Chapter 8: Kyllä hänelläkin on sydän

"Ludwig! Ludwig! Luuuuudwiiiig!"

"Mitä?"

Pitkä, vaaleat hiuksensa pään mukaisesti laittanut mies astui työhuoneestaan käytävälle juuri parahiksi nähdäkseen ruskeahiuksisen italialaismiehen syöksähtävän hänen taakseen piiloon. Ludwig huokaisi ja kurkisti olkansa ylitse.

"Feliciano, mitä sinä tällä kertaa teit?" mies kysyi. Feliciano kurkisteli Ludwigin takaa käytävää, joka näytti tyhjältä. Mutta ei kauaa. Ludwigin rakastamaa hiljaisuutta halkoi yhtäkkinen huuto ja nurkan takaa juoksi mies, jolla oli platinanvaaleat hiukset ja punaisena hehkuvat silmät.

"Feliciano!" albiino karjaisi ja pälyili vauhkona ympärilleen. Samassa hän huomasi Ludwigin ja tämän takana piilottelevan Felicianon, ja harppoi näiden luokse.

"Ludwig, mein Bruder", albiino virnisti pahansuovasti. "Väistäpä, niin pääsen löylyttämään tuota pikku italialaispirua ja opettamaan hänet tavoille."

"Mitä sinä olet nyt tehnyt?" Ludwig huokaisi vilkaisten Felicianoon, joka hätkähti ja ryhtyi nopeaan tahtiin änkyttämään toiselle: "E- en minä tarkoittanut sitä pahalla, minä vain halusin huomauttaa hänen sydämestään, vannon etten halunnut loukata, se oli vain niin mielenkiintoisen näköinen, en ole koskaan ennen nähnyt sellaista sydäntä ja ajattelin kysyä, kuinka se on sen näköinen ja Gilbert ei halunnut kertoa minulle joten ha- halusin katsoa sitä itse tarkemmin ja kun otin sen käteeni hän alkoi huutaa ja olen pahoillani, mutten tarkoittanut satuttaa ja-"

"Anna olla", Ludwig huokaisi. Mies käänsi katseensa veljeensä päin ja sanoi: "Gilbert, anna olla. Mene jatkamaan... mitä ikinä olitkin tekemässä. Minä huolehdin Felicianosta."

"Minä hirtän tuon pikku rääpäleen", Gilbert kirskautti ja astui etuviistoon kiertääkseen Ludwigin taakse, mutta tämä nosti toisen kätensä Gilbertin eteen Felicianon suojaksi ja toisti: "Minä huolehdin Felicianosta. Mene jatkamaan tekemisiäsi."

Gilbert nyrpisti nenäänsä ja mulkaisi toista saksalaista vihaisesti ennen kuin kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan tulosuuntaansa valittaen samalla kovaan ääneen, ettei kenenkään tulisi pystyä määräilemään niin mahtavaa henkilöä kuin hän oli. Ludwig huokaisi jälleen kerran ja kääntyi Felicianoon päin.

"Typerys", hän mumisi ja käveli takaisin työhuoneeseensa. Feliciano hätkähti ja seurasi Ludwigia sisälle. Feliciano istuutui vaaleahiuksista miestä vastapäätä ja seuraili tämän tekemisiä.

"Ludwig", Feliciano kysyi ja kutsuttu mies hymähti kuulemisen merkiksi. "Miksi Gilbert näkee kristallisydämet, mutta sinä et? Kerro, Ludwig? Ja miksi minä en näe sinun sydäntäsi? Ei kukaan muukaan näe. Ludwig, kerro minulle, Ludwig. Missä sinun sydämesi on? Miltä se näyttää?"

Ludwig huokaisi raskaasti ja käski Felicianon vaieta tai lähteä. Italialainen vinkaisi surkeasti, mutta hiljentyi kuitenkin seuraamaan saksalaisen touhuja. Ludwig ei halunnut vastata innokkaan ystävänsä kysymyksiin, sillä hän ei osannut vastata. Gilbert oli vasta hiljattain saanut kyvyn nähdä kristallisydämet, mutta Ludwig ei olisi tiennyt niiden olemassaolosta ilman tuota meluisaa nuorukaista, jonka hiuksissa sojotti kaikkia fysiikan lakeja rikkova kihara, töyhtö, miksi sitä ikinä pitikään kutsua. Feliciano puhui alati kristallisydämistä ja niiden erikoisuuksista, tuntui kuin hän olisi keskittynyt niihin enemmän kuin ihmisiin itseensä.

Mitä taas Ludwigin omaan sydämeen tuli, kukaan ei koskaan ollut nähnyt sitä. Ludwigilla ei ollut minkäänlaista käsitystä syistä, mutta Feliciano huomautteli asiasta jatkuvasti. Minulla on sydän, joka muistuttaa merimaisemaa, johon on maalattu Italian kartta päälle. Niin Feliciano usein kertoi. Ludwigin sydäntä ei sen sijaan näkynyt. Ei kenellekään. Ludwig huokaisi pohtiessaan oliko se hyvä vai huono asia. Ainakin Felicianon ikuinen kysymystulva vihdoin katkeaisi. Ainakin joksikin aikaa.

"Apua!"

Huudahdus rikkoi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden. Feliciano pomppasi pystyyn kääntyen hädissään ovea kohti, Ludwig vain kohotti päätään ja tuijotti ovelle. Käytävältä kuului juoksuaskelia ja Feliciano alkoi paniikissa kaivella taskujaan ja toistella kysymystä: "Mitä tapahtuu?"

"Turpa kiinni", Ludwig ärähti ja kiiruhti ovelle kurkistaakseen käytävälle. Samassa huoneeseen pelmahti hätääntyneen näköinen kaksikko, Elizabeta ja Roderich. He miltei törmäsivät Ludwigiin, mutta tokenivat nopeasti hämmästyksestä, väistivät vaaleahiuksisen miehen ja paiskasivat oven kiinni perässään.

"Arthur on sekaisin", Elizabeta henkäisi ja kurkisti avaimenreiästä ulos. "Hän suuttui, kun Gilbert väitti hänen laittamaansa ruokaa syömäkelvottomaksi – mitä se olikin – ja kun Roderich vielä tuki Gilbertin väitettä..."

"En tukenut", Roderich älähti ja käveli Ludwigin kirjahyllyssä olevan pienehkön peilin eteen korjailemaan kampauksensa sekä lasiensa asennon. "Totesin vain, että hänen ilmauksensa oli epäsovelias tapa kertoa kokille, ettei ruoka ole mieluista."

"Tarpeeksi lähellä", Elizabeta mumisi. Samassa oven takaa kuului askelia sekä Gilbertin hätäinen huuto: "Ludwig! Avaa ovi! Ludwig kuuletko? Avaa ovi ja päästä minut sisään! Bruder! BRUDER! Ovi auki!"

Elizabeta nykäisi oven auki ja juuri, kun Gilbert syöksähti sisään, huoneeseen kajahti Arthurin vihainen huuto: "Minä sinut opetan moittimaan englantilaisia ruokia! Minun ruokani ovat aivan LOISTAVIA! Tule tänne, Gilbert, tai syötän joka palan sinulle omin käsin!"

"Ovi kiinni!" Gilbert huudahti, mutta liian myöhään. Arthur oli jo ehtinyt ovelle ja sisään Ludwigin työhuoneeseen, kauha toisessa kädettään. Hetkessä huone täyttyi huudolla ja mekkalalla, kun Arthur kirosi ja yritti tavoittaa Gilbertiä, joka juoksi ympäri huonetta minkä kerkesi Elizabetan lukittua vahingossa oven niin, ettei sitä saanut ilman avainta auki, Felicianon kiljuessa tuolillaan jotakin italiaksi kyyneleet silmäkulmissaan ja pientä, valkeaa lippua heilutellen, Elizabeta yrittäessä reuhtoa lukittua ovea auki yrittäen samalla huutaa Roderichia auttamaan viimeksi mainitun miehen hädissään selittäessä, ettei hän kyennyt auttamaan Elizabetaa, sillä hänen oli puolustauduttava Arthurilta, joka ohikulkiessaan aina sätti myös Roderichia Gilbertin yllyttämisestä ja huitoi kauhallaan Roderichin suuntaan.

Kaiken kaaoksen keskellä seisoi Ludwig, joka yritti saada tilanteesta selkoa. Lopulta mies kyllästyi meteliin sekä hyllystä putoileviin tavaroihin ja karjaisi: "Nyt joka ikinen tässä huoneessa HILJAA!"

Kumma kyllä kaikki kuulivat Ludwigin huudon ja pysähtyivät niille sijoilleen. Kaikki tuijottivat Ludwigia, joka mulkoili viisikkoa ärtyneesti. Ludwig ryhtyi saarnaamaan heille työrauhasta, jota hänellä ei enää ollut kiitos viisikon lyhyiden hermojen, ja lopulta hän ajoi kaikki muut ulos työhuoneestaan paitsi Felicianon, jonka hän antoi jäädä, koska meteli jatkui käytävällä, kun hämmennyksestä toipunut Arthur lähti jälleen jahtaamaan Gilbertiä ja Roderichia, jotka juoksivat brittimiestä karkuun kannoillaan Elizabeta, joka yritti tyynnytellä loukkaantunutta kokkia.

Ludwig lukitsi oven ja palasi pöytänsä taakse huokaisten syvään. Pyyhkäistyään kädellään sileiksi kammattuja hiuksiaan hän ryhtyi selailemaan papereitaan ja pohtimaan, mihin olikaan jäänyt, kun yhtäkkiä Feliciano ponkaisi riemuissaan ylös tuolistaan hihkuen: "Ludwig! Ludwig! Minä näin sen äsken! Sinun sydämesi! Se katosi taas, mutta näin sen äsken! Ludwig, sinulla on hieno sydän! Se on kulmikas ja säröillä, mutta punainen ja musta ja keltainen samaan aikaan ja siinä on häivähdys valkoista yhdessä reunassa! Ludwig, Ludwig, sinun olisi pitänyt nähdä se, kuuletko, Ludwig?"

Vain puolta minuuttia myöhemmin Feliciano löysi itsensä lukitun oven toiselta puolelta, seisomassa yksinään tyhjällä käytävällä Ludwigin heitettyä hänet pihalle työhuoneestaan. Hetken verran Feliciano vain tuijotti suljettua ovea ja kuunteli hiljaisuutta, mutta sitten italialaisnuorukainen puhkesi hymyyn ja nauraen lähti hyppimään käytävää pitkin etsiäkseen jonkun, jolle kertoa uutisensa.

Ludwigillakin oli kuin olikin kristallinen sydän rinnassaan.