A Pov

Oli ihanaa herätä Jasperin sylissä ja tuntea hänen kätensä ympärilläni. Edellinen päivä oli ollut täydellinen kaikilta osin, paitsi kummitusjunan kohdalta, jonne minun ei ollut edes tarkoitus mennä. En ollut koskaan pitänyt siitä, tai oikeastaan olin aina pelännyt sitä. Siellä oli pimeää ja joku saattoi yhtäkkiä tulla ja koskettaa sinua ja sitten kadota. Se muistutti minua aina lapsuudestani, kun olin lukittautunut vahingossa maakellariin, jossa oli rottia. Olin ollut siellä muutaman tunnin ennen kuin minut löydettiin, enkä ollut sen jälkeen uskaltanut mennä sinne takaisin ja sen takia myös kummitusjunat olivat liian pelottavia paikkoja, mutta tällä kertaa se oli ehdottomasti kannattanut.

Olisin voinut huutaa onnesta ja kertoa kaikille mitä eilen oli tapahtunut. Oloni oli kuplivan onnellinen, enkä halunnut sen loppuvan.

"Huomenta, kultaseni", Jasper suuteli minua kevyesti.

"Huomenta", vastasin. "Mitä sinulla on suunnitelmissa tänään?"

"No, ensin ajattelin viettää pari tuntia tässä sängyssä erään kauniin naisen kanssa, jonka jälkeen olisi vuorossa lounas ja jälleen muutama tunti sängyssä, jonka jälkeen olisi vuorossa päivällinen", Jasper supatti korvaani.

"Kuulostaa muuten hyvältä, mutta kuka se kaunis nainen oikein on?" kiusoittelin häntä tahallani.

"Sinä", Jasper vastasi yksinkertaisesti ja suuteli minua kunnolla.

"Niin ajattelinkin", hymyilin onnellisena.

Elimme koko päivän omassa pienessä kuplassamme. Emme saaneet toisistamme tarpeeksi. Rakastin jokaista pientä hetkeä tietäen kuitenkin jonkun tulevan ja rikkovan pienen kuplamme, mutta en välittänyt. Olin nuori, joka nautti elämästään.

Kaikkea aikaamme emme kuitenkaan viettäneet sängyssä. Jasper pakotti minut syömään ja minä hänet katsomaan sohvalle elokuvia, kun samalla kuhertelimme. Jasper vei minut myös pitkille kuutamokävelyille puistoonsa ja pieneen metsäänsä. Kaikki oli täydellistä.

Ainoa asia mikä minua häiritsi oli Maria, Jasperin taloudenhoitaja, joka katsoi minua välillä todella oudosti. En pitänyt siitä yhtään. Hän inhosi minua jostain syystä ja aina kun astuin samaan huoneeseen hänen kanssaan hän käänsi katseensa lattiaan ja kohteli minua kylmästi. Seuraavassa hetkessä tunsin kuitenkin hänen polttavan katseensa selässäni. Se oli karmivaa.

"Kultaseni, herätys", Jasper ravisteli minut hereille. "Olen pahoillani, että jouduin herättämään sinut, mutta minun täytyy mennä töihin."

"Älä mene", vaikeroin. Olisin mielelläni vetänyt hänet takaisin sänkyyn.

"Pakko. He tarvitsevat minua sinne", Jasper suikkasi suukon otsalleni. "Jääkaapissa on aamupalaa ja voit ottaa käyttöösi minkä tahansa auton, jonka vain haluat, jos lähdet ostoksille. Nuku hyvin."

"Hauskaa työpäivää", toivotin hänelle ennen kuin nukahdin taas. Olimme jutelleet myöhään yöhön asti ja nauraneet itsemme uneen.

Heräsin hieman myöhemmin ja valmistauduin uuteen päivään henkisesti sängynpohjalla. Suunnittelin mitä tekisin ja mitä söisin, kunnes viimein jaksoin nousta kunnolla ylös. Kävin suihkussa, valitsin vaatteeni ja suuntasin keittiöön, missä Maria oli jälleen kerran siivoamassa. Otin Jasperin tekemän leivän kaapista ja suuntasin suoraan olohuoneeseen. En halunnut olla Marian kanssa samassa huoneessa. Samassa huomasin kännykkäni pienellä sivupöydällä olohuoneessa. Olin kadottanut sen aika pian tänne tuloni jälkeen, enkä ollut löytänyt sitä mistään.

Siitä oli akku lopussa, joten vein sen huoneeseen laturiin. Olin aina välillä ihmetellyt, miten kukaan ei ollut kaivannut minua tai miten en ollut kuullut puhelintani missään. Yleensä ihmiset soittivat minulle päivittäin, tosin suurin osa soitoista oli täysin turhanpäiväisiä.

30 uutta viestiä

Joku oli ollut todella huolissaan minusta. Kännykkäni ei ollut varsinaisesti ollut kadoksissa kuin viikon, eikä minulle siinä ajassa normaalisti tullut kuin 10 viestiä. Katsoessani tarkemmin huomasin kaikkien viestien tulleen Emmettiltä.

Ali,

Missä sinä olet?

Alice!

Vastaa jo!

Soita minulle heti kun saat tämän! Missä ihmeessä sinä oikein olet?

Kaikki viestit olivat samanlaisia. Ilmeisesti olin unohtanut mainita Emmettille, minne oikein oin menossa ja kuinka kauaksi aikaa. Olin vain yhtenä päivänä pakannut laukkuni ja lähtenyt Culleneilta. Olin jättänyt jälkeeni lapun jääkaappiin, koska kukaan ei ollut paikalla, kun olin lähdössä. Emmett ja Carlisle olivat töissä, Esme tekemässä hyväntekeväisyyttä ja Rosalien menoista en ollut edes välittänyt.

Viimeisin viesti oli päivätty edellisenä päivänä ja siinä Emmett uhkasi kutsua poliisit, ellei minusta kuuluisi seuraavaan päivään mennessä. Ei auttanut pitkittää sitä ollenkaan, joten päätin suosiolla soittaa hänelle.

"Alice!" hän vastasi soittooni suorastaan huutamalla. "Missä sinä oikein olet? Tiedätkö kuinka huolissamme olemme sinusta olleet? Työnantajasi soitti, sinua tarvittaisiin huomenna töihin!"

"Emmett, rauhoitu. Olen Jasperin luona", yritin puhua mahdollisimman rauhallisella äänellä. "Minulla ei ole mitään hätää."

"Jasperin? Rosen serkun?" Emmett kysyi ihmeissään.

"Kuinka monta muuta Jasperia tunnet. Ja missä välissä Rosaliesta on tullut Rose jälleen kerran?" kysyin pistävästi. Toivoin, ettei hän ollut vain saanut Emmett-parkaa jälleen koukkuunsa.

"Sanoinhan jo, että työnantajasi soitti. Et ollut vastannut puhelimeesi ja olit antanut meidän talomme numeron hätätapausten varalle", Emmett vaihtoi nopeasti puheenaihetta ja oletin heti, että jotain oli tapahtunut. Tai oikeastaan tiesin, että jotain oli tapahtunut, ei ollut muuta vaihtoehtoa ja Emmett oli aivan liian läpinäkyvä Rosen suhteen.

"Kerroit. Minua tarvitaan huomenna töissä", huokaisin. "Mutta älä luulekaan, että pääset näin vähällä. Antaa tulla. Mitä tapahtui?"

"Ei mitään. Unohda. Mukava, että olet kunnossa. Nähdään", ihmettelin hetken puhelimen tyyttäystä ja Emmettin outoa käytöstä. Jotain oli selvästi meneillään, mutta hän ei suostunut paljastamaan, että mitä. Jollei hyvällä, niin sitten pahalla. Saisin ongittua hänestä vielä kaikki tiedot yksityiskohtia myöten.

En kuitenkin alkanut selvittää sitä heti. Näppäilin puhelimeeni toisen numeron ja odotin kärsivällisesti, että siihen vastattaisiin.

"George, puhelimessa", huokaisin helpottuneesti, juuri oikea henkilö, jonka kanssa halusinkin puhua.

"Hei, George! Se olen minä, Alice", vastasin hänelle.

"Alice! Juuri sinua me kaipasimmekin!" George huudahti iloisen oloisena.

"Miksi? Minähän sovin Johnin kanssa, että käytän kertyneet lomapäiväni pois alta", huomautin.

"Sairastapauksia on aivan liikaa ja John itse loukkasi jalkansa neljä päivää sitten ja sinä olet ainoa, joka pystyy pitämään tämän paikan pystyssä, kun John on sairaslomalla. Alice-kulta, me todella tarvitsemme sinua, kaikki on ihan sekaisin, eikä kukaan tiedä mistään mitään", Georgen ääni oli täynnä osittain sekavuutta ja huolta. "John lupasi, että saat tästä kaksinkertaisen palkan."

"Hyvä on", murehdin jo valmiiksi Jasperin jättämistä. En olisi todellakaan halunnut tehdä sitä, mutta töissä kuulosti todella pahalta. "Koska tarvitsette minua sinne?"

"Hmm... Nyt?"

"Tulen sinne seuraavalla koneella", päätös oli hetkessä tehty. En pystynyt jättämään heitä pulaan. Hyvästelin Georgen ja suljin puhelimeni. Minulle tulisi kiire päivä. Toivoin Jasperin kuitenkin tulevan ennen kuin lähtisin, jotta ehtisin selittää, muuten jättäisin lapun.

Soitin matkatoimistoon ja varasin lippuni. Lentoni lähtisi heti samana päivänä, joten ennen iltaa olisin jo omassa asunnossani. Pakkasin kaikki tavarani, jotka yllättäen olivat päättyneet suurimmaksi osin Jasperin huoneeseen, laukkuuni ja olin valmis.

Minulla ei kuitenkaan enää sen jälkeen ollut aikaa kirjoittaa Jasperille mitään, muuten olisin myöhästynyt lennoltani. Juoksin portaat alas alakertaan ja törmäsin melkein Mariaan, joka siivosi eteistä.

"Maria!" huudahdin ja kaikki ongelmani ratkesivat. Voisin toimittaa hänelle Jasperin kautta viestin, että olin menossa käymään töissä ja tulisin mahdollisimman pian takaisin, jos hän vain haluaisi niin. "Voisitko kertoa Jasperille, että minun piti lähteä kotiin, koska tuli äkkinäinen työtapaus. Otan häneen heti yhteyttä, kun olen laskeutunut, jottei hänen tarvitse huolehtia turhan tähden. "

"Totta kai", Maria nyökkäsi minulla nöyrästi.

"Kiitoksia", meinasin halata häntä helpotuksesta, mutta sitä en tehnyt. En uskonut hänen pitävän siitä. Soitin itselleni taksin.

En viitsinyt ottaa yhtään Jasperin autoista, koska olisi ollut ikävä pyytää häntä sitten hakemaan se minun jäljiltäni. Taksi oli paljon parempi vaihtoehto, vaikkakin kalliimpi, mutta olihan minulla varaa. Jasper oli majoittanut minut ja syöttänyt minua viime aikoina, joten rahaa oli mennyt vain shoppailuun, joka sekin oli ollut viime päivinä vähäistä.

Pystyin helposti maksamaan ostamani meno-paluu-lipun, jonka paluupäivämäärä oli vielä täysin avoin. Se riipaisi hieman sydäntäni, koska en tiennyt milloin taas näkisin Jasperin uudestaan, jos näkisin. Ehkei hän haluaisi nähdä minua enää tämän jälkeen, että kaikki olikin ollut vain huvia hänelle.

Ajatukset vaanivat minua koko lentomatkan. Ne pelottivat minua jollain tapaa. Vatsaani alkoi vääntämään, jos vain ajattelinkin, että Jasper löytäisi jonkun toisen sillä välin, kun olisin poissa tai, että hän suuttuisi minulle jostain ja alkaisi vihata minua. Pelottavaa, eivätkä ne millään lähteneet pois.

Astuessani oman kaupunkini lentokentälle olin saanut ajatukseni kasattua ja ainakin hetkellisesti uskomaan, että Jasper ei unohtaisi mitään ja välillämme oleva kemia oli täyttä totta.

Turvallisesti perillä.

Pidä huoli itsestäsi

xoxo

Alice