Keittiössä tuoksui kahvilta, oliiviöljyltä ja leivältä. Willillä oli vieressään pino valmiiksi täytettyjä leipiä, joita hän aikoi paistaa aamiaiseksi talon asukkaille sitä mukaa, kun he suvaitsisivat ilmestyä paikalle. Vaikka hän itse niin sanoi, formaatti oli varsin onnistunut. Kaksi leipää ja väliin kinkkua, juustoa, aurinkokuivattua tomaattia... Yksinkertaista ruokaa, mutta erittäin maukasta. Helenin suosiman englantilaisen aamiaisen jälkeen vaihtelu oli tervetullutta.
Will oli juuri lopettelemassa toista leipäänsä ja lasillista omenamehua, kun kuuli Katen ja Helenin askelet portaista.
"Huomenta", hän tervehti. Sitten hän joi mehunsa loppuun, sulloi loput leivästään suuhunsa ja nousi paistamaan lisää leipiä. Tilkka oliiviöljyä pannulle, kuumennus, lopuksi kevyt ruskistus molemmilta puolilta.
"Luulin, että olit yötä Oleksandrin luona", Will sanoi ja vilkaisi sivusilmällään Katea, joka kaatoi itselleen kahvia. Ei vaikuttanut siltä, että pariskunta olisi riidellyt. Kate oli aivan liian hyväntuulinen, aivan liian pirteä, aivan liian onnellisen näköinen.
"Minun oli tarkoitus olla", hän vahvisti. "Mutta minun piti pestä vaatteita, että minulla on päällepantavaa, kun tulemme takaisin."
Helen ei näyttänyt varauksettoman iloiselta. "Takaisin? Et sanonut, että olet lähdössä."
"Ai? En minä mene mihinkään kauas, Kiovaan. Pyysin, että Oleksandr veisi minut shoppailemaan,."
Will näki, kuinka Helenin vasen kulma kohosi.
"Oletko varma, että se on turvallista?" Will pelasti ystävänsä ja nosti leivän lautaselle. Lautasen hän nosti pöydälle Katen eteen. "Tarkoitan, että olette tunteneet vasta vähän aikaa."
Kate huiskautti kättään turhautuneena. "Jos hän olisi hullu murhaaja, hän voisi murhata minut täälläkin ihan yhtä hyvin. Jos tutustuisit Oleksandriin, et olisi tuollainen."
"Minusta tuntuu, että Willin olisi aika tutustua häneen", Helen sanoi vakavasti. "Kate, Will lähtee mukaan. Hänen psykologiselle silmälleen voi olla käyttöä."
Will oli ollut niin keskittynyt Heleniin ja Kateen, ettei ollut edes huomannut keittiön ovenpieleen nojaavaan Nikolaa. Siksi hän säikähti Nikolan pilkallisia, Helenille osoitettuja sanoja.
"Hauskaa että viitsit järjestää meille kahdenkeskeistä aikaa, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen."
"Älä ole typerä Nikola. Etkö ole menossa tänään laitokselle?"
"En", Nikola tunnusti ja istui pöytään. "Sanoivat, että se olisi sääntöjen vastaista siinä määrin, että se ei käy riippumatta siitä, mitä minulla on sanottavanani. Kuppi kahvia, Wilhelmina. Mustana, yksi lusikallinen sokeria. Älä sekoita. Ja puolikas leipä kurkulla ja tomaatilla, ei voita."
"Kuinka vain, on sinulle täälläkin töitä", Helen sanoi eleettömästi ja kääntyi taas Katen puoleen. "Oletteko suunnitelleet jotain erityistä?"
Kate kohautti olkiaan. "Kauppoja", hän vastasi syötyään suunsa tyhjäksi. "Kiovassa olisi paljon kaikenlaista, mutta minua ei oikein innosta museot ja muut sellaiset. Sääkin on ällöttävä."
"Mitä sinä haluaisit nähdä, Will?" Helen kysyi, ja Will ähkäisi mielessään. Ei kai häntä tosiaan oltu lähettämässä esiliinaksi Kiovaan?
Oli Willin vuoro kohauttaa olkiaan. "En minä edes tiedä, mitä Kiovassa on."
"Suosittelen planetaariota", Nikola ehdotti. "Paikka on suurimpia Neuvostoliiton alueella."
"Entisen Neuvostoliiton", Helen korjasi. Nikola huomautti hilpeästi kaikkien olevan joka tapauksessa vanhoja rasvaisia kommunisteja, joten sillä ei ollut mitään merkitystä.
"Toinen vaihtoehto", hän jatkoi, "on kasvitieteellinen puutarha, M.M. Gryshko National Botanical Garden. 13 000 lajia ympäri maailman ja kasvihuoneessa on tietenkin lämmin talvellakin. Se on kaunis paikka... Mitä, onko nykyään epäkohteliasta kertoa mielenkiintoisista paikoista?"
"Yleensä sinulla on taka-ajatuksia."
Kate henkäisi."Mutta se kuulostaa kamalan romanttiselta!"
Yllättyneet katseet siirtyivät nopeasti häneen.
"Mitä, eikö tyttö saa enää haaveilla kukista, suklaarasioista ja shampanjasta?"
Helen naurahti. "En ole koskaan pitänyt sinua sen tyyppisenä tyttönä... Olisiko sinun tosiaan mahdollista ottaa Will mukaan? Hän haluaa nähdä kasvitieteellisen puutarhan. Oleksandrista olisi paljon apua kielen kanssa."
"Mutta kun", Kate kiemurteli kiusaantuneena. "Älä loukkaannu, Will, mutta sinä et oikein kuulu minun käsitykseeni romantiikasta."
"Etkä sinä minun", Will totesi tyynesti. "Äh, Helen, kun tämä komennus on ohi, saat selittää Oleksandrille. En halua, että hän pitää minua tilannetajuttomana idioottina."
Helen lupasi, eikä Willin auttanut kuin lähteä pakkaamaan tavaroitaan.
Henry haukotteli leveästi. Hän oli aamiaispöydässä, oli jo korkea aikakin olla. Silti ulkona oli mustaa kuin hiilikellarissa.
Henry ei voinut väittää, että olisi erityisesti pitänyt kaamoksesta, mutta myönsi, että pimeydessä oli omaa depressiivistä viehätysvoimaansa. Hän oli viettänyt kaupungissa alle 24 tuntia, mutta tunsi jo joutuneensa film noir -painajaiseen.
Jos hän olisi ollut yksin, hän olisi hymähtänyt dramaattisille ajatuksilleen ääneen. Ei tilanne niin paha ollut, joskin pidempi aika kaamoksen keskellä olisi hyvinkin voinut siitä sellaisen tehdä. Onneksi asiaa ei tarvinnut jäädä kokeilemaan. Muutaman päivän ja parin keskustelun päästä Henry olisi lentokoneessa matkalla kohti Ukrainan suhteellista aurinkoisuutta.
"Huomenta", Ludmilan ääni säikäytti Henryn niin, että haarukka ja siihen seivästetty pekonisiivu lipesivät hänen käsistään. Ihailtavaa reaktionopeutta osoittaen hän kaappasi aterimen ilmasta, minkä jälkeen veti muutaman kerran syvään henkeä.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää", Ludmila sanoi hymyillen. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta hän oli jo laittautunut huolellisesti. "En huomannut, että olit noin ajatuksissasi. Käykö jos istun seuraan?"
Henry kokosi itsensä ennätysvauhtia."Huomenta. Istu toki, ole hyvä."
Ludmila laski lautasensa Henryä vastapäätä olevalle paikalle. "Sopiiko kysyä, mikä mieltäsi askarrutti?"
HAP naurahti hämillisesti. "Ei oikein mikään, minä mietin kaamosta. Että ei olisi helppo asua paikassa, jossa ei edes näe aurinkoa moneen kuukauteen."
"Siihen tottuu, kuka sopeutuu paremmin ja kuka huonommin. Olin aikaisemmin pohjoisessa Siperissa komennuksella muutaman vuoden. Se oli vaikeaa aikaa monelle meistä, vaikka meillä oli kirkasvalolamppuja auttamassa... Teknologia on hieno juttu. Vaikka sinähän sen varmasti minua paremmin tiedät. Tiesitkö muuten, että Hammerfest sai Pohjois-Euroopan kaupungeista ensimmäisenä sähköllä toimivat katuvalot?"
"Tiesin", Henry ähkäisi ja huomasi, kuinka toinen Ludmilan huolellisesti nypityistä kulmista kohosi uteliaasti.
"Äh, tyhmä juttu", hän sanoi hieman epävarmana siitä, kuinka paljon Ludmila tiesi ja kuinka paljon hänelle sai kertoa. "Puhutaan mieluummin siitä, mitä teemme tänään."
Ludmila räpäytti silmiään yllättyneenä. "Mehän sovimme eilen?"
"Tarkoitan", Henry kiemurteli kiusaantuneena, "että mitä me kysymme. Kumpi puhuu tai kysyy mitä. Joku sellainen käsikirjoitus, tiedätkö?"
"Luulin, että sinulla oli jo kysymykset valmiina. Sinä olet asiantuntija, minä olen mukana vain avustamassa... Enkä sitäkään ehkä pitkään."
Henry häpesi säälittävää vinkaisua, joka karkasi hänen kurkustaan.
"Olen pahoillani, Henry, mutta sain kiireellisen pyynnön Latviaan. Jään tietysti tänne, mikäli arvioimme Yulian uhkaksi, mutta jos siltä ei vaikuta, on minusta huomattavasti enemmän iloa Jelgavassa. Kysyin tohtori Magnusilta ja hän oli samaa mieltä."
"Mutta en minä..." Henry aloitti ja huoahti kohtaloonsa alistuneena. "Se nainen heittää minut susien luolaan, antaa aseeksi koivunoksan ja odottaa vakavissaan, että tuon hänelle susiturkin", hän ruikutti.
Ludmilan hämmästyneen ilmeen edessä hän huoahti toistamiseen. "Ei mitään. Kielikuva. Sanoiko Magnus, lähettääkö hän ketään tilallesi?"
Ludmila nyökkäsi. "Jos näyttää siltä, että olet täällä pidemmän aikaa. Katsotaan tämän päivän perusteella."
Henry suostui ehdotukseen. Osa hänen ruokahalustaan oli mennyt, mutta hän söi kuitenkin niin paljon kuin jaksoi.
Loppuateria sujui verrattain hiljaisissa merkeissä. Henry kysyi muutamia kysymyksiä siitä, kuinka haastattelussa kannatti edetä, Ludmila vastaili niihin. Lopputulos oli se, että Henry kyselisi enimmäkseen omia kysymyksiään voimalasta ja kertoisi tavanneensa Oleksandrin, mikä luontevasti johdattaisi keskustelun henkilökohtaisemmille vesille.
Henry toivoi lämpimästi, että Helen olisi hoitanut asiat niin, että Yulia tietäisi voivansa puhua haastattelijoilleen myös vaitiolovelvollisuutensa piiriin kuuluvista asioista. Henry ei nimittäin ollut tullut aikaisemmin ajatelleeksikaan koko asiaa.
Will tunsi olonsa kertakaikkisen surkeaksi. Hänen vaatteensa olivat märät ja häntä palelsi. Tähtikirkasta yötä seuranneen aamun pikkupakkanen oli kivunnut plussan puolelle jo automatkan aikana ja taivaalle ryömineistä pilvistä valui hyytävää tihkusadetta. Pilvikerros oli niin paksu, ettei sen läpi suodattuva valo riittänyt edes luomaan varjoja. Willillä oli ikävä Abbya, ja hänen edessään käsikkäin saman sateenvarjon alle kulkevat Kate ja Oleksandr muistuttivat pelkällä olemassaolollaan, kuinka kova ikävä Willillä oikeastaan oli.
Kurjuudestaan huolimatta hän ei voinut olla ajattelematta, että jonkinlaisella vastenmielisellä, perverssillä tavalla kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Kaipa syynä oli Dnepr, runollinen joki jonka rantaa Will kulki marraskuun kylmänä sateisena päivänä. Joen vesi oli mustaa, syvää niin kuin sillä ei olisi pohjaa ollutkaan.
Will hytisi, kun äkillinen kylmä puuska tarttui hänen vaatteisiinsa ja paiskasi uuden aallon tihkua hänen kasvoilleen. Hän ei ollut ottanut mukaansa edes sateenvarjoa. Kate ja Oleksand painautuivat lähemmäs toisiaan ja katsoivat toisiaan rakastuneina hänen edessään. Näky oli inhottava. Se nosti pintaan katkeruutta, jota Will ei tiennyt itsessään olevankaan.
He kulkivat Naberezhne Hwyn suuntaista rantakatua etelään. Vain muutaman sadan metrin päässä heidän oikealla puolellaan oli Petšerskin lavra, Kiovan kuuluisa luolaluostari ja Unescon maailmanperintökohde. Rantatielle asti ei näkynyt kuin pala kattoa, sekin vain hyvällä tahdolla lehdettömien oksien lomasta. Katen toiveesta luostari oli jätetty kokonaan pois päiväohjelmasta. Oli kuulemma säästettävä jalkoja ostoskeskusten kiertelemiseen.
Pian edessä näkyi venettä ja neljää ihmistä esittävä patsas. Will muisti nähneensä sen Ukrainan vanhoja valuuttoja esittelevässä taulussa, useammassa kuin yhdessä setelissä. Will mainitsi asiasta Oleksandrille, joka nyökkäsi.
"Ne olivat karbovaneteja", hän selitti. "Ne otettiin käyttöön sen jälkeen kun suunnitelmataloudesta luovuttiin. Aluksi oli rupla, sitten sen ohelle tulivat kupongit ja sitten tuli karbovanet. Lapselle se oli jännittävää aikaa, kun rahat vaihtuivat... Tein muutamia hyviä kauppoja naapuruston poikien kanssa, kun kaikki halusivat uutta rahaa mahdollisimman pian. Aikuiset olivat ehkä enemmän huolissaan, vaikka kyllä meillä ainakin odotettiin ja toivottiin parempaa tulevaisuutta. Kai se oli sama juttu kaikkialla, enemmän tai vähemmän."
"Mutta rahahan on hryvnia?" Kate sanoi hieman hämmentyneenä. "Vai mitä feikkivaluuttaa meille on annettu?"
Willin mielestä Oleksandrin nauru oli ällöttävän rakastunutta.
"Ei feikkivaluuttaa, kulta. Karbovanet kärsi hyperinflaatiosta, se oli käytössä viitisen vuotta tai niillä main. Sitten tuli uusi rahauudistus, suunnilleen 15 vuotta sitten. Se oli suuri helpotus, loppuajasta karbovaneteissa oli aivan naurettava määrä nollia, muista ongelmista nyt puhumattakaan. Meillä oli viidensadantuhannen seteleitä."
Will yritti olla kuuntelematta, kun Kate ihaili rakkaansa kokemuksia rahauudistuksista.
"Mitä tuo patsas esittää?" hän kysyi, kun ei enää kestänyt.
"Hmm?" Oleksandr ei ollut heti perillä puheenaiheenvaihdoksesta. "Ai. Se on Kiovan neljän perustajan patsas. Siinä on Kyi, Shchek ja Khoryv ja heidän sisarensa Lybid. Legendan mukaan kolme ensimmäistä olivat veljeksiä ja he perustivat kaupungin, joka nimettiin vanhimman mukaan."
Kate jatkoi lirkutteluaan ja Will katsoi patsasta tarkemmin. Vene näytti liukuvan kolmella tyylitellyllä aallolla. Miehet seisoivat sen takaosassa, kahdella heistä käsissään jonkinlaiset keihäät ja yhdellä jousi. Lybid seisoi keulassa kädet levitettyinä ja viitta tuulessa hulmuten. Tummaa vettä vasten näky oli vaikuttava.
Kate ja Oleksandr eivät pysähtyneet, eikä Willkään halunnut jäädä tuuleen seisomaan, joten patsas jäi taakse nopeasti. Seuraavaksi edessä oli Paton, eräs Dneprin ylittävä silta, jonka matalissa rautakaiteissa oli tähti ja tähkiä, ja olipa Will näkevinään sirppejäkin, vaikka välimatkan vuoksi oli vaikea olla varma.
Matka ei vienyt sillan yli, vaan sen ali, pienen hieman nuhjuisen satama-alueen kautta kapealle sivukadulle. Asvaltti oli lohkeillutta, ja joissakin taloissa oli harmaat betoniaidat, joissakin vääntyneestä metalliverkosta tehdyt. Kasvillisuus, vuodenajan vuoksi tietenkin lehdetön, oli vallannut jälkimmäiset. Will vilkaisi taakseen ja näki tornin, jonka uskoi kuuluvan Petšerskin lavraan.
Oleksnadr kääntyi oikealle risteyksestä. Rinteessä, mutta vielä melko kaukana edessään Will näki Vydubychin luostarin valkoiset rakennukset ja niiden sinivihreät katot. Harmaasta ilmasta huolimatta kulta kimalsi liekkikupoleissa.
Hermojaraastavaa valtaväylän ylitystä myöhemmin kolmikko pääsi pienelle rauhalliselle tielle, joka johti aivan luostarin ulkomuurille. Will olisi halunnut tutustua yhä toimivaan, vierailijoille avoimeen luostariin tarkemmin, mutta Kate oli kertonut monisanaisesti kuinka kiinnostavina piti tällaisia kohteita. Siksi oli tuntunut viisaimmalta tyytyä ihailemaan ortodoksiluostarin kultaa ja väriloista muurin ulkopuolelta.
Aivan luostarin sisäänkäynnin vieressä oli sisäänkäynti kasvitieteelliseen puutarhaan. Oleksandr maksoi sisään sekä itsensä että Katen, Will joutui kaivamaan kuvettaan.
Ei hän muuta ollut odottanutkaan.
Luostarinpuoleinen sisäänkäynti oli arboretumiin, puupuistoon. Vaikka syksy oli jo pitkällä, nähtävää olisi ollut paljon. Tihkusade kuitenkin tiheni ja Will alkoi olla enemmän kuin halukas kävelemään ripeästi kohti kasvihuoneita.
Henry nielaisi hermostuneena, kun taksi pysähtyi omakotitalon eteen. Se oli hauskannäköinen keskikokoinen talo, kutsuva ja vieraanvarainen. Mikään tästä ei rauhoittanut Henryn hermoja.
Ludmila maksoi matkan ja Henry kiipesi pois takapenkiltä. Aikaisempien ohjeiden mukaisesti hänen oli omaksuttava johto – kuljettava Ludmilan edellä, esiteltävä itsensä ensin, oltava itsevarma ja rauhallinen.
Hah!
Parhaansa yrittäen Henry nousi loivaa ylämäkeä, pihatietä, ja sen päässä soitti ovikelloa. Hänen yllätyksekseen avaamaan tuli vanhempi rouvashenkilö, yli kuusissakymmenissä oleva nainen, joka sanoi tulijoille jotain norjaksi. Henry ei ymmärtänyt tavuakaan.
"Yulia?" hän kysyi piilottaen hämmennyksensä, mutta ymmärsi Ludmilan katseesta, että menestys olisi voinut olla parempi.
"Ja, ja, kom inn", nainen sanoi ja viittoili sisään päin.
Henry vastusti kiusausta kysyä katseellaan ohjeita pariltaan. Sen sijaan hän noudatti naisen kehotusta ja käveli sisään.
Ulkoeteisessä Henry ja Ludmila riisuivat kenkänsä ja jättivät ne kenkätelineelle levitettyjen vanhojen sanomalehtien päälle, eteisessä ulkovaatteet saivat jäädä naulakkoon.
"Luuletko, että tämä on oikea paikka?" Henry kysyi Ludmilalta hiljaa. Talon emäntä ei ollut vielä palannut, ja Henry tunsi itsensä idiootiksi seistessään sukkasillaan vieraan ihmisen eteisessä.
Ludmila nyökkäsi. "Osoite on oikea. Luulen, että hän on alivuokralaisena... Muista olla itsevarma, Henry. Sinä olet meistä kahdesta johdossa."
Seuraavan kerran haudanhiljaisuuden rikkoivat askelten äänet olohuoneesta. Pian huomattavasti nuorempi tummatukkainen nainen saapui eteiseen.
"Päivää", hän sanoi lievästi ukrainalaisittain murtavalla mutta selkeällä englannilla. "Minä olen Yulia. Anteeksi etten tullut avaamaan, olette väärällä ovella. Minun on talon sivulla, tämä on Hanseneiden puolen. Olen vuokralla täällä, minun ei kannata pitää omaa taloa. Olen niin paljon merillä."
"Ymmärrän", Henry sanoi, ojensi kätensä ja esitteli itsensä ja Ludmilan lyhyesti.
Yulia kätteli molempia, ja Henry totesi nopeasti pitävänsä hänestä. Kauniskin hän oli, vaikkakaan ei erityisen laitettu. Kuten Oleksandrilla, hänellä oli siniset silmät ja tumma tukka, mutta hänen hiuksensa ulottuivat palmikollakin lähes puoleen selkään. Slaavilaiseen tapaan hänellä oli hieman kulmikkaat kasvot; kapea leuka ja korkeat poskipää, jotka toivat olemukseen viehättävää terävyyttä. Tummat vaatteet loivat mysteerin tuntua. Henry oli välittömästi myytyä miestä.
"Tulkaa minun puolelleni", Yulia pyysi ja johdatti Henryn ja Ludmilan talon läpi. Se oli miellyttävä talo, oikeastaan muistutti monessa suhteessa keltaoranssia taloa Ukrainassa. Sisustus oli kuitenkin erilainen, runsaampi. Maalatuilla lautalattioilla oli räsymattoja, seinillä ryijyjä, kirjahyllyssä norjankielisiä kirjoja ja erilaisia koriste-esineistä. Osa niistä oli selvästi matkamuistoja maailman eri kolkista.
"Hanseneiden poika on myyntiedustajana ja kulkee paljon", Yulia kertoi iloisesti. "Hänellä on tapana tuoda jotain pientä mukanaan aina, kun hän käy uudessa maassa ja tulee taas kylään... Olkaa hyvät, minun puoleni talosta."
Teknisesti ottaen puoli ei ollut kovin täsmällinen sana. Alakerrasta Yulialla oli käytössään vain sivueteinen ja talon toinen, pienempi yhdistetty wc- ja kylpytila. Eteisestä yläkertaan nousivat puiset portaat, ja suurin osa Yulian tiloista oli toisessa kerroksessa.
Myös yläkerta muistuttu kovasti keltaoranssin talon yläkertaa. Portaat veivät kapeaan käytävään, josta lähti kolme huonetta. Yksi oli ovi ullakolle, Henry arveli, kaksi muuta luultavasti makuuhuoneen ja olohuoneen ovet.
Olohuoneen suhteen Henry oli oikeassa. Yulia johdatti vieraansa yhdistettyyn olohuoneeseen ja keittiöön, jotka sisustuksen suhteen poikkesivat suuresti Hanseneiden puolesta. Huonekalut olivat pääosin Ikeasta, ja kokonaisuus oli selvästi koottu ennemmin budjettia kuin sisustusmuotia silmällä pitäen. Asunto oli kuitenkin siisti ja muutamat vanhat koriste-esineet toivat siihen kodin tuntua.
"Istukaa, olkaa hyvät", Yulia sanoi ja viittasi kohti pöytää ja sen ympärillä olevia neljää tuolia. "Minä keitän kahvia... Vai ottaisitteko mieluummin teetä?"
"Kahvia, kiitos", Henry sanoi ja vastusti kiusausta vilkaista Ludmilaa ohjeiden toivossa. Hän veti itselleen tuolin ja istui pöydän ääreen. Pöytäliina oli beigeä vahakangasta, johon oli painettu ruskeita lehtiä.
"Suoraan sanoen en ihan ymmärrä, mistä tässä on kysymys", Yulia sanoi mitatessaan vettä ja kahvinporoja keittimeen. "Tai kyllähän minä tiedän, että kysymys on siitä kirotusta kuolemanloukosta, mutta minä olen laivakokki. En ole moneen vuoteen ollut laitoksella kuin tuuraamassa, enkä siellä työskennellessänikään tehnyt mitään ihmeellistä. Huolsin vain mittareita. Ei minulla ole edes varsinaista ydinalan koulutusta."
Henry nyökkäsi. "Me tiedämme kyllä. Asia koskee erästä eläintä -"
Will, Kate ja Oleksandr odottivat tilauksensa saapumista pienessä ravintolassa, jota Oleksanrdin tuttava Kiovasta oli tiennyt suositella. Kävely tuntui kaikkien jaloissa, tai ainakin niin Kate uskoi. Hänen jalkansa ainakin tunsivat päivän kilometrit jo nyt, vaikka mielestään hän oli erinomaisessa fyysisessä kunnossa.
Nälkä hänellä oli myös. Niin kova nälkä, että hän tunsi voivansa syödä vaikka sammakonjalkoja. Pizzaa hän oli tosin tilannut, mutta vaikka pöytään tulisi mitä, hän ei valittaisi, söisi vain.
"Mitä pidit puutarhasta?" hän kysyi Williltä lähinnä säälistä. Will-parka ei ollut juuri näyttänyt nauttivan olostaan päivän aikana. Kun Kate ja Oleksandr olivat suudelleet trooppisten orkideojen katveessa, Will oli kumartunut tutkimaan perhoskämmekkäristeymän tummanvioletteja kukkia lähietäisyydeltä. Kun Kate ja Oleksandr olivat suudelleet aavikkokukkia ympärillään, Will oli tarkkaillut anopinjakkaran valtavia piikkejä.
"Tosi upea. Mutta paikoin hieman kiusallinen."
Oleksandrin hymyssä oli aavistus kiusaantuneisuutta, mutta Kate nauroi rempseästi.
"Emme kai me niin pahoja olleet? Mitkä kasvit olivat sinun suosikkejasi?"
Willin oli mietittävä hetki. "Ehkä kaktukset. Olen aina tykännyt kaktuksista."
"Minusta orkideat olivat parhaat", Kate sanoi ja tunsi silmiensä lasittuvan, kun romanttiset haavekuvat hiipivät hänen mieleensä. Hän pakotti ne päättäväisesti pois – Will oli hänen ystävänsä ja Oleksandrista huolimatta Kate ei halunnut Willin tuntevan oloaan liian tukalaksi.
"Sääli että olen niin huono kasvien kanssa", Kate sanoi. "Olisi upeaa osata kasvattaa orkideoja, mutta minä tapan kaktuksetkin aina."
Oleksandr naurahti iloisena siitä, että keskustelu oli siirtynyt vähemmän vaivaannuttaville vesille.
"Sinun kannattaisi yrittää. Kaktukset on todella helppo tappaa. Vähäinen kastelu vain otetaan niin todesta, että ne raukat kuolevat kuivuuteen."
Kuinka Oleksandr tiesikin niin paljon niin monesta eri asiasta? Kate ei ymmärtänyt, eikä hän ymmärtänyt, kuinka Oleksandr osasi korjata muiden vääriä käsityksiä kuulostamatta lainkaan omahyväiseltä tai ärsyttävältä.
"Yulia harrasti kaktuksia aikanaan", Oleksandr vastasi kysymykseen, vaikka kukaan ei ollut kysynyt sitä ääneen. "Hän on siis minun siskoni, asuu nykyään Norjassa."
Will nyökkäsi. Hän tiesi kyllä kenestä oli kysymys.
Keskustelu poukkoili asiasta toiseen, mutta pysytteli lähinnä kasvitieteelliseen puutarhaan liittyvissä aiheissa. Annoksetkin tulivat melko pian, eikä yksikään niistä ollut sammakonjalkoja. Kate tosin toivoi, että jonkinlainen sekaannus olisi tilauksissa tapahtunut. Silloin hän olisi saanut syyn höykyttää kuvankaunista tarjoilijaa, joka oli aivan liian lipevä puhuessaan Oleksandrille kielellä, jota Kate ei ymmärtänyt.
"Hyvinhän se meni", Ludmila sanoi iloisesti, kun hän ja Henry olivat päässeet turvallisen välimatkan päähän talosta. "Flirtti oli hyvä lisä. En aluksi ollut oikein varma, oli niin rohkea valinta, mutta paljastava. Kun hän sanoi, että sinussa on jotain erikoista, niin tiesin, että selviät tästä."
"Flirtti", Henry toisti ontosti. Hän ei ollut tajunnut flirttailevansa, oli vain yrittänyt selvitä tilanteista sitä mukaa kuin ne tulivat. Olihan hän pitänyt Yuliaa viehättävänä, enemmänkin, mutta että flirtti...
"Mitä sanot Yuliasta?"
"Mukava tyttö, melko tavallisen oloinen. Ei vaikuta vaaralliselta, enkä huomannut hänen käytöksessään valheellisuutta. Yhden tapaamisen perusteella on tietenkin vaikea sanoa, mutta uskon, että pystyt käsittelemään tilannetta... Mutta jokin hänessä ei ole niin kuin pitäisi."
"Mitä tarkoitat?"
Ludmila pudisti päätään. "En osaa sanoa. Sinusta näki, että pidät häntä viehättävänä. Minä taas... onhan hän sievä, terävän oloinen nuori nainen, ja miellyttävä. Minun pitäisi pitää hänestä, mutta en pidä. Hänessä on jotain ärsyttävää, jotain väärää."
"Se kulkee varmaankin suvussa. Hänen veljensä on samanlainen, ärsyttää minua ja kollegaani kovasti."
"Erikoinen poikkeama, jos sellaisesta on kysymys", Ludmila sanoi kulmiaan kurtistaen. "Sitä suuremmalla syyllä, Henry, ole varovainen. Pyydän, että Helen lähettää tänne jonkun turvaamaan selustaasi. Olen pahoillani, mutta minusta on enemmän hyötyä Jelgavassa."
"Ei se mitään."
Omaksikin yllätyksekseen Henry tarkoitti sanojaan. Vain muutama tunti sitten hän oli pelännyt epäonnistuvansa tehtävässään, mutta nyt hän halusi tehdä vaikutuksen nuoreen naiseen.
Epämääräinen syyllisyys teki tilaa Henryn mieleen. Hän oli ollut kiinnostunut Katesta niin kauan, lähes jo uskonut, että heidän oli tarkoitettu yhteen. Mutta nyt Katella oli Oleksandrinsa, eikä Henryllä ollut mahdollisuuksia siinä kilpailussa, vaikka hän olisi niitä toivonut.
"Milloin lähdet?" hän palautti ajatuksensa työasioihin. "Minun ei varmaankaan kannata lähestyä Yuliaa, kun täällä ei ole ketään muuta."
"Lähden huomenna aamusta, mutten usko, että kestää kauaakaan, että tänne tulee joku pariksesi. Uskoisin, että korkeintaan ylihuomiseen... Sinulle jää siis päivä tutustua kaupunkiin", Ludmila sanoi ja hymyili rauhoittavaa hymyä. Se ärsytti Henryä hieman. Hän ei halunnut aina olla se, jota oli rauhoitettava.
Muutoin Henry ei ollut harmissaan tilanteesta. Päivä, tai oikeastaan enemmänkin, omaa aikaa tuli tarpeeseen. Kuluvaakin päivää oli vielä jäljellä, vaikka kadulla seisoskellessaan se oli helppo unohtaa. Oli niin pimeää ja kylmää.
Ludmilan tilaama taksi saapui ja kaksikko nousi kyytiin. Matka hotellille ei kestänyt pitkään, ja yksin ollessaan Henry olisi mielellään kävellyt. Vasta hotellin pihassa hänen mieleensä juolahti, että hän olisi voinut kysyä kuskilta vinkkejä mielenkiintoisista paikallisista nähtävyyksistä.
Hotellin alassa Ludmila hyväksteli Henryn lyhyesti.
"Oli hauska tavata", hän sanoi hymyillen. "Siltä varalta, että emme satu aamiaiselle samaan aikaan. Olet tehnyt hyvää työtä Sanctuaryn tietokone, hmm, asioiden kanssa, ja nyt olet ilmeisesti tekemässä uutta aluevaltausta kenttätyössä. Toivottavasti kaikki sujuu jatkossakin hyvin. Onnea matkaan."
Henry sopersi omat, varsin yllättyneet hyvästinsä ja kätteli Ludmilaa niiden lopuksi. Kun Henry pääsi omaa huoneeseensa, hän sulki oven perässään helpotuksesta huokaisten. Kesti hetken, ennen kuin hänen onnistui kerätä riittävästi voimia ja rohkeutta soittaa Helenille.
Henryn iloksi Helen tiesi jo suurimman osan asioista, joita hänellä oli kerrottavanaan. Latvian tilanteen hän tiesi oikein hyvin – ei mitään poikkeuksellisen vaarallista. Jelgavan alueella asuva yhteisö oli jo pidemmän aikaa ollut vaikeuksissa mustan listan epänormaaleja kauppaavan järjestön kanssa ja tilanne oli kiristymään päin. Sanctuaryn kannatti tarttua toimeen ennen kuin tilanne riistäytyisi hallinnasta ja psykologian tuntijoiden ja neuvottelutaitoisten sijasta tarvittaisiin aseita. Yhtä kaikki, Jelgava vaati runsaasti resursseja ja Kiova oli jo lähettänyt henkilöstöä.
Mutta ei Henryn kannattanut siitä huolehtia, hän saisi uuden parin jo seuraavan päivän iltana. Ukrainassa tilanne oli hallinnassa ja nubbinettejen salaisuudet paljastuivat yksi kerrallaan.
Läpimurtoko? No ei varsinaisesti, mutta jokainen tiedonjyvä oli askel oikeaan suuntaan. Muutenkin oli mukavaa työskennellä olosuhteissa, joissa sai tehdä tiedettä rauhassa, eikä joutunut vain yksi kerrallaan sammuttelemaan ruutitynnyreiden sytytyslankoja sillä, mitä nyt sattui kulloinkin käteensä saamaan.
Kun Helen lopetti puhelin, Henry oli vapaa miettimään seuraavan päivän ohjelmaansa.
Pyh, ei sillä ollut mikään kiire. Hän koodaisi hetken, kävisi syömässä ja palaisi asiaan myöhemmin illalla.
