesti tästä rohkaistuneena Antonio jatkoi Romanon suutelemista ja hivuttautui vielä hiukan lähemmäs, sivellen italialaisen kasvoja ja hiuksia heidän kehojensa painautuessa toisiinsa. Antonio oli niin hellä, aivan kuin Romano olisi ollut hienointa lasia. Romano tunsi kuinka Antonion huulet hyväilivät hänen omiaan yhä uudelleen ja uudelleen. Italialainen tunsi olonsa sanoinkuvaamattoman nolostuneeksi, mutta silti samaan aikaan jotenkin tyyneksi.

Lopulta Antonio lopetti suudelman ja vetäytyi taemmas hämmentyneestä alaisestaan. Espanjalainen hymyili seesteisesti ja siveli vielä viimeisen kerran Romanon kasvoja kädellään ennen kuin veti sen takaisin itselleen. Romano vain tuijotti Antoniota silmät lautasen kokoisina, suu puoliksi raollaan.

"Olen vain niin onnellinen että olet kunnossa." Antonio sanoi matalalla äänellä ja näpäytti sormellaan leikkisästi Romanon nenänpäätä. "Pikku tomaattini."

Sitten Antonio nousi taas jaloilleen ja lähti. Romano istui hiljaa yksin paikoillaan, tuijottaen yhä hölmistyneenä siihen kohtaan missä Antonio oli hetki sitten istunut. Italialainen ei ollut varmaan koskaan ennen elämässään ollut yhtä punastunut. Hän nosti kätensä huulilleen joilla hän yhä maistoi Antonion. Hänen aivonsa eivät vielä kunnolla tajunneet mitä oli tapahtunut.

"P- paskiainen..." Romano sopersi lopulta hämmentyneenä ja kaappasi läheisen tyynyn käteensä, heittäen sen ovea päin mistä Antonio oli hetki sitten kulkenut, yhä läpeensä punastuneena. "Ä- äläkä kutsu minua tomaatiksi!"

Romano pystyi hädin tuskin nukkumaan seuraavana yönä miettiessään asiaa. Hän ei suostunut vastaamaan Elizabetan uteliaisiin kysymyksiin, ei vaikka tämä kuinka intti. Romano ei ollut täysin varma mikä häntä häiritsi koko jutussa eniten. Se ettei Antonio ollut näyttänyt lainkaan epäröivän suudellessaan häntä...

Vai se että Romano joutui pitkän pohdiskelun jälkeen myöntämään itselleen, ettei suudelma ollut oikeastaan ällöttänyt häntä.

Deve essere continuata...


Käännökset Italialaisille sanoille:

Aiuto: Apua

Si: Kyllä

Deve essere continuata: Jatkuu

Käännökset Englantilaisille sanoille:

You know what: Arvaapa mitä

I know, right: Niinpä (tässä yhteydessä)

Muuta mukavaa:

Uutta lukua taas, vihdoinkin! :) Meni aika tiukille tämä päivitys, lähden huomenna mökille ja siellä ei tietenkään ole nettiä. Mutta mutta, kuten jo sanoin, tsemppasin ihan vaan teidän takianne :) En millään jaksa tapani mukaan oikolukea kaikkea nyt niin huolellisesti, mutta korjaan sitä mukaan jos jotain virheitä löytyy.

Vähän juttua tästä luvusta... Arthur saattaa vaikuttaa aika ilkeältä mutta haluan painottaa että hän ei ole oikeastaan pahis. Englantilaisemme on vain tosi poissa tolaltaan siitä että Antonio vei Alfredin ja meinasi myydä tämän orjaksi ;) Eli jos mietitään, niin se mitä Antonio teki oli myös tosi syvältä ja aloitti koko tämän kostojutun. Jos tää ficci olisi kirjoitettu Arthurin ja tämän miehistön näkökulmasta niin Antonio tuntuisi tarinan pahikselta (ja ehkä vielä ärsyttävämmältä kuin Arthur). Kirjoittajana on kiva pohdiskella tälläisiä "mitä jos"-tilanteita :)

Jos jollekin jäi epäselväksi, niin Chell = Seychellit. Valitsin Chell-nimen koska se sisältyy saarivaltion nimeen ja muistuttaa englannin shell-sanaa (=kotilo/simpukka). Se sopi mielestäni hahmolle hyvin ^_^

...

UtaChan: No hei, mäkin kirjoitan näitä yleensä keskellä yötä ja silti teksti on ihmeen järkevää :D Buahahahaa, puolet kirjoittamisen hauskuudesta tulee siitä kun voi olla julmuri ja pitää lukijoita jännityksessä! Noei, kiitos kommenteista ja toivottavasti jatkat kirjoituksieni lukemista jatkossakin ^_^

Annikyuu: Romanon kiusaaminen on liian hauskaa. Toivottavasti Espanja ei nyt suutu mulle... toisaalta korvasin sen sille tuolla tämän luvun lopulla :) nyt Romano tuskin tykkää mutta, no. Kaikkia ei voi miellyttää :D Kiitos kehuista! :D

Tekopupu: Heh, tää luku on entistäkin pidempi. Oli vaan niin paljon asiaa :D Jatkossa vähän kesti, mutta parempi myöhään jos ei silloinkaan, eiks niin? ;D

LiMeAnGGa: Toivottavasti jatko vastasi odotuksia :) Kiitän ja kumarran kehuista! ^_^

CrystalHitomi: Seuraavaksi ne eksyy napapiiriin. Noei sentään xD Jeps, Elizabeta on kolmikon miehekkäin, mikä on sinänsä surullista :'D Joo suuri juonenkäännös tarinaan, Gilbert onkin hyvä tyyppi! Omg!