Luku 9 - Normipäivä

Jos Romanolta olisi pari kuukautta sitten kysytty millaisena hän näki elämänsä tulevaisuudessa, olisi italialainen varmasti ajatellut jotain pitkäveteistä ja merkityksetöntä luostarielämää. Mutta nyt...

Jännää miten paljon asiat voivat niin lyhyessä ajassa muuttua. Romano tuumi itsekseen istuessaan laivan keulalla, katsellen raukeana verenpunaista auringonlaskua. Enpä olisi koskaan arvannut että lopulta oikeasti pääsisin merille, mutta että vielä tällä tavalla...

Romano söi illallistaan poikkeuksellisesti ulkona. Ruokasalissa oli tosi ahdasta nyt, kun Chellkin oli liittynyt laivalle. Ei ahtaudessa muuten ollut mitään vikaa, mutta näin illallisella Antonio söi miehistön kanssa. Romano ei tuntenut oloaan mukavaksi espanjalaisen kanssa. Tai ei häntä varsinaisesti haitannut olla samassa tilassa kapteeninsa kanssa, mutta hän ei oikein tiennyt miten käyttäytyä miehen lähettyvillä. Romano haukkasi hajamielisesti palan kuohkeasta leivästään. Hän tiesi miten vahvoja tunteita Antoniolla oli häntä kohtaan, mutta entä hänen omat tunteensa? Romanolla ei ollut aavistustakaan...

En edelleenkään ymmärrä miksi Antonio on niin kiinnostunut minusta. Romano mietti ja kurtisti kulmiaan nojautuessaan samalla mukavammin istumaan. Miksi hän tahtoo juuri minut? Olen ilkeä, huonotapainen ja laiska. En osaa mitään. Antonio voisi varmasti saada ihan kenet vaan, miksi hän tyytyisi tällaiseen? En ymmärrä...

Romano ei tuntenut oloaan enää nälkäiseksi ja heitti leivänrippeensä mereen. Nopeasti valkea lokki kävi nappaamassa ruokapalan itselleen ja Romano seurasi linnun lentoa hiukan kateellisena. Merille pääseminen ei ollut ratkaissut kaikkia hänen murheitaan, vaan luonut aivan uusia sellaisia. Mutta elämä oli sellaista.

"Minä en kestä!" Elizabetan ääni kivahti äkkiä ja hetkeä myöhemmin nainen asettui istumaan Romanon vierelle, sähisten kuin vihainen kissa. "En tajua mikä sen idiootin ongelma oikein on!"

"Mitä nyt?" Romano kysyi, hivuttautuen vaistomaisesti hiukan kauemmas raivoisasta Elizabetasta. "Tapahtuiko jotain?"

"No totta helvetissä tapahtui!" Elizabeta murahti. "Gilbert on käyttäytynyt koko illan tosi oudosti! Sitä on jatkunut jo jonkin aikaa ja nyt meni hermot. En ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän."

"Mitä hän oikein teki?" Romano kysyi ihmeissään. "Olet ihan raivona, se on pelottavaa, pahus soikoon..."

"No en tiedä, se hyypiö tunkee koko ajan istumaan vierelleni ja yrittää vetää tosi surkeaa läppää." Elizabeta selitti ja kiristi tuhisten poninhäntäänsä. "Hän myös kyselee jatkuvasti typeriä asioita kuten "Éliás, mikä on lempiruokasi?" tai "Éliás, tahtoisitko harjoitella kanssani?" mikä on tosi rasittavaa. Ennen me vaan kiusattiin ja ärsytettiin toisiamme. Sekin otti vähemmän hermoon kuin tämä!"

"Outoa." Romano vastasi aidosti hämmästyneenä. "Ei hän minulle ole ollut yhtään sen kiltimpi. Tai siis, ei hän enää minua ihan niin suorasti kiusaa, mutta en sanoisi häntä miksikään pyhimykseksi."

"Niinpä!" Elizabeta huudahti ja löi kätensä yhteen. "Jokin tässä mättää ja kunnolla. Gilbert varmasti juonii jotain."

"Ole varuillasi." Romano sanoi ja nojasi päätään käteensä.

"Niin teen." Elizabeta vastasi ja virnisti sitten, nostellen samalla kulmiaan merkitsevästi. "Sinun kannattaisi myös noudattaa omaa neuvoasi. Kapu aikoo varmaan taas tänään lähennellä~"

"Hei, älä oikeasti jaksa!" Romano murahti silmäkulma nykien. "En kuule täällä nykyään enää mistään muusta. Menee hermot!"

"Romano ja Antonio ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin..." Elizabeta alkoi hyräillä. "Kopista kuuluu riks raks, vauva syntyy yks kaks..."

"No joo, tosi kypsää Elizabeta." Romano vastasi korviaan myöten punastuneena. "Anna olla jo!"

"Oli pakko." Elizabeta vastasi naurahtaen. "Lapsellista tai ei."

"Grr..." Romano murahti.

Oli jo enemmän tai vähemmän yleisessä tiedossa miten Antonio koulutti Romanoa taistelemaan, mutta kukaan muu ei kuittaillut siitä italialaiselle kuin Elizabeta (mikä oli äärimmäisen raivostuttavaa). Harjoittelukertoja pidettiin yleensä pari kertaa viikossa ja sekin oli Romanosta liikaa. Italialainen ei olisi tahtonut myöntää sitä, mutta hän alkoi tulla huomattavasti paremmaksi miekkailussa. Antoniota hän ei ollut tosin vielä kertaakaan voittanut.

"Meillä on muuten pian uusi ryöstöreissu edessä." Elizabeta aloitti lopulta hiukan piristyneen kuuloisena. "Tämä taitaakin olla ensimmäisesi. Siis sitten kaappauksesi jälkeen."

"Ryöstöreissu?" Romano kysyi, tuntien mahansa muljahtavan epämiellyttävästi. "T- tarkoitatko samanlaista kuin millaisen teitte kotikylääni?"

"Jeps." Elizabeta vastasi nyökäten. "Kaapataan parikymmentä hyvännäköistä ihmistä ja ryövätään arvotavaraa. Perussettiä. Sinäkin saat nyt osallistua."

"Enpä tiedä..." Romano mutisi epäluuloisena. "En taida olla vielä valmis."

"Pah, ei siihen mitään koulutusta ole." Elizabeta tuhahti ja heilutteli vähättelevästi kättään. "Seuraat vain vaikka minua niin hyvin se menee."

"Mutta -" Romano aloitti epäröiden.

"Me ollaan joko huomenna tai ylihuomenna perillä." Elizabeta keskeytti siekailematta ja iski silmää. "Kannattaa siis valmistautua. Kyllä se siitä."

Sen sanottuaan Elizabeta nousi paikaltaan ja liihotteli hyttien suuntaan. Romano mutristi suutaan entistä tyytymättömämpänä. Hän ryöstöreissulle? Tässä oli jo nyt loistavat ainekset katastrofiin...

Mutta Romano tiesi että tämä olisi tullut tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin. Hänhän oli nyt merirosvo. Ei se tarkoittanut pelkkää leppoisaa risteilyä ympäri merta ja basaareilla shoppailua. Rahan eteen oli työskenneltävä ja tämä oli nyt italialaisen työ...

Romanokin kohottautui seisomaan ja venytteli hiukan kankeita jäseniään ennen kuin suuntasi myös kannen alle. Alkoi tulla pimeä ja pian alkaisi hänen harjoittelunsa Antonion kanssa. Mutta ennen kuin Romano ehti edes portaisiin asti, tukki joku hänen tiensä. Se oli Nathan.

"Ai, hei Nathan." Romano tervehti innokkaammin kuin miltä hänestä oikeasti tuntui. "Olet hiukan tiellä, väistäisitkö vähän?"

Romano yritti kävellä eteenpäin, varmana siitä että Nathan siirtyisi. Mies ei kuitenkaan tehnyt niin ja italialaisen täytyi pysähtyä. Romano vilkaisi kysyvänä Nathania, joka vain tuijotti häntä ilmeettömänä. Mitä kummaa?

"Tulin ilmoittamaan sinulle erään asian." Nathan aloitti matalalla äänellään.

Romano ei vastannut mitään. Jotenkin hänestä tuntui, ettei hän tulisi pitämään tästä kyseisestä asiasta.

"Sinä olet nykyään hyvissä väleissä Carriedon kanssa." Nathan jatkoi johdattelevasti, naama happamana ja kaivoi samalla taskustaan savukkeen. "En pidä siitä."

"No, en olisi niin varma niistä hyvistä väleistä." Romano vastasi varautuneena, seuraten samalla katseellaan kuinka Nathan nosti savukkeen huulilleen ja sytytti sen. "Emme ole mitään ylimpiä ystäviä -"

"Olette suudelleet." Nathan keskeytti ja puhalsi ensimmäisten henkostensa savut suoraan Romanon naamalle. "Vietät paljon aikaa Carriedon kanssa "harjoittelemassa". Laiva puhuu, Romano."

Romano avasi suunsa, muttei keksinyt mitään sanottavaa vaan alkoi köhiä pahanhajuisen savun takia.

"Niin. Sitä minäkin." Nathan sanoi kylmällä äänellä ja imaisi taas savukkeestaan. "Jos tosiaan aiot ryhtyä hyviin väleihin sen tyypin kanssa, niin sanon tämän: turha kaveerata minun kanssani enää."

"Johtuuko tämä Bellasta?" Romano kysyi ja huomasi Nathanin värähtävän vähän hänen sanoilleen. "Laiva tosiaan puhuu, Nathan."

"Siltä vaikuttaa." Nathan vastasi näyttäen selvästi tyytymättömältä. "Sano minun sanoneen, Carriedon läsnäolo vie rakkaimpasi läheltäsi. Siitä miehestä ei seuraa kuin pahaa."

"Mutta silti asut hänen laivallaan." Romano huomautti yllättävän pelottomana.

"Ei ole muutakaan paikkaa enää ja sekin on hänen vikansa." Nathan murahti, pudottaen samalla savukkeen tumppinsa lattialle ja astui sen päälle. "Vaikutit aluksi ymmärtävän minua niin, vihasit Carriedoa yhtä palavasti. Mutta nyt hän on pehmittänyt sinut etkä edes tajua sitä."

"Olet väärässä." Romano kivahti takaisin, nyrpistäen yhä nenäänsä savun hajulle. "Ei minua ole pehmitetty -"

Nathan naurahti kylmästi.

"Niinhän sinä sanot." tämä sitten jatkoi. "Carriedo on kietonut sinut jo tiukasti verkkoonsa, ihan niin kuin Bellan... Onnea siitä pääsemiseen. Minä häivyn."

Romano seurasi katseellaan kuinka Nathan käveli hänen ohitseen kannelle. Italialainen puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Hänellä oli vahva tunne siitä että Antonion, Nathanin ja Bellan välillä oli tapahtunut jotain suurempaa kuin hänen oli annettu ymmärtää. Miksi muuten Nathan olisi käyttäytynyt noin?


"Aloitetaan harjoittelu." Francis julisti samalla kun veti miekkansa esiin. "Ah, tähtitaivas ja kalpea kuunvalo. Mikä sääli kun Antonio ei pääse näkemään tätä, hän olisi pitänyt tästä. Ilmapiiri on kuin suoraan jostakin romanttisesta piraattiromaanista. Upea, eikä vain?"

"Eipä oikeastaan." Romano valehteli periaatteen vuoksi vaikka oikeasti pitikin näystä paljon. Antonio oli ilmeisesti kipeä, mutta oli silti vaatinut että Romanon harjoitukset jatkuivat (niin Francis oli ainakin vakuuttanut). Italialainen ei voinut sanoa pitävänsä yhtään siitä että hänen oli treenattava ranskalaispervon kanssa.

"Emme tänään pidä sitä rangaistussysteemiä mikä sinulla oli Antonio kanssa, hän ei varmaan innostuisi ajatuksesta..." Francis pohdiskeli ääneen, heilutellen miekkaansa mietteliäänä. "Otetaan vähän rennommin muutenkin, en jaksaisi nyt hikoilla. Älä kuitenkaan kerro sitä Antoniolle."

Romano tarttui miekkaansa mutta ei tehnyt vielä elettäkään hyökätäkseen. Hänen olisi ensin saatava tietää totuus asioista.

"Miksi Nathan vihaa Antoniota niin paljon?" Romano kysyi suu jostakin syystä hiukan kuivana. "Mitä hänen ja Bellan välillä oikein tapahtui?"

Francis näytti selvästi harmistuneelta, aivan kuin ei olisi halunnut puhua aiheesta. Se puolestaan sai Romanon janoamaan vastausta entistä enemmän.

"En harjoittele kanssasi ennen kuin kerrot miksi." Romano painosti ja antoi miekkansa pudota kädestään kannen lattialle. "Minulla on vaikka koko yö aikaa."

"Miksi sinun on kysyttävä tuollaisia asioita?" Francis kysyi ja huokaisi sitten. "Ei ole minun asiani puhua Antonion menneisyydestä enkä tahdo että tuomitset häntä sen perusteella."

"Tahdon silti tietää." Romano sihahti takaisin ja irvisti.

Francis tuhahti ärsyyntyneenä, mutta näytti sitten heltyvän.

"Tahdon painottaa että hän on oikeasti muuttunut noista ajoista... en usko että hän on koskaan antanut itselleen anteeksi tapahtunutta." Francis aloitti tarinansa vastahakoisesti, näyttäen samalla hiukan surulliselta. "Antonio... manipuloi Bellaa koska tiesin tämän ihastuneen häneen. Antonio oli silloin nuorempi... hän ei välittänyt vaikka tiesi leikkivänsä muiden ihmisten tunteilla. Hän sai Bellan tekemään kaikenlaisia asioita itselleen, asioita joita tämä ei olisi välttämättä tahtonut tehdä."

Romano tuijotti ilmeettömänä Francista.

"Antonio laittoi hänet usein viettelemään miehiä joita aioimme ryövätä." Francis jatkoi eikä enää katsonut Romano silmiin. "Bella inhosi sitä, mutta teki sen silti koska Antonio pyysi. Antonio antoi Bellan olettaa että hän rakasti tätä, mutta Antonion rakkaus oli ansaittava. Siksi Bella silloin hyökkäsi erään satamajengin päämajaan. Hän yritti varastaa sieltä jotain minkä tiesi Antonion haluavan. Tiedät miten siinä lopulta kävi."

Romano tunsi vapisevansa hiukan. Siksi siis Nathan oli niin vihainen. Italialainen saattoi ymmärtää miehen vihan täysin, olisi kamalaa jos joku tekisi saman Felicianolle... Mutta Francis sanoi että Antonio oikeasti katui tekojaan, vaikka saattoihan espanjalainen ihan hyvin valehdella. No, sillä ei ollut nyt väliä. Romano kumartui poimimaan miekkansa.

"Ystäväsi on aikamoinen paskiainen, kai sinä sen ymmärrät?" italialainen kysyi päätään pudistellen kun ase oli taas hänen käsissään.

"Ymmärrän toki." Francis vastasi. "Me kaikki olemme täällä paskiaisia."

Romano syöksyi eteenpäin, miekka valmiina iskuun ja Francis asettui myös puolustusasentoon. Hän ei nähnyt syytä hiillostaa Francista tai Antoniota enempää tuolla asialla. Menneet olivat menneitä eikä niiden kaivelusta seurannut koskaan mitään hyvää. Romanokaan ei olisi pitänyt siitä jos joku täällä olisi kaivellut hänen menneisyyttään ja sen perusteella tuominnut häntä. Miksi hän tekisi niin muille?

"En inhoa häntä yhtään sen enempää kuin ennen." Romano murahti sivaltaessaan Francista miekalla, jonka iskun ranskalainen väisti kevyesti. "Hän on ihan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin, pahus soikoon."

"Se on hyvä tietää." Francis vastasi ja hymyili vähän. "Uskon Antonion ilahtuvan."


"Pysy minun lähelläni." Elizabeta neuvoi kun he hiipivät laivasta satamaan. "Teet vain niin kuin minä niin kaikki menee hyvin."

"Helpommin sanottu kuin tehty, pahus soikoon..." Romano mutisi vastaukseksi, tarttuen vaistomaisesti samalla miekkaansa.

Hän oli kauhuissaan. Tässä se nyt oli, h-hetki jota hän oli pelolla odottanut. Ensimmäinen ryöstöretki. He olivat purjehtineet satamaan yön pimeyden turvin, varmaankin siksi että Antonio oli tahtonut tehdä tästä ensimmäisestä keikasta mahdollisimman helpon Romanolle. Siksi kohdekaupunkikin oli tällä kertaa melko pieni, pienempi kuin Romanon ja Felicianon kotikylä. Elizabeta oli selittänyt tämän kyseisen kaupungin elävän lähinnä vaatimatonta kalastajanelämää, mutta paikka oli tarpeeksi varakas ryöstöä varten. Hyökkäys aloitettaisiin poikkeuksellisesti vaivihkaa, niin että he hiipisivät ensin kaupunkiin ja aloittaisivat vasta sitten rellestämisen. Romanoa säälitti jo valmiiksi paikan asukkaiden puolesta. Kuinka moni elämä romahtaisi tämän yön aikana? Hänen takiaan?

"Mikä rupukylä." Gilbert tuhahti naurahtaen marssiessaan luottavaisesti eteenpäin. "Tästä tulee helppo keikka."

"Toivottavasti törmäämme moniin kaunottariin ja komistuksiin." Francis jatkoi ja nuolaisi mietteliäänä huuliaan, seuraten samalla ystäväänsä. "Olisi todellinen pettymys palata tyhjin käsin..."

"Jos nyt edes kerrankin yrittäisit kuulostaa normaalilta ihmiseltä, Francis." Elizabeta vastasi inhosta värähtäen. "Tuo on karmivaa..."

"Mitä sinä valitat?" Romano kysyi tympeänä. "Minä sentään jouduin hänen kaappaamakseen."

"Säälin sinua." Elizabeta sanoi ja laski kätensä lohdullisesti italialaisen olalle. "Todella säälin."

"Hei!" Gilbert kivahti, vilkaisten kaksikkoa olkansa takaa. "Liikettä niveliin että saadaan tämä vielä saman yön aikana pois alta!"

Romano ja Elizabeta vilkaisivat toisiaan ja lähtivät sitten muun miehistön kanssa seuraamaan Francista ja Gilbertiä, jotka johtivat joukkoa tottuneesti. He kävelivät jyrkkää ylämäkeä pitkin kaupungin porteille päin. Yö oli pilkkopimeä, mutta kuun kalpea valo loi pitkiä ja aavemaisia varjoja ympäristöön. Romano yritti jättää näyn huomiotta ja käveli ripeämmin Elizabetan rinnalle. Hänen ei tarvinnut pelotella itseään enää yhtään enempää.

Romano oli äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei hänen tarvinnut kaapata ihmisiä tällä keikalla. Miehistö oli jaettu kahteen eri ryhmään, niihin jotka kaappasivat ja niihin jotka varastivat. Kaappaaminen oli Francisen, Gilbertin ja näiden ryhmään jaetuiden vastuulla. Romano, Elizabeta ja Tino puolestaan keskittyisivät arvotavaran haalimiseen, heillä oli varusteena mukana iso laukku johon he voisivat laittaa saaliinsa. Nathan oli tästä ryhmästä vastuussa, mutta he saisivat kuulemma liikkua hiukan vapaammin kuin kaappaajat. Heitä ei siis vahdittaisi niin tarkasti kuin toista ryhmää, mikä oli ihan mukava ajatus. Romanosta tuntui tosin kummalliselta että hän oli kiitollinen siitä että sai varastaa. Ilmeisesti myös Tino oli samalla linjalla. Elizabeta sanoi että hänelle oli ihan sama missä ryhmässä hän oli, kunhan hän vaan sai olla ystäviensä kanssa (ja mahdollisimman kaukana Gilbertistä).

Antonio ei kuulemma yleensä osallistunut ryöstöretkiin. Tämän tehtävä oli enemmänkin arvioida "saalis". Romano muisteli kuinka Antonio oli hänen kaappaamisensa aikana kiertänyt kaikki vangit läpi. Italialainen ei kuitenkaan erinäisistä syistä halunnut muistella kaappaustaan sen enempää, ei varsinkaan kun hän oli nyt tekemässä samaa monelle muulle. Teoriassa siis.

"No niin kaikki!" Francis komensi lopulta kun he olivat melkein astumassa kaupungin rajojen sisäpuolelle. "Jakaantukaa ryhmiinne ja kuunnelkaa sen johtajan ohjeet. Varsinkin te, jotka olette ensikertalaisia."

Romano tunsi muutaman katseen kääntyvän itseensä ja yritti olla välittämättä niistä.

"Tavallisuudesta poiketen hyökkäämme vasta kun saamme Kapteenilta merkin laivalta." Gilbert jatkoi ohjeistamista. "Mutta sitten kun merkki käy, saatte päästää mahtavan helvetin valloilleen. Ei muuta."

Romano nielaisi kireästi ja kääntyi muiden ryhmäläistensä mukana Nathanin puoleen. Mies näytti siltä kuin tätä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja se sai Romanon hiukan levottomaksi. Hän kaipasi juuri nyt mahdollisimman paljon ohjeistusta.

"Varastakaa niin paljon kuin voitte." Nathan tokaisi lyhyen ytimekkäästi ja kaivoi taskustaan savukkeen. "En ala vahtimaan teitä."

Se siitä ohjeistuksesta.

"Oletko kunnossa?" Elizabeta kysyi silloin Tinolta. "Olet ollut kamalan hiljainen."

"Eh, anteeksi." Tino vastasi ja hieraisi niskaansa hermostuneesti naurahtaen. "En oikein koskaan tunnu tottuvan näihin ryöstelyihin... mutta teen parhaani."

"Pää kiinni!" Gilbert sihahti oman ryhmänsä luota. "Vai tahdotteko paljastaa meidät ennen aikojaan?"

"Paraskin puhuja." Elizabeta sähähti takaisin. "Ihme että olet onnistunut egoltasi olemaan näinkin hiljaa."

Gilbert oli avaamassa suunsa vastatakseen Elizabetalle, kun silloin taivasta halkoi tykkien ääni.

Se oli heidän merkkinsä.

"HYÖKKÄYKSEEN!" Francis karjui ja alkoi juosta kaupunkiin päin, johdattaen omaa ryhmäänsä perässään.

Merirosvot alkoivat kaikki huutaa ja mylviä samalla kun rynnivät eteenpäin saalistaan kohden. Romano vinkaisi ja väisteli parhaansa mukaan ohi juoksevia piraatteja.

"Tulkaa, ei anneta muiden viedä parhaita paloja!" Elizabeta huudahti ja tarttui molempien Romanon ja Tino käsiin, vetäen heidät mukanaan juoksuun. "Paras paikka aloittaa on pankki. Kiirehditään äkkiä sinne!"

Romano seurasi Elizabetaa, joka näytti tietävän tarkalleen minne mennä. He saapuivat kaupunginaukiolle monen muun piraatin kanssa. Romano seurasi katseellaan kuinka talojen ja rakennusten ikkunoihin alkoi syttyä valoja, ne vilkkuivat hänen näkökentässään juoksun tahdissa. Yksi toisensa jälkeen ihmiset heräilivät ja alkoivat tajuta mitä oli tapahtumassa. Uusia huutoja alkoi kaikua yön pimeydestä. Kauhun ja pelon huutoja. Ihmiset huusivat apua, huusivat perheitään ja ystäviään. Romano pudisteli päätään ja keskittyi tiiviimmin juoksemiseen. Hänen oli pakko työntää sydäntä särkevät äänet päästään loitommalle. Tämä oli liikaa...

"Siinä se on!" Elizabeta huudahti ja osoitti yhtä erityisen hienoa rakennusta heidän edessään. "Pankki! Eikä täällä näytä vielä olevan muita, hienoa!"

"Eli mitä nyt?" Romano kysyi hengästyneenä.

"Tarttukaa aseisiinne." Elizabeta käski ja veti oman miekkansa esiin. "Tästä alkaa vaikein osuus."

Elizabeta marssi määrätietoisesti eteenpäin ja potkaisi pankin ovet auki yhdellä iskulla. Sitten nainen viittilöi Romanoa ja Tinoa seuraamaan itseään, minkä he vastahakoisesti tekivät. He saapuivat suureen, valkoisesta marmorista rakennettuun aulaan.

"SEIS!" huusi äkkiä tuntematon miehen ääni, joka kaikui aavemaisesti tyhjässä aulassa.

Elizabeta kääntyi miekka ojossa äänen suuntaan. Pankin yövartija astui väristen varjoista esiin. Romano värähti ja tunsi kylmän aallon kulkevan kehonsa läpi, mutta kohotti oman miekkansa puolustusasentoon.

"Emme tahdo satuttaa sinua." Elizabeta aloitti uhkaavalla äänellä. "Lähde nyt niin säilyt vahingoittumattomana."

"Ei..." vartija vastasi itsepäisesti, vaikka Romano saattoikin nähdä miehen vapisevan. "Te lähdette nyt."

Elizabeta huokaisi syvään.

"Et näytä ymmärtävän." nainen jatkoi sitten ja virnisti uhkaavasti. "Koko kaupunkisi on nyt piraattien vallassa. Tekisit viisaasti jos häipyisit välittömästi. Yritän tässä tarjota sinulle vapautta, senkin idiootti."

"Hän on oikeassa." Tino jatkoi, yllättävän uhkaavan kuuloisena myös. "Oma on valintasi. Voit paeta nyt ja pitää vapautesi, tai jäädä ja taistella. Voin sanoa ettei jälkimmäinen vaihtoehto pääty hyvin."

Vartija värähti ja tämän kasvoilta pakeni väri. Hetken ajan tämä näytti taistelevan itseään vastaan, mutta sitten tämä ulvahti pelosta ja säntäsi ulko-ovelle pää kolmantena jalkana. Sepä kävi helposti.

"Yllättävän suuri osa vartijoista tekee työtä pelkän leivän vuoksi." Elizabeta selitti astellessaan nyt pankin holvia kohti. "Mikä tarkoittaa että tosipaikan tullen he menevät lukkoon ja pakenevat."

"No vähemmästäkin, pahus soikoon." Romano mutisi, vapisten yhä suonissaan kiertävästä adrenaliinista. "Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa..."

Elizabeta tiirikoi holvin lukkoa alle viisi minuuttia kun sai sen jo auki. Nainen oli ilmiselvästi tehnyt tätä ennenkin.

"Haalikaa mukaan niin paljon kuin vain saatte." Elizabeta neuvoi ja alkoi kouria kaksin käsin kultakolikoita saalislaukkuunsa. "Mutta vain arvokkaimman näköisiä esineitä. Meillä on vielä monta kohdetta edessä."

Romano nyökkäsi ja alkoi kerätä niin paljon kultaa laukkuunsa kuin vain pystyi. Pari kertaa Elizabeta tai Tino huomautti hänelle mitä kannatti jättää ottamatta. Pian he olivat valmiita.

"Eteenpäin!" Elizabeta komensi ja he kiiruhtivat ulos.

Romanon silmät olivat jo tottuneet pimeään, mutta se ei sinänsä ollut enää tarpeellista. Suunnilleen kaikki kaupungin valot olivat nyt päällä ja ihmiset ryntäilivät paniikista kiljuen kaduilla. Siellä täällä paloi pieniä tulipaloja. Moni ihminen oli jo jäänyt kaappaajaryhmän verkkoihin. Useita raahattiin sataman suuntaan. Romanosta tilanne tuntui oudolta, aikaisemmin hän itse oli ollut kaapattavana mutta nyt hän seurasi kaappaajien rinnalla miten muita siepattiin.

Silloin joku juoksi suoraan Romanoa päin. Italialainen äännähti yllättyneenä ja lensi törmäyksen voimasta maahan. Hänen päässään pyöri, kuka kumma oli oikein törmännyt häneen?

"Voi ei!" huudahti hysteerinen naisen ääni. "Taas merirosvo!"

Romano hoiperteli nopeasti jaloilleen ja kääntyi kohtaamaan taklaajansa. Hänen edessään seisoi kaksi ihmistä, mies ja nainen. Nämä vaikuttivat aatelisilta hienojen vaatteidensa perusteella. Elizabetaa ja Tinoa ei näkynyt missään, nämä eivät kai olleet huomanneet Romanon jääneen jälkeen.

"P- pysy kaukana meistä!" aatelismies huudahti ilmiselvästi kuollakseen pelästyneenä.

"Pahus soikoon, katsokaa itse vähän mihin juoksette!" Romano kivahti sen enempää ajattelematta. Hänen polveensa oli tullut haava kaatumisen takia ja se oli helvetin kipeä. "Pahuksen taulapäät!"

Aatelispariskunta värähti Romanon huudahdukselle aivan kuin italialainen olisi sivaltanut heitä piiskalla tai jotain. Romano räpäytti kummissaan silmiään. Nuo ihmiset... pelkäsivät häntä?

"A- aivan!" Romano karjaisi villin ajatuksen ilmestyessä hänen päähänsä. "Olen suunniltani, pahus soikoon!"

"P- pyydän, älä satuta meitä!" nainen niiskutti kauhunkyyneleet silmissään. "O- ole niin k- kiltti!"

Hän veti taas miekkansa esiin ja huiski sitä aatelispariskunnan edessä. Nämä kiljuivat kauhuissaan (kyllä, myös se mies) ja anelivat Romanoa säästämään heidän henkensä. Italialainen ei voinut uskoa tätä. Joku siis todella oikeasti pelkäsi häntä?

"Minun pitäisi hakata teidät kappaleiksi tämän takia -" Romano aloitti hykerrellen innostuksesta. "- mutta säästän henkenne... jos annatte arvotavaranne minulle!"

Aatelispariskunta alkoi välittömästi kaivella omaisuuttaan esiin. Näiltä löytyi vaikka mitä: koruja, rahaa ja jalokiviä. He heittivät ne kaikki Romanolle, joka nappasi tavarat nopeasti itselleen voimatta uskoa koko juttua todeksi.

"Kai tämä riittää -" Romano sanoi laittaessaan arvotavarat laukkuunsa joka alkoi jo hiukan painaa hänen olallaan. "Mutta vain juuri ja juuri. Painukaa silmistäni ennen kuin muutan mieleni!"

Aateliset vinkaisivat ja pinkaisivat matkoihinsa nopeammin kuin silmä ehti nähdä. Romano tunsi oudon voitonriemun hehkuvan sisällään. Juuri tuollaiset ihmiset olivat kotikylässä katsoneet häntä ja Felicianoa nenäänsä pitkin, halveksien heitä kuin he olisivat olleet vain kasa törkyä. Ai että tämä tuntuikin hyvältä! Varsinkin kun Romano näki tuon kaksikon jäävän vielä saman tien Gilbertin verkkoon saaliiksi. Ehkä se oli vähän ilkeää, mutta niin olivat suurin osa aatelisista itseään ala-arvoisemmille. Vihdoinkin karma tai mikälie iski takaisin.

Romano kierteli aukiota tuntematta enää lainkaan pelkoa, uhkaillen vastaantulevia ihmisiä ja keräten näiltä lisää kultaa. Olipa tämä helppoa. Vähän kun huiski miekalla ilmaa, niin ihmiset oikein hukuttivat kultaan huutaen samalla "älä satuta minua, älä satuta minua" kurkku suorana. Aukiolla vallitsi totaalinen kaaos, jonka turvin Romanon työ oli entistä helpompaa. Samoin kaappaajien, ihmisiä napsittiin sieltä täältä sen suurempia ihmettelemättä. Romanon silmiin sattui osumaan myös eräs pastakauppa, jonka näyteikkuna oli särjetty rikki. Sen ihmeempiä miettimättä Romano kävi poimimassa itselleen pari pastapussia. Tämähän oli ihan mukavaa!

"Huomio kaikki!" kaikui jonkun ajan kuluttua Francisen ja Gilbertin äänet ympäri aukiota. "Naapurikylästä on pian tulossa apuvoimia tänne! Vetäytykää takaisin satamaan välittömästi! Kuulitteko? Välittömästi!"

Aika lähteä... Romano ajatteli vakavana ja kääntyi juoksemaan alamäkeen muiden miehistön jäsenten kanssa. Aamukin sarastaa pian!

Hän saapui noin kymmenen minuuttia myöhemmin viimeisten joukossa satamaan. Kaappaajaryhmä oli jo pakottanut uhrinsa seisomaan tuttuun riviin missä Romanokin oli aikanaan joutunut seisomaan. Romano huohotti raskaasti juoksunsa jäljiltä ja nojautui polviinsa tasatakseen hengityksensä. Kyseiset polvet notkuivat raskaan saaliin alla, mutta italialainen ei olisi voinut olla enää enemmän tyytyväinen itseensä. Hän oli tehnyt sen, hän oli ryövännyt kuin oikea merirosvo!

Silloin Romano huomasi Elizabetan ja Tinon miehistön joukossa ja kiiruhti näiden luokse.

"Oh, Romano!" Elizabeta huudahti huomatessaan italialaisen lähestyvän heitä. "Siinähän sinä olet!"

"Mikä helpotus." Tino huokaisi huojentuneena. "Arvaa miten huolissaan me oltiin kun hävisit niin?"

"Pöh, itse lähditte ilman minua." Romano vastasi osaamatta kuulostaa ollenkaan pahantuuliselta. "Mutta kaikki on kunnossa. Katsokaa miten paljon sain ryövättyä!"

"Oho." Elizabeta henkäisi vaikuttuneena vilkaistessaan Romanon pullottavaa saalislaukkua. "Tuo on oikeasti tosi hyvin ensimmäiseltä ryöstöreissulta. Miten ihmeessä sait vohkittua noin paljon tavaraa?"

"Olen kai luontainen lahjakkuus." Romano sanoi myhäillen ja virnisti ylpeilevästi. "Odotapas kun näytän tämän sille espanjalaispaskiaiselle! Hän ei varmasti usko silmiään."

Antonio oli hössöttänyt Romanon ensimmäisestä ryöstöretkestä niin paljon että se oli vienyt italialaiselta totaalisesti hermot. Espanjalaispaskiainen oli jopa ehdottanut, ettei Romano osallistuisi koko hommaan ollenkaan. Se oli ollut viimeinen pisara italialaiselle, joka oli omasta pelostaan huolimatta ilmoittanut, ettei aikoisi jäädä ryöstöretkestä pois ja että Antonion olisi suljettava hänet tyrmiin jos aikoisi estää häntä. Kylläpä espanjalainen nyt saisi kunnolla nenilleen!

"Hei, Antonio tulee nyt!" Tino huudahti ja osoitti laivan suuntaan.

Romano ja Elizabeta kääntyivät nähdäkseen paremmin. Antonio tosiaan asteli laivasta ulos. Tilanne tuntui niin vahvasti déjà vulta. Miehellä oli ihan samat eleet ja ilmeet kuin silloin Romanon kaappauksen aikaan. Hetken ajan Romanosta tuntui kuin hän itsekin olisi taas kaapattujen joukossa. Hän ravisteli tunteen nopeasti mielestään, sillä se ei ollut mikään miellyttävin.

Antonio tervehti kaapattuja samalla tavalla kuin aiemmin ja lähti kiertämään näitä. Romano pani merkille espanjalaisen olemuksen. Tämä vaikutti olevan vieläkin vähän kipeä. Olikohan Antoniolla kuumetta? Miehen kasvot ainakin punoittivat vähän ja tämän hengitys vaikutti raskaalta.

Mitä minä oikein ajattelen? Romano hätkähti äkkiä ja punastui hiukan. Ihan sama jos espanjalaispaskiainen on kipeä! Ihan oikein sille vaan...

Ei Romano ollut huolissaan miehestä. Ei todellakaan! Sairastakoon vaikka ruton, mitä se Romanoa liikuttaisi? Pahuksen typerys! Romano laski punastuneena katseensa varpaisiinsa. Ei hän ollut huolissaan, ei varmasti!


"Mikä tämä on?" Antonio kysyi ihmeissään, nostaen käsiinsä pienen silkkisen pussin.

Hän yritti tavoittaa Romanon katseen, mutta italialainen vältteli häneen päin katsomista itsepäisesti.

"Se on flunssalääkettä, senkin typerys." Romano kivahti vastaukseksi. "Vai oletko niin tyhmä, ettet pysty näkemään edes sitä?"

Antonio räpytti kummissaan silmiään. Heti kun hän oli saanut kaapatut arvioitua ja miehistön kanssa saattanut nämä tyrmiin, oli Romano tullut tapaamaan häntä. Yleensä italialainen tuntui välttävän hänen näkemistään viimeiseen saakka, varsinkin kahden kesken hänen hytissään. Mistäs nyt oikein tuuli?

"Olet ollut kipeänä jo liian kauan, pahus soikoon!" Romano jatkoi pahantuulisesti ja nojautui uhkaavasti lähemmäs työpöytänsä äärellä istuvaa espanjalaista. "En tahdo enää harjoitella Francisen kanssa, hän kourii minua aina tilaisuuden tullen!"

"Ja se on ainoa syy miksi tahdot minun parantuvan?" Antonio kysyi ja virnisti vihjailevasti.

Romano punastui syvästi, mikä oli Antoniosta ylisuloista. Italialainen näytti ihan tomaatilta!

"Tietenkin!" Romano rähjäsi lopulta ja pyöritteli näyttävästi silmiään. "Mitä oikein kuvittelit, senkin paskiainen? Että olisin huolissani sinusta? En varmasti!"

"Niin niin..." Antonio vastasi naurahtaen ja nousi paikaltaan. "Kiitos pikku tomaattini kun pidät minusta huolta. Nyt paranen varmasti."

"M- miten vaan." Romano tuhahti ja käänsi selkänsä Antoniolle. "Kunhan olet kunnossa seuraavia harjoituksia varten. Peittoan sinut silloin varmasti!"

Antonio hymyili ja loi katseensa kädessään olevaan lääkepussiin jonka Romano oli hänelle antanut. Itsepäinen kuten aina, ei voinut myöntää huolehtivansa. Mutta tämä sai Antonion onnellisemmaksi kuin sanat pystyivät kuvailemaan. Romano oli ajatellut häntä, tahtonut auttaa häntä.

Antonio astui eteenpäin ja veti Romanon tiukkaan halaukseen. Italialainen äännähti yllättyneenä, mutta Antonio ei päästänyt irti. Heidän kehonsa painautuivat toisiaan vasten, Romano tuntui ihanan viileältä Antonion kuumeista vartaloa vasten.

"Hueles rico..." Antonio kuiskasi Romanon korvaan ja suuteli sitä kevyesti.

Släp.

Antonio räpäytti silmiään yllättyneenä. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet sivuttain ja hänen poskeaan kuumotti. Romano seisoi nyt hänen edessään raivostunut ilme kasvoillaan, läpeensä punastuneena. Italialaisen käsi oli väristen ojossa. Antonio nosti vasemman kätensä kuumottavalle poskelleen. Romano oli läimäyttänyt häntä.

"Lopeta!" Romano huusi ja laski kätensä väristen alas, puristaen sen nyrkkiin. "Kuinka monta kertaa minun on tämä sanottava? En tahdo... t- tämä on liian hämmentävää!"

Antonio sulki silmänsä pettyneenä.

"Olen pahoillani." hän vastasi lyhyesti mitäänsanomattomalla äänellä. "Kiitos lääkkeestä. Voit mennä nyt."

Romano epäröi hetken, mutta pian Antonio kuuli italialaisen askeleet kun tämä kiiruhti ovelle. Espanjalainen istuutui takaisin tuolilleen, kiroten itsensä syvälle maanrakoon. Taas hän oli sotkenut asiat. Miksei hän osannut edetä hitaasti?

Antonio nosti Romanon lääkepussin silmiensä tasolle, tutkaillen sitä katseellaan. Sitten hän huokaisi ja avasi pöytälaatikon, asetellen pussin sinne.

Olen pahoillani pikku tomaattini... Antonio ajatteli sulkiessaan laatikon. Tavalliset lääkkeet eivät pysty minua auttamaan. Mutta älä huoli... pian taas harjoittelen kanssasi. Saat siitä sanani.

Deve essere continuata...


Käännökset Italialaisille sanoille:

Deve essere continuata: Jatkuu

Käännökset Espanjalaisille sanoille:

Hueles rico: Tuoksut hyvälle

Muuta mukavaa:

Romanon Antoniolle antama lääke on sama jonka hän osti basaareilta itselleen :)

Editoin mahdolliset virheet jälleen kerran myöhemmin pois. Tästä on tulossa huono tapa :P

...

Annikyuu: Heh, en todellakaan osaa puhua mitään noista kielistä englannin (ja tietysti suomen) lisäksi, ruotsinkin reputin komeasti :P Nettisanakirjoista ja kyselypalstoilta noita juttuja metsästelen. Ja joo, oon tän ficin myötä onnistunut tykkäämään Gilbertistä hahmona, ainakin vähän enemmän :D

Colorful Black: Antonio osaa varmaan tosiaan arvostaa tätä mun näkemystä taistelukoulutuksesta, Romanosta en olis niin varma xD Kiitos kehuista! :)

Tekopupu: Juu ei mitään paineita sen kuvan kanssa, se valmistuu sit ku valmistuu :) Mulle on kans ihan sama kummasta tarinasta teet sen kuvan, kirjoittajana en vois saada suurempaa kunniaa kuin sen et joku kuvittaa mun tarinoita :D

CrystalHitomi: Kiitos kehuista! :3 Oli tosiaan virkistävää kirjoittaa välil Antonion näkökulmasta :)

Liibooboo: Nooh, kattoo nyt miten toi prushun lähtee tästä kehkeytyy, lisäsin sen vähän niinkuin hetken mielijohteesta :) Mukava saada muuten sinultakin kommenttia pitkästä aikaa ^_^

naksukippo: Jee, kiitos on suuri kunnia olla syy miksi rekkasit tänne :D Vaikea sanoa miten osaan kirjoittaa, teksti vaan tulee multa aika luonnostaan (on aina tullut). En tosin koskaan pitänyt itseäni mitenkään ihmeellisenä kirjoittajana. Ilmeisesti mulla on jotain lahjoja kun kerta saan ainakin sut reagoimaan noin vahvasti o_o Mutta siis, kiitos kun kommentoit ja toivottavasti jatkat tän ficin lukemista loppuun saakka :)

Shakyo: Tärkeintähän on se että tätä joku lukee, joten älä huoli niistä kommenteista (vaikka onhan se pakko myöntää että ne kummasti piristävät) :D Kiitos kehuista! ^_^