8. luku – Painajainen nimeltä visser-gaala
Visser
Kohotin häntäni ja yritin sivaltaa Jilliä. Hän torjui iskuni omalla hännällään, mutta onnistuin potkaisemaan häntä ryntääseen etukaviollani.
(Mitä sinä teit minun kaurapuuroilleni?) ärjäisin.
(Minä), Jill vastasi ilmeenkään värähtämättä, (kaadoin ne pois. Avaruuteen.)
(Miksi?) minä karjaisin raivoissani, yrittäen taas lyödä häntä.
(Yksinkertaisesti siksi, arvoisa Visser), Jill sanoi, yhä raivostuttavan tyynesti, (että sinä olet jäämässä koukkuun siihen.)
(Minä en ole jäämässä koukkuun kaurapuuroon!)
(Rohkenen olla nyt eri mieltä kanssasi, Visser), Jill jatkoi varovaisesti, hännäniskujani torjuen ja väistellen. (Sen Maan valtionpäämiehet –episodin jälkeen ei ole kulunut päivääkään, ettet olisi ottanut puuroa. Se aine tuhoaa aivosoluja, Visser!)
(Helvetti!) rääkäisin. (Mikä vitun varhaiskouluttaja sinäkin olet?)
(En mikään. Olenhan minä käyttänyt puuroa itsekin. Mutta minä en halua jäädä koukkuun, koska minä haluan kyetä työskentelemään tässä virassa vielä muutaman vuoden päästäkin. Uskoisin myös, että sinäkään et halua, että Kolmentoista neuvosto katsoo sinut joku päivä kyvyttömäksi hoitamaan visserin virkaa ja antaa sinulle potkut! Yritän tässä helvetti soikoon vain olla sinulle hyvä assistentti ja alainen!)
Raivoni vain kasvoi entisestään. (Oletko koskaan kuullut 'hyvästä assistentista', joka kertoo visserilleen, mitä hänen pitää tehdä? Se, vedänkö minä kaurapuuroa, ei kuulu sinulle pienen, hädin tuskin raiskauskypsän andaliitin häntäterän vertaa! Vielä tänä iltana sinä haet minulle kunnon puuroannokset joltakin tuntemaltasi diilerinsurkimukselta, tajuatko!)
Raahasin Jillin kidutuskammioon ja sidoin hänet kiinni piinapenkkiin. Edellisyönä olimme leikkineet riettaita leikkejä samoissa teemoissa, ja jopa taltioineet niitä, mutta nyt tunnelma oli aivan toinen.
En kiduttanut henkilökohtaista avustajaani hengiltä, enhän halunnut menettää parasta parittelukumppania, joka minulla on ikinä ollut. Kuitenkin panin hänet kirkumaan oikein kunnolla. Ruoskin hänen selkänsä verille uusimmalla, sekä metallivahvisteisella että sähköistetyllä ruoskamallillani. Näin veren lentävän, veren purskahtelevan yhä uusista ruoskan tekemistä haavoista, veren valuvan noroina hänen kylkiään pitkin lattialle, tuskan joka kuvastui hänen silmistään… kuulin päässäni hänen kirkaisunsa… ja se kiihotti minua. Voi kandrona, miten se kiihottikaan minua!
Esaren yksi-yhdeksän-yhdeksän, yeerk, joka oli joskus kauan sitten – niinkin kauan kuin pari kuukautta sitten – ollut paras ja aika lailla ainoa ystäväni, oli kerran kysynyt minulta, enkö minä koskaan sääli kiduttamiani olentoja, erityisesti andaliitteja. Enkö minä koskaan ajattele, miltä minusta tuntuisi, jos joku tekisi minulle samoja asioita kuin mitä minä teen vangeilleni? Aivan outo kysymys! En tietenkään! Eihän toisilla olennoilla ole mitään merkitystä minun rinnallani, sillä minä olen täydellinen, toisin kuin he. Minulla on oikeus kiduttaa ja piinata, koska heidän tuskansa on minun nautintoni.
(Eivätkö muut visserit muka ajattele samoin?) olin ihmetellyt. (Sinä taidat olla tunteellinen!)
"Ei, eivät he ajattele", Esaren oli väittänyt. "He kiduttavat vain puristaakseen tietoja tai rangaistakseen. Eivät huvin vuoksi, kuten sinä."
Se tuntui todella oudolta, mutta se siitä. Olin siis juuri rankaissut henkilökohtaista avustajaani Jillay yksi-kaksi-kahdeksaa tottelemattomuudesta visseriään kohtaan, ja tuskan tuottamisesta koitunut mielihyvä oli hiukan vähentänyt kaurapuuronhimoani. Irrotin Jillin piinapenkistä, ja hän hädin tuskin pysyi pystyssä puolitajuissaan kidutuksen jäljiltä.
(Joko nyt olet ymmärtänyt, että sinun pitää tehdä niin kuin minä sanon, eikä mitään omin lupinesi?) tiuskaisin.
(Kyllä, Visser), Jill kuiskasi. Hän laski kätensä olkapäälleni. (Sinä olet todella seksikäs, kun kuritat minua.)
Oli hyvin outo tunne, kun en hänen viimeisen lauseensa jälkeen tiennyt, ruoskiako hänet toistamiseen vai hyväillä hänet paritteluvalmiiksi. Toisaalta olin raivoissani siitä, ettei Jill hieronut nöyränä kavioitani kaiken sen jälkeen, mitä olin hänelle tehnyt – ja toisaalta rakastan sitä, että minua sanotaan seksikkääksi tai komeaksi tai kertakaikkisen täydelliseksi, koska sitähän minä olen. Niinpä en tehnyt kumpaakaan, sen sijaan poistuin kidutuskammiosta antamaan alaisilleni lähtöohjeet.
Jokavuotinen kärsimys, jota myös visser-gaalaksi kutsuttiin, näet lähestyi uhkaavasti. Se pidettäisiin imperiumin suurimmalla emoaluksella, niin kuin joka ikisenä aikaisempana vuotenakin. Tänä vuonna alus kiersi Sstrir-planeettaa, joka oli noin kahden viikon matkan päässä maapallolta, joten jos lähtisin sapelialuksellani matkaan heti, olisin Sstririllä gaalapäivän aamuna. Ei se kyllä todellakaan olisi ollut sen arvoista. Tulihan se sanottua, että vihaan visser-gaaloja sydämeni pohjasta? Jäykän pyntättynä edustamista, turhaa keskustelua, kollegoiden piilovittuilua, Kolmentoista tekopyhän todellisuudesta vieraantuneen dapsenin ylenkatsetta, nöyryyttävä ja masentava palkintojenjako – kuka kaipaa? Olin toivonut, että edes tänä vuonna olisin jäänyt ilman kutsua, että Neuvosto olisi lähettänyt minulle viestin, jossa olisi lukenut jotain sellaista kuin: "Arvoisa Visser Kolme, olemme pahoillamme, mutta kukaan meistä ei juuri nyt kestä nähdä vispilä-visser-jiafilek-andaliitti-naamaasi, joten ole hyvä ja pysy mahdollisimman kaukana visser-gaalan aluksesta tänä vuonna" mutta se kai oli liikaa pyydetty tällaiselta vaatimattomalta andaliittiohjastajaparalta.
Olin päivittäin yhteydessä ala-vissereihini ja luotetuimpiin luutnantteihini ollessani matkalla, antaen heille ohjeita ja kuunnellen heidän uutisensa maapallolta, mutta aivan kaikkea emoaluksella, Maasta puhumattakaan, en voinut tehdä miljardien kilometrien päässä kiitävästä sapelialuksestani käsin. Siksi olin luovuttanut alempien upseerien käsiin vaarallisen paljon vastuuta. Kun olin kuulustellut heiltä asioita, joista heidän tulisi huolehtia, olin havainnut heidän ilmeissään kateutta. Voi hyvä kandrona. Ilmeisesti he kuvittelivat, että visser-gaala oli jotain hienoa. No, minä olisin vaihtanut heidän kanssaan isäntiä vaikka heti, jos olisin voinut luottaa heihin sataprosenttisesti.
Olin tuona vuonna hankkinut avukseni gaalaan laittautumiseen asiantuntevan kauneudenhoitajan. Kandamadr seitsemän-seitsemän-seitsemän – en edes halunnut tietää, oliko se hänen oikea nimensä, ajattele nyt, kuunvalo – oli naispuolinen ihmisohjastaja, joka työskenteli vakituisesti imperiumin vihatuimman lehden, jiafilekien maailmaan kuuluvia asioita käsittelevän Seyranen toimituksessa. Visser-gaalan aikoihin sellaiset asiantuntijat kuin hän pääsivät väliaikaisesti minunkaltaisteni fiksujen ja filmaattisten ulkonäöstään välittävien visserien ja Visser Yhden kaltaisten turhamaisten dapsenien palvelukseen. Kandamadrin isännästäkin oli apua, kaikkihan tietävät, että kaikista galaksin tunnetuista lajeista vain ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja vaivaa ulkonäkönsä paranteluun kuin teknologiansa kehittämisen. Ensimmäisenä tekonaan sapelialuksellani Kandamadr laittoi minut harjoittelemaan slow gaitia, eräänlaista kävelytapaa, jossa nostellaan jalkoja niin korkealla kuin pystytään. Ihmiset kuulemma opettavat sellaista Maan lajille nimeltä hevoset, jota he pitävät kotieläiminä. Ensimmäisen harjoittelutuntini jälkeen vuohiseni olivat tietenkin aika hemmetin kipeät, mutta se Kandamadr-dapsen sanoi sen kuuluvan asiaan.
Henkilökohtaisena avustajanani Jill seurasi minua tietysti gaalaankin. Sen lisäksi, että hänestä oli suuri apu päivittäisissä visserin töissä, yöllä oli miellyttävämpi käpertyä sänkyyn lämpimän naispuolisen andaliittiohjastajan viereen kuin yksin…
Noina kahtena viikkona varmistuin lopullisesti siitä, että Jillay yksi-kaksi-kahdeksan on irstain yeerk, joka galaksiin mahtuu, jos hänelle vain antaa tilaisuuden. Kun öisin loikoilemme vierekkäin sängyssä, päät toisen takaruumiin vierellä, Jillillä oli tapana ottaa elimeni käteensä, hyväillä sitä kuin kauan kadoksissa ollutta lemmikkieläintä, ja puhua samalla niin härskejä, että huomasin joskus punastuvani. Minä! Visser Kolme, yeerkien imperiumin kiistattomasti turmeltunein visser! Olin Jillin fantasioiden himokas uros, julma makuuhuoneen valtias, joka ei antanut armoa kenellekään – ja olin sitä mielelläni. Viiltelin Jilliä lähes joka yö, ihan vain nautintoani lisätäkseni, ja aina minusta vaikutti siltä, kuin hän olisi nauttinut siitä myös… Ei hän sitä suoraan myöntänyt, mutta se näkyi hänestä. Kerran, kun makasimme vierekkäin sängyssäni, Jill hieroi minua järjestelmällisesti kauttaaltaan ja kehui lihaksikkuuttani. Hän pilkkoi vartaloni osiin ja arvosteli, pala palalta.
Lihaa. Lihaa ja asemaa. Tuskin minä mitään muuta Jillaylle olen… Ei niin, että se voisi minua vähempää kiinnostaa, niin kauan kuin hän palvelisi minua hyvin sängyssä ja sen ulkopuolella.
Kun olimme muutaman sadan tuhannen kilometrin päässä Sstriristä, oli aika aloittaa valmistautuminen. Neuvostolaisilla oli ikävä tapa tehdä visser-gaalan aikoihin pistokokeita turvallisuudesta ja protokollasäädösten toteutumisesta vissereiden omilla aluksilla, enkä halunnut toistaa parin vuoden takaista episodia – ei siitä sen enempää. Niinpä vaivauduin asettamaan pari luutnanttia valvomaan määräysten toteutumista Sstririllä olemisen aikana, ja kaikkein vähäarvoisimmat käskin kuuraamaan lattioita. On muuten todellakin ainoa kerta vuodesta, jolloin jaksan niiden aikaa siihen haaskata.
Tärkein valmisteltava asia oli kuitenkin gaalaan osallistuja itse eli minä. Vaikka visserin arvon ulkoisia mittoja olivat ennen kaikkea hienot uuden lailla kiiltelevät alukset ja tottelevainen, mahdollisimman iso armeija siisteissä univormuissa ja tiukassa kurissa, oli protokollan vastaista ilmaantua gaalaan tai muihinkin virallisiin tilaisuuksiin juuri villin yön jälkeen sängystä nousseen näköisenä. Sitä paitsi minä myönnän rakastavani laittautumista ja poseeraamista. Rakastan seistä peilin edessä ihailemassa komeuttani, ja kaikkein parasta on, kun joku muu – mieluiten kaikki muut – huomaavat myös sen ja katsovat minua ihaillen ja kadehtien.
Sitä varten Kandamadr seitsemän-seitsemän-seitsemän oli aluksellani.
"No niin, Visser", hän sanoi marssiessaan kylpyhuoneeseeni meikkilaukku käsivarrellaan. "Mitä minä tekisinkään sinulle? Sinulla on yhtä kaunis vartalo kuin eräs agenttimme kehui, mutta – älä suinkaan loukkaannu mistään, mitä sanon – tuo värisävy turkissasi saa sinut vaikuttamaan keski-ikäiseltä andaliittisoturilta. Kaviosi tarvitsisivat perusteellisen vuolemisen ja rasvauksen, ja siistimpi meikki tekisi ihmeitä kasvoillesi. Ja nuo korvakorut…"
(Mikä vika niissä muka on?) tuhahdin. Oikeassa korvalehdessäni oli kolme rengasta, yhtä monta kuin oma järjestyslukuni visserinä, ja vasemmassa killuivat erään tappamani andaliitin vasemman käden kuudennen sormen luut rautalankaan kiedottuina. Kandamadr huokaisi raskaasti. "Hyvä on. Voit pitää ne. Mutta nyt, ole hyvä ja mene suihkuun, niin värjään turkkisi."
Totuttuun tapaani käänsin suihkun lämmön täysille ja olin jo seisomassa sen alla silmät puoliummessa nautiskellen, kun Kandamadr yllättäen käänsi hanan kylmemmälle.
(Aaaarghh! Miksi sinä noin teit?)
"Tämä väri ei tartu kunnolla liian kuumassa vedessä", hän selitti raivostuttavan asiallisesti. Hän otti laukustaan esiin tyylikkään ultramariininsinisen värituubin.
"Tein tämän värin ihan itse vain sinulle. Tämä sävy tekee sinut pelottavamman ja mahtavamman näköiseksi – ja lisäksi se sopii silmiesi tummanvihreään väriin."
Hän mätti väriä turkkiini ja vaahdotti hyvin.
Silloin kuulin jonkun huutavan Visseriä ulkopuolelta. Potkaisin Kandamadrin sivuun ja ryntäsin ulos. Ääni oli kuulunut aika läheltä. Parin käytävänkulman päässä muuan luutnantti sätti erästä vähäarvoista. Hän se varmasti oli huutanut.
(Mistä on kyse?) tiedustelin. Vannon, että vähäarvoinen melkein pomppasi puoli metriä ilmaan tajutessaan minun tulleen paikalle.
"Tämä idiootti ei suhtaudu lattianrajojen moppaamiseen tarpeeksi suurella intohimolla!" luutnantti mesosi ja osoitteli hiukan likaista ja pölyistä lattianrajaa.
(No voi kandronan nimessä), voihkaisin. (Piti nyt helvetti soikoon mokoman takia Visserinne kallista aikaa tuhlata!)
Huomasin, että sekä luutnantti että vähäarvoinen tuijottivat minua kuin eivät olisi ikinä andaliittiohjastajaa nähneet. Luutnantin kasvoilla taisi jopa kareilla hymynhäivähdys. Minun teki mieli rääkyä hänelle niin kovaa kuin andaliitinruumiin ajatuspuhekapasiteetti veti, että miten hän oikein kehtasi naureskella visserilleen. Sitten vilkaisin itseäni ja huomasin olevani jonkin valkoisen ja vaahtoavan peitossa! Värishampoota, na dip dawash! Käännyin ympäri nopeammin kuin karkuun juokseva vähäarvoinen ja ravasin takaisin kylpyhuoneeseen, jossa Kandamadr huuhteli värin pois turkistani ja hoiti pesuhomman loppuun. Pidin häntäni valmiina siltä varalta, että hän saisi päähänsä kosketella minua liian intiimisti.
Suihkun jälkeen Kandamadr föönasi ja harjasi turkkini huolellisesti ja jopa sipaisi siihen hieman vahaa, jotta se kiiltäisi eikä sotkeutuisi.
"Sitten kaviot", hän sanoi rutiininomaisesti. Nostin vasemman etukavioni hänen pideltäväkseen.
"Oi voi voi", hän voivotteli. "Miten usein sinä näitä hoidat?"
(Mitä luulisit?) tuhahdin. (Minulla on parempaakin tekemistä kuin katsoa, missä kunnossa kavioni ovat!)
"Sen huomaa…" Kandamadr tutki kavioitani. "Outoa. Andaliittien kaviot kasvavat näin pitkiksi ja epätasaisiksi vain, jos niiden ruokavaliossa on liikaa proteiinia. Ja tällainen liuskoittuminen puolestaan on liian alhaisen vitamiinien saannin merkki. Syötkö oikein, Visser?"
(Mitä se sinulle kuuluu, mitä minä syön…)
Kandamadr siisti kavioni ja rasvasi ne kiiltäviksi. Sitten hän käänsi huomionsa komeisiin kasvoihini, joilta hän oli huuhdellut vanhat meikit pois. Kun seuraavan kerran katsoin peiliin, parkaisin kauhusta.
(Mitä crachlayta sinä olet tehnyt?)
Kandamadr oli rajannut silmäni paksulti mustalla ja levittänyt voimakkaan sinistä silmäluomille. Minä näytin andaliitilta, joka oli ollut kuolleena pari päivää.
"Hyvältä sinä näytät, arvoisa Visser", Kandamadr vakuutti.
No, jos joku tekisi huomautuksia ulkonäöstäni, ainahan minä voisin grillata Kandamadrin vartaassa.
Minun jälkeeni Kandamadr valmisteli vielä Jillin, joka tulisi seuralaisekseni gaalaan. Hänestä tuli vielä kauniimpi, kun hänelle laitettiin siistimpi meikki ja pitemmät tekoripset. Niin me kaksi sitten lähdimme yhden armeijani osaston saattelemina kävelemään pois sapelialuksesta kohti Neuvoston emoalusta, kun olimme telakoituneet siihen. Minulla oli yllä punamusta visser-univormuni, johon kuului koristeellinen takki, loimi ja pintelit, ja kaikki siihen ripustetut arvomerkkini oli kiillotettu huolellisesti. Jill taas oli pukeutunut uuteen korsettiin – olin kaiketi rikkonut sen edellisen - ja pitsivyöhön, niin ikään punamustiin. Minusta vaatteiden käyttäminen andaliitinnahan päällä on tuntunut aina hieman oudolta, mutta kaikista pikkusäännöistä, niin kuin vaikkapa univormupakosta virallisissa tilaisuuksissa, ei noin vain luisteta.
Vaistosin kaikkien niiden arvottomien vispilä-vissereiden ja ala-visser-surkimusten tuijotuksen, kun astuimme juhlasaliin. Siinä oli halveksuntaa, kateutta, inhoa ja jotain, mitä en osannut tulkita. Joku sanoi jotain toiselle, ja tämä nauroi. Voi, kunpa he olisivat olleet alaisiani! Olisin voinut silpoa heidät kappaleiksi välittömästi! Mutta ei, nuo arkiset ja tavalliset olivat toisia korkeita upseereita, lain mukaan vertaisiani. Vertaisiani! Nuo iljettävät visserin irvikuvat, joilla ei ollut ylpeyttä eikä voimaa!
Jill lähti luvallani kiertelemään salia – tämä oli hänen ensimmäinen kertansa visser-gaalassa – ja minä vaelsin pöydän viereen, jossa istuivat Visserit Yksitoista, Viisitoista ja Kaksikymmentä. Sain vastaani jäykän ja vaisun tervehdyksen. Visser Kahdenkymmenen kasvoilla käväisi ystävällinen hymy – ainakin luulen, että hän hymyili, hork-bajirin kasvoista on joskus vaikea erottaa - , mutta Viidentoista kasvot ilmaisivat vain yhtä tunnetta: voi ei.
Nuo kolme alempiarvoista visseriä juttelivat tyhjänpäiväisistä asioista. Kuka mahtaisi saada tänä vuonna minkäkin palkinnon? Kenelle oli käynyt sitä, kenelle tätä? Hetkeksi keskustelu harhautui Esareniin ja tämän erottamiseen visserin virasta – silloin minäkin sain puheenvuoron – mutta sitten Visser Yksitoista kysyi: "Oletteko te kaksi muuten kuulleet, että Neuvoston Viidessä huhutaan olevan jiafilekin vikaa?" ja minä olin taas hiljaa pitkät pätkät.
"Oli muuten aika hyvät jatkot silloin viime vuonna!" Visser Viisitoista hihkaisi.
"Älä ihmeessä! Voi, Kuutonen…"
"Ja koko visser-kunta oli todistamassa!"
Olin edelleen vaiti. En ymmärtänyt, mistä jatkoista he puhuivat. Muistaakseni viime vuonna oli Visser Seitsemän sanonut minulle, että kaikki lähtisivät gaalan jälkeen suoraan aluksilleen nukkumaan.
Ajatukseni alkoivat harhailla, mutta havahduin taatusti todellisuuteen, kun kuulin raivokasta kirkunaa salin toiselta puolelta. Ääni kuului… kyllä, naispuoliselle ihmiselle. Minulla oli ikävä tunne, että tiesin, kuka kirkuja oli. Jätin toiset visserit keskustelemaan Visser Viiden uudesta kampauksesta ja juoksin salin toiselle puolelle.
Toden totta. Vanha kunnon Visser Yksi, imperiumin suurin dapsen ja valitettavasti myös korkea-arvoisin visser, se siellä seisoi ruokapöydän vieressä ja käytännöllisesti katsoen hyppi tasajalkaa paikoillaan kuin uhmaikäinen ihmislapsi. Hänen kultamusta univormunsa oli ongachilaisen perinneruoan, hapanimelletyn mutapuuron, peitossa. Hänen vieressään seisoi oma henkilökohtainen avustajani ja tuijotti häntä vihaisesti.
"Mitä täällä tapahtuu?" tivasi paikalle juuri juossut Neuvoston Kaksi.
"Tuo kirottu Visser Kolmen imijä turmeli uuden univormuntakkini!" Visser Yksi rääkyi naama punaisena ja osoitti Jilliä.
(Kunnianarvoisa Visser Yksi loukkasi minua ja visseriäni!) Jill kiljaisi vastaan. (Minä…)
"Hiljaa, pahainen vähäarvoinen", tiuskaisi Neuvoston Kaksi. "Sinun kaltaisesi mitättömyys, joka hyökkää visserin kimppuun, voi ehkä selvitä kovalla kidutuksella!"
Hän nosti kättään viitatakseen häntä seuraavaa hork-bajir-kaartia ottamaan Jillin kiinni, mutta minä astuin hänen ja Jillin väliin.
(Minä olen hänen visserinsä), sanoin kylmästi. (Ei Visser Yksi. Minä hoidan tämän.)
"Niin juuri, Visser Kolme kyllä aivan varmasti hoitelee oman panopuunsa parhaiten…" Visser Yksi aloitti, mutta Neuvoston Kaksi vaiensi hänet.
"Riittää."
Paikalle oli kerääntynyt jo melkoinen joukko vissereitä, ala-vissereitä ja heidän alaisiaan. Kaikki tuijottivat Visser Yhtä ja hänen mutapuuroista univormuaan. Minä vedin Jillin vähin äänin mukanani pois heidän keskeltään.
(Mitä siinä tapahtui?) kysyin.
(No, minä kävelin kaikessa rauhassa tuon pöydän viertä, kun Visser Yksi ilmestyi jostakin parin ala-visserinsä kanssa, ja hän alkoi aukoa minulle päätään siitä, miten minä 'leikin andaliittia imperiumin turhimman yeerkin kanssa' ja kuinka arvoton minä itsekin olen ja… sitten hän sanoi epäilevänsä, että sinä ja minä lähdemme vielä jonain päivänä andaliittien kotiplaneetalle, menemme naimisiin ja hankimme lapsia!) Jill kihisi raivosta. (Sillä sekunnilla minulta paloivat käämit! Joten heilautin vähän häntää, ja se mutapuurokulho lensi pöydältä suoraan Visser Yhden naamaan!)
Tuijotin Jilliä pari sekuntia. Sitten repesin räkäisimpään nauruuni pitkään aikaan.
(Tiedätkö, minkä rangaistuksen minä sinulle annan? Koko yön sinun mielileikkejäsi! Mutakylpy Ykköselle keskellä visser-gaalaa, totta totisesti, ainoastaan minä itse olisin voinut keksiä jotain noin nerokasta! Minä olen oikein ylpeä sinusta.)
Jill hymyili.
Visser-gaala tuntui jostain syystä siedettävämmältä tänä vuonna, vaikken taaskaan saanut yhtäkään palkintoa. Ehkä se johtui siitä, että Visser Yksi oli mutapuuroepisodin jälkeen huomattavasti vaisumpi. Jopa Neuvoston Yhden puheen onnistuin kestämään nukahtamatta seisaalleni.
Vapaan ohjelman alettua kävelin Jillin kanssa nurkkaan. Haukuimme yhdessä Neuvoston Yhden tylsine puheineen, Visser Yhtenä tunnetun puoli-ihmisdapsenin, sekä tärkeilevät ala-visserit, jotka ylpeilevät sillä, jos heidän visserinsä on sanonut heille "hyvää huomenta" aamulla. Jill joutui lähtemään melko pian sapelialukselle tarkastamaan yhteydenotot maapallolta, ja minä jäin yksin. Todellakin yksin, panin merkille nopeasti. Huomattava osa visser-kollegoistani oli poissa.
Kävelin salista yhteen siitä alkavista käytävistä. Oudon autiolta sekin vaikutti… paitsi että kauempaa kuului ääniä. Naurua, puheensorinaa. Yksi sivuovi käytävän toisessa päässä oli raollaan, ja sieltä kajasti sinertävää valoa. Äänet tulivat sieltä. Hiivin sisään.
Pienehkö huone oli täynnä imperiumimme upseereita, vissereistä luutnantteihin. Kaikki tuijottivat kiinteästi jotain perimmäisellä seinällä… jotain, josta lähti huoneen ainoa valo. Hivuttauduin hitaasti lähemmäs, kauimpana seinästä istuvien alempien upseerien välitse. Silloin Visserit Viisitoista ja Kuusitoista, kaksi hork-bajir-ohjastajaa, jotka olivat tiettävästi olleet orikar oriseja eli Hyvin Läheisiä Ystäviä jo koulutuksesta asti, äkkäsivät minut ja puhkesivat raikuviin aplodeihin.
"Hyvä Kolmonen!" toinen heistä huusi.
Päät kääntyivät väkijoukossa. Lisää aplodeja ja oikea vihellysten konsertti.
"No siinähän se nyt on!"
"Oi-joi!"
"Katsokaas, siitosori omassa persoonassaan!"
Visser Yksi, joka oli ottanut käyttöön vanhan, hiukan kulahtaneen univormuntakkinsa, heilautti mustia hiuksiaan ylimielisesti. "Vain sinä voit tehdä jotain tällaista, Esplin."
"Minä luulin, että edes hän ei voisi vajota noin alas", tuhahti Visser Viisi, jolla oli nuorehkon naispuolisen ihmisen keho.
Minä olin aivan ulkona kaikesta. (Mistä hitosta te oikein höpisette?)
"Ai, vai leikkii herra wannabe-andaliitti vielä tyhmempää kuin on?" Visser Yksi pilkkasi. "Katso itse."
Visserit väistyivät tieltäni, niin että minä näin, mitä kaikki katsoivat.
(MITÄ HELVETTIÄ?)
Puolen imperiumin visserit ja muut upseerit katsoivat Jillin ja minun kotivideota!
Minusta tuntui kuin polveni olisivat muuttuneet vedeksi. Korvissani suhisi. Joku alaiseni. Joku heistä oli varmasti ottanut kidutuskammioon unohtamani tallenteen ja niin se oli ties miten monen mutkan kautta joutunut tänne.
"Joko leikkaa?" kuului Visser Yhden vahingoniloa tihkuva naurunräkätys kohinan läpi.
Kuulin oman nautinnonvoihkeeni videolta. Jillin Oi Visser! –huudot.
Jill, oikea Jill, juoksi juuri silloin myös sisään. Hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja häpeästä, kun hänkin tunnisti seinään heijastetun neliulotteisen kuvanauhan. Vähäarvoinen kuin oli, hän sai vastaansa aplodien ja vihellysten kuoron sijasta pilkkahuutoja, joita en ala nyt tässä toistaa. Jotkut jopa sylkäisivät hänen päälleen.
"Saastaiset puoliandaliitit!" Visser Kaksi räjähti lopulta huoneen nurkasta. "Näivettykää fuugan tuhannessa tuskassa, lajimme häpeät!"
Hän paiskasi drakon-aseensa Jilliä ja minua kohti. Se sinkoutui vain muutaman sentin pääni ohi. Ja me jätimme huoneen varsin nopeasti. Me puoliandaliitit.