Luku 9. Come what may
Romano
Oli koittanut päivä.
Amerikka oli tahtonut kutsua esitystä Iltahämäräksi, joka olisi ollut saastaisella sönkötyskielellä lähimpänä crépuscule sanaa, mutta esiintyjien pyhä kannatus oli päätynyt nimeen "Tale of the Red Mill", Moulin Rougen tarina. Naurettavan yksinkertaista.
Päivä ei olisi voinut kulkea hitaammin. Jokainen hetki kului äskeistä hitaammin ja löysin itseni uudelleen ja uudelleen pyyhkimästä hiestä kosteita käsiäni samaan, jo märkään kankaaseen. Suhteeni Espanjaan oli sinä päivänä ehdottoman kielletty, joten Ranska oli pistänyt parhaat miehensä erottamaan meidät jo aikaisin aamuruskon aikaan. Viimeisten harjoitusten jälkeen minut oli teljetty omaan henkilökohtaiseen valmistautumishuoneeseen, jonka ulkopuolella kaksi ranskalaista körmyä (jotka haisivat ruusuille. Miksi ranskalaiset haisivat aina ruusuille?) pitämässä minua sisäpuolella. Tunteja ennen esitystä Ranska päästettiin luokseni lirkuttelemaan, mutta en muista kuulleeni hänen puheestaan mitään.
Päätäni kivisti katsoessani peiliin, pyyhkiessäni hikipisaroita otsaltani. Näköni tuntui sumenevan reunoilta, mutta pidin ryhtini silti kunnossa. Olin nyt jo esiintyjä, näyttelijä, se miksi Kreikka aikoinaan minut löytäessään yritti muokata, se missä isoisämme epäonnistui kanssani, mutta jonka taidon lopulta opin yhden kolmannen henkilön ansiosta… Espanjan. Näyttelijänä minun ainoa tehtäväni oli tehdä mitä käskettiin, hymyillä yleisölle ja saada heidät olettamaan, että minä rakastin heitä. Tarvitsi vain muistaa oikeat sanat ja kaikki meni hyvin.
Tottakai minä tähän pystyisin.
En pystyisi tähän missään tapauksessa.
Tämä oli vain yksi näytelmä.
Yksi näytelmä jonka jälkeen minä olisin vanki.
Yksi näytelmä, jonka jälkeen veljeni olisi vapaa.
Yksi näytelmä, jonka jälkeen Espanja olisi ikuisesti turvassa. Minunkin itserakkaudellani on rajansa. Miehillä, jotka haisivat ruusuilta, ei ollut rajoja.
Kello soitti viimeisiä esiintymiseen valmistautumisen minuutteja olevan käsillä. Kylmä ja kuuma aalto iski kehooni sillä hetkellä ja kehoni kärsi oksentamattoman oksennusreaktion ottaessa vallan. Yskin tyhjyyttä pois ja kohtauksen jälkeen katsoin itseäni jälleen peilistä. Minua takaisin katsoi tuntematon olento, jonka iho oli kalpea kuin pohjoisen asukeilla, mutta silmät punaiset kuin sairaalla miehellä. Oliko minun henkeni hinta veljeni hinnasta?
Sen hinnan olin valmis maksamaan.
* * *
Unkari
Kulissien takana kukaan ei sanonut sanaakaan. Kenenkään silmiin ei uskallettu katsoa ja jopa Italia, sekä Saksa pysyivät kaukana toisistaan. Nuorempi saapasmaista itse asiassa oli tullut minun luokseni, yrittänyt hymyillä ja olin silloin nähnyt tutun sairauden hänen silmissään. Pyysin hänet sillä hetkellä rakentamaan letin päähäni uudelleen, huolimatta sen jo alkuperäisestä hyväksyttävästä kunnosta, mutta käsillä räpeltäminen sai tunnetusti ystäväni Pohjois-Italian olemaan hetken iloinen. Varmuuden vuoksi käskin hänet laittamaan hiukseni kahdesti uudelleen keksien jokaiselle kerralle uuden syyn ja nuorukainen otti tehtävän aina innokkaammin vastaan.
Harvoin olin tuntenut oloani yhtä surkeaksi kuin nyt, kun nuoremman Italian hymy oli kadonnut.
Sisälläni tiesin tekeväni tulevaisuudessa vielä ainakin yhden väärän liikkeen, mutta kukaan ei arvannut siinä tilanteessa minkä väärän liikkeen tekisin.
Kaukaisuudessa yleisö taputti ja suljin silmäni. Italia viimeisteli nopeilla käsillään letin, jonka tunsin jo nyt liian löysäksi. Kuulin takaani lähtevät reippaat askeleet, kun hän kipitti pois ja valmistautui lähtemään lavalle. Minä, Espanja ja joitakin muita valtioita jäimme lavan taakse vielä ensimmäisen kohtauksen ajaksi kun vääristynyt ajatus hiipi mieleeni. Hyppäsin ajatuksen saattelemana ylös nopeammin kuin olin olettanut ja sillä hetkellä päättelin tekeväni oikein. Jos tämä oli sotaa ja näytelmä sotatanner, minä en taistelisi Ranskan puolella. Espanjan ja Etelä-Italian rakkaus oli sentään ylitsepääsemättömän suloista, enkä tahtonut minkään astuvan heidän välilleen.
Ja nyt oli minun aikanani näyttää se myös muulle kansalle.
Minun roolini ja Espanjan rooli olivat toistensa peilikuvat, olimme näytelmässä kilpailijoita. Näytelmässä minun rakkauttani hakivat monet mieshahmot, niin hänen kuin Romanoisenkin. Lopulta kuitenkin hyvä voittaisi ja minun hahmoni sekä Romanon hahmo päätyisivät ikuisesti yhteen.
Kuinka tylsä tarina.
Tehdäänpä siitä hieman mielenkiintoisempi.
Espanja valmistautui hiljalleen menemään lavalle. Hän tulisi paikalle pari hetkeä minun jälkeeni ja kilpailumme sai alkaa. Sillä hetkellä hän katseli jo minua hädissään, kuin olisin ollut jo myöhässä roolistani. Oli totta, minun aikani olisi sillä hetkellä ja saattoi olla, että olin jo myöhässä pienen hetken.
Ei, en minä.
"¿Qué espera?" Espanja kysyi jo melkein säikähtäneenä, kun katsoin häntä hymyillen. Oikeastaan hän kuulosti hämmentyneeltä. Minä vain katsoin häntä vain hymyillen.
"Sinä menet, " minä sanoin lyhyesti.
"¿Com-" sen enempää Espanja ei ehtinyt kysyä kun työnsin hänet kohti lavaa.
"Sinun vuorosi esiintyä, " kivahdin, kun hän horjahti kulissien ovesta sisään. Kun hän katosi yleisön eteen, minä iskin käteni ristiin ja rukoilin, että edes kerran elämässään Espanja ymmärsi mistä oli kyse. Hänhän osasi roolini aivan yhtä hyvin kuin minä osasin hänen roolinsa. Kukaan yleisössä ei tiennyt kumman piti olla kumpi.
Edes tämän kerran Espanja, voisitko käyttää pieniä aivojasi.
* * *
Ranska
Kaikki sujui odotetusti. Sali oli täynnä, viini oli myynyt näytöksen alussa hyvin ja näytelmä oli alkanut odotetusti. Valtioystäväni tekivät parhaansa minun yleisöni edessä, eikä kukaan heistä ehtinyt alkuun tuottaa pettymystä.
Odotin kiinnostuneena Unkarin ensiesiintymistä. Hän oli näytelmän sankaritar, urhea neito pulassa joka sulattaisi kansalaisteni sydämet. Hänen roolinsa oli mitä hienoimmaksi viimeistelty ja olin joka hetki hänestä ylpeä: Hänestä, ja sopivan fiinisti tiukoista vaatteista, jotka loivat hänelle vain kunniaa.
Kohtauksessa Etelä-Italiani, sekä Amerikka puhuivat asioista, jotka olivat juonta ajatellen turhia. Heidän tehtävänsä oli viivyttää aikaa kunnes Italian tuleva ikuisen rakkauden kohde kävelisi ensimmäisen kerran heidän ohitseen. Käytössä tulisi olemaan dramaattista musiikkia ja tanssikohtaus, jonka Itävalta niin ystävällisesti suunnitteli. Erityisesti pidin esityksen tanssikohtauksista, joista jokainen oli aikaisempaa tarkemmin tehty.
Ylin ylpeä muista valtioista, vaikka he eivät sitä kunniaa ansainneetkaan. He olivat tehneet hyvää työtä toteuttaakseen jokaisen toiveeni. Mutta, kuullessani katsojien mumisevan Etelä-Italian ihailtavaa kauneutta, olin ylpeä vain itsestäni. Hänhän oli minun, kuten oli luvannut. Mikään ei sinä iltana voisi mennä väärin.
Kunnes Espanja putkahti sisään tilanteessa, joka oli rakkaan Unkarini ensinäytös. Kukaan yleisössä ei tietenkään ymmärtänyt virhettä, mutta minä tiesin mistä oli kyse: He kaksi tolloa olivat jälleen menneet rooleissaan sekaisin. Painoin säikähtäneenä kynteni istuimeeni ja pelkäsin epäonnistumista.
Etelä-Italia ei huomannut virhettä, mutta hänen kanssaan turhia keskusteleva Amerikka näki sen heti. Hetken hänen ilmeensä oli kysyvä, vaan pianhan hän jo palasi takaisin esitykseen, kun hän suuriluontoisesti alkoi kiljua rakkaudesta. Espanja näytti… Eksyneeltä. Hän katsoi taakseen kuin kysyäkseen neuvoa, mutta oli kuin hänet olisi torjuttu takaisin ja hän otti oman-, ei, Unkarin roolin sillä hetkellä haltuunsa. Kynteni puristuivat syvemmälle penkkiin ymmärtäessäni muutoksen juonessa, jonka tämä yksi erhe saattoi tuoda: Tarinan sankarittaren piti saada tarinan sankari, Etelä-Italia. Kömmellyksen myötä sankari ei rakastuisikaan sankarittareen, vaan Espanjan roolihahmoon.
En tiedä mikä minun huomioni vei pois lavalta, hetkellä, jolloin Itävallan orkesteri alkoi soittaa musiikkiaan kuten käsketty, mutta hetken päästä ymmärsin huomioni vievän Englannin. Hän istui vierelläni eturivissä, mutta hänen katseensa oli kiinnittynyt minuun eikä näytelmään. Tapojaan kunnioittamatta hän oli ristinyt kätensä puuskaan ja katsoi minuun halveksivan hymyillen. Kun reagoin hänen katseeseensa, hän hymähti ja hänen ylimielinen virneensä levisi.
Silloin minä ymmärsin.
Ei tämä ollut virhe lainkaan.
* * *
Saksa
Lukuun ottamatta roolinvaihdosta kaikki sujui hyvin. Minäkin, joka vihasin lavalla olemista, kykenin suoriutumaan lyhyestä roolistani nopeasti ja pääsin äkkiä sivulle seuraamaan toimintaa. Minun huomioni oli toisaalta poissa näytelmästä itsestään ja keskityin vain Italiaan, joka putkahti aina välillä paikalle.
Hän ei ollut missään nimessä kunnossa. Kuten veljensä, hänen ihonsa kalpeni sitä myöten, mitä näytelmä eteni. Jossain paikoissa hän kykeni pitämään hymynsä, mutta aina huomion siirtyessä muihin hän sulki silmiään kuin pysyäkseen tässä maailmassa pakon edessä. En tuntenut paikkaani oikeaksi näin kaukana hänestä, vartiopaikkani oli hänen vierellään.
Esitys kulki eteenpäin. Yleisö ei tuntunut huomaavan mitään erityistä. Minä kyllä huomasin kaiken erityisen: Näyttelijät eivät vain kadonneet rooleissaan, vaan jokainen meinasi menettää kasvonsa ja naurahtaa väärissä tilanteissa. Oli arvattavaakin, että valtiot kuten Unkari ja Amerikka löytäisivät jotain huvittavaa tilanteissa, joissa sukupuoliroolit olivat menneet sekaisin, enkä näin arvellen joutunut pettymään. Näin jopa Itävallan taukohetkinä pitelevän päätänsä tilanteen typeryydestä johtuen.
Käteni hapusi vyölläni roikkuvaa pussia, joka painoi kohti maata. Katseeni pysyi Venezianossa kun koskin nahkapussia, jonka sisällä kolikot kilahtivat. Tunsin rauhoittuvani muistaessani kuinka täynnä rahaa se oli, sillä tiesin, että enempää en olisi tarvinnut. Minulla oli nyt kaikki mitä tarvitsin pelastaakseni valtion henki. Pysyin siitä huolimatta vakaana ja itseni herrana loppuun asti.
Katseeni valui alas näyttämöltä esityksen kulkiessa eteenpäin ja löysin itseni tuijottamasta hyvinkin pahasti miestä, jota minut oli nuorena opetettu vihaamaan. Läntinen naapurini ei näyttänyt nauttivan esityksestä, mutta miksi hänen olisi pitänytkään. Hän tiesi tarinan todellisen kulun, eikä mikään mennyt enää kuten hän oli suunnitellut. Mikään ei sillä hetkellä miellyttänyt enemmän, kuin nähdä tuo mies kihisemässä raivosta. Jos näin oikein, hänen vierellään Englanti näytti jopa myhäilevän onnessaan. Arvatenkin hän nautti yhtä lailla ranskalaismiehen suuttumuksesta kuin minä.
Olimme melkein finaalissa, kun yleisö kohahti ja katseeni palasi hetkessä takaisin näyttämölle. Tapahtumilla siellä ei ollut niin väliä, mutta jostain syystä Amerikka oli päätynyt tukemaan Etelä-Italian pystyssä pysymistä. Näytelmän tilanteessa sen olisi kuulunut olla väärin, mutta improvisoiden he saivat sen toimimaan. Yleisö luuli kaiken olevan osa esitystä. Tuotantoryhmä tiesi kaiken olevan sairasta. Minä tahdoin lopettaa tämän typerän leikin tähän. Kirosin itseäni ja hitauttani, etten ollut ehtinyt saada rahoja kasaan ennen tätä iltaa. Jos mahdollisuudet olisivat antaneet niin käydä, olisin kyennyt viemään Italian kauas pois tästä maasta parantumaan.
Finaali tarttui ranskalaisyleisöön täydellisesti. Täydellisen lapsellisen näytelmä täydellisen lapselliselle yleisölle, joka tahtoi monimuotoista romantiikkaa, suhdekiemuroita, sekä draamaa. Omat kansalaiseni tuskin hyväksyisivät mitään tämän kaltaista, mutta salissa melkein jokainen nousi seisoen taputtamaan näyttelijöille. Paikkani olisi ollut ylhäällä lavalla muiden seurassa, mutta päämääräni oli alhaalla. Ei tarvinnut osata ennustaa tietääkseen mitä tapahtuisi, jos rakkaan rajanaapurini viimeinenkin armon ehto hylättäisiin. Mielestäni mikään ei rikkonut sopimuksia Etelä-Italian sekä Ranskan suhteesta kuin julkinen "Tale of the Red Mill – tarina Espanjan ja Romanon rakkaudesta", jota koko Pariisi oli katsomassa. Näytelmä oli suorastaan läimäisy hänen kasvoilleen.
Yleisön taputtaessa minä lähdin liikkeelle. Näyttämöllä vedettiin niin äkkiä verhot kiinni, etten edes minä ehtinyt nähdä mitä siellä tapahtui aplodien aikana, mutta sen sijaan näin yleisön joukossa hahmon kaatuvan maahan. Hahmo oli Englanti, eikä rajanaapurini edes huomioinut koko tapahtumaa. Hän vain istui paikallaan puristaen käsistään luita rikki. Muut vierellä istuneet kyllä ottivat huomioon nuoren englantilaismiehen, joka oli menettänyt tajuntansa ja taputusten saattelemana ihmiskasa alkoi kerääntyä Brittein saaren ympärille.
Silloin minä saavuin paikalle.
"Siirtykää, " sanani olivat pyyntö, mutta sävyni oli käsky. Ihmiset, jotka olivat tulleet pitämään huolta Englannin hyvinvoinnista, suorastaan hyppivät pois tieltäni, mutta suuntani ei ollut sairastuneen valtion luokse, vaan mieleltään sairaan sellaisen tykö. Ranska istui yhä samalla paikalla, yhä näyttäen happamalta.
"Mitä sinä haluat, " hänen sanansa olivat kysymys, mutta hänen sävynsä oli katkera kivahdus. En ollut tervetullut näky sillä hetkellä, kun kaikki ranskalaismiehen suunnitelmat olivat menneet lyttyyn ja häntä oli pidetty naurunalaisena, mutta en minäkään pitänyt hänen näkemisestään. Irroitin lanteiltani pussin, jota olin kantanut visusti mukana ja suorastaan paiskasin sen hänen syliinsä. Valtio äännähti kivusta rahasäkin osuessa hänen vatsaansa.
"Pohjois-Italian velat, " minä sanoin ykskantaan, "ovat maksetut." Ranska katsoi rahapussiin, minuun ja sylkäisi maahan.
"Olkoon niin, " hän sihisi.
* * *
Espanja
Moulin Rouge.
Hymyilevien kortesaanien ja riemuitsevien miesten tyyssija.
Aikansa tunnetuin yöklubi.
Kirottujen halujen valtakunta.
Näytelmien saliksi muutettu huorala, jonka kävijät eivät tahtoneet rakkautta. Ei, he tahtoivat valheellisen kuvan maailmasta, jossa kaikki muka oli paremmin. Jossa joku nainen rakasti miestä jolla ei ollut antaa muuta kuin illaksi riittävät rahat, joka makasi seuraavan yön jonkun toisen kanssa, rakastaen tätä yhtälailla. Monen miehen siunaus, toisten häpeä, toisten tuomio.
Ikinä en saanut selville miten nopeasti tapahtumat olivat kääntyneet. Yhtenä hetkenä näytelmämme oli ohitse ja yleisö nousi taputtamaan. Toisessa hetkessä Romanon käsi kädestäni valui pois ja näin hänen kaatuvan maahan. Kolmantena hetkenä ehdin huomioida samoin käyvän Italialle, sekä katsojien puolella Englannille. Oli menossa neljäs hetki kun löysin itseni huutamasta Romanoa nimeltä. Muistaisin ikuisesti hänen kasvonsa, jotka olivat menettäneet verensä. Hänen silmänsä, jotka pakottivat liikettä vain räpyttämällä, katse kohdistuen vain tyhjyyteen, kätensä, jotka olin jo ehtinyt todeta kuolemaa kylmemmiksi.
Se oli kai Preussi, joka saapui toiselle puolelle kokeilemaan Romanon otsan kuumuutta. Hänen silmänsä puristuivat kiinni ja pää laskeutui maahan kuin sotilaalla, joka tiesi haavan olevan kuolettava. Ymmärsin itsekin koskettaa Etelä-Italian poskia, mutta kuumeen kuumuus oli jo jättänyt hänen kehonsa.
Kutsuin vielä hänen nimeään, mutta hänen silmänsä räpsähtivät enää vain kerran. Eivätkä ne enää auenneet.
Katseeni kylmettyi ja minä jäin paikalleni. Takanani kuulin Saksan äänen, kuulin hänen kutsuvan hänen Italiaansa. Kuulin, kuinka ilo valtasi edes osan meistä, miten Pohjois-Italia alkoi palata takaisin eloon ja miten joku itki ilosta. Kaikki jättivät minut sekä minun Italiani lattialle vain kahden ja keskittyivät siihen mitä jäi jäljelle. Parempi yksi kuin ei kumpaakaan?
Minulla ei ollut syytä hymyillä. Taloni päälle oli vihdoin saapunut odotettu tumma pilvi, jota kukaan ei ollut odottanut saapuvaksi. Hengitykseni tärisi ruumiini mukana, kun vapisevin polvin nousin ylös. Yhden kerran vielä räpäytin silmiäni ja katseeni tarkentui näyttämön seinään. Ilon ja surun itkun äänin astuin taakseni ja kävelin muiden ohitse ennen kuin he edes ehtivät huomata minun menevän. Saksan puvun vyöltä vedin ohitse kulkiessani miekan, joka oli liiankin terävä näyttämölle. Taustalla he muut huusivat minun nimeäni ymmärtäessään aikeeni, kun marssin lävitse esiripun.
Ranska ei enää istunut paikallaan, vaan hän oli siirtynyt katsomon käytävälle näyttämään happamalta. Nimeäni huudettiin takaani ja se saatteli minut hyppäämään alas katsomon puolelle. Hän näki minun tulevan, kääntäen vain katseen suuntaani nähdäkseen miekan käsilläni. Ranska ehti vain hypähtää kauemmas kädet ilmassa kun asetin miekan terävän pään hänen kaulalleen.
"¡Hijo di perra!" Huusin ulos vihaksi muuttunutta surua. Vastustajani kasvoilla ei ollut hymyä, vain inhoa minua kohtaan.
"Minäkin sinua, Espange, " hänen äänessään kuului halveksuntaa, jonka muistin kaukaa taistelukentiltä, "tulitko sinäkin itkemään rakkauden perään? Millä sinä ajattelit maksaa, hmm? Ehkäpä tuolla kauniilla perseelläsi, voisit saada hyvän tuoton jos tietäisit keneltä pyytää, osaisin ohjata sinut oikealle opettajalle, ai, mutta sinähän hänet jo tunnetkin jo hänet ja hänen antinsa-"
Keskeytin hänen puheensa painamalla Saksan miekkaa hänen kurkkuunsa, ei vielä ihoa rikkoakseni, mutta saaden hänet ymmärtämään olevani tosissaan.
"Sinä et puhu Romanosta enää tuolla lailla, " sanoin hitaasti ja vakaasti, jotta hän ymmärsi joka sanan.
"Mitä, loukkaanko huorasi kunniaa, " hän tiuskaisi ja nopealla kädenliikkeellä työnsi Saksalta varastamani miekan pois kaulaltaan. Samalla liikkeellä palautin miekan takaisin uhkaamaan sivaltaen häntä poskelle. Ranskalainen nytkähti kivusta, mutta ryhtyi nauramaan omaa tuttua nauruaan miekan painaessa hänen valtimoaan.
"Eikö vanha sanonta kiellä rakastumasta huor-" hän jatkoi menettäen hiljalleen äänensä kimakkuutta, puhuen tarkoitettuja sanoja eikä vain korulauseita, antaen minulle oikeuden tarttua häntä kauluksesta ja vetää hänet uhkaavasti lähelleni. Ranskalaismiehen ylpeys ei järkkynyt hetkeäkään tarkastelussani.
"Non hablar de él de este modo."
"Kuin kuolleen kunniaa kannattelisit, rakas Espanja, " hänen katseensa oli täynnä pilkkaa. Hetken olin valmis lyömään, mutta hän ei jatkanutkaan puhumista vaan hänen ilmeensä paljasti hänen tarkkailevan minun reaktiotani.
"Ai? Eivätkö rahat riittäneetkään kuin yhdelle Italialle, " hän ilkkui.
"Italialle?" Tuntematon ranskalaismies, joka oli seurannut hetki hetkeltä tapahtuman kehittymistä viereltä, tuhahti, "kuka välittää siitä Jumalan hylkäämästä loukosta enää, annetaan tuhoutua ja-" Ja minulle riitti. Siirsin keskittymiseni yhdellä napsautuksella oikeasta vastustajastani mieheen, joka oli tajunnut avata suunsa väärään aikaan.
"ESPANJA!" Kuului epätoivoinen huudahdus, kun Preussi ehti juuri hypätä käteni alle estämään minua tappamasta miestä, "Espanja, valtio ei ikinä, ikinä, tapa ihmistä turhaan! Me käymme oman sotamme toisiamme vastaan!" Ranskalaismies näytti pelokkaalta seuratessaan minun sekä hopeahiuksen välistä katsetaistelua. Takanani miehen valtio taputti käsiään yhteen ja nauroi.
"Sota, espanjalainen tahtoo sotaa Preussiseni!" Hän nauroi. Preussi nappasi tärisevästä kädestäni miekan pois ja jätti minut yksin kaikkien keskelle keräämään todellista itseäni kasaan.
"¿Cuánto?" Sain lopulta päästettyäni suustani.
"Hmm, en kuullut tuota, " Ranska hykersi.
"Paljonko Roma oli velkaa, " tiukkasin kääntyessäni jälleen toisen valtion puoleen, "hän keräsi rahaa, maksoi jatkuvasti takaisin, paljonko oli vielä jäljellä?"
Ranska katsoi minua ja katsoi vielä kokonaan lävitse, tarkkaillen minua, sitä, olinko tosissani ja miltä minä näytin. Sitten hän hymähti ja laski kätensä lanteilleen.
"Enemmän kuin sinun herkkuperäsi voisi sinulle parhaimpinakaan aikoina sinulle hankkia, " hän puuskahti vino hymy suullaan, "Puoli omaisuutta, vähintäänkin."
"Nimeä nollat, " minä käskin yhdellä sisäänhengityksellä, "minä maksan loput."
"Sinä vai?" Ranska nauroi, mutta lopetti sen pian, "et löydä tomaattipelloltasi penniäkään poikaystävällesi."
"Kyse ei ole enää Romasta: JÄTÄ HÄNET RAUHAAN!" Karjaisin tahtomattani kovempaa kuin monet salissa olevat valtiot olivat ikinä kuulleet minun suustani. Sisäinen lapseni naurahti heidän reaktioitaan.
"Jos Romaa ei ole, kaikki se jäljellä oleva velka menee Italle ja sinä tiedät ettei hän ikinä pysty maksamaan niitä loppuun, " ehkä järkevin lause joka minun suustani oltiin ikinä kuultu.
"Se tässä oli idea, mon cheri, " Ranska muistutti, nyt pieni kysymys jo puheessaan. Hänen katseensa lähti uimaan muiden ihmisten sekä valtioiden joukossa, kuin etsien kahta pientä italialaista. Jos hän löysi kumpaakaan, hän löysi vain toisen.
Raja oli Ranskan paskamaisuudellakin, kun hän hiljalleen alkoi ymmärtää aiheuttamansa taudin todellisen hinnan ja uhrin. Hän soi ajatuksilleen hetken hiljaisen kytemisajan ja päätti lopulta olla haluamatta sotaa kanssani.
"Hyvä on, sinä saat maksaa Etelä-Italian velat loppuun. Työllä, ehkäpä?"
"Luulen löytäväni varastoistani tarpeeksi sinulta varastamaani kultaa, " syljin suustani.
"Ah, ne olivatkin niitä aikoja ne, " Ranska katosi utopiaansa, palaten hiljalleen omaksi itsekseen.
* * *
Amerikka
Olin seurannut tapahtumia taustalla ja nyt olin iloinen, että viimein ymmärsin mistä oli kyse. Espanjan pujahtaessa miekkoineen haastamaan Ranskaa olin luonnollisesti seurannut perässä, mutta matkani oli pysähtynyt jo eturiville löytäessäni Englannin pyörtyneenä ihmisten piirittämänä. Olin vaatinut pääsyä hänen luokseen ja yhdessä ranskalaismiesten avuin onnistuimme palauttamaan hänet tähän maailmaan.
Englanti nostettiin tuolille istumaan ja ihmismiehet alkoivat huudella ympäriinsä pyydellen ohjeita. Minä otin hänen kätensä omiini ja jäin hänen luokseen, kuunnellen taustalla tapahtuvaa taistelua.
"England, " yritin kutsua häntä nimeltä, mutta vastausta ei kuulunut tuolta kuumeiselta valtiolta.
"England, I would be ready to do what ever it would take to get you out from here. Do you hear me?" Yritin puhua hänelle ja nyt hän sai kohdistettua huomionsa minuun. Heikosti hänen kätensä puristui minun käteeni.
"I'll be your hero, ok? Would you want that? Would you allow me to be your hero?" Punaisten, kipeiden poskien takana elo alkoi palata Englannin silmiin ja hän nyökkäsi todella hitaasti ja vakaasti.
"Moulin Rouge, " hän kuiskasi hyvin käheällä äänellä.
"Moulin Rouge, " kysyin hämmentyneenä, mutta sivullamme käyvästä keskustelusta aloin saada ideaa hänen ajatuksestaan, "Moulin Rouge. Kuka omistaa tämän paikan? What if I could buy it and you with it?" Oli vaikea sanoa mitä Englanti sillä hetkellä ajatteli, mutta hän näytti yrittävän nauraa.
"Half… And half, " hän sanoi nyt jo hieman vakaammin, katsoen nopeasti Ranskan suuntaan.
"You own half ofthis place?" Tarkistin, "Voitko myydä sen minulle?"
"It is not going to be-…" Hänen voimansa loppuivat ennen kuin hän vai varoituksensa loppuun, mutta minä ymmärsin silti!
"England. I'm not a child anymore. And I have money. You know I do, " Yritin saada hänet uskomaan totuuden.
Lyhyen hetken kuluttua nousin ylös maasta sovittuamme kaiken ja katsoin suuntaan, jossa muut valtiot olivat sopineet asiansa.
"France!" Kuulutin salin poikki ja lähdin kävelemään häntä kohti, "ystäväni, arvaa mitä?" Ranska oli juuri päässyt irti Espanjan koettelusta ja tilanne oli juuri rauhoittumassa, joten hänellä oli aikaa katsoa suuntaani. Kävelin hänen luokseen ja painoin juuri allekirjoittamani paperin hänen kouraansa.
"Englannilla ei ole enää mitään kytköksiä tähän paikkaan, ok, " sanoin hymyillen ja jätin shekin hänen käsiinsä.
Ranska jäi yksin keskelle käytävää, ilman, että kukaan valtioista tahtoi sillä hetkellä puhua hänelle. Tarina Moulin Rougesta oli ohitse ja hän oli hävinnyt itse aloittamansa taistelun, me olimme voittaneet.
Silti sinä päivänä ei juhlittu.
* * *
Espanja
Ketään ei ollut enää jäljellä koko salissa. Minä vain istuin maassa pitelemässä Romanon kättä juuri siinä samassa paikassa, missä hän oli tunti sitten kaatunut. Silitin kylmää kättä, välillä itkien, välillä hymyillen. Joku olisi voinut mennä ohitse ja todeta minun olevan sekaisin katsellessaan sekavaa käytöstäni.
Romano näytti rauhalliselta. Rauhallisemmalta kuin hän oli näyttänyt koko tänä aikana. Hänen kasvonsa olivat täysin rennot ja hänen suunsa oli jäänyt pienesti auki. Kukaan ei edes yrittänyt tulla häätämään minua pois hänen luotaan ja sain pyytää hitauttani anteeksi tuhannesti ja tuhannesti uudestaan. Jokaisen pyynnön jälkeen aloin uudelleen nauramaan, jokaisen naurukohtauksen jälkeen aloin uudelleen itkeä, jokaisen itkun jälkeen pyysin uudelleen anteeksi.
"Ja niin hän kaatui maahan, " en tiedä mistä aloin puhua, mutta mitäpä minä sillä hetkellä tiesinkään, "kompastui, kiveen, kantoon, loukaten jalkansa. Hän ei päässyt ylös, mutta päähenkilö palaa hänen luokseen. Hän pyytää häntä jättämään hänet metsään, paetkoon edes toinen, pelastukoon. Ei, mutta päähenkilö ei anna hänen jäädä."
"En päästä sinua menemään, päähenkilö sanoo takertuen rakastaan käsiin. Sinä ja minä, meidät oli tarkoitettu tähän hetkeen. Yhdessä meidän pitää täältä lähteä, sillä en enää elämääni palaisi ilman sinua."
Sanat tulivat tarkasti harjoiteltuna tuosta noin vain mieleeni ja muistin ensimmäisen kerran kun niitä olin sanonut. Silloin se oli hetken inspiraatiota, sittemmin niistä syntyivät Unkarin hahmolle kirottuun esitykseen sanat. Lopulta minun hahmolleni näytelmään, jota kukaan ei tämän maan päällä enää esittäisi ikinä.
Vedin Romanon toisenkin käden mukaan näytelmään ja kumarruin hänen ylleen.
"Sinä olet minun elämäni, " vannotin valtiolle, joka ei vastaisi minulle, "sillä näitä käsiä, näitä käsiä en enää päästä omistani vaikka käskettäisiin, " laskin suudelman hänen kylmille käsilleen.
"Amor mío, näihin käsiin minä rakastuin, nämä kädet tahdon tuntea kiinni omissani. Sinun silmäsi tahdon nähdä kun herään aamuun, sinun tuoksusi tahdon tuntea kukkaketojen keskeltä, sinun naurusi haluan kuulla minulle nauravan. Älä jätä minua tähän rakkaudettomaan maailmaan hukkumaan. Kannan sinut täältä toiseen maahan jos on pakko. Kantaisin vaikket pyytäisi, kantaisin vaikka kieltäisin."
"Romano… Ilman näitä käsiä elämässäni… Minä kuolen…"
Minuutit olivat muuttuneet tunneiksi.
Tunnit olivat muuttuneet päiviksi.
Mutta, vielä samana iltana minä poistuin Moulin Rougesta. En tarvinnut enää yhtään tarinaa rakkaudesta. En tarvinnut enää yhtään valtiota täyttämään tyhjyyttä sisälläni.
Hän oli minun.
Hän oli minun ja elossa.
Hän oli minun, elossa, ja hyvin vihainen minulle siitä, että otin hänen velkansa kannettavakseni.
Minä en katunut sitä päätöstä päivääkään.
The End
