Luku 9.

… Ghzzz…

"Midä? E- ei, oodata!"

… Schup…

"Enkä kyllä ole ikinä pitänyt tuosta rumasta kielestäsi, ehkä sille voitaisiin tehdä jotain."

… Rrrrztrzzzhh….

"Saisiko olla kahvia?"

"Kyllä, kiitos." Saksa huokaisi Suomen mielestä hieman jopa helpottuneen kuuloisasti. Oliko tämä odottanut jotain muuta? Oliko Saksa mahdollisesti pelännyt hiljaa itsekseen Suomen näkevän hänet uhkana ja jopa häätävän tämän sen kummempia miettimättä kotoaan pois?
"Minäkin voisin haluta!" Italia ilmoitti nopeasti, harkitsi kerran takaisin pöydälle istumista, mutta päätyi lopulta istumaan Saksaa vastapäiselle tuolille. Suomi nyökkäsi hymyillen ja pujahti Italian ohitse keittiön puolelle. Hän kuitenkin pysähtyi uudelleen vain tuijottamaan eteensä.
"Aivan!" Italia huudahti ja pyörähti tuolillaan ympäri, "Veli ja minä unohdimme lähettää sen uuden pastalastin, joten toin sitä hieman nyt!" Suomi hymyili näylle puolella naamallaan ja yritti miettiä miten hän löytäisi tuon pastakasan alta kahvipannua, tai keittiötä laisinkaan.
"Ki-kiitos?" Hän kiitti, yrittäen olla kuulostamatta hämmästyneeltä. Sitten hän rohkaisi mielensä ja lähti pastakasan kimppuun, siirrellen niitä ja yrittäen etsiä keittiötään kasan alta.

"Pasta ei kuitenkaan taida olla ainoa syynne täällä oloon…" Suomi totesi mennen suoraan aiheeseen.
"… Olet oikeassa." Saksa vastasi jäykästi, "Olemme tulleet epävirallisesti keskustelemaan kanssasi." Pastapaketti oli jäänyt Suomen käteen kun hän kääntyi katsomaan Saksaa.
"Puhu sitten." Hän sanoi ja huomasi huomioivansa pieniä yksityiskohtia puhuttelemastaan valtiosta. Hyvin tarkkaan huolitellun ulkomuotonsa altakin hänestä paljastui tarkkoihin silmiin mustelmia ja ruhjeita, joista näki kuinka paljon hän oli oikeasti viime aikoina kokenut. Saksan oikeaa poskea esimerkiksi koristi ilkeästi sinertävä mustelma ja Suomi tajusi hymyilevänsä tajutessaan kuka sen oli aiheuttanut. Ei tainnut Tanskakaan ihan taisteluitta luovuttaa.

"Hyvä on." Saksa sanoi puhaltaessaan ilmoja pihalle keuhkoistaan ja laskiessaan kätensä pöydälle. Tino vannoi näkevänsä pientä väsymystä hänen silmissään, mutta kääntyi jatkamaan etsimistään ennen kuin ehti huomioida asiaa sen tarkemmin.
"Ensiksikin, onnittelut veljesi kukistamisesta," Suomi huomioi miten Saksa käytti Venäjästä nimitystä veli ja hän siristi hieman silmiään, "Mitä olen kuullut tarinoita, suoriuduit haasteesta sinnikkyydellä, jota ei voi kuin vain ihailla." Saksa huokaisi jälleen pitäessään taukoa.
"Kiitos." Suomi sanoi väliin.
"Mutta ympärilläsi soditaan vielä ja tulee hetki, jolloin joudut uudelleen valitsemaan puolesi. Silloin kaikki ei tule sujumaan niin yksiselitteisesti, sillä sota vaikenee joka hetki vaikkemme huomaisikaan sitä. Ympärilläsi oleva sota tulee koskettamaan jälleen myös sinua, vaikka yrittäisit irtautua siitä."
"Tarkoitat sinun ja Venäjän välistä sotaa." Suomi sanoi jälleen väliin.
"Niin tarkoitan." Saksa myönsi.

"Hyökkäät pian Norjan taloon ja kierrät sitten ylitseni." Suomi kääntyi jälleen vieraidensa puoleen ja osoitti pastalaatikolla yläpuolelleen, piirtäen kuvitteellista karttaa ja näyttäen Saksan kuvitteellista kulkureittiä, "Jolloin joudut kulkemaan myös minun alueeni läpi." Hän näpäytti vasenta kättään.
"Tai riippuen tilanteesta…" Hän osoitti laatikolla myös muita ruumiinosiaan jotka kuuluivat Lappiin. Saksa katseli esitystä vaitonaisena ja nyökäytti hitaasti päätään. Italia oli jo ehtinyt menettää mielenkiintonsa, tai ehkä hän kuunteli, mutta päällepäin hän näytti olevan kiinnostuneempi pöydältä löytyneestä paperista josta hän yritti tavailla suomenkielisiä sanoja.
"Ja olet nyt tullut pyytämään läpikulkua alueilleni." Suomi päätti esityksen kääntymällä takaisin touhujensa ääreen.
"Melkein. Mutta valitettavasti olet hieman väärässä." Saksa korjasi ja Tino tunsi lihastensa jännittyvän kuin valmiina puolustautumaan, "Pyrkimykseni tällä tapaamisella ovat… Hieman suurieleisempiä."

Saksa huokaisi vielä ja jatkoi sitten puhumistaan.
"Tanska ei suostunut kanssani yhteistyöhön, joten minun oli tehtävä mitä minun piti. Norjan kohtalo tulee valitettavasti olemaan samankaltainen, sillä hänkin on minua vastaan. Mutta hänkin… Norja ei tule kestämään kuukautta pidempään." Hän vakuutti, "Jonka jälkeen olisi sääli joutua taistelemaan sinuakin vastaan, sillä meillä sentään on yhteinen vihollinen."
"Minä olen sotani jo sotinut." Suomi näpäytti, "Minun ei tarvitse enää taistella tässä sodassa."
"Jos saisit tilaisuuden siihen, jättäisitkö kostamatta?" Sanoi yllättäen Italia, käyttäen täysin samoja sanoja kuin Norja aikaisemmin, mutta hänen äänensä ei ollut yhtä kylmä kuin Norjalla oli ollut. Italia kysyi saman kysymyksen enemmänkin iloisesti, kuin ilmoittaen tietävänsä kuka kysymyksen oli kysynyt ja mitä siihen oli vastattu.
"Italia." Saksa varoitti hiljaisella äänellä ja kuului läps! Kun Italia läimäytti kätensä suulleen.
"Scusa!" Hän voihkaisi käteensä. Suomi oli ehtinyt jo kaivautua pastakasan lävitse, löytänyt kahvipannunsa ja oli laittamassa hellaansa tulta, kun hän jämähti taas tuijottamaan. Yhteensattumako?

"Asiahan on näin, " Saksa jatkoi Italian aiheuttaman hämmennyksen selvittääkseen, "Että tarjoan sinulle tilaisuutta taistella uudelleen Venäjää vastaan ja järjestää asiat kuten ne olisi pitänyt mennä. Käydä sotaa minun kanssani-"
"Ja hävitä kanssasi?" Suomi kysyi.
"Ei Saksa häviä!" Italia ilmoitti, "Saksa voittaa Venäjän! Saksa on vahva."
"Italia…" Saksa sanoi pyytäen tätä rauhoittumaan.
"Che cosa?" Italia kysyi surullisesti keskeytyksestään, "Mutta se on totta! Sinä sanoit sen itse."
"Hnnh…" Saksa painoi päänsä alas miettiäkseen tarkkaan sanojaan, "Se on kyllä totta. Tarkoitukseni eivät ole hävitä Venäjälle."
"Entäpäs Englanti?" Suomi kysyi mittaillessaan pannuun kahvinpuruja, "Ja Amerikka?"
"Heidän mielipiteillään ei ole väliä." Saksa vastasi.
"Hmmh." Suomi hymähti.
"Kenenkään mielipiteellä ei ole enää väliä. Venäjä tulee kaatumaan, halusit sitä tai et."
"Sillä ei olekaan ollut viimeaikoina mitään väliä mitä minä haluan, tai mitä minä en halua."

"Joten mitä sinä haluat?" Saksa kysyi ja sai Suomen havahtumaan, "Jos sillä ei ole ollut väliä, niin nyt minä sen sitten sinulta kysyn: Mitä sinä haluat? Mitä ajattelet tästä kaikesta? Mikä on sinun mielipiteesi?"
Suomi ei osannut heti sanoa. Mitä hän tässä tilanteessa haluaisi? Mitä hän voisi sanoa?
"Öh…" Vaikka hän ei saanutkaan puhuttua, Saksa ei keskeyttänyt hänen miettimistään, vaan odotti. Hänellä ei ollut kiire, hän voisi odottaa vastausta. Suomi huokaisi, kuitenkin jollain tapaa kiinnostuneena tästä vapauden tunteesta, jonka Saksa hänelle loi. Kuin hänellä, suhteellisen pienellä valtiolla, olisi oikeasti merkitystä.

"Minua kaduttaa se mitä tuli tehtyä, ja mitä ei tullut tehtyä." Hän aloitti tutulla lauseella, "Jos saisin mahdollisuuden, kävisin sodan täysin alusta uudelleen, ja tällä kertaa taistelisin itsekin. Alusta asti. Minä tahdoin nähdä jo alussa, miten Venäjän hymy hyytyisi ja hän joutuisi pakenemaan. Ja lopultahan minä sain sen minkä halusin, liian isoin korvauksin. Se ei tuntunut voitolta. Se oli kuin katkerin häviö, minkä olen ikinä kokenut. Joku sanoi ettei tämän paremmin olisi voinut taistella ja siihen minä… Minä… Taisin heittää tuolin sitä ihmistä päin…" Suomi muisti ja säikähti. Teinköhän minä oikeasti niin?
"Joten…" Saksa tohti sittenkin puhumaan väliin, "Mitä sanot? Tekisitkö yhteistyötä kanssamme?"
"Veh!" Italia äännähti innoittavasti. Suomi puhalsi ilmat keuhkoistaan, ja lyhyen harkinnan jälkeen hän pudisti päätään.

"En… En minä halua lähteä teidän valssianne tanssimaan. Minä…" Suomi naurahti huomaamattaan ja hymyili laskiessaan katseensa pöytään, "Siitä puolueettomuudesta nyt ei ole enää mitään jäljellä, mutta en halua asettua kummallekaan taistelevista osapuolista. Se oli hyvä kun sain käydä sotaa itsekseni, niin etten ollut suuremmissa sopimuksissa mukana. Liian suuriluontoista minulle."
"…" Saksa ei kommentoinut.
"Ja olisihan se parempi pysytellä nyt poissa jaloista!" Suomi jatkoi, "Parannella haavoja ja…"
"Et sinä oikeasti halua vain istua sivussa." Saksa huomautti ja se kyllä osui ja upposi. Tino suoristi selkänsä kuin sähköiskun saaneena ymmärtäessään sen olevan totta.
"E-…"
"Joten miksi jäisit paikallesi kun voisit mennä eteenpäin?" Saksa kysyi.
"Minä…" Mutta enempää Suomi ei osannut sillä hetkellä sanoa. Saksa odotti hetkisen, huokaisi, ja nousi sitten seisomaan.

"Sinulla on aikaa miettiä." Hän sanoi, "Sillä minun on mentävä. Palaan kuitenkin ja oletan silloin saavani vastauksen. Pyytäisin nyt, Suomi, että mietit mitä mahdollisuuksia sinulla on, muutenkin, kuin vain taisteluissa. Keitä on jäljellä, joihin voisit tukeutua?" Saksa jätti tuon kysymyksen roikkumaan ilmaan ja hän kääntyi lähteäkseen.
"Ve~! Odota minua!" Italia ilmoitti olemassaolostaan.
"Italia." Saksa kuitenkin kääntyi ympäri, "Älä tällä kertaa seuraa minua, vaan mene kotiisi."
"Veh? Mutta en minä halua!" Italia huudahti. Suomi havahtui vasta silloin äskeisen kysymyksen uumenista.
"Hetkinen!" Hän kääntyi ympäri ja hypähti olohuoneen puolelle, kaataen hyvin järjestellyn pastakasan, "Mitenkäs kahvi?" Hän kysyi Saksalta.
"Äh…" Saksa manasi, "Italia, et sinä nyt voi tulla mukaan. Se on käsky!"
"Epäreilua! Sinne on niin pitkä matka…"

Suomi katsahti vierellään seisovaa Italiaa, hymyili, ja laski kätensä tämän olkapäälle.
"Italia voi jäädä tänne." Hän ilmoitti reippaasti, mutta katsoi sitten vaativasti Saksaa silmiin, "Jos tulet takaisin."
"Todellako! Kiitos Suomi!" Italia riemastui ja loikkasi halaamaan tätä.
"… Hyvä on." Saksa myöntyi, "Eiköhän se toistaiseksi käy. Ja kyllä, minä tulen takaisin…"
"Kauanko?" Suomi tiukkasi. Saksa näytti tuskastuneelta miettiessään hetken. Sitten hän kääntyi ja lähti uudelleen kulkemaan pois.
"Pari kuukautta…"
"Pidän kahvin lämpimänä!" Suomi ilmoitti. Italia katsahti tätä kummastuneena silmiin.
"No enkä pidä, keitän sitten uudet…"
"Sí!"

"Pistä ensin nauhat ristiin."
"… Tällä lailla?"
"Juuri noin! Hyvä! Sitten tee molemmista kaksi lenkkiä…"
"Momento, odota… Odota… Näinkö?"
"Öh, kyllä… Hetkinen, tulen siihen vierelle niin näen parem… Kyllä, juuri noin. Sitten, öh… Pistä oikea näin."
"… Näin?"
"Sitten vasen siihen päälle. Noin! Ja sen jälkeen pistät sen vasemman tuosta välistä, ja vedät molemmista lenkeistä."
"Vedän molemmista, okei! Näinkö?"

"Noin! Noin juuri! Teit juuri onnistuneen rusetin!" Suomi naurahti huojentuneena ja kumartui kauemmas. Italia näytti hämmästyneeltä ja tuijotti käsissään pitelemiään kengännauhoja.
"Oho!" Tämä huomasi, "Niinpä teinkin!" Hän huudahti innostuneesti.
"Nyt toinen jalka." Suomi virkkoi ja pisti itselleenkin toisen kengän jalkaan, "Pystytkö jo tekemään perässä vai näytänkö vielä tarkasti?"
"Öh…" Italia mutisi vaihtaessaan painon toiselle jalalleen.
"Sitten tehdään hitaasti." Suomi ilmoitti vielä kiristellessään nauhoja. Italia katseli pää kallellaan mitä toinen teki ja kokeili itsekin kiristää nauhoja, vaikka se olikin hänen osaltaan suhteellisen turhaa. Lopulta he olivat molemmat samassa tilanteessa, eli nauhat kiristettyinä ja vain rusettia vailla.
"Osaatko jo varmasti?" Suomi kysyi, ja Italia empi, "No, kokeillaan. Ensin tavallinen solmu."
"Tavallinen solmu…" Italia mutisi ja solmi perässä.
"Sitten kaksi lenkkiä."
"Kaksi lenkkiä…"
"Pistä ne ristiin."
"Noin!"
"Ja pujota vasen lenkki oikean alta, ja sitten kiristä."
"… Katso! Katso! Minä solmin molemmat kengännauhat!" Italia huudahti pyllähtäessään istualleen ja ihaillessaan kättensä jälkeä, "Ihan itse! Kiitos Suomi, Saksa ei ikinä ole jaksanut opastaa minua yhtä tunnollisesti! Saksalla on aina hirveä kiire ja hän laittaa nämä kiinni itse."

Suomi nauroi heleää naurua ja se kuului ulos asti, jossa hänen kaksi suomalaista saattajaansa odottelivat valtioita, jotta heidän maansa pääsisi kokoukseen. Porilainen mies, Jorma Salo, katsahti vierellään odottavaa Peltosta hieman hämmentyneenä.
"Hoomaakko, kui Suomi alja kuulostae iloisemalt, kui viik site?" Salo kysyi toiselta mieheltä.
"Tokkeesa, sie ootp oekeesha." Peltonen vastasi jäykästi, mutta hänen sodan jäykistämille kasvoilleen tuli hymy, "Oha tuol jo hymy palan ja silleen. Se onp hyvä merkki, kato alkaa maa palautuup sodan jäläkee. Ja sit se, et hää on alkant treenaa kansha! Kyl kuule Salo meiän pithää olla ylypee meiän pienest Tinosest."
"Kyl mää sen oo tienny!" Salo parahti, "Kai mää ny oon ylypee meen maasta ja suomalaisist ylleensäkkii! Kui mon maa uskaltaep kähyä nokka Venäjää vastaan, hä?"
"Ja sejjälkkeen othaap viel tollassein italiaanon kylhään… Kyl tuo meiän Suomi on sithe hassu mies!" Peltonen nauroi, "Ihha perrus suomalainen!"
"Kiitos." Kuului Suomen ääni, kun kaksi valtiota pääsi vihdoin ulos talosta.
"Puhuttiinko minusta?" Italia kysyi innoissaan, satuttuaan kuulemaan sanan italiaano.
"Ei puhuttu." Suomi valehteli naurahtaen, kun ei jaksanut tulkata kansalaistensa puheita. Italia näytti jokseenkin pettyneeltä.
"Ollaankos sitä valmiita?" Salo kysyi valtioilta virnuillen samalla Peltoselle.
"Olemme valmiita." Suomi sanoi.

Vaikka Italia olikin kylässä, ei Suomen elämä ollut paljoa aikaisemmasta muuttunut. Maa oli edelleen vasta palautumassa sodasta, eli hän joutui edelleen käymään kokouksissa ja niin edelleen. Ja se, että Saksa oli käynyt hänen luonaan, oli jostain syystä päätynyt ihmisten tietoon ja se aiheutti ristiriitaisia mielipiteitä. Samoin kävi myös Italian paikallaolon kanssa. Hurjimpia salaliittoteorioita kehittelevät pitivät hänen läsnäoloaan Saksan järjestämänä, kuin Italia olisi Suomen luona vahtimassa tätä, tai jopa suostuttelemassa mukaan sotaan. Nämä teorioitsijat eivät kuitenkaan tunteneet saapasvaltiota.

Suomi katseli vierestä, kuinka Italia tutkaili mustaa karkkia arvioiden. Aluksi ruskeahiuksisen valtion ilme oli epäilevä, mutta sitten se rohkaistui ja karkki katosi hänen suuhunsa. Seurasi ankaraa pureskelua, eikä Suomi voinut olla nauramatta eri ilmeille, joita viereisen valtion naamalla kävi. Lopulta Italian kasvoille jäi hämmentynyt ilme, kun tämä katsoi Suomea.
"Tämähän on ihan hyvää." Hän sanoi ihmeissään. Suomi näytti voitonriemuiselta.
"Salmiakki on hyvää!" Hän riemuitsi ja nakkasi omaan suuhunsakin yhden mustista karkeista. Italia katseli pussia hieman arvioiden ja nappasi itsekin uuden. Sitten hän nyökytteli päätään.
"Kyllä. Tämä on hyvää." Hän vakuutti itselleen.

"Anteeksi jos keskeytän jotain." Kuului ääni, kun joku tuli käytävälle, jossa kaksi valtiota oli ollut odottamassa, "Väinämöinen, voimmeko jatkaa kokousta?" Mies kysyi Suomelta. Tämä huokaisi laittaessaan salmiakkipussinsa taskuunsa ja nousi ylös.
"Kyllä." Hän sanoi vaitonaisesti, "Anteeksi Italia, joudun poistumaan."
"Sííí~…" Italia huokaisi ja katsoi surullisesti käytävän päähän, josta pääsi ulos talosta, "Minunkin pitää varmaan lähteä harjoittelemaan… Saksa suuttuu, jos kuulee, että olen laiminlyönyt hänen päivittäistä harjoitusohjelmaansa…"
"Voisinpa tulla mukaan." Suomi huokaisi. Italia katsoi häntä pyörein silmin.
"Pazzo finlandese…" Hän ihmetteli, kun Suomi meni kansalaisensa perässä takaisin kokoukseen.

"Nyt voimme jatkaa." Suomen noutanut mies kertoi kokousväelle, jotka alkoivat heti palata penkkeihinsä, "Nyt kun viimeisetkin osallistujat ovat tulleet paikalle." Kokouspöydän toisella puolella eräs mies, joka oli juuri päässyt istumaan, nousikin jälleen ylös.
"Anteeksi myöhästymiseni, sotaoikeudessa oli ongelmia." Mustahiuksinen mies pyysi.
"Ei haittaa. Hyvä kuitenkin, että saimme kaikki kutsutut paikalle edes kerran. Viimeisen kahden viikon aikana on aina joku puuttunut." Joku, hieman vanhempi ministeri murahti.

"Ehkä joku haluaisi nyt selventää tilanteen minulle?" Kokouksesta myöhästynyt mies kysyi, "Mikä tämä puhe Saksasta on?" Jokunen ihminen huokaisi, mutta kaikkiaan kaikki katsoivat Suomea, joka painoi päänsä otsaansa.
"Hän vain kävi tarjoamassa tilaisuutta liittoutumaan." Hän vastasi tottuneesti, lyhennettyään tarinaa joka vastauskerta enemmän ja enemmän.
"Ja onko totta, että myös Italia on ollut jossain tekemisissä-"
"Italia vain jäi kylään luokseni. Ei mitään virallista. Saksalla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa." Suomi vakuutti. Miehet hänen ympärillään vaihtoivat tuttuja, epäileviä katseita. Sama, myöhästynyt mustahiuksinen mies katsahti pöydällä olevia papereitaan.
"Entäs jos mahdollisesti-"
"Ei, Italia ei yritä vakuutella minua mukaan mihinkään liittoon." Suomi huokaisi.

"Oletko aivan varma?" Eräs mies kysyi. Hän oli kuullut tuon saman tarinan ainakin viisi kertaa, mutta siltikin jaksoi epäillä. Niin tekivät toisaalta muutkin. Tino veti hiuksiaan taakse ja päästi kätensä irti päästään.
"Olen varma. En usko Italian edes tajuavan olevansa minkäänlaisessa sodassa. Hän on…" Hän joutui pitämään pienen miettimistauon, "Liian naiivi siihen."
"Joten, voisiko Saksa olla pakottanut hänet mukaan sotaan?" Joku toiveikas mies kysyi, ja Suomi pudisti päätään.
"Ei, hän tekee kaiken omasta tahdostaan."

"Tästä pääsemmekin seuraavaan aiheeseemme." Mies, joka oli aiemmin hakenut Suomen paikalle, ilmoitti, "Mitä teemme Saksan tarjouksen kanssa?"
"Maan tilanne ei ole hyvä." Noin nelikymppinen, viiksekäs, hieman tukeva mies sanoi.
"Hei, maa on tässä paikalla!" Suomi huomautti.
"Koska kaikki muut maat alkavat olla Saksana alaisuudessa, ei mistään voida enää tuoda meille elintarvikkeita, tai muuta. Myös vesialueet ovat hänen, tai vastapelaajan." Mies jatkoi röyhkeästi huomioimatta valtiotaan, "Joten luultavammin meidän on takerruttava Saksan ehdotukseen, sillä hän on ainoa johon voimme enää turvata." Suomi katsoi miestä vihaisesti.
"Saanen huomauttaa, että toistat samoja sanoja, mitkä Saksa minulle on kertonut."

"Joten-" Mustahiuksinen mies oli osallistumassa keskusteluun, mutta Tino nosti kätensä pystyyn vaatiakseen puheenvuoron takaisin itselleen.
"Voisinko tällä kertaa…" Hän aloitti, "Tehdä tähän asiaan päätökseni itse?" Huoneessa oli hiljaista.

"Tarkoitan, että viimeksi en päässyt vaikuttamaan suurenluokan päätöksiin lainkaan." Suomi jatkoi, "Venäjä aloitti itsekseen sodan ja muut päättivät sen kulusta. Haluaisin… Valita kerrankin itse." Miehet katselivat hetken toisiaan, ja sitten joku nyökytti.
"Onnistuu." Tämä sanoi, "Meidän valintamme olisi vain meidän valintamme. Jos sinä valitset, valitset koko maan ihmisten puolesta."
"Minun mielestäni meidän pitäisi-" Viiksekäs mies yritti sanoa.
"Totta." Toistaiseksi hiljaa ollut Suomen presidentti vastasi, "Olemme tähän mennessä pelanneet väärillä panoksilla. Meidänkin täytyy kuunnella muita mielipiteitä, eikä ajatella vain itseämme. Äänestän, että annetaan Suomen itse päättää, mitä teemme Saksan ja ympärillämme olevan sodan kanssa."

Suomi näytti helpottuneelta, hyvin onnelliselta. Pitkästä aikaa hän oli se, joka veteli naruista, eikä ollut vedeltävänä. Viiksekäs mies ja pari muuta puolestaan näyttivät kärsiviltä, sillä he olisivat halunneet toisin. Valtaosa kokoushuoneessa istuvista kuitenkin nyökytteli hyväksyvästi päätään, tahtoessaan antaa valinnanvapauden muualle.

"Ja sitten seuraavaan asiaan…"

Yöt alkoivat olla jälleen yöttömiä, joten kesä oli jo aivan kynnyksellä. Viimeiset raskaan talven lumet olivat sulaneet jo pois ja aurinko alkoi lämmittää maata niin, että se pysyi vielä yöstäkin lämpimänä. Tällaisina hetkinä oli hyvä istua ulkona odottamassa.

Sitä juuri Suomikin teki. Hän oli jossain välissä iltaa hipsinyt takapihalleen ja jäänyt nurmikolle istumaan, katselemaan taivaalla liiteleviä pääskysiä. Meluisan päivän jälkeen jokainen tarvitsi hetken omaa rauhaansa, hetken, jolloin sai miettiä omia asioitaan. Suomi tiesi monien valtioiden harrastavan samaa: Ranska löydettiin usein istumasta Seinen rannalta, Japani harrasti yksinäisiä teehetkiä, kuten myös Englantikin, Keski-Euroopan valtiot pujahtivat aina tilanteen sattuessa kapakkaan, Välimerellä asuvat nukkuivat kun oli mahdollista ja niin edelleen. Yleensä Suomi rauhoittui siivotessaan, tai väkertäessään jotain pientä käsillään, mutta talossa ei ollut enää mitään siivottavaa ja ulkona oli huomattavan kaunis sää… Ja sisällä Italia olisi jäänyt tuijottamaan Suomen olan yli ja kysellyt höpsöjä.

Suomi huokaisi hiljaa ja huomaamattaan nappasi maahan pudonneen kepin käsiinsä. Hän jäi nyppimään siitä oksia miettiessään kulunutta päiväänsä.

Englanti oli päättänyt taas soittaa hänelle. Nyt hänkin oli kuullut jostain Saksan käynnistä, vaikka tapahtumasta oli jo viikkoja. Puhelu oli ollut yksiselitteisesti yhtä pirteä, kuin Pohjoismaiden kokouskin hyvän aikaa sitten. Myös sisältö oli täysin sama: Jos rupeat tekemään yhteistyötä, minkäänlaista yhteistyötäSaksan kanssa, voisi Suomi olla varma, että Englanti ja muut jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Ja jossain Englannin taustajoukkona puhelimen toisessa päässä oli ollut myös Ranska, mutta Suomi ei tajunnut tämän huippunopeasta, vihaisenkuuloisesta papatuksesta sanaakaan.

Maailma ei siis ainakaan hyväksyisi, jos hän ryhtyisi Saksan kaveriksi. Ja silloin Suomi saattaisi päätyä mukaan taisteluihin, jotka eivät hänelle kuuluisi. Ei hän halunnut puuttua puolituttujen asioihin, hoitakoon itse ongelmansa. Ja sitä kautta hän myös saattaisi joutua taistelemaan valtioiden kanssa, joita vastaan hän ei halunnut taistella: Viro, Latvia, Liettua… Sen kaltaiset valtiot. Ja Ruotsi, vaikka toisaalta hän halusi kyllä näpäyttää tätä nenälle, Suomi tiesi kuitenkin olevansa kykenemätön siihen. He olivat kuitenkin olleet joskus niin läheiset toisilleen…

Tino puhalsi ilmaa poskiinsa ja heitti jo hyvin tapetun oksanpätkän pois kädestään hiukan tympiintyneenä. Tyhmä Ruotsi. Tyhmä Ruotsi, tyhmä Ruotsi, tyhmä Ruotsi!

"Suomii~!" Kuului Italian kiljaisu yllättäen hänen takaansa. Suomi säikähti hieman ja kääntyi katsomaan Italiaa.
"Minä kuulin jotain radiosta!" Tämä tuli talolta kantaen isoa radiota mukanaan, "Mutta en ymmärtänyt mitä siinä sanottiin! Ne puhuivat vielä äsken, joten vielä jos ehtisit tulkkaamaan…"
"Italia." Suomi huokaisi noustessaan, "Radio toimii vain kun se on johdolla kiinni seinässä…"
"Sísísí, kyllä minä sen tiedän!" Italia sanoi, kuulostaen jopa huolestuneelta, "Mutta minusta ne kuulostivat puhuvan Saksasta. Niinhän se sanotaan sinun kielelläsi, Saksa? Minä haluan tietää mistä on kyse!"
"Hyvä on, hyvä on!" Suomi sanoi lähtiessään kävelemään ruskeahiuksista valtiota vastaan, "Vie nyt se radio sisälle niin kuullaan jotain."

Joten, niin kaksi valtiota meni takaisin Suomen taloon sisälle ja laittoi radion takaisin paikalleen. Italian otettua se pois paikaltaan, oli myös aseman säätö mennyt pois paikaltaan ja Suomi joutui etsimään uudelleen kanavan, mitä toinen oli äsken kuunnellut.
"Ja niin tänä päivänä Pohjois-Norjaan on annettu evakuoimiskäsky. Brittiläiset ja ranskalaiset sotilaat ovat hiljalleen lähteneet vetäytymään pois, kohti viikko sitten alkanutta Saksan hyökkäystä Ranska-"
"Mitä se sanoo?" Italia pyysi Suomea tulkkaamaan, joka oli jäänyt tuijottamaan puisen radion pintaa.
"… Saksa-… Ranska ja Englanti joutuvat lähtemään pois Norjan luota…" Suomi kertoi hieman peloissaan.
"Todellako!" Italia innostui, "Voittiko Saksa?"
"Ky-… Kyllä kai." Suomi vastasi.
"Kivaa!" Italia hihkaisi pompatessaan tuoliltaan ylös.

"Mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan, " radiossa puhuva mies jatkoi, "Mutta on varmaa, että seuraavaksi Saksa tulee siirtämään kohteensa Venäjälle. Se, mikä Suomen osuus tässä sodassa on, se selvinnee kuluvien kuukausien aikana, mutta-" Suomi nielaisi. Enää hän oli Venäjän ja Saksan välissä.

"Italia…" Suomi sanoi hiljaisella äänellä, joka hädin tuskin kuului Italian tyhjästä alkaneen höpötyksen alta.
"Sí?"
"Me lähdemme huomenna Lappiin."

Kauaa ei tuosta hetkestä kestänytkään, kun Suomi ja Italia istuivat lappilaisessa metsässä. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta Suomi puristeli paniikinomaisesti käsiään ja Italia rapsutti jäkälää kiveltä. Hiljaisuus oli jatkunut jo huomattavan pitkään ja ainoa, mikä heitä oli tuona aikana viihdyttänyt, oli yksinäinen kuukkeli, joka yritti etsiä ruokaa. Mutta lopulta…

"La meg gå." Vieraskielinen määräys oli käskevä ja tiukka, mutta jollain lailla väsynyt. Suomi ja Italia pomppasivat molemmat ylös kiviltään samalla hetkellä ja käänsivät katseensa äänen suuntaan.
"La meg gå! Olet saanut jo haluamasi, joten mitä sinä vielä haluat?"

Suomi henkäisi ja laittoi kätensä suulleen, mutta hänen vierellään Italia näytti rentoutuvan ja hänen ilmeensä muuttui tyhjäksi, ehkä jopa jollain tapaa ylpeäksi.
Harvan lappilaisen metsän keskuudesta Suomi tunnisti kaksi hahmoa ja toinen näistä oli Saksa. Tämän hiukset olivat jälleen räjähtäneet, housut ja kengät olivat polvia myöten mudassa ja hänen kätensä, sekä naamansa olivat täynnä pieniä viiltoja. Tarkkasilmäisestä Suomesta näytti, kuin hänen poskeensa olisi ilmestynyt uusiakin haavoja vähän väliä, mutta ei voinut olla varma, ja hän keskittyikin enemmän siihen, mitä Saksalla oli mukanaan. Hänen kätensä tukisti toisen valtion, Norjan, vaaleita hiuksia, joka ei voinut muuta kuin tulla perässä. Norjan kunto oli huomattavan paljon huonompi, kuin Saksalla: Hän nilkutti rimpuillessaan ja hän näytti siltä, kuin olisi kaatunut risuiseen mäkeen sadesäällä ja valunut kaikkien risujen läpi täydessä vauhdissa. Saksan ote ei kuitenkaan reagoinut lainkaan pohjoisen valtion väsyneisiin pyristelyihin ja hän käveli määrätietoisesti eteenpäin.

"Helvete-" Norja kirosi puoliääneen ja yritti vielä epätoivoisesti pyristäytyä irti toisen otteesta, mutta sitten hänen silmiinsä osui kohde, jota kohti häntä raahattiin ja hän lyyhistyi. Suomi säpsähti hieman kauemmas kun Norja katsahti häntä ja Italiaa niin tappavasti kuin pystyi.
"Guten Abend." Saksa tervehti saavuttuaan puhe-etäisyydessä, "Olen palannut." Sen sanottuaan hän paiskasi ramman Norjan Suomen ja Italian jalkoihin. Tämä kierähti jäkälille, mutta nosti tappavan katseensa nopeasti Saksaan, jonka käteen ilmestyi uusi haava.
"Paskiainen." Hän sihahti.
"Joten Suomi, " Saksa jatkoi, "Mikä on vastauksesi?"

Suomi oli jähmettynyt tuijottamaan Norjaa, jonka pää käännähti äkisti hänen puoleensa. Suomi peruutti puoli askelta Norjan silmien katsoessa suoraan häneen omiinsa tietoa vaatien.
"Vai haluatko päätyä samaan jamaan hänen kanssaan?" Saksa kysyi ja nyökkäsi maassa olevaa Norjaa kohti, "Mikä olisi sääli. Minulla ei ole paljoa resursseja taistella myös sinua vastaan."
"Eiei." Suomi sanoi äkkiä, "Ei sinun tarvitse."

Saksan ja Norjan ilmeet muuttuivat. Saksa näytti hieman helpottuneemmalta, mutta Norja pettyneeltä.
"Oletko mukana?" Saksa kysyi, mutta Suomi pudisti päätään.
"En." Kuului vastaus. Suomi nosti katseensa Norjan silmistä Saksan silmiin ja keräsi rohkeutta puhua.

"Minä sanoin, etten halua lähteä teidän valssianne tanssimaan." Hän muistutti, "Ja niin minä sanon edelleenkin. Saat luvan käyttää alueitani sotaan Venäjää vastaan, mutta pysyt pohjoisessa." Suomi sanoi tiukasti. Saksan ilme tiukkeni.
"Suomi…"
"Ja samaan aikaan minä käyn omaa sotaani etelässä." Tino jatkoi, "Tilaisuutta kostaa en jätä väliin, mutta tämän sodan on oltava minun omani." Saksa punnitsi hetken tämän sanoja ja Suomi katsahti uudelleen Norjaa. Tämä tuijotti edelleen häntä maasta käsin, ilme yhä happaman pettyneenä.
"Tuo riittää minulle." Saksa sanoi, otti pari askelta lähemmäs ja potkaisi maassa lojumaa Norjaa, joka sihahti kivusta, "Mene siitä. Sinua ei enää tarvita."

Potkaistu Norja nousi varovasti, mutta ylpeytensä pitäen ylös ja katsahti viimeisen kerran Suomea, joka ei enää uskaltanut katsoa tätä suoraan silmiin. Mutta, kun heidän katseensa kuitenkin kohtasivat, tunsi Tinokin ei-mistään tulevan viillon poskellaan ja hän voihkaisi parin veripisaran valuessa alas.
Norjan siniset silmät katsoivat vielä pitkään halveksivasti Suomea, sitten hän pudisti päätään ja lähti linkuttamaan omalle puolelleen.

"Minä… En halua olla t-täällä enää…" Kuului pieni ääni. Viro huokaisi ja silitti ystävällisesti Latvian selkää heidän istuessaan yhteisessä huoneessaan pienemmän sängyllä. Neljästä sängystä, jotka huoneessa olivat, oli omistajistaan jo kaksi joutunut takaisin ja kolmaskaan ei Viron käsityksen mukaan kauaa enää pysyisi poissa. Latviakin oli raahattu paikalle vasta vähän aikaa sitten, mutta tämä vähäkin aika oli ollut hänelle jo liikaa.
"Tiedän… Tiedän…" Viro rauhoitteli pienempää valtiota, "Älä huoli. Kyllä tämä tästä vielä."
"E-eipäs…" Latvia nyyhkäisi irrottaessaan kätensä kasvoiltaan ja katsoessaan toista silmiin, "Ei enää. M-me pääsimme pois jo kerran. Miten me ikinä pääsisimme täältä enää pois?"
"Rauhoitu." Viro pyysi ja tarttui tätä molemmista olkapäistä, "Kaikki tulee menemään hyvin. Me olemme vielä elossa, ja niin kauan kuin olemme, on meillä toivoa. Vielä jokin päivä me pääsemme takaisin kotiin." Hän sanoi niin vakuuttavasti kuin pystyi. Latvia nyyhkäisi ja laski katseensa lattiaan.

"Minä en osaa luottaa siihen enää." Hän myönsi itselleen. Viro huokaisi ja päästi irti, katsoen vastapäätä olevaa hyllykköä. Samalla kuului pieni kopsahdus, mutta hän ei huomioinut sitä enempää.
"Kyllä me pääsemme." Viro jatkoi vakuuttelua, "Minä ainakaan en aio pysyä täällä sen enempää, kuin on pakko."
"Mutta jos meidän on pakko pysyä t-täällä… Ikuisesti?"
Kuului uusi napsahdus, nyt Viro yritti selvittää katseellaan sen äänen syntymispaikkaa.
"Ei se niin ole…" Hän sanoi kurtistaessaan kulmakarvojaan, "Vielä jokin päivä Venäj-"

Kops.

Ääni tulee ikkunasta! Viro ymmärsi ja hyppäsi äkisti seisomaan. Myös Latvia oli kuullut tuon äänen ja katsoi kauhuissaan kohti ikkunaa. Viro asteli hiljalleen kohti ikkunaa, kunnes kuului jälleen uusi kopsahdus. Kuin jokin olisi törmännyt ikkunaan… Tai paremminkin… Kuin jotakin olisi heitetty siihen.
Viro kurkisti varovasti ikkunasta pimeään yöhön ja alas. Hän näki hahmon, joka yritti selvästi etsiä jotain maasta. Viro unohti hengittää hetken kun hän tunnisti hahmon ja avasi varovasti ikkunan.

"Soome!" Hän kuiskasi niin lujaa, että se saattoi kuulua alas. Siellä hahmo pysähtyi ja nosti katseensa ylös.
"Viro!" Kuului samanlainen kuiskaus, "Moi! Päästä minut sisään!"