Miguel juoksi. Hän ei ollut juossut niin kovaa ja niin kauaa pitkään aikaan. Hänen silmiään kuumotti, mutta hän päättäväisesti esti kyyneliä valumasta hänen poskilleen. Hän ei itkisi, hän ei todellakaan itkisi, sillä hän ei ollut tehnyt mitään väärin.
Lopulta hän pysähtyi kun vastaan tuli joki. Hän nojasi käsillään polviinsa ja hengitti raskaasti jonkin aikaa. Hän oli juossut niin kauas, ettei paikalla ollut edes juhlaväkeä ja musiikki kuului vain etäisenä kaikuna. Hän oli yksin, jollei joen pohjalla rauhallisina nukkuvia vesikilpikonnia laskettu.
Miguel värisi vihasta. Hän ei yleensä suuttunut kovin helposta, ainakaan pahasti, mutta nyt hän oli raivoissaan. Tuliolla ei ollut minkäänlaista oikeutta sanoa hänelle sillä tavalla! Vai pitäisi Miguelin nyt pysyä kokoajan käsivarren mitan päässä hänestä, niinkö? Sen kaiken jälkeen, kun "Miguel sikseen" ja niin edelleen? Ja hän oli vaihtanut Kionan kanssa, mitä, kymmenen sanaa koko iltana? Oliko Tulio unohtanut, kenen kanssa Miguel oli viettänyt aikaansa ja jutellut viimeiset kymmenen vuotta?
Sitä paitsi, olivathan he ennenkin olleet tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Hehän olivat viettäneet espanjassa öitäkin naisten kanssa, eikä Tulio silloin ollut noin pakkomielteinen.
Mikä idiootti hänen ystävänsä olikaan! Miten hän kehtasi!
Mutta, koska Miguel oli Miguel, hänen päähänsä oli ikuisiksi ajoiksi kehittynyt Tuliota puolustava puoli.
Ehkä Tulio oli niin kauhuissaan siitä mitä hän oli aikonut tehdä itse, että hän vain pelkäsi, että tällä kertaa niin kävisi, vain Miguelin toimesta?
Mutta kyllähän hänen pitäisi luottaa Migueliin enemmän! Ei, se ei voinut olla se. Kyllä hän tiesi, että Miguel ei lähtisi El Doradosta.
"Miguel?"
Hän hyppäsi ainakin metrin ilmaan ja äännähti typerästi, niin paljon hän pelästyi, vaikka hän tajusikin vain sekuntia myöhemmin, että puhuja oli Kiona.
Tyttö naurahti ja piti käsiään ylhäällä rauhoittavasti. "Minä se vain. Anteeksi että pelästytin," hän sanoi, punastuen hiukan.
Miguel hymyili. "Ei se mitään, olin vain ajatuksissani."
"Minä seurasin teitä," Kiona sanoi ja tuli lähemmäs. "Te juoksitte pois ja näytitte onnettomalta. En halua olla… sekaantuja, mutta ajattelin, että teidän ei pitäisi olla yksin, jos olette surullinen."
"Ah," Miguel sanoi ja yskäisi. "Kiitos, mutta olen ihan kunnossa."
"Teillä oli riita," Kiona tokaisi. "Ja minä tiedän, ettei se kuulu minulle, joten en aio kysyä. Halusin vain kertoa että… Tulio-herra näytti… hän oli myös surullinen. Hän meni teidän temppeliinne, yksin ja selkä kumarassa."
"Hah, no hyvä," Miguel murahti. "Hän on nimittäin idiootti."
"Mutta hän katuu sitä," Kiona sanoi hiljaa. "Mitä hän ikinä tekikään."
"Minä tiedän sen!" Miguel huudahti, ajattelematta. "Hän katuu ah-niin-kovasti stiä, että hän melkein jätti minut kuin nallin kalliolle, lähteäkseen unelmiensa naisen ja ison kultakasan kanssa, aloittaakseen uuden elämän, johon minä en mahtunut. Ja kun käy ilmi, että kulta on menetetty ja nainen onkin petturi, hän yhtäkkiä huomaakin, että oho! Miguel onkin ehkä jonkin arvoinen! Ja kun hän tämän on tajunnut, hän ei päästä minua enää pois silmistään ja suuttuu heti, kun edes puhun jonkun muun kanssa!" hän repi hiuksiaan ja polki jalkaansa raivoissaan.
Kiona oli hetken hiljaa. Hän ei näyttänyt yhtään siltä, että Miguelin purkaus olisi yllättänyt häntä tippaakaan. Sitten hän tuli ja laski kätensä rauhoittavasti Miguelin olkapäälle.
"Miguel," hän sanoi hitaasti. "Luvallanne, saanko sanoa erään asian?"
Vaalea mies katsoi häntä ja nyökkäsi. "Niin?"
Kiona läpsäisi häntä käsivarteen. "Idiootti!" hän kivahti.
Okei. Se oli odottamatonta. "Anteeksi mitä?"
"Jumalaksi te olette hyvin paljon kuin kuka tahansa mies!" Kiona sanoi ja pyöritti ruskeita silmiään tuskastuneen näköisenä. "Te ja teidän putkiaivonne!"
"Minä en nyt…"
"Täytyykö minun tavata tämä asia teille?" eldoradolainen tyttö tarttui kiinni hänen kauluksistaan ja pakotti Miguelin katsomaan häntä suoraan silmiin.
"Tulio teki virheen. Ison virheen, mutta te olette sopineet sen jo, eikö vain? Se on jätetty menneeseen, nyt olette täällä, teillä on uusi alku," hän selitti kiivaasti. "Mutta todellisuudessa, kumpikaan teistä ei voi unohtaa sitä, koska se oli niin mullistavaa. Se aiheutti särön teidän suhteeseenne. Ja nyt, kun Tulio katsoo sinua, hän muistaa joka kerta tekemänsä virheen ja tuntee huonoa omaatuntoa. Ja hän pelkää, että sinä et ole pystynyt antamaan anteeksi ja päätät jollain tavalla kostaa. Hän pelkää, Miguel. Hän pelkää, että sinä päätät vain vihata häntä koko loppuelämäsi ja hylkäät hänet. Hän pelkää että sinä korvaat hänet jollakin muulla."
"Mutta minä olen jo antanut anteeksi!" Miguel sanoi avuttomana. "Me olemme jutelleet asiat, hän tietää…"
"Tietääkö? Tietääkö hän varmasti, että te rakastatte häntä yhä, vaikka hän tekikin virheen?" Kiona sanoi ja kallisti päätään.
Tämä sai Miguelin hiljaiseksi monestakin syystä. Ensinnäkin siksi, että Kiona oli käyttänyt r-sanaa, jota Miguel ei ollut koskaan antanut itsensä ajatella Tulion kohdalla ja toiseksi siksi, että hän ei ollut yhtään varma, osasiko hän vastata kysymykseen.
Hän katsoi uusinta ystäväänsä onnettomana. "Mitä minun pitäisi tehdä?" hän kysyi. "En halua, että me olemme riidoissa. Enkä halua, että hän pelkää, että jätän hänet."
Kiona pyöritti taas silmiään. "Tämä on juuri teidän miesten ongelma," hän huokaisi ja pudisti päätään. "Senkun puhutte hänelle! Te olette varmasti vihainen ja saatte ollakin, mutta asiat eivät selviä, jos ette puhu. Tiedän, että se on jotenkin kummallisen vaikeaa, mutta yrittäkää edes, okei?"
Miguel nyökkäsi. Kiona puhui järkeä. Hän katsoi tyttöä kulmat kurtussa. "Anteeksi kun kysyn, mutta miksi olet noin kiihtynyt koko asiasta? Minä luulin…"
"Että olen kiinnostunut teistä?" Kiona päätti hänen lauseensa. "Te autoitte minua ja olitte ystävällinen ja minä pidän teistä. Koko kaupunki pitää teistä. Mutta sen näkee jo kaukaa, että te olette luotuja toisillenne. Jopa kirjoituksissa lukee niin."
"Häh"? Miguel sanoi. "Kirjoituk…"
Kiona keskeytti hänet taas. "Muinaisissa jumalkirjoituksissa!" hän huudahti. "Ettekö muista? 'Kaksi ylhäistä herrajumalaa saapuu valkealla, nelijalkaisella olennolla pelastamaan ja ohjaamaan luotua kansaansa. Jumalille tulee antaa suurin ja korkein temppeli, jossa voivat yksityisesti, paksujen verhojen takana, rikkauksien keskellä antaa toisensa toisilleen ja näin tuoda onnea kansalle, kasvattaen teoillaan hedelmällisyyttä ympärillään'. "hän siteerasi vailla minkäänlaista epävarmuutta.
"Mitä?!" Miguel huudahti. Hänen kasvonsa kuumottivat epämukavasti. Luuliko siis koko kaupunki, koko tämän ajan…? Ja Supai… ilmankos hän oli puhunut sellaisia, eikä hän antanut Miguelin lähteä tanssimaan Kionan kanssa…
"Jos kirjoituksissanne lukee noin, miksi kukaan ei yrittänyt estää Tuliota lähtemästä ilman minua? Jos meidän… yhdessäolomme, öh, tuottaa onnea?" hän kysyi.
Kiona huokaisi. "Se oli selvästikin virhe. Hetihän tapahtui kauheita, kun hän aikoi poistua kaupungista ilman sinua. Mutta heti kun te olitte lentäneet ilmojen halki saman veneen kannelle, kaikki järjestyi. Emme halua sen virheen toistuvan. Olin hölmö aiemmin: minun ei olisi pitänyt pyytää teitä tanssimaan kanssani, vaikka en tarkoittanutkaan sillä mitään. Te kuulutte Tuliolle ja hän kuuluu teille. Ei vain kansan hyvinvoinnin takia, vaan myös omanne."
Miguel ei voinut muuta kuin tuijottaa Kionaa ihmeissään. Tyttö oli nuori ja suhteellisen tavallisen näköinen, mutta hän puhui vakaasti ja viisaasti asiastaan. Hän puhui myös täyttä järkeä.
"Olet oikeassa, mutta… minun on pakko kertoa sinulle. Me… me olemme aina olleet ystäviä, mutta emme enempää. Hän on minulle tärkeä, mutta me emme ole yhdessä. Ymmärrätkö?" hän ei todellakaan halunnut sanoa asiaa suoraan puolituntemattomalle naiselle. Hän vain toivoi, että Kiona ymmärtäisi, että hän puhui "antamisesta toinen toisilleen".
Kiona virnisti. "Se on ennustus, Miguel-herra. Ja olen aika varma, että Tulio-herra suuntasi kohti teidän temppeliänne ja istuu siellä, paksujen verhojen takana, rikkauksien keskellä, onnettomana. Siksi mietin, miksi ihmeessä te seisotte vielä siinä."
Miguel seisoi paikoillaan tasan kaksi sekuntia ja pinkaisi sitten juoksuun.
Kiona hymyili ja heilautti hiuksiaan.
"Miehet," hän tuhahti.
Tulio ei tiennyt mitä muutakaan hän tekisi kuin kiipeäisi takaisin korkealle temppeliinsä, vaikka hänestä tuntui kamalalta mennä sinne takaisin yksin. Mutta hänen juhlatuulensa oli haihtunut kokonaan eikä hän voinut jäädä iloisten ihmisten keskelle. Hän ei myöskään voisi juosta Miguelin perään koska, mitä hän sanoisi? Pyytäisi anteeksi, taas kerran? Hän oli pyytänyt niin paljon anteeksi viime aikoina, ettei hän yhtään ihmetellyt, että Miguel ei ottanut sitä enää ihan tosissaan.
Muutama yritti kohteliaasti estää häntä ("Ilta on vasta aluillaan, Tulio-herra!" sanoi joku. "Ettekö haluaisi vielä lisää viiniä?" kysyi toinen) mutta Tulio vain hymyili vaisusti ja mutisi jotakin väsymyksestään.
Hän oli väsynyt, sekä fyysisesti että henkisesti. Mieluiten hän nukkuisi suoraa kyytiä kaksitoista tuntia, mutta hän tiesi, että nukkumisesta ei tulisi mitään. Ei yksin, kylmässä ja liian isossa temppelihuoneessa, joka oli jotenkin ahdistava pimeänä tuijottavine patsaineen ja naamioineen.
Tulio huokaisi ja istahti isolle, ylelliselle petille, jossa hän ja Miguel olivat viimeksikin nukkuneet juhliensa jälkeen. Tavallisesti hän olisi varmaan kaatunut pehmeille tyynyille ja kuorsaisi kovaa vauhtia, mutta hänen vierestään puuttuisi nyt kääntelevä, unissaan mutiseva blondi. Tulio mietti, tulisiko Miguel ollenkaan takaisin koko yönä. Hän kuvitteli Miguelin vihaisena jollakin El Doradon kadulla, potkiskellen pikkukiviä ja kiroten hiljaa itsekseen Tulion. Hän oli nähnyt Miguelin suuttuvan ja mököttävän, mutta kertaakaan hän ei ollut tuntenut näin huonoa omaatuntoa siitä.
Hän tosiaan oli typerys. Eikö hän olisi vain voinut pitää suunsa kiinni? He olivat olleet hädin tuskin nähneet ensimmäistä auringonnousuaan El Doradossa paluunsa jälkeen ja heti Tulio oli alkanut tavallisen huolehtimisensa ja kärttämisensä, ja vieläpä asiasta, josta hänellä ei ollut minkäänlaista varmuutta.
Tulion oli pakko myöntää itselleen, ettei tämä ollut vain hänen tavallista pessimistisyyttään, vaan jotakin, mitä hän tuskin oli koskaan aiemmin kokenut: mustasukkaisuutta. Ja aika voimakasta sellaista.
Miguel oli ollut oikeassa: ei hänellä ollut mitään oikeutta tuntea mustasukkaisuutta. Pikemminkin Miguelin pitäisi olla heistä se, joka vahti Tulion jokaista liikettä ja katsetta, vahtiakseen ettei hän toistaisi tekojaan uudestaan. Tulion toimesta tällainen käytös oli vain silkkaa tekopyhyyttä.
Tulio otti pois päähineensä ja heitti sen jonnekin, katsomatta sen menoa. Hän hieroi käsillään kasvojaan ja hiuksiaan. Lopulta hän vain kääntyi kyljelleen ja sulki päättäväisesti silmänsä. Hän ei voinut tilanteelle juuri nyt yhtään mitään, ei niin kauan, kun Miguel oli poissa. Eikä Tulio voinut lähteä ystäväänsä etsimäänkään, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tämä saattoi olla. Sitä paitsi, ulkona oli pimeää.
Ulkoa kuului vaimeaa musiikkia kun Tulio alkoi olla unen ja valveen rajamailla. Kumpa Miguel olisi täällä kun herään, hän ajatteli ja nukahti.
Hän heräsi siihen, että joku ravisteli hänen olkapäätään. Oli vielä pimeää, joten hän ei ollut nukkunut kovin kauaa.
"Mit…?"
"Tulio, se olen minä."
Miguel. No, kukas muukaan kuin Miguel.
Kun Tulion silmät toipuivat unisuudesta, hän näki ystävänsä polvillaan hänen vieressään. Miguel ei näyttänyt vihaiselta, mikä oli suuri helpotus. Tuskin hän oli edes tullut takaisin näin pian, jos hän olisi vieläkin kiukkuinen.
Oli kuitenkin aika hämmentävää, että hän hymyili.
"Olet täällä," Tulio sanoi typerästi.
"Tietenkin täällä, idiootti," tuli vastaus.
"Vaikka minä olen tyhmä."
"Vaikka sinä olet todella tyhmä."
"Miksi?"
Miguel ei vastannut heti vaan ojensi sen sijaan kätensä ja otti Tulion omaansa. Hän silitti peukalollaan Tulion kämmentä.
"Koska sinä olet idiootti."
Tulio katsoi heidän yhteen liitettyjä käsiään ja yritti epätoivoisesti ymmärtää, mitä Miguel yritti sanoa.
"Se taisi tulla jo sovittua," hän sanoi. "Sinä et vastannut minun kysymykseeni."
Miguel pyöritti silmiään. "Sinä, joka puhut aina suoraan minulle joka asiasta, sinä joka et jätä mitään epäselväksi, kun on kyse sinusta tai minusta tai meistä molemmista, et voinut tällä kertaa sanoa asiaasi ääneen ja suoraan vaan esität tyhmempää kuin olet!"
Tulio räpäytti silmiään. "Minä en nyt…"
"Miguel," Miguel alkoi matkia tyhmällä äänellä, jonka piti ilmeisesti esittää Tuliota. "sinä olet minulle tärkeä, tärkein ihminen minulle tässä maailmassa ja kadun koko loppuelämäni sitä, että melkein jätin sinut ja olen niin helpottunut että me olemme yhdessä, enkä halua enää ikinä erota, mutta pelkään kuollakseni, että sinä löydät itsellesi jonkun naisen ja minusta tulee vain toiseksi tärkein ihminen sinun elämässäsi, mutta en voi sanoa tätä ääneen vaan heittäydyn mustasukkaiseksi jokaisesta naisesta joka edes katsoo sinuun päin."
No, se osui asian ytimeen.
"Migu, minä…" Tulio aloitti, mutta ei tiennyt mitä sanoa, koska Miguel oli sanonut kaiken hänen puolestaan. "Minä todella kuulostan itsekeskeiseltä," hän tyytyi mutisemaan.
"Sinä todella olet," Miguel myönsi nyökäten. "Mutta iloksesi voin ilmoittaa, että sinä todella olet tärkein ihminen minun elämässäni ja tulet aina olemaankin, okei? Ja jos sinä todella luulet, että joku paikallinen nainen voisi tulla vuosikausien ystävyyden tielle, niin se ei ainakaan johdu minusta."
"Eikä minusta," Tulio sanoi nopeasti. "Enää."
"Hienoa, ja nyt kun saimme tämän sovituksi," Miguel sanoi rivakasti, tarttui kiinni Tulion leuasta ja suuteli häntä.
