Ruoan jakaminen tapahtui yllättävän vaivattomasti. Perheet tulivat rauhallista tahtia kukin vuorollaan säkkeineen ja saivat sinne juuri sen verran ruokaa kuin he tulisivat tarvitsemaan. Jakajina toimivat Hunith, joka alkoi Arthurin silmissä vaikuttaa kylän yleiseltä äitihahmolta, Merlin, joka vain harvoin viitsi fyysisesti nostaa ruokaa kärrystä säkkiin vaan siirsi sitä sinne taikuuden avulla, Morgana, joka jäi usein juttelemaan ruoansaajien kanssa ja Arthurin suureksi yllätykseksi, Will, joka oli tullut nyrpeänä paikalle ja mutissut jotakin siihen suuntaan, että vaikka hän ei luottanutkaan Arthuriin, hän välitti silti kylän asukkaista.

Arthurin käskystä perheet, joissa oli pieniä lapsia ja naiset, jotka olivat raskaana, saivat vähän enemmän ruokaa, sillä he tarvitsisivat sitä lähitulevaisuudessa. Kylässä ei ollut juuri lainkaan ikääntyneitä, vain yksi vanhempi nainen nimeltään Alice ja tietenkin, Gaius. Kummatkin heistä kieltäytyvät ylimääräisestä ruuasta.

"Antakaa ne nuoremmille, ylhäisyys," Alice oli sanonut lempeästi. "Me pärjäämme." Gaius oli nyökännyt vieressä.

Mukana tulleet ritarit olivat kokoontuneet kylän pienelle aukiolle. He piirtelivät tikuilla kuvia ja kaavioita hiekkaan ja suunnittelivat sitä, minne kyläläiset voisi siirtää ja miten heidät saataisiin nopeasti ja huomaamattomasti rajan yli.

"Cendred ei saa huomata missään tapauksessa," Leon selitti parhaillaan, kun Arthur liittyi heidän joukkoonsa. "Olemme kaikki mennyttä jos niin käy. Hän on tunnettu äkkipikaisuudestaan ja saattaa julistaa jopa sodan, jos hän huomaa, että salakuljetamme kylällisen ihmisiä Camelotin puolelle."

"Meidän pitäisi matkustaa pienissä ryhmissä. Jokaisessa ryhmässä tulisi olla yksi ritareista ja joku kyläläinen, joka osaa taistella," Arthur sanoi, haroen huomaamattaan hiuksiaan. "Tulemme nimittäin varmasti törmäämään jossain vaiheessa ryöväreihin."

"Vielä pitäisi vain keksiä, että minne olemme heitä oikeastaan siirtämässä, ylhäisyys," Bedivere sanoi, raapien otsaansa. "Hyviä tyhjiä alueita uusille kylille on kyllä, mutta minne tahtoisitte sen perustettavan? Lähemmäs Camelotin kaupunkia, joka olisi turvallisempaa vai lähemmäs rajaa, jolloin meillä olisi lyhyempi matka?"

Arthur ei osannut vastata. Se olisi tietenkin hyvä, jos uusi kylä perustettaisiin lähemmäs kaupunkia, jolloin sitä olisi helpompi rakentaa ja suojella. Mutta tällöin matka olisi pitempi ja kuten he olivat jo todenneet, kyläläisten joukossa oli ihmisiä, jotka eivät jaksaneet kulkea pitkiä matkoja kerrallaan tai kovin nopeasti.

"Minun pitää neuvotella kylän johtajien kanssa," hän päätyi sanomaan. "Johtajilla" hän tarkoitti lähinnä Morganaa, Merliniä, Hunithia ja Gaiusta. Hän oli saanut sellaisen käsityksen, että Morgana oli (joko päätöksen kautta tai ilman) kylän johtohahmo, henkilö, jolta tultiin kysymään ongelmatilanteissa neuvoa. Merliniin ja Gaiukseen luotettiin myös syvästi, koska he auttoivat niin usein. Ja Hunith näytti olevan jokaikisen kyläläisen äiti. Jopa Arthur, joka oli tuntenut naisen alle päivän, oli saanut hänestä luotettavan ja äitimäisen kuvan.

Hän palasi ruokakärryille, jotka olivat jo lähes tyhjät. Arthur hymyili nähdessään Merlinin viihdyttävän polvenkorkuista pikkupoikaa hehkuvilla taikavaloilla, joita hän kieputti käsissään. Taapero nauroi iloisesti ja Merlin nauroi hänen ei voinut muuta kuin hymyillä näylle.

Morgana jutteli parasta aikaa perheen kanssa, johon kuului vähän vanhempi mies ja hänen kaksi aikuista lastaan, jotka olivat ehkä vuoden tai pari Arthuria nuorempia. Morgana näki Arthurin ja viittasi tämän tulemaan luokseen.

"Ylhäisyys, tässä on kylämme seppä, Tom," Morgana esitteli vanhemmat miehen, joka todellakin vaikutti sepältä: hän oli isokokoinen ja lihaksikas ja vähän likainen. Arthur kuitenkin kätteli häntä muitta mutkitta. Tom hämmentyi vähän, mutta vastasi kuitenkin kättelyyn.

"Enpä tiedä, voinko enää kutsua itseäni sepäksi, ylhäisyys," hän sanoi hätäisesti. "Kun asuimme vanhassa kylässämme, tein kaikenlaista: aseita ja haarniskan osia. Nyt minulla ei ole tarpeeksi materiaalia. Teen vain kenkiä hevosille ja niitäkin silloin vain kun on pakko."

Arthur kurtisiti kulmiaan. "Teen parhaani, että kun teidät on siirretty uuteen paikkaan, saatte taas töitä. Kaupungissakin on aina tilaa hyvälle sepälle."

Tomin silmät laajenivat. "Oho. Tai siis, kiitos, sir, miten avulias tarjous," hän sanoi, ilmeisesti osaamatta päättää, ollako kunnioittava vai häkeltynyt. Sitten hän kokosi itsensä ja osoitti jälkikasvuaan.

"Tässä ovat poikani Elyan ja tyttäreni Guinevere," hän esitteli.

Elyan oli tyyni, hiljainen mies, joka kumarsi kevyesti Arthurin suuntaan ja tervehti häntä kohteliaasti. Hänen siskonsa niiasi ja katsoi häntä ujosti silmiin.

"Useimmat kutsuvat minua Gweniksi," hän sanoi hiljaa. Hän oli kaunis nainen kiharine hiuksineen ja isoine, ruskeine silmineen.

"Hei, Gwen," Arthur sanoi ja hymyille naiselle, joka punastui vähän.

"Elyan on hyvä käyttämään miekkaa," Tom sanoi, selvästi ylpeänä pojastaan. "Hän oli aikoinaan Cendredin ritareiden opetuksessa."

"Hirveää väkeä," Elyan keskeytti isänsä. "Olin Cendredin linnassa tarpeeksi kauan oppiakseni, ettei siellä välitetty kunniasta ollenkaan. Mieluummin olen täällä perheeni luona."

Arthur nyökkäsi. Hän pohti, mitä perheen äidille oli tapahtunut, mutta ei kysynyt.

"Hyvä tietää, että täällä on ihmisiä, jotka osaavat taistella. Tiedättekö muita sellaisia? Heitä tavitaan, kun siirrämme kyläläisiä rajan yli," hän selitti.

"Minä," Morgana sanoi heti. Arthur katsoi häntä yllättyneenä. "Elyan on opettanut minua jo vuosia."

"M-minäkin osaan, vähän," Gwen sanoi.

"Guinevere!" Tom mutisi toruvasti.

"Osaan minä!" hänen tyttärensä väitti. "En ehkä niin hyvin kuin Elyan, mutta Morgana ei ole ollut hänen ainoa oppilaansa."

"Kaikkien taidoista on hyötyä," Arthur kiirehti vakuuttamaan, ennen kuin tilanteesta kehittyisi kunnon kina. "Meidän täytyy puhua asiasta myöhemmin, mutta meidän pitää ottaa huomioon jokainen, joka osaa vähänkin käyttää aseita. Morgana, tuletko hetkeksi kanssani?"

He jättivät sepän perheen ja lähtivät noutamaan muita. Ruokakärry ammotti tyhjyyttään ja kyläläiset olivat saaneet osansa. Heillä oli noin viikko aikaa ennen kuin säkkien ruoka loppuisi.

He istuivat melko ahtaasti Hunithin pienen keittiön pienen pöydän ääressä ja katsoivat Arthurin levittämää karttaa.

"Haluaisin mielipiteitä," Arthur sanoi. Hän nousi ylös. "Tässä on ensimmäinen alue, johon uusi kylä voitaisiin perustaa. Sen lähettyvillä on runsaasti hyvää istutusmaata ja sinne mahtuu runsaasti karjaa. Sinne on tästä alle päivän matka. Tällöin se olisi kuitenkin kaukana Camelotin kaupungista ja lähempänä Cendredin kuningakunnan rajaa." Hän osoitti kohtaa sormellaan ja kaikki katsoivat sitä hiljaa.

"Toinen alue on tämän joen varrella," hän jatkoi ja osoitti mutkikasta jokea. "Se on vähän lähempänä kaupunkia. Viljelysmaata ja tilaa on vähemmän, mutta joesta saa paljon kalaa. Matka täältä sinne on lyhyt, mutta vähän vaikeakulkuinen, sillä meidän pitäisi kulkea joen yli. Se ei ole syvä, mutta hankalaa se on silti, varsinkin jos lastia on paljon."

"Kolmas alue on tässä," Arthur sanoi ja osoitti sormensa paljon lähemmäs kaupunkia. "Kuten näette, se on melkeimpä Camelotin linnan varjossa. Tällä alueella ei ole mahdollista kasvattaa juuri lainkaan omaa ruokaa, mutta koska kaupunki on lähellä, sieltä tulisi varmasti väkeä ostamaan kylässä myyttäviä tarvikkeita. Ja samoin, kylästä pääsee nopeasti ostamaan tai myymään kaikenlaista kaupungin kaduille. Jos asuisitte tällä alueella, olisitte jatkuvasti tekemisissä Camelotin kaupunkilaisten kanssa ja tällöin kylän rakennus ja ylläpito olisi helppoa. Ainoa haittapuoli on se, että sinne on yli kahden päivän matka, ehkä pitempikin."

"Eihän Camelotiin niin pitkä matka ole?" Merlin sanoi otsa kurtussa. "Tehän saavuitte sieltä tänne alle päivässä!"

"Me tulimmekin ratsain ja mei olemme kaikki kokeneita ritareita, olemme tottuneet pitkiin ja haastaviin retkiin. Mutta jos aiomme siirtää kyläläiset sinne, meidän pitää liikkua pienemmissä ryhmissä ja jokaisella on varmasti ainakin jonkun verran kantamuksia. Lisäksi mukana tulee olemaan lapsia ja vanhempia ihmisiä ja sen takia ryhmän on pysähdyttävä usein. Mutta tietenkin muut vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä."

Arthur lopetti puhumisen, istui alas ja katsoi kysyvästi ympärillään istuvia ihmisiä.

"Ja me kaikki kyllä arvaamme, minne sinä meidät haluaisit."

Kaikki kääntyivät katsomaan taakseen säikähtäneenä, sillä kukaan ei ollut huomannut Willin istuvan Hunithin uunin vieressä. Hän näytti yhä päättäväisen vihamieliseltä.

"Will..." Merlin aloitti, mutta Will ei ollut kuulevinaan.

"'Camelotin linnan varjossa', tosiaan! Olisimme suunnilleen takapihallasi, jotta sinä ja sinun kätyrisi voisitte vahtia meitä aamuin illoin. Kätevää, sittenhän voisitte käydä aina silloin tällöin pistämässä jonkun rautoihin. Vaikkapa Merlinin, kun hän sammuttaa tulipalon taiallaan tai Gaiuksen, joka käyttää rohdoissaan loitsuja," hän murahti. "Aika hyvä suunnitelma."

"Se ei ollut tarkoitukseni lainkaan," Arthur sanoi vakaasti.

"Ai niin, mutta sinähän et hyväksy taikuutta maassasi ollenkaan, ethän?" Will jatkoi kuin Arhur ei olisi puhunut lainkaan. "Eli se varmaan tarkoittaa sitä, että Merlin jää tänne? Ja Morgana kai sitten myös, hänhän näkee Näkyjä? Vai raahaatko heidät mukaan ja vien saman tien hirttonarua tervehtimään?"

Arthur oli juuri aikeissa sanoa jotakin, mikä tukkisi Willin suun, mutta hänen ei tarvinnut, sillä sekä Hunith että Merlin nousivat ylös. Siinä missä Merlin nosti kätensä ja yritti rauhoitella Williä, Hunith oli kuitenkin selvästi saanut tarpeekseen.

"Will, menisitkö ulos talostani. Saat tulla takaisin, kun osaat käyttäytyä siihen malliin, että kehtaamme pitää sinua täällä. Mars, ulos!" hän sanoi. Hänen äänensä ei edes korottunut, mutta Williin se puri, sillä hän käveli ulos mulkoillen, mutta hiljaa.

Kyllä, Hunith oli selvästikin tämän kylän Äiti.

Hunith istui alas ja selvitti kurkkuaan. "Olen hyvin pahoillani," hän sanoi hiljaa.

Arthur huokasi. Hän katsoi Merliniä, joka katsoi häntä myös. "Ehkä hänen sanoissaan oli perää," Arthur myönsi. "Ei siis se, että aikoisin jotenkin huijata teitä. Mutta... isäni lait ovat yhä käytössä. Rangaistus taikuuden käytöstä on kuolema."

Merlin katsoi häntä suurin silmin. "Mutta si- te olette nähneet, että taikuus voi olla myös hyvää!" hän sanoi. "Taikuus pelasti henkenne. Minä sitä paitsi kerroin, miksi isänne aikoinaan päätti asettaa sellaisen lain, eikä kaikki ollut niin yksinkertaista, eihän?"

"Ja minun taikuuteni on tähän asti vain auttanut meitä," Morgana puuttui puheeseen. "Sen ansiosta tekin istutte nyt siinä, sillä minä Näin että te suostuisitte tulemaan avuksemme. Muuten en olisi edes lähtenyt teitä pyytämään apuun."

Se oli kaikki totta: hän istui siinä, elävänä ja terveenä, kiitos Merlinin, Gaiuksen ja Morganan ja heidän taikuutensa. Mutta Arthur pelkäsi yhä sitä, että jos hän kumoaisi taikuudenkieltolain, se koituisi hänen turmiokseen, sillä silloin mikään ei estäisi velhoja ja noitia kostamasta hänelle hänen isänsä tekoja. Hän ei pystyisi puolustamaan itseään miekalla heitä vastaan.

"Ehkä meidän pitäsi miettiä tätä yön yli. Meillä on viikko aikaa ratkaista asiat," hän sanoi lopulta. "Alkaa olla jo myöhä."

Muut suostuivat tähän. Arthur kääri kartan pois, sillä aikaa kun muut nousivat ylös.

"Kokoonnumme huomenna taas tänne?" Morgana kysyi ennen kuin hän poistui ovesta.

"Sopii minulle," Hunith sanoi ja katsoi Arthuria.

"Tavataan täällä iltapäivällä."

Morgana nyökkäsi ja lähti.

"Missä sinä yleensä nukut täällä?" Arthur kysyi Gaiukselta, joka yllättäen meni ujoksi.

"Um, Alicen luona," hän mutisi. "Hän on... vanha ystäväni."

"Ahaa," Arthur sanoi ja virnisti tahtomattaan. "Hyvää yötä sitten, Gaius."

Gaiuskin lähti ja taloon jäivät vain Hunith, Merlin ja Arthur.

"Sinä nukut varmaankin omassa sängyssäsi, sitten?" Arthur kysyi Merliniltä, mutta tämä ei ehtinyt vastata, kun Hunith ja riensi väliin.

"Ei, ei, ei, Merlin voi ihan hyvin nukkua olkipatjalla, etkö voikin? Te saatte Merlinin sängyn. Enhän minä voi patistaa kuningasta nukkumaan lattialla!" hän sanoi.

"Ei se minua haittaisi," Arthur sanoi, kohauttaen olkiaan. "Nukun metsästysretkillä usein maassa, olen tottunut..."

"Höpöhöpö," Hunith keskeytti ja huitaisi kättään. "Merlin, vai mitä että sinä nukut lattialla?" hän kysyi ja katsoi poikaansa siihen malliin, että vastauksen oli parempi olla "kyllä".

"Toki," Merlin tokaisi. Hän tönäisi Arthuria kevyesti. "Emmehän me tietenkään halua, että kuninkaallinen selkä kipeytyy."

Hunith käänsi nopeasti katseensa Arthuriin, ilmeisesti peläten, että tämä suuttuisi Merlinin sanoista. Nuori kuningas kuitenkin vain naurahti.

"Merlin, sinähän puhut kuin olisin jo vanha mies. Minun selkäni kestää vaikka nukkuisin kivikossa, ettäs tiedät," hän vastasi huolettomasti.

"Lyödäänkö joskus vetoa? Kerran Will vannoi pystyvänsä nukkumaan puunoksalla, mutta hän putosi ja kumautti päänsä aika pahasti. Voitin sievoisen summan rahaa ja- aih, äiti!" Merlin rimpuili, kun hänen äitinsi tarttui häntä korvasta kuin pikkulasta.

"Jo riittää tuollaiset hömpötykset. Menkäähän siitä sitten nukkumaan, jotta jaksatte taas huomenna," Hunith sanoi tiukasti, mutta hymyili kuitenkin huvittuneesti. Arthur oli hyvillään huomatessaan, että Hunith ei ollut enää niin hermostunut hänen seurassaan, vaan puhui hänelle samanlaisesti kuin pojalleen. Tällaista olisi, jos minullakin olisi äiti, hän ajatteli alakuloisesti.

"Tulepas sitten, nuija," Merlin sanoi niin hiljaa, ettei Hunith kuullut ja tarttui Arthuria ranteesta. Hän melkein hypähti kosketuksestä. Mikä häntä vaivasi?

"Minusta se viimeinen vaihtoehto oli paras," Merlin sanoi, kun he makasivat vierekkäin pedeissään, Arthur Merliniä vähän korkeammalla.

"Niinkö? Niin minustakin," Arthur myönsi. "Se olisi helpoin ja hyödyllisin paikka. Elämä olisi siellä vähän erilaista, mutta taatusti helpompaa."

"Mm-m. Tom voisi myydä aseitaan Camelotin ritareiden käyttöön. Elyan voisi mennä heidän oppiinsa. Gaius voisi myydä rohtojaan. Äidin leipomuksia rakastaisivat kaikki. Se kuulostaa hyvältä," Merlin sanoi hiljaa.

Arthur tiesi mitä hän ajatteli, sillä hän ajatteli ihan sitä samaa: Merlin ei ollut maininnut itseään tai Morganaa lainkaan. "En tiedä mitä minä tekisin, Merlin. Haluaisin muuttaa lakia, minä todella haluaisin, mutta pelkään että se on liian vaarallista. Kaikki eivät ole kuten sinä ja Morgana: jotkut eivät olisi valmiit antamaan anteeksi."

Merlin oli hetken hiljaa. Sitten hän nousi istumaan ja laski päänsä sängyn reunalle, ihan Arthurin olkapään viereen. Hänen katseensa oli pehmeä. "Mutta entäs ne, jotka olisivat valmiit antamaan anteeksi? Ette voi taistella taikuutta vastaan millään muulla kuin taikuudella."

Arthur nielaisi ennen kuin hän pystyi vastaamaan. Oliko Merlinin pakko olla sinisine silmineen ja paksuine huulineen niin lähellä? "Ei sellaisia olekaan. Jokainen taikova on menettänyt ystävänsä tai perheenjäsenensä isäni käskystä ja sellaista ei anneta noin vain anteeksi."

"Eivät kaikki voi olla vihamielisiä teitä kohtaan. Kai kaikki nyt ymmärtävät, että yritätte paikata isänne virheitä? Olen varma, että monikin voisi haluta suojella teitä," Merlin sanoi, kuulostaen täysin vilpittömältä. Arthur välillä hämmästeli hänen viattomuuttaan.

"Merlin," hän huokaisi ja katsoi talon kattoa. "En edes ymmärrä, miksi sinä olet minulle noin ystävällinen, sinähän olet menettänyt isäsi minun takiani. Mutta usko minua kun sanon, että olet ainoaa laatuasi. Tietenkin on myös Morgana ja Gaius, mutta... hekin luottavat minuun vain sinun ansiostasi."

"Hei," Merlin sanoi hiljaa ja odotti, kunnes Arthur kääntyi katsomaan häntä. "Tietenkin minä olen sinulle ystävällinen, koska..."

"Koska olin valmis pelastamaan henkesi, niin, niin."

"Ei, vaan koska-"

"Ai niin, koska Morgana näki sen Näyn."

"Arthur..."

"Vai siksi että sinä tiedät, että minä tiedän totuuden siitä, miksi isäni vihasi taikuutta?"

"Arthur, ole hiljaa!" Merlin sanoi niin kovaa, että Arthur oli varma, että Hunith kuuli sen myös viereisessä huoneessa. He olivat molemmat hetken hiljaa ja kuuntelivat, mutta ilmeisesti Hunith nukkui sen verran sikeästi, ettei hän ollut kuullut.

Merlin lakkasi pidättämästä hengitystään ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä. "Olen sinulle ystävällinen, koska sinä olet hyvä ihminen, Arthur."

(Merlinin sinuttelu tuntui oudolta, mutta jostakin syystä, Arthur ei välittänyt)

"Etkä vain siksi, että olit valmis uhraamaan itsesi minun takiani tai Morganan näyn takia. Tai siksi, että tiedät oikean syyn, miksi niin moni joutui kärsimään taikavoimiensa takia. Pidän sinusta, koska sinä olet ehkä kuningas, mutta olet myös... tarkoitan että..."

Merlin veti syvään henkeä ja etsi oikeita sanoja. Arthur odotti.

"Sinä haluat ihan oikeasti tehdä maailmasta paremman paikan. Et ole kuten isäsi, joka oli oman katkeruutensa sokaisema tai kuten Cendred, joka ajattelee vain ja ainoastaan itseään. Unohdan aina välillä, että sinä... te... olette kuningas, koska mielessäni sana kuningas tarkoittaa hallitsijaa, joka istuu linnassaan, määräilee muita eikä välitä vähempiosaisten onnellisuudesta. Mutta täällä te olette, valmiina auttamaan meitä köyhiä, mitättömiä ihmisiä. Kuinka voisin olla mitään muuta kuin ystävällinen?"

"Muista aina yksi asia, Arthur," Uther oli kerran sanonut. Arthur oli ollut kaksitoista vuotias.

"Niin isä?"

"Älä ikinä ajaudu liian läheiseksi palvelusväkeen kuuluvan kanssa. Siitä ei seuraa mitään hyvää."

"Miten niin?"

"Kukaan heistä ei tule koskaan olemaan aidosti sinun ystäväsi. Ainoa syy, miksi joku haluaisi läheiseksi sinun kanssasi, on se, että he haluavat sinulta jotakin. Sen takia on aina pidettävä tietty etäisyys. Muuten et ole oikeasti hallitsija, vaan joku, joka on muiden ihmisten hallinnassa."

"Sinä... pidät minusta?" hän toisti ja tajusi liian myöhään kuulostavan todella paljon yliromanttiselta tytönheitukalta.

"Miksi en pitäisi?" Merlin vastasi ja virnisti.

"Will ei pidä," Arthur sanoi. Hän ei tiennyt, miksi se vaivasi häntä niin paljon. Ehkä siksi, että hän oli Merlinin paras ystävä ja hän pelkäsi, että Will voisi saada Merlinin näkemään hänet samalla tavalla kuin hän itse näki: epäluotettavana ja itsekkäänä.

"Will ei pidä juuri kenestäkään," Merlin naurahti. "Älä hänestä huolehdi. Me keksimme yhdessä parhaan mahdollisen ratkaisun ja kaikki on vielä hyvin. Will on ikuinen pessimisti. Hänellä on ollut rankka elämä ja hänen on joskus vaikeaa nähdä mitään hyvää missään."

"Te olette kyllä yhtä erilaisia kuin aurinko ja kuu," Arthur sanoi, sillä Merlinin hymy valaisi koko huoneen ja sai kaikki hymyilemään hänen mukanaan. Will sen sijaan oli koko Arthurin vierailun ajan näyttänyt pelkkää hapanta naamaa.

"Minä pidän hänet edes vähän positiivisena ja hän pitää minut realistisena. Molemmat hyötyvät," Merlin tokaisi. "Sitä paitsi, vastakohdathan täyttävät toisiaan, eikö?"

Arthur ei vastannut mitään, koska hän hädin tuskin uskalsi ajatella, mitä Merlin ehkä tarkoitti sillä. Hän saattoi yhä puhua vain Willistä, mutta...

"Meidän pitäisi varmaan nukkua. Huomenna on paljon tekemistä," Merlin sanoi ja laskeutui takaisin patjalleen lattianrajaan.

Arthur oli aikeissa sanoa hyvää yötä tai jotain muuta yhtä järkevää ja normaalia, mutta kun hän avasi suunsa, sieltä tuli hänen kauhukseen ulos sanat: "Minäkin pidän sinusta, muuten." Hän ei ollut ikinä halunnut lyödä itseään naamaan. Miksi hän puhui sillä tavalla?!

Merlin vain naurahti. "Kyllä minä sen tiedän!" hän sanoi vain ja sai siitä hyvästä tyynyn naamaansa.

Arthur nukahti hymy huulillaan ja mieli kevyempänä kuin vähän aikaa sitten. Ehkä tästä selvittäisiin vielä.