Olkaapas nyt ylpeitä minusta: otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin tämän loppuun! Tähän olisi voinut keksiä kunnon epilogin, mutta siitä olisi luultavasti tullut lyhyt, joten päätin jättää sellaisen kirjoittamatta. Mutta, en hölise enempää.


"Was?!"

Se huudahdus kuului kaikkialla koulussa. Aivan oikeasti. Se kaikui käytävillä, kuului ovien läpi luokkiin ja vessoihin. Aika pysähtyi niiksi muutamiksi sekunneiksi, kun kaikki jäivät sitä kuuntelemaan.

Saksa oli yksi näistä. Ja hän tunnisti kyllä huutajan äänen. Se kuului hänen veljelleen. Ilmeisesti siis hänen perustelunsa olivat uponneet rehtoriin kunnolla, ja suunnitelma oli käymässä toteen.

"Vee, tuo kuulosti vähän Gilbertiltä", hänen viereensä nojautunut Feliciano sanoi hiljaa. Ludwig nyökkäsi hiljaa, ja vilkaisi vasemmalle puolelleen tarkemmin. Italialaisen poskessa näkyivät edelleen arvet, mutta ne olivat jo ehtineet hieman haalistua. Onneksi. Se toi hänelle edes lievää mielenrauhaa. Tosin häiritsiväthän ne edelleen. Parempi, jos niitä ei olisi lainkaan.

"Mm, olet oikeassa", hän sanoi, pitäen äänensävynsä ja ilmeensä lukemattomana.

"Mitähän hänelle on nyt sattunut?"

"Tuskin mitään kovin vakavaa, luultavasti hän vain on jälleen ylireagoinut johonkin..." saksalainen vastasi. Oli se osittain totta, tosin kyllä tuollainen reaktio asiasta luultavasti tulisi joltain toiseltakin, jos olisi Gilbertin asemassa. Vaan sellaiset henkilöt olivat harvassa. Eivätkä nekään huutaneet niin kovaa.


Ei voi olla. Ei näin voinut käydä! Tämän oli pakko olla pahaa unta. Pahaa unta, josta hän pian heräisi.

Jos se unta olikin, niin ei hän siitä kyllä herännyt sitten millään. Ei edes, vaikka poistui rehtorin kansliasta käytävään, käytävästä portaisiin, portaista aulaan, aulasta pihalle, pihalta asuntolaan. Huoneeseensa päästyään Preussi lysähti sängylle. Ei näin vain voinut käydä. Ei voinut, ei voinut, ei voinut.

Ne oikeasti potkaisivat hänet pihalle. Mutta tällä kertaa eri syystä.

Ne epäilivät häntä.

"Scheiße..." hän mutisi. Nyt hän joutuisi lähtemään täältä. Ehkä lopullisesti. Rehtori oli sanonut, että hänet otettaisiin takaisin, mikäli hyökkäykset jatkuisivat hänen lähtönsä jälkeen. Juuri, kun hän oli vieläpä saanut Romanian lopettamaan hyökkäykset. Nyt hän ei pystyisi edes todistamaan itseään syyttömäksi. Hänellä oli vain pieni hetki pakkaamiseen ja "hyvästelyyn". Tosin kenet hän olisi hyvästellyt? Hän näki kaikkia edelleen. Francikseen ja Antonioon tuli pidettyä yhteyttä, ja muilla ei niin väliä. Tai no, olisi toisaalta ihan kiva sanoa heit Felicianollekin. Mutta...

Haa, hänellähän oli ratkaisu! Pitäisi löytää Romania jostain, ennen kuin hän lähtisi. Sitten voisi pyytää tätä todistamaan hänen syyttömyytensä. Hmh... Douăn olemassaolosta kertominen tosin ei olisi hyvä juttu. Joten... pitäisi pyytää vielä yhtä hyökkäystä. Mutta pitäisi odottaa. Hänen täytyisi siis olla pari päivää kotona, ennen kuin hyökkäys tapahtuisi. Ehkä kauemminkin. Kyllä tämä järjestyisi. Aivan varmasti.

Romanialla tosin oli tähän aikaan kaksoistunti, mikäli hän oikein muisti. Mikä merkitsi sitä, että hän ei ehtisi nähdä tätä ennen lähtöä. Helvetti, miksei mikään voinut mennä oikein? Tai no... hän voisi jättää toiselle viestin. Parempi kirjoittaa se heti, hän oli muotoillutkin sen jo päässään valmiiksi. Paperia. Hän repäisi sivun irti ja poimi kynän käteensä, preussinsinisen. Lyhyt viesti suoriutui tekstiksi paperille ennätysajassa. Sitten pitäisi löytää vain joku, joka voisi sen viedä sen vampyyrivaltiolle. Hm hm... ulos huoneesta siis.


Käytävät olivat tyhjiä, kuten yleensä tuntien aikaan. Hitto, mahdollisuudet laskivat silmissä koko ajan. Nyt joku... joku... Haa!

"Hoi! Boris!"

Kaakkoiseurooppalainen kääntyi ympäri äänen kuultuaan. Ilme oli melko tympeä, kun tämä huomasi, kuka oli huutanut. Gilbert kiiruhti toisen luokse.

"Mitä nyt?"

"Voisitkos tehdä minulle pienen palveluksen? Vie tämä Romanialle", hän ojensi taittelemansa lapun. Bulgaria otti sen, mutta katsoi häntä yllättävän jäätävästi.

"Mitä asiaa sinulla on hänelle?" hän kysyi. Preussi avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Ei hän voisi kertoa totuutta. Ja miksi ihmeessä toinen oli hänelle tuollainen? Ei siihen pitäisi olla mitään syytä...

Ei kun olipa tietenkin. Boris oli mustasukkainen Dorinista. Ja ihan syystä, täytyi myöntää. Ja toinen tiesi myös, että hän tiesi.

"En minä häntä omi sinulta", saksalainen kiirehti sanomaan, "voit vaikka lukea sen, jos tahdot, mutta vie se nyt vain, jooko?"

Meni varmaan minuutti, joka tuntui tunnilta. Lopulta Bulgaria huokaisi.

"Hyvä on, Prusiya..." hän sanoi.

"Danke schön", Preussi kiitti pikaisesti ja häipyi siitä paikasta. Eteläisempi valtio jäi katselemaan perään, kunnes kiinnitti jälleen huomionsa lappuun. Se ei ollut hänelle, mutta kun toinen kerran oli antanut luvan lukea sen... hän taitteli sen auki.

Viesti oli lyhyt ja epäilyttäväkin, mutta ehkä hän ei vain tulkinnut sitä oikein. Pitäisi varmaan tivata jonkinlainen selitys siltä romanialaiselta.

Tiedät, mitä tapahtui. Korjaa se, mutta älä kiirehdi liikaa.


Pakkaamiseen ei mennyt kauaa, kun päiväkirjojakin oli vain yksi. Muut sijaitsivat kotona, siinä jättimäisessä hyllyssä, joka oli jo valmiiksi niitä täynnä. Joten Gilbert oli onnistunut melkoisen nopeasti pääsemään sille ruman harmaalle koulun pihalle. Ja siellä häntä odotti Ludwig. Tämä oli sen hetken ainoa väriläikkä.

He eivät vaihtaneet juuri sanoja. Hän oli odottanut, että pikkuveli pitäisi oikein kunnon saarnan. Mutta ei. Tämä oli aivan liian hiljainen. Ja katse oli sanalla sanoen outo.

Preussi kohotti toista kulmaansa. Päässä soi pari helikelloa. Tämä tapaus oli todellakin hionut hänen päättelykykyään. Vaikka Ludwigilla usein oli täydellinen pokerinaama, näytellä tämä ei tällä kertaa osannut.

"Sinä kerroit niille. Sinä väitit niille, että minä olen hyökkääjä!" hän sanoi, kulmien kurtistuessa ja mielen lämpötilamittarin noustessa lähelle kiehumispistettä. Nuorempi saksalainen kohotti katseensa vanhemman silmiin.

"Niin väitin", tämä svastasi lyhyesti. Gilbertin leuka putosi metrin. Oli hämmentävää, kun kaikki heti myönsivät. TV-sarjat eivät näköjään vastanneet todellisuutta sitten yhtään.

"Du bist mein Bruder, West! Mitä helvettiä sinun päässäsi oikein liikkuu?" hän huudahti. Saksa ei katsonut häneen, vaan tuijotti koulun ovelle.

"Mietin vain, mikä on koululle ja kaikille parasta", hän vastasi. Entinen valtio oli nyt niin äärirajalla, että jos vähän olisi vielä tönäissyt, niin tämä olisi räjähtänyt kirkumaan siinä paikassa. Rauhoittumiseen meni pieni hetki.

"Niin, kaikille muille paitsi minulle..." hän mumisi ja harppoi veljensä ohi. Mielessään hyvin mustavalkoinen ajatus.

Tämä tietää kostoa. Omaa veljeä ei petetä.


Kului viikko, toinen. Kolmannen alkaessa Gilbertiä alkoi jo hirvittää. Eikö Bulgaria ollutkaan vienyt hänen viestiään Romanialle? Vai eikö Dorin vain välittänyt? Oh nein...

Hän oli saada sydänkohtauksen, kun puhelin yhtäkkiä alkoi soimaan muuten täysin hiljaisessa talossa, jossa kuului vain hänen hengityksensä ja hikipisaroiden putoilu. Hän nosti sen korvalleen, vilkaisematta soittajaa.

"Hallo?"

"Bonjour, Gilbert", ääni oli Franciksen.

"Hei vaan, mitäs nyt?"

"Kuule... on hyviä ja huonoja uutisia, kummat ensin?"

"Ne hyvät, bitte", saksalainen pyysi.

"Sinut otetaan takaisin Gakueniin."

Suunnitelma oli onnistunut. Preussin olisi tehnyt mieli hyppiä. Mutta hän tyytyi vain rääkäisemään onnellisen kuuloisesti (ihan sen takia, että hän vaikuttaisi ranskalaisen korvissa uskottavalta) ja virnuilemaan tyytyväisenä.

"Miksi ne päättivät niin?"

"No... siitä päästäänkin huonoihin uutisiin... nimittäin hyökkäykset jatkuivat."

"Uhri?" uutinen tuskin olisi erityisen huono, ellei tämä olisi henkilökohtaisesti tärkeä joko hänelle, tai toiselle.

Ranska piti tauon, ennen kuin vastasi.

"Ludwig."

Tyytyväinen virne Gilbertin kasvoilla leveni entisestään. Romania, sinä olet nero. Mutta, nyt pitäisi esittää järkyttynyttä. Onnekseen hänen näyttelylahjansa olivat mahtavammat kuin pikkuveljellä.

"Was? Mitä... mitä tapahtui?"


Meni jonkin aikaa, ennen kuin hän tosiaan palasi Gakueniin. Ja hän kieltämättä yllättyi siitä, että häntä oltiin vastassa. Gilbert oli tuskin päässyt portista sisälle, kun Feliciano jo roikkui hänen kaulassaan, aina niin iloisena. Hän käytti tilaisuuden hyväkseen, ja vilkaisi kasvoja. Arvet italialaisen poskessa olivat haalistuneet lähes olemattomiin.

Seuraavana vuorossa olivat Francis ja Antonio. No joo, heitä hän oli luultavasti eniten kaivannut. Ja vaikkei se erityisen miehekästä (tai mahtavaa) ollutkaan, hän häpeilemättä halasi molempia. Espanja virnisti hänelle leveästi, ja selitti jotain vähemmän tärkeää, joka meni saksalaisen korvilta ohi. Myös Tanska oli jostain syystä paikalla, tai ei se kai niin suuri ihme ollut, olihan tämä hänen parhaita ryyppäämiskavereitaan. Pohjoismaalainen lätkäisi häntä selkään ja sai osakseen suuren kiroiluryöpyn. Jopa Romania oli tullut paikalle. He nyt eivät muuta tehneet kuin nyökänneet toisilleen ja vaihtoivat pari sanaa. Ihan vain julkisivun ylläpitämiseksi. Preussi kyllä huomasi vampyyrivaltion virnistyksen, joka kertoi enemmän kuin tarpeeksi. Pitäisi kiittää hieman paremmin joskus myöhemmin.

Viimeisenä hänen silmiinsä osui Ludwig. Tämä seisoskeli portailla, ja tuijotti häntä silmää räpäyttämättä. Francikselta hän olikin kuullut, että tämä oli jo kohtuullisen hyvässä kunnossa. Muut tulivat mukana, kun hän käveli sisälle. Päästyään veljensä kohdalle, Gilbert väläytti paljonpuhuvan hymyn.

Nuorempi saksalainen jäi hetkeksi yksin pihalle, tuijottamaan juuri sulkeutunutta ovea.

Kuka olikaan ajatellut kostamista?


Ja näin, nyt se on loppu, sniff. Tällä kertaa tosin olen überlaiska, enkä jaksa pistää käännöksiä, sillä minusta tuntuu, että tämän luvun kaikki vieraskielisyydet ovat joko todella helppoja päätellä tai sitten olen ne jo joskus aikaisemmin kääntänyt. Ja tuo loppu... no, sitä saa vihata ihan vapaasti.

Kiitän tässä vaiheessa kaikkia, jotka ovat tämän jaksaneet lukea ja kommentoida~

Liibooboo: Kiitos~ Preussi/Romaniahan on~ Olen kuullut itse asiassa sellaista, että ensiksi mainittu vähän niin kuin pelkää tätä kyseistä ihanaa vampyyria. Ja joo, ujutin jälleen Preussi/Norja - vihjauksia sinne. Ludwighan on vain oikeudenmukainen. Vaikka kyllä sitä varmasti kuka tahansa suuttuisi, jos oma veli noin kohtelisi...