Minulla oli vakaa illuusio siitä, että viime päivityksestä olisi kulunut noin kaksi vuorokautta. Dokumentit todistivat toisin, joten päätin koettaa saada jotakin aikaiseksi. Kunniakkaat aikeeni koettaa kirjoitella jotakin kerran viikkoon ovatkin toimineet oivana motivaattorina saada asioita paperille. Muutoin veikkaisin, että tarina jäisi roikkumaan hyvin pitkäksi aikaa.
Minulla on (jälleen kerran) ongelmia lukujen mitoituksen kanssa. Pähkäilyjen jälkeen tämä edessänne oleva versio noudattaa nyt siis samaa järjestystä/silpomista kuin alkuperäinen kirjoitukseni, jonka työstin. Minulla oli kuitenkin voimakas kiusaus yhdistää nämä kaksi lukua yhdeksi tänne kirjoitaessani. Tämä potentiaalinen luku olisi ollut kuitenkin sen verran reippaan mittainen, että tunsin perustavanlaatuista sääliä lukijaparkaa kohtaan ja pätkiä tämän ja seuraavan luvun kahdeksi erilliseksi palaseksi yhden massiivisen version sijaan.
Yhtä kaikki, alamme kallistua tarinassa vähän kerrassaan viimeiselle kolmannekselle eli vähän kerrassaan alan saada homman pakettiin. Minulla on tiettyjen sisällöllisten juttujen kanssa hieman teknisiä ongelmia, mutta toivottavasti ne eivät käy ylitsepääsemättömiksi.
Edit: Korjattu kadonneet kappalejaot.
10. Taistelukentällä
Joanna makasi selällään nurmikolla ja tuijotti taivasta yllään. Siran oli lähtenyt hänen luotaan tunti sitten ja hän itse oli todennut kaipaavansa vilpittömästi ulkoilmaa heidän kirjastossa viettämänsä päivän päätteeksi. Niinpä hän oli lähtenyt pienelle kävelylle ja päätynyt lopulta nurmikkoiselle harjoituskentälle lähelle toimistoaan. Aurinko oli alkanut jo laskea, mutta ilma oli yhä lämmin ja valoisa. Sävyt olivat taittuneet päivän kirkkaanterävistä kultaisiksi. Oli rauhallista, ja ainoa ääni lähti puista, joiden lehtiä kevyt tuuli kahisutti.
Kira lähestyi varovaisin askelin kapteeniaan. Hän oli etsinyt tätä jo aiemmin päivällä, mutta nainen tuntui pysytelleen kiireisenä. Hän seisahtui vähän matkan päähän, epäröi hetken ja asteli sitten Joannan vierelle. Hän kyykistyi vähän matkan päähän naisesta.
"Kapteeni Soifon lähetti sanan, että he seuraavat yhä jälkiä", hän ilmoitti.
"Entä verijäljet leiripaikalla?" Joanna kysyi. Nainen ei tuntunut yllättyvän luutnanttinsa ilmaantumisesta nurmikentälle, vaikka ilta olikin myöhäinen.
"Sieltä löydettiin kaikkiaan kolmen henkilön verta. Kaksi näytteistä tunnistettiin kujanteella surmattujen vereksi. Lisäksi paikalta löytyi runsaasti samaa verta, jonka jälkiä Soifon seuraa parhaillaankin. Se ei kuulunut yhdellekään shinigameista", Kira sanoi.
"Oliko näytteissä mitään erikoista?" Joanna kysyi.
Kira huokaisi.
"Ei ainakaan kapteeni Kurotsuchin mukaan", hän sanoi. "Oliko teillä jokin epäilys?"
"Minä en käsitä, miksi yksikään hyökkääjistä vuotaisi verta", Joanna sanoi. Hän katseli yhä pilviä, jotka alkoivat punertaa auringon laskiessa. "Minun hyökkäykseni ei uhannut heitä mitenkään. Kukaan kapteeneista tai luutnanteista ei ole lisäkseni taistellut heitä vastaan. Joten missä hän oikein satutti itsensä?"
Kira kohautti olkiaan.
"Ehkä he taistelivat keskenään?" hän ehdotti.
Joanna harkitsi tätä hetken.
"Ehkäpä", hän sanoi. "Minä suosittelisin silti tarkistamaan, puuttuuko tällä hetkellä ketään".
"Hekö olisivat kaapanneet jonkun?" Kira kysyi.
"Mahdollista", Joanna vastasi. Hän huokaisi. "Me emme voi kaiketi tehdä muuta kuin odottaa sanaa Soifonilta".
"Hän sanoi, että jäljet ovat käyneet harvemmiksi ja niitä on vaikeampi seurata", Kira sanoi. "He ovat kuitenkin levittäytyneet haravoimaan aluetta".
"Jos joku niitä jälkiä kykenee näissä olosuhteissa seuraamaan, se on Soifon", Joanna totesi.
He olivat tovin hiljaa, ihastellen auringonlaskun luomaa värikylläisyyttä edessään.
"Voimmeko me puhua hetken?" Kira kysyi. Hän vilkaisi naista syrjäsilmällä.
"Mehän puhumme koko ajan", Joanna totesi. Hänen äänessään soi väsynyt sävy.
Kira vaikeni.
"Anteeksi", hän sanoi hetken päästä.
Joanna sulki silmänsä.
"Ei se mitään", hän sanoi. "Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi. Minä olen hieman väsynyt juuri nyt. En tarkoittanut olla tyly".
"Miten sinä voit?" Kira kysyi luopuen hieman epävarmasti virallisesta puhuttelusta.
Joanna hymyili silmät yhä suljettuina.
"Paremmin heti kun lopetit teitittelyni", hän sanoi.
He olivat tovin vaiti. Se ei ollut kuitenkaan samanlaista kiusaantunutta hiljaisuutta kuin aiemmin, vaan luonnollinen osa keskustelua. Kira näki syrjäsilmällään, miten Matsumoto oli ilmestynyt rakennusten lomasta ja lähestyi heitä kiirehtimättä.
"Mistä sinä halusit puhua?" Joanna kysyi. Naisen äänessä oli arka sävy.
Kira vilkaisi Matsumoton suuntaan ja tunsi rohkeutensa pettävän.
"Partiointijärjestelyistä", hän sanoi.
Joanna aukaisi silmänsä. Kira ei osannut sanoa, oliko nainen pettynyt vai ei.
"Voimmeko me katsoa niitä aamusta?" Joanna kysyi. "Minusta tuntuu, että kunnon yöunet tekisivät meille kaikille hyvää".
"Totta kai", Kira sanoi ja oikaisi itsensä. Hän kääntyi lähteäkseen, kun Joannan ääni tavoitti hänet.
"Entä miten sinä voit, Kira?"
Kira kääntyi katsomaan taakseen ruohikossa makaavaa naista. Tämän katse oli edelleen kiinnittynyt jonnekin purppuraiseen taivaanrantaan. Laskevan auringon säteet saivat hänen vaaleat hiuksensa näyttämään kuparinpunaisilta. Hän näytti kauniilta ja jollakin tapaa hauraalta.
"Minä voin hyvin", hän vastasi tasaisesti.
Joanna hymyili, mutta eleestä puuttui sen tavanomainen voima.
"Se on hyvä", hän sanoi hiljaa.
Kira lähti kävelemään takaisin kolmannen joukkueen parakkia kohden. Hän ohitti Matsumoton, joka tervehti häntä säteilevällä hymyllä ohi kulkiessaan. Kira jatkoi kulkuaan. Hän kuuli Matsumoton tervehtivän Joannaa ja tämän vastaavan naiselle. Vilkaistessaan olkansa yli hän näki Matsumoton istuvan Joannan vieressä nurmikolla, ystävänsä puoleen kääntyneenä. He näyttivät syventyneen keskusteluun. Kira käänsi katseensa takaisin rakennuksiin ja jatkoi kävelyään.
Hän tunsi itsensä pelkuriksi.
Joanna säpsähti hereille vuoteessaan. Hän nojasi toiseen kyynärpäähänsä ja kuunteli hetken yötä ympärillään. Kaikkialla tuntui olevan rauhallista. Hän vajosi takaisin vuoteelle ja jäi makaamaan levottomana kyljelleen. Hän tunsi niskansa hionneen ja tyynyn hänen päänsä alla olevan kostea. Hän veti itselleen toisen tyynyn ja tunsi olonsa viluiseksi. Joanna ei kyennyt muistamaan mitä unta hän oli nähnyt, mutta hän muisti yhä sen, miltä se oli hänestä tuntunut. Pelko ja ahdistus puristivat hänen rintaansa, vaikka hän koetti pakottaa itsensä rauhalliseksi.
Joanna kääntyi huokaisten ja haki parempaa asentoa. Hän veti toisen tyynyn päänsä alle ja koetti rentoutua nukahtaakseen. Maatessaan paikoillaan hän tajusi, että tyynyssä tuntui heikkona Kiran tuoksu. Hän makasi liikahtamatta, hengittäen syvään tuoksua keuhkoihinsa. Sitten hän ärähti vihaisesti ja veti tyynyn päänsä alta. Hän heitti sen lattialle.
Joanna makasi pitkän tovin hiljaa paikoillaan. Hän ei tahtonut ajatella, eikä tuntea. Jos hän oli aivan paikoillaan, hän saattoi hetkeksi unohtaa kaiken ja keskittyä vain hetkeen. Uni ei kuitenkaan enää tullut. Hän makasi yksin isossa vuoteessaan ja tiesi, ettei hän nukkuisi enää sinä yönä.
Kun hän puolta tuntia myöhemmin istui keittiössään aamutakkiin kääriytyneenä ja keitti itselleen teetä, kaikki tuntui etäiseltä ja vieraalta. Murhat, Kira, painajaiset, kaikki. Mikään ei tuntunut todelliselta, ei hänen elämältään. Aivan kuin hän olisi katsellut sitä kaikkea sivusta, todella ottamatta osaa. Teevesi kiehui. Joanna kaatoi sitä pannuun, poltti sormenpäänsä ja läikytti vettä pöydälle.
Hätäinen koputus ovelta sai hänet säpsähtämään ja läikyttämään lisää vettä.
"Mitä?" hän kysyi väsyneesti vaimealla äänellä.
Ovi raottui ja sisään kurkisti nuori nainen. Joanna tunnisti tämän kolmannen joukkueen jäseneksi.
"Anteeksi, kapteeni", hän sanoi. "Minun käskettiin toimittaa teille sana heti. Koko Seiretei on hälytystilassa".
"Mitä on tapahtunut?" Joanna kysyi valpastuen.
"Kapteeni Soifon löysi jahtaamansa joukkion. He käyvät taistelua parhaillaankin. Seiretei on suljettu toistaiseksi, kunnes tilanne selkiytyy. Teitä pyydetään toimistollenne heti. Jokaisen joukkueen täytyy olla välittömässä liikkumisvalmiudessa, mikäli tarvetta ilmenee", tyttö sanoi.
Joanna nyökkäsi.
"Minulta menee hetki vaihtaa vaatteet", hän sanoi.
"Minä odotan. Minua käskettiin saattamaan teidän toimistollenne shunpolla", tyttö sanoi.
"Kiitos. Odota tässä", Joanna käski ja lähti pukeutumaan ripeästi.
"Se niistä yöunista sitten", Siran totesi lakonisesti. Punapää oli ilmestynyt kolmannen joukkueen toimistolle hieman muiden jälkeen, näyttäen uniselta ja sangen äkäiseltä. Nainen haukotteli niin, että leukaperät rutisivat.
"Onko maastosta tullut uutta tietoa?" Joanna kysyi Kiralta.
Vaalea luutnantti pudisteli päätään.
"Viimeisin tieto oli, että he taistelevat", hän sanoi.
"Miksi me sitten olemme täällä?" Siran kysyi niskaansa haroen. Nainen näytti uniselta punaiset hiukset pörrössä sekä hihattomassa paidassaan. Hän harppoi sohvan luo päättäväisesti ja näytti harkitsevan parhaillaan, soveltuisiko se unien jatkamispaikaksi.
"Seiretei on suljettu varotoimenpiteenä kaikelta liikenteeltä", Joanna sanoi. "Kukaan ei pääse ulos tai sisään ennen kuin tilanne ratkeaa".
"Et vastannut kysymykseeni", Siran huomautti pöyhiessään parhaansa mukaan sohvatyynyä, joka muistutti rakenteeltaan enemmän kiveä kuin varsinaista pehmustetta.
"Meidän täytyy olla valmiita toimimaan, mikäli tilanne muuttuu", Joanna sanoi. "Siihen asti meidän oletetaan odottavan täällä".
"Vai sellaista", Siran murahti ja kävi pitkälleen. "Sehän kuulostaa sangen järkevältä. He taistelevat tuolla jossakin ja me odotamme täällä, josko jotakin sattuu tapahtumaan. Kätevää. Jos jotakin todella tapahtuu, meiltä menee vähintäänkin muutama tunti edes päästä paikalle".
"Niin pitkään kuin tilanne on epäselvä, me emme tiedä, onko muu Seiretei vaarassa", Joanna huomautti. "On vain järkevää, että osa meistä jää tänne".
"Vai niin", Siran sanoi. Hän käpertyi pieneksi sohvalla ja asetteli kivikovan sohvatyynyn päänsä alle miten parhaiten taisi. "Herättäkää minut siinä tapauksessa, että jotakin tapahtuu".
Hänen leponsa jäi kuitenkin sangen lyhytaikaiseksi, sillä Kyoraku ja Ukitake ilmestyivät muutamaa hetkeä myöhemmin toimiston ovelle. Kaksikko näytti kiireettömältä, mutta kummankin kasvoilta saattoi lukea heidän vakavuutensa.
"Iltaa", Kyoraku tervehti ja hymyili.
"Onko teillä uutisia maastosta?" Joanna kysyi nousten seisomaan.
Ukitake nyökkäsi vakavana.
"Heitä on kaikkiaan kolme", hän sanoi. "Soifon sai yhden heistä kukistettua, mutta he kärsivät raskaita tappioita koettaessaan vangita hänet. Loput kaksi pääsivät pakoon".
"He saivat jonkun kiinni?" Joanna toisti. "Onko hänet tuotu Seireteihin?"
"He päättivät pitää hänet toistaiseksi leirissään", Ukitake vastasi.
"Ovatko he vielä kuulustelleet häntä?" Joanna kysyi.
"Ovat koettaneet, mutta hän ei suostunut puhumaan", Kyoraku sanoi huokaisten. Miehen äänessä oli sävy, joka sai Joannan tuntemaan levottomuutta.
"Minua pyydettiin hakemaan Siran paikalle, jotta kuulusteluja voitaisiin jatkaa", Ukitake sanoi hiljaa.
Siran kohotti päätään unisena sohvalta. Hänen silmissään oli epäluuloinen katse.
"Minut paikalle?" hän toisti.
"Olen pahoillani", Ukitake sanoi. Hänen katseensa kertoi, että hän todella tarkoitti sanojaan.
Siran nousi istualleen. Naisen katseessa ei ollut jälkeäkään äskeisestä unisuudesta. Hän tuijotti pitkän tovin eteensä ja huokaisi sitten.
"Polttamaan taloja siis", hän totesi hilpeästi noustessaan sohvalta, mutta hänen kasvonsa olivat synkät. Ukitake väisti hänen katsettaan muistaen naisen aiemmat sanat.
"Sinuna laittaisin enemmän päälleni, kultaseni", Kyoraku huomautti lempeästi. "Ulkona on jo melkoisen viileä".
Siran kohautti olkiaan. Eleessä oli alistuvuutta ja turhautuneisuutta.
Joanna seurasi sisarensa liikkeitä ja tunsi kuvotusta.
"Sinun ei ole välttämätöntä mennä", hän sanoi.
Siran vilkaisi häntä ja virnisti vinosti. Eleessä ei ollut kuitenkaan todellista iloa, vaan ahdistusta.
"Eikö?" hän kysyi takaisin.
Joanna ei vastannut, sillä hänellä ei ollut siihen sanoja. Joihinkin tilanteisiin ne olivat riittämättömiä.
"Tulenko mukaan?" hän kysyi sen sijaan.
"Pysy täällä. Sinulla on töitä", Siran sanoi.
"Tule takaisin niin pian kuin pystyt", Joanna kehotti.
Siran nyökkäsi.
Joanna käänsi katseensa Kyorakuun ja Ukitakeen.
"Pitäkää hänet turvassa", hän sanoi teräksisellä äänellä.
"Minä lupaan huolehtia hänestä henkilökohtaisesti", Ukitake vastasi vakavana takaisin.
"Hei, minä en ole aivan avuton itsekään", Siran pisti happamana väliin.
"Pidä suusi ja ole vaiti, kun aikuiset neuvottelevat".
Siran pyöritteli silmiään mielenosoituksellisesti.
Kyoraku, Ukitake ja Siran saapuivat tilapäiseen leiriin miltei kahta tuntia myöhemmin. Joukot olivat koonneet pienen telttaleirin metsäaukiolle. Osa miehistä oli asetettu vartioon leirin ympärille, osa jatkoi yhä karkuteillä olevien hyökkääjien jahtaamista. Siran pisti merkille sen jännittyneen odottavan tunnelman, joka leiristä huokui. Osa pelkäsi, osa odotti malttamattomina jotakin tapahtuvaksi. Muutama oli haavoittunut, osa vakavastikin. Heidän kipunsa Siran aisti kaikkien selvimpänä. Polttavat aallot, tykyttävä kipu, valkohehkuinen tuska. Ne kaikki sekoittuivat yhdeksi sakeaksi kivun ilmapiiriksi, joka tuntui leijuvan raskaana leirin yllä.
Siran tunsi heikotusta. Hän koetti sulkea tuntemukset mielensä ulkopuolelle, muttei kyennyt siihen kunnolla. Heikko vaikerrus ja tuskaisat huudot täyttivät hänen ajatuksensa, kun he astuivat leiriin. Ukitake hänen vierellään tuntui huomaavan muutoksen hänen olemuksessaan.
"Oletko kunnossa?" mies kysyi huolestuneena.
Siran nyökkäsi.
"Minä aistin heidät", hän sanoi hiljaa.
Ukitake katsoi telttojen suuntaan, eikä kysynyt enempää. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui tiukaksi ja katseensa levottomaksi.
"Tulehan", Kyoraku sanoi rauhoittelevalla sävyllä. "Koetetaan tehdä tämä nopeasti, jotta pääset takaisin nukkumaan, kultapieni".
Siran nieli ärhäkän vastauksensa, sillä hän tajusi olevansa todella samaa mieltä kapteenin kanssa. Hän antoi taluttaa itsensä kyynärvarresta isointa telttaa kohden. Vartio teltan edustalla laski heidät kulkemaan suoraan sisälle.
Kapteeni Hitsugaya istui telttaan pystytetyn pöydän äärellä. Hän nosti katseensa kuullessaan tulijat.
"Hyvä", hän sanoi lyhyesti nähdessään Siranin. "Tarvitsetko jotakin vai voitko aloittaa heti?"
Siran ei kiinnittänyt häneen huomiota. Hänen huomionsa oli vienyt isokokoinen ja romuluinen mies, joka istui kahlehdittuna ja kahden miehen vartioimana teltan toisella laidalla. Hänen mustat pitkät hiuksensa oli sidottu poninhännälle. Jyrkkäpiirteisiä kasvoja eivät olleet parta tai viikset pehmentämässä. Siranin astuessa askeleen lähemmäs miehen tummissa silmissä välähti, mutta hän ei silti nostanut katsettaan maasta.
Siran ei osannut kuvailla sanoin, miltä miehen kohtaaminen tuntui. Häntä ympäröi vahvana voimakkuuden tunne, joka ei muodostunut pelkästään hänen fyysisestä koostaan, vaan siitä tahdonvoimasta, joka miehestä suorastaan säteili. Hänen olemuksensa voimasta huolimatta Siran ei kyennyt aistimaan pahantahtoisuutta, vaan pikemminkin päättäväisyyttä sekä lopullisuutta.
"Hän ei tehnyt vastarintaa pidätettäessä, joskin hyökätessämme hänen ja hänen tovereidensa kimppuun moni haavoittui", Hitsugaya totesi hänen selkänsä takaa.
Mies nurkassa ei sanonut mitään. Hän vain istui ääneti, keneenkään katsomatta.
"Minä tarvitsen hieman rauhaa", Siran totesi hajamielisesti. "Älkää häiritkö minua". Hän astui lähemmäs miestä, seisahtuen muutaman askeleen päähän tästä. Sitten hän polvistui tämän eteen.
"Varovasti", toinen miestä vartioivista sotilaista sanoi.
Siran tuskin huomasi häntä. Hän katsoi miestä edessään.
"Minä aion koskettaa sinun kättäsi", hän sanoi. "Minä en satuta sinua, jollet anna siihen aihetta".
Mies hänen edessään ei vastannut, eikä eleelläkään osoittanut kuulleensa sanaakaan. Siran ojensi toisen kätensä ja hipaisi varovasti miehen kahlehditun käden kämmenselkää. Kosketus vahvisti hänen aiemmat tuntemuksensa miehestä moninkertaisiksi ja sai hänet hetkeksi haukkomaan henkeään.
Sitten hän veti syvään henkeä ja sukelsi.
Huone oli tällä kertaa keskikokoinen. Se oli siistin järjestelmällisesti sisustettu. Värit olivat hillittyjä ja toisiinsa sointuvia. Iltapäivän auringon säteet paistoivat ikkunasta sisään. Seinille oli asetettu kaunistekoisia katanoita sekä muutama hiilipiirros. Lattialla oli matala pöytä, nurkassa koruton futon. Koko huone henki yksinkertaista ja tiukan kurinalaista järjestystä.
Siran seisoi ikkunan äärellä ja tarkasteli näkymää edessään. Kookas mies oli polvillaan pöydän äärellä. Hänen edessään oli teekuppi. Mies ei koskenut siihen, muttei katsonut Siraniinkaan.
"Kuka sinä olet?" mies kysyi häneltä.
"Siran", Siran vastasi, vaikka hän tiesi, ettei nimi sanonut miehelle mitään.
Mies nyökkäsi hiljaa. Hän piti edelleen katseensa suunnattuna suoraan eteensä.
"Minä olen Saburo", hän sanoi. "Sen sinä kuitenkin tiesitkin".
Siran nyökkäsi. Hän oli aistinut miehestä joitakin asioita saapuessaan. Lisäksi hän tunsi muiden kutkuttelevan aivan pinnan alla. Jos hän ojentaisi kätensä, ne olisivat hänen. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja odotti.
Saburo kääntyi ensimmäistä kertaa katsomaan Sirania. Hänen tummien silmiensä katse oli vakaa.
"Sinä luet ajatuksia", hän totesi.
"Sitäkin", Siran totesi lyhyesti. Hän ei nauttinut tehtävästä, joka hänelle oli annettu. Miehen tyyni suhtautuminen teki hänen olonsa entistä epämiellyttävämmäksi. "Tahdotko sinä kertoa, mistä on kyse?"
"Jos minä en kertonut heille, miksi minä kertoisin sinulle?" Saburo kysyi takaisin.
Siran ei keksinyt ainuttakaan hyvää syytä, joten hän tyytyi olemaan vaiti. Saburo käänsi katseensa takaisin teekuppiinsa.
"Minun on pakko etsiä itse vastaukset, jollet tahdo auttaa minua", Siran huomautti. Hän ei tiennyt miten vahvalla otteella mies hänen edessään suhtautui logiikkaan, mutta se oli hänen mielestään yrityksen arvoista.
"Jos sinun täytyy", Saburo vastasi lakonisesti.
Siran tunsi ärtyvänsä. Miksi hän poti syyllisyyttä samaan aikaan kun hänen edessään oli mies, joka oli viillellyt kolme ihmistä tunnistamattomiksi kujanteella ja hyökännyt myöhemmin kahden muun kimppuun? Miksi hän epäröi?
"Sinä olet pelkkä murhaaja", hän sanoi halveksuen ääneen ja pudisteli päätään.
Saburon katseessa välähti.
"Minä en ole murhannut ketään", hän sanoi.
Siran kohotti kulmiaan yllättyneenä sanat kuullessaan. Hän tiesi, ettei mies valehdellut. Se olisi ollut mahdotonta siellä, missä he nyt olivat.
"Mitä tarkoitat?" hän kysyi hämmentyneenä.
Saburo vilkaisi häntä ärtyneenä.
"Se ei ole sinun asiasi", hän sanoi. Mies tuijotti pitkän aikaa vastapäistä seinää äkäisenä, mutta luovutti sitten. "Minä aion palauttaa ystäväni maineen ja puhdistaa hänen nimensä".
"Ystäväsi maine?" Siran toisti.
"Souta oli hänen nimensä", Saburo sanoi ja hymähti sitten kyynisesti. "Mutta sen sinä varmasti tiesitkin jo".
Siran tuijotti miestä edessään. Hän muisti Joannan sanat kirjastolla. Souta oli johtanut projektia, joka tutki reiryuokua yli sata vuotta sitten.
"Kerro minulle kaikki", hän ehdotti.
"Miksi?" Saburo kysyi takaisin epäröiden.
"Ei ole tietenkään pakko", Siran totesi käytännöllisesti. "Me voimme istua täällä kunnes minä kyllästyn ja revin tiedot väkisin päästäsi tai kunnes joku ulkopuolella tulee epäluuloiseksi tämän kestäessä ja lynkkaa sinut. Jälkimmäinen olisi erityisen ikävää, koska pää kainalossa ystäväsi nimen puhdistaminen voi osoittautua jokseenkin vaikeaksi".
Saburo oli pitkän tovin hiljaa pohtien naisen sanoja.
"Se on pitkä tarina", mies sanoi vastahakoisesti.
"Kerro sitten vähän nopeammin".
Joanna istui pöytänsä ääressä ja haukotteli nyrkkiinsä. Kello lähestyi neljää aamuyöllä. Koskematon teekuppi hänen edessään höyrysi hiljakseen. Kira makasi sohvalla, jonne Joanna oli komentanut miehen. He nukkuisivat vuoroissa, kunnes tilanne selkiytyisi. Samoin oli joukkueen laita. Puolet oli vartiossa, puolet lepäsi. Kira ei kuitenkaan ollut saanut unta, vaan makasi sohvalla kattoa tuijottaen. Hän epäili, että harva kolmannessa joukkueessa nukkui juuri nyt.
"Uskotko sinä todella, että kumpikaan meistä saa nukuttua tänä yönä?" hän kysyi lopulta.
Joanna poimi teekupin käteensä ja nuuhkaisi sitä.
"Levänneinä me olemme tehokkaampia", hän totesi laimeasti.
"Se edellyttäisi sitä, että me oikeasti nukkuisimme", Kira huomautti.
"Se on silti järkevin tapa toimia", Joanna sanoi terävästi. Hän huokaisi ja laski kupin takaisin pöydälle. "Mitä muutakaan me voimme tehdä?"
Kira ei vastannut.
Joanna työnsi edessään höyryävän kupillisen kauemmas. "Minä en tahdo enää yhtään kupillista teetä".
"Ehkäpä me voisimme pyytää jotakuta hakemaan jotakin syötävää", Kira koetti ehdottaa sovitellen.
Joanna huokaisi.
"Ei minulla ole nälkä", hän sanoi.
"Ei minullakaan, mutta aivan kuten me tarvitsemme lepoa, me tarvitsemme ruokaa", Kira totesi järkevästi.
Joanna mulkaisi miestä.
"Minä joskus ihan vilpittömästi inhoan sitä, että sinä olet aina niin pirun järkevä", hän totesi.
"En aina", Kira totesi kevyesti.
Joannan silmät kaventuivat hänen huomatessaan miehen pienen piikin. Hän oli aikeissa vastata, kun koputus ovelta keskeytti heidät.
Saapuja osoittautui Soifonin viestinviejäksi. Joanna tarjosi hänelle tuolia, mutta mies oli liian kiireinen asettuakseen aloilleen, vaan jäi seisomaan ovensuuhun.
"Kapteeni Soifon pyysi minua toimittamaan teille seuraavan viestin ja viemään vastauksenne hänelle. Hän painotti erikseen, miten ensiarvoisen tärkeää on, että kolmas joukkue pysyy olosuhteista huolimatta Seireteissä", mies sanoi.
"Hyvä on", Joanna sanoi kärsimättömästi. "Mistä on kyse?"
"Kapteeni Soifon valittaen ilmoittaa, että sisarenne Siran on kadonnut. Hänet nähtiin viimeisen kerran kuulustelujen aikaan, mutta heidän pitäessään taukoa sisarenne katosi. Samoihin aikoihin katosi myös hänen kuulustelemansa mies. Kummankaan olinpaikasta ei ole varmuutta, vaikkakin kapteeni Soifon uskoo heidän lähteneen yhtä aikaa", mies sanoi.
Joanna tuijotti miestä edessään epäuskoisena.
"Siran on kadonnut?" hän kysyi epäuskoisena.
"Kapteeni Soifon ilmoitti, että etsinnät aloitettiin välittömästi, mutta hän halusi teidän tietävän asiasta ensimmäisenä", mies jatkoi. Hän piti hetken epäröivän tauon ja katsoi sitten tiukasti naista edessään. "Minkä vastauksen te tahdotte kapteeni Soifonille jättää?"
Joanna vajosi takaisin istumaan pöytänsä taakse. Hän hautasi hetkeksi kasvonsa käsiinsä ja henkäisi syvään. Sitten hän kohotti katseensa.
"Viekää kapteeni Soifonille sana, että olen saanut hänen viestinsä ja ymmärrän", hän sanoi. "Ei muuta".
Mies nyökkäsi ja teki pikaisen kumarruksen. Sitten hän oli jo poissa.
"Se ei välttämättä tarkoita mitään", Kira sanoi. Hän oli noussut istumaan sohvalla miehen tullessa. "Siran on todennäköisesti kunnossa".
"Totta kai hän on kunnossa", Joanna ärähti. Naisen katseessa taistelivat kuitenkin huoli ja epätoivo. Hän nousi jaloilleen ja harppoi ikkunan ääreen. Joanna oli katsovinaan ulos, mutta hän tahtoi todellisuudessa kääntää selkänsä Kiralle. Hän ei tahtonut tämän näkevän itseään tällaisena hetkenä. Hän tunsi kyynelten polttelevan luomiensa takana ja räpytteli kiivaasti. Hän koetti pakottaa itsensä analysoimaan viestinviejän sanoja järkevästi. Siran oli kadonnut leiripaikalta, mutta se ei välttämättä liittynyt kadonneeseen vankiin. Joanna pudisteli päätään heti asiaa ajateltuaan. Oli äärimmäisen epätodennäköistä, että kyseessä olisi ollut sattuma. Siran oli lähtenyt yhtä aikaa vangin kanssa leiristä, kenenkään huomaamatta. Oleellisin kysymys olikin, oliko hän lähtenyt vapaaehtoisesti vai pakotettuna?
Joanna koetti pakottaa itsensä rauhalliseksi. Hänellä ei ollut syytä huoleen. Siran oli kykenevä taistelemaan itsekin, hän intti itselleen. Tämän kykyjen valossa oli vaikea uskoa, että kukaan olisi voinut viedä hänet väkisin. Mutta jos nainen olisi lähtenyt vapaaehtoisesti, miksei hän olisi jättänyt sanaa kellekään lähdöstään, vaan olisi paennut tauon aikana vangin kanssa?
Joanna tunsin huolen sisällään kiertyvän tiukaksi mytyksi. Hän muisti kujalla näkemänsä ruumiit, muisti miten hänen oma hyökkäyksensä oli päättynyt hänen keuhkonsa läpäisevään terään. Siranilla ei ollut hänen kykyjään, tämä kykeni vaikuttamaan toisten mieliin. Se oli heikko lahja avoimella taistelukentällä. Joanna ei myöskään voinut olla pohtimatta, oliko mahdollista että heidän kohtaamansa hyökkääjät kykenivät väistämään tämän kykyjä aivan kuten he olivat väistäneet hänenkin kykyjään.
Joanna huokaisi hiljaa ja tuijotti ulos hämärään. Hän näki omien kasvojensa heijastuksen lasista ja näki hetken välähdyksenä sisarensa piirteet omissa kasvoissaan. Siran, paksukalloinen ja alati jurottava Siran. Tämän itsepäisesti pystyyn pyrkivät punaiset hiukset sekä kirkkaansinisinä loimuavat silmät, jotka vaativat vastauksia ja rehellisyyttä. Naisen tapa kohauttaa harteitaan huolettomasti sekä samalla kyky ladata pieneen eleeseen niin paljon tunteita. Hänen raivostuttava tapansa kierrellä keskustelussa ja laukoa totuuksiaan. Silti aivan yhtä varmasti kuin naisen onnistui saada muut raivoihinsa, aivan yhtä varmasti hänen tiesi olevan paikalla, kun häntä tarvittiin. Siran teki aina oman osuutensa, eikä koskaan pyytänyt mitään vastineeksi. Naisen tapa olla lähellä olematta tunkeileva, tapa olla läsnä vaatimatta toiselta mitään. Se oli aivan yhtä kiinteä osa Sirania kuin hänen ainaiset piikkinsä ja naljailunsa.
Joanna tunsi puristavansa kynsiään kämmeniään vasten. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa tuntien, miten henki kulki katkonaisesti. Hän koetti pakottaa ajatuksensa huudoksi ja kutsua sisartaan, mutta tämä ei vastannut. Joko tämä ei kuullut tai ei kuunnellut. Tai ehkäpä, pieni ääni hänen päänsä sisällä, ehkäpä tämä ei ollut enää kuuntelemassa. Joanna ravisteli kuitenkin päätään karkottaakseen äänen. Hän ei voinut uskoa sitä, ei halunnut uskoa. Siran oli kunnossa, hän tiesi sen.
"Joanna".
Joanna säpsähti. Hän oli hetkeksi unohtanut Kiran läsnäolon. Mies seisoi aivan hänen takanaan. Hän koetti kiivaasti räpytellä silmiään. Sitten hän tunsi Kiran kädet varovaisina harteillaan. Hän antoi miehen vetää itsensä tätä vasten ja kietoa kätensä hänen ympärilleen lohduttavina. Koko sen ajan hän kamppaili kyyneleitään vastaan.
Vasta kääntyessään kohtaamaan Kiran myötätuntoiset silmät hän tunsi, ettei kyennyt enää pidättelemään kyyneleitään. Kira piteli häntä varovaisesti, silittäen varovaisesti kädellään hänen selkäänsä.
"Kaikki järjestyy", mies kuiskasi hänelle kerta toisensa jälkeen.
Joanna ei tiennyt uskoako miestä vai ei, mutta hän tarttui silti sanoihin kuin pelastavaan rukoukseen.