A/N: Edelleen Minas Tirithissä.

Oli iltapäivä, mutta ajankohdasta huolimatta Legolas lokoili yhä sängyssä ja ihailevin silmin katsoi vierellään syvää ja rauhallista unta nukkuvaa Azailaa.

Kauniiksi Legolas oli neidon jo alusta alkaen mieltänyt, mutta vasta nyt, kun neidon kiehtovat silmät olivat kiinni ja hänen lempeä äänensä vaiti, Legolas saattoi keskittyä tämän kasvonpiirteisiin.

Mustat hiukset kiilsivät auringon paisteessa ja sileällä otsalla kauniisti kaartuvat kulmat sekä suljettujen silmien ripset toistivat hiusten väriä. Nenä oli siro ja hieman pysty päästään ja sen alla olevien, kevyesti yhteensuljettujen huulten amorinkaari syvä ja suupielet kohottautuneet ylöspäin luoden neidon huulille ikuisen hymyn häiveen. Leuan keskellä oli pieni vako ja leukapielet nousivat pehmeänä kaarena ylös suippopäisiin korviin.

Legolasin katse jäi neidon korviin ja hänen huulilleen nousi pieni, vino hymy, kun hän muisti Azailan syvät, nautinnosta kertovat henkäisyt Legolasin suukotellessa neidon herkkiä korvia. Eivätkä korvat olleet edes Azailan herkin kohta, sen oli Legolas oppinut, kun intohimo, joka oli kipinöinyt leirissä, oli leimahtanut liekkeihin ja roihunut läpi kuluneen yön.

Auringon kulku toi säteet Azailan kasvoille ja häiriintyneenä niiden valosta neito siirtyi unissaan pois niiden ulottuvilta, lähemmäksi Legolasia.
Hento ruusun tuoksu leijaili Legolasin nenään aivan kuten silloinkin, kun hän ja Azaila tapasivat ensimmäisen kerran, vain pari viikkoa sitten.

On uskomatonta, Legolas mietti, kuinka vähässä ajassa saattoi tapahtua niin paljon. Vielä toista viikkoa sitten olin mieleltäni vakaa ja rauhallinen haltia, joka uskoi sillä hetkellä kohtaavansa vaativia taisteluja pimeyden voimia vastaan, mutta sitten Azailan ja minun tieni ristesivät ja nyt Azaila on kaikki, mitä minulle merkitsee; kaikki, miksi elän.
Ja miten vähän siihen tarvittiinkaan; vain muutama lohdutuksen sana häneltä ja hänen lempeä olemuksensa, ja minä olin mennyttä haltiaa, Legolas naurahti ääneti itselleen, päätäänsä hiljaa pudistaen.

Katsoessaan yhä nukkuvaa Azailaa Legolas tunsi oudon aistimuksen sydämessään. Hän oli tuntenut sen jo kerran aikaisemminkin, Dunhargin leirissä, heidän suudellessaan, mutta nyt tunne oli voimakkaampi; aivan kuin hänen sydämensä olisi äkisti muuttunut liian pieneksi.
Hän hengitti syvään kuin yrittäen luoda sydämelle tilaa laajentua rinnassaan, kun samassa hänen korvissaan kaikui yksittäinen lause hänen isänsä, kuningas Thranduilin, käyttämästä siunauksesta, jonka tämä lausui toisilleen lupautuneille haltiapariskunnille:
"Suurimmankaan sydämen rajat eivät riitä, kun rakkaus täyttää sen."

Sanojen voima tyhjensi Legolasin ajatukset, pysäytti hänen aloilleen ja hetkeen hän osannut muuta kuin tuijottaa Azailaa. Ja ymmärsi rakastavansa häntä.

Auringon valo tunkeutui läpi Azailan suljettujen luomien herättäen hänet lopullisesti. Hän aisti toisesta vartalosta hehkuvan lämmön ja raikkaan, metsäisen tuoksun. Hän avasi silmänsä ja kohtasi taivaansinisen, täynnä lempeyttä olevan katseen.
- Huomenta, Azaila toivotti Legolasille ja haltian kasvoille nousi onnellinen hymy.
- Huomenta, Legolas vastasi hänelle. - Tai pikemminkin iltapäivää, Legolas oikoi.
- Iltapäivää? Azaila kysyi silmänsä pyöreinä ja hän kohottautui käsivartensa varaan suunnaten katseensa ikkunaan, josta tulvi korkealla taivaalla loistavan auringon valo. - Onko päivä jo noin pitkällä? Hän ihmetteli ja käänsi katseensa takaisin Legolasiin kysyen: - Mikset herättänyt minua?

Hetkeen Legolas ei vastannut mitään Azailalle, katsoi vain häntä vakavin mutta iloisin silmin, joiden sävy oli äkisti tummunut.
- Legolas? Azaila kysyi hiljaa, sillä jokin haltian katseessa sai hänen niskahiuksensa pörhistymään.

Aivan kuin unesta heränneenä haltia räpäytti silmiään ja sanoi: - Olit unesi ansainnut. Sitä paitsi, hän jatkoi, veti Azailan takaisin makuulle ja painoi kiinni rintaansa, - halusin pitää sinut vielä vain itselläni... Azaila, mela en' coiamin.

Legolasin viimeisten sanojen ymmärtäminen vei Azailalta kaksi sydämen lyöntiä. Hänen silmänsä laajenivat ja niiden epäuskoinen katse lukittui haltian silmiin. Ja ennenkuin Azaila ehti sanomaan mitään, niin Legolas lausui hänelle: - Amin mela lle, Azaila.

Kolme pientä sanaa, mutta yhteen liitettyinä merkitykseltään niin suuria.
Ne saivat väreet juoksemaan Azailan iholla, hänen sydämensä jättämään lyöntejä väliin, hengityksensä lakkaamaan.
Niin useasti hän oli kuullut noita sanoja jaettavan neitojen ja nuorukaisten kesken. Hänen äitinsä ja isänsä olivat lausuneet niitä toisilleen lähes päivittäin. Ja niin monesti hän oli miettinyt, miltä niiden kuuleminen tuntuisi. Olisiko se iloa ja riemua, tuhansia tähdenlentoja taivaalla, halua säilöä hetki pulloon, jotta voisi nauttia siitä yhä uudelleen ja uudelleen?
Ja kyllä, se tunne oli niitä, mutta se oli myös rauhaa ja turvaa, joiden alla oli hento epäilys siitä, että kaikki tapahtuisi liian nopeasti.
Mutta tuo miete jäi tunteista vahvimman alle. Se tunne oli tietoisuutta, että hän, Azaila, koki samoin kuin Legolas; hän tiesi sisimmässään, että Legolas olisi hänelle se yksi ja ainoa elämän rakkaus, aivan kuten hänkin olisi Legolasille.
Ja hän vastasi Legolasin sanoihin niillä sanoilla, joilla toisen rakkauden tunnustamiseen vain saattoi vastata: - Amin mela lle, Legolas.

mela en' coiamin = elämäni rakkaus

Amin mela lle. = Minä rakastan sinua.