Hei ja pahoittelut pitkästä välistä näiden lukujen välillä! Paljon asioita on tapahtunut ja aika on ollut tiukoilla, joten ficcien kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Joka tapauksessa, kiitos, jos jaksatte tämän pitkänkin ajan jälkeen jatkaa Kristallisydämien lukemista – sekä pahoittelut tämän luvun mahdollisista asia- ym. virheistä. En ole luvun hahmoihin juurikaan perehtynyt, joten heistä kirjoittaminen oli hankalaa, ja esimerkiksi monien luvun hahmojen käyttämä san-pääte – sovitaan, että he ovat oppineet sen käytön Kikulta.

Chapter 7: Kaukaa idästä

Hiljaisuus vallitsi matalan pöydän ympärillä. Viisi aasialaista söi vaitonaisena Yaon laittamaa wokkia, edellämainitun kiinalaisen tarkkaillessa kasvattejaan pöydän päästä. Häntä vastapäätä, pöydän toisessa päässä, oli tyhjä paikka, jossa aina ennen oli istunut Kiku, Yaon ensimmäisenä adoptoima poika. Nyt Kiku oli kuitenkin lähtenyt omille teilleen uusien toveriensa kanssa, eikä hänestä oltu puhuttu pitkään aikaan.

"Yao-san", korealainen Im Yong Soo katkaisi hiljaisuuden. "Voisimmeko lähteä Kikun luokse syötyämme?"

Varjo häivähti Yaon silmissä, ja jokainen huoneessa oleva saattoi erottaa arven miehen punakultaisen sydämen reunassa. Mei, taiwanilainen tyttö, joka istui Im Yong Soota vastapäätä, kyyristi hieman olkapäitään ja tuijotti visusti ruokaansa, vieressään istuvan Linhin päinvastoin kääntäessä katseensa Yaoon. Vietnamilaistyttö seurasi tarkkaavaisesti kahden miehen välistä kinaa.

"Ette", Yao kielsi kylmästi, äänessään ehdoton sävy. "Sen miehen luota ette palaa. En halua teidän lähtevän ja satuttavan sydämiänne. Ettehän tekään halua arpia sydämiinne, ettehän?"

"Emme, Yao-san", Mei mumisi katse lautasessaan, mutta Linh pomppasi seisomaan.

"Mistä sinä tiedät mitä me maailmalla kohtaamme? Olemme käyneet siellä ennenkin – olemme nähneet kyllä millaista siellä on!" hän kiljahti. Im Yong Soo vilkaisi Linhiä hieman varoen. Kukaan ei ollut aikaisemmin noussut noin avoimesti Yaoa vastaan, tai ei ainakaan kukaan aasialaisista.

"Istu alas, Linh", Yao käski nousten itsekin seisomaan. Linh oli sanomassa vastaan, kun yhtäkkiä oveen kolkutettiin ja Yao kipaisi kevyin askelin ovelle.

Oven takana seisoi Kiku.

"Kas, hei", Yao tervehti yllättyneenä. "Luulin, ettet halunnut koskaan palata tänne."

"Kiitos, Yao-san, mutta en tullut jäädäkseni", Kiku kumarsi lyhyesti. "Minulla on asiaa."

Yao päästi Kikun sisään ja ohjasi tämän olohuoneeseen. Kaksikko istui alas, ja ovenraossa kummankaan heistä tietämättä kaksi uteliasta silmäparia seurasi huoneen tapahtumia. Linh ja Im Yong Soo varoivat visusti heilauttamasta ovea, jotteivät jäisi kiinni, kun taas Mei istui lattialla heidän takanaan odottaen hiljaa, uskaltamatta seurata kaksikkoa aivan oven viereen, ja Kaoru, hongkongilainen poika, istui edelleen pöydän ääressä kuunnellen tarkkaavaisesti, mutta näyttäen keskittyvän juomalasinsa tyhjentämiseen.

"Sinun pitäisi päästää heistä irti", Kiku totesi kiertelemättä. Yaon sydäntä vihlaisi ja vanhaa arpea alkoi särkeä hänen katsellessaan Kikun sydämen sileän pintaa. Sydämessä oli kolhuja ja arpia, mutta niitä oli vaikea erottaa valkealta pinnalta. Sydän näytti siltä, kuin kristalliin olisi upotettu punainen pallo ja loppu täytetty valkealla sumulla.

Yhtäkkiä Yao hätkähti, kun Kiku kosketti hänen sydämensä viileää pintaa. Yao muisti, että juuri Kiku oli opettanut hänet näkemään sydämet; hänet ja kaikki muutkin aasialaisen talossa asuvat. Yao katsahti miehen tummiin silmiin, mutta pysyi vaiti.

"Arvet paranevat aikanaan, jos vain annat niille mahdollisuuden", Kiku sanoi hiljaa ja suoristautui. "Minun täytyy mennä nyt. Näkemiin, Yao-san."

Kiku kumarsi lyhyesti Yaolle, joka nyökkäsi takaisin, muttei noussut saattamaan Kikua ovelle. Kiinalaismies istui vain paikoillaan tuijottaen toisen perään, ja oven takana muut aasialaiset perääntyivät hiljaa pois ovensuusta.

Muutama päivä myöhemmin Yao asteli olohuoneeseen, jossa muut neljä istuivat. Mei vilkaisi vanhempaa miestä uteliaasti, Kaoru lähinnä välinpitämättömästi, Linh ja Im Yong Soo päättäväisesti.

"Me lähdemme, Yao-san", Im Yong Soo totesi nousten seisomaan. Linh nousi lähestulkoon samanaikaisesti, Mei ja Kaoru seurasivat esimerkkiä hieman muiden jäljessä. Yao nyökkäsi vakavana.

"Emme enää aio palata tänne", Linh vahvisti ja Yao puri hampaitaan yhteen. Hänen sydäntään särki, ja hän tunsi, kuinka siihen ilmestyi pieniä arpia kasvattiensa sanojen jäljiltä. Olihan hän tiennyt tämän jo kauan – hän oli nähnyt itsenäisyydenkaipuun heidän silmissään, liekkien lailla palavan päättäväisyyden – hän vain oli halunnut lykätä tätä hetkeä vielä vähän.

"Menkää", Yao kumarsi kasvateilleen ja katsoi heitä vielä kerran, katsoi heidän sydämiään ja painoi niiden jokaisen yksityiskohdan mieleensä. Im Yong Soon valkean sydämen, jota halkoi sinipunainen raita keskeltä; Linhin viidakkoa muistuttavan tumman vihreän sydämen, sen arvet ja kolme punaista vinoviiltoa; Mein haalean, vaaleanpunaisen sydämen, johon oli hädin tuskin ilmestynyt yhtäkään virhettä, vain valkea, vaivoin erottuva kukkakuvio toisessa reunassa; Kaorun punaisen sydämen, jota keltaiset, siniset ja vihreät ilotulitteita muistuttavat kipinäkuviot värittivät.

Nelikko lähti huoneesta, Kaoru viimeisenä. Hän jäi vielä hetkeksi huoneeseen muiden kiiruhtaessa kohti eteistä ja ulko-ovea. Yao katsoi poikaa nielaisten ja syvään henkeä vetäen.

"Etkö aio lähteä, Kaoru?" hän kysyi. Kaoru nyökkäsi.

"Lähden", poika vastasi itsevarmasti. Yao huokaisi. Tietenkin hän lähtisi. Niin kauan kuin Yao muisti, Kaoru oli halunnut lähteä – vaikkei koskaan sanonutkaan sitä ääneen. Kaoru kunnioitti Yaoa muiden tavalla, muttei koskaan kapinoinut vastaan sanoillaan kuten toiset.

"Hyvästi, Kaoru", Yao sanoi hiljaa. Kaoru käveli huoneen ovelle ja taakseen vilkaisematta käveli suoraan ovesta ulos toisten luokse.

"Luulimme jo, ettet tulisi", Im Yong Soo virnisti. Kaoru vain vilkaisi poikaa, muttei sanonut sanaakaan. Nelikko seisoi hetken hiljaa ringissä tarkkaillen toisiaan ja vanhaa kotitaloaan. Lopulta Linh avasi suunsa: "Sanokaa hyvästit lapsuudenkodillemme. Tänään meistä tulee vapaita!"

Kaikki neljä käänsivät katseensa vanhaa, matalaa rakennusta kohti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Mei avasi suunsa: "Mitä seuraavaksi?"

"Minä lähden Kikun luokse!" Im Yong Soo huudahti ja virnisti leveästi. "Entä te? Mei?"

"Minä tulen mukaan", tyttö henkäisi. Im Yong Soo nyökkäsi hänelle ja käänsi katseensa toisiin. "Linh?"

"Minä menen etsimään Alfredia", Linh sanoi kääntäen katseensa länttä kohti. "Haluan tietää, miksen ole saanut häneen yhteyttä lähiaikoina."

"Suloista", Im Yong Soo virnisti. "Entä sinä, Kaoru?"

"Minä lähden Eurooppaan", Kaoru totesi.

"Ai Emilin luokse?" Im Yong Soo virnisti. Kaoru vilkaisi poikaa haastavasti, mutta sanoi sitten ilmeenkään värähtämättä: "Ehkä, en tiedä vielä. Parempi siellä kai on olla kuin täällä – tai Arthurin luona."

"Pidä hauskaa", Im Yong Soo naurahti iskien silmää.

"Samoin, Injo", Kaoru heitti joskus heidän lapsuudessaan keksityn lempinimen, jonka alkuperästä kukaan ei enää ollut varma. Mei hihitti hieman, mutta Im Yong Soo vain nyrpisti nenäänsä.

"Miten vain", hän mumisi. "Tule, Mei, mennään!"

"Näkemiin", Mei huikkasi heiluttaen kättään taakseen jäävälle kaksikolle. Linh heilutti takaisin yhtä pirteästi, kun taas Kaorun vilkutus oli hillitympi.

"No, hei sitten kaikki!" Im Yong Soo huikkasi vielä taakseen. "Me olemme vapaita!"

Linh hymyili ja lähti hänkin omaan suuntaansa, ja hetkeä myöhemmin myös Kaoru suuntasi askeleensa poispäin talosta. Jokaisen heistä askel oli yhtä kevyt kuin heidän sydämensä, ja Yao näki sen ikkunastaan. Mies huokaisi syvään.

Talosta tulee hiljainen, hän ajatteli kääntäessään selkänsä ikkunalle. Tosin ainahan hän voisi palata Ivanin luokse, tämän talossa ei sentään koskaan ollut hiljaista. Ja kenties, jollei hän viihtyisi siellä, hän voisi muuttaa takaisin tähän taloon...

Yao kiipesi huterat portaat yläkertaan ja istuutui patjansa laidalle. Hän tiesi, ettei aikoisi jäädä tähän taloon, muttei osannut ryhtyä pakkaamaankaan. Se voisi kyllä odottaa.

Yaolla ei ollut kiire mihinkään.