Harry Potter / Fullmetal alchemist crossover , ei parituksia
Author: Xanta
Disclaimer: En omista FMA:ta taikka HP:ta. I do not own Fullmetal alchemist or Harry Potter.
A/N: Holy shit, olen törmännyt pariin tällaiseen HP FMA crossoveriin ja rakastuin niin että oli pakko kirjoittaa oma. :3 Älkää välittäkö myöskään virheistä kuten: (SPOILER) Al on yhä haarniskan sisällä vaikka on melkein täysi-ikäinen ja Ed ei ole Portin toisella puolen vaan omistaa yhä automailinsa. Ed on muutenkin yhtä lyhyt kuin aina eikä kasvanut kuten elokuvassa. (SPOILER PÄÄTTYY.) Tässä tarinassa Harry on käynyt neljä vuosiluokkaa ja viides on menossa, mutta tarina ei seuraa viiden kirjan tapahtumia. ONLY IN FINNISH(language of Finland) but I can maybe try and translate it.
Muistattehan että Ed on aikuinen ja käyttäytyy siksi hieman fiksummin sekä rauhallisemmin, joten älkää tulko sanomaan minulle että 'Ed olisi tehnyt näin ja näin'. Käytän sitä hyväkseni mitä näin Conqueror of the Shambala –elokuvassa.
Summary: 18-vuotias Teräsalkemisti Edward Elric lähtee Tylypahkaan opettamaan nuorille noidille ja velhoille alkemiaa. Mutta miksi alkemisti astuisi maailmaan joka sivuuttaa elämäntavan, eli vertaisvaihdon lait?
Teräsalkemisti ja viisasten kivi
chapter 10 "Huispaus"
… Winry ja Al kääntyivät katsomaan oppilaita ja huomasivat heidän määrätietoiset katseensa, jotka vaativat vastauksia. Eturiviläisten joukossa oli Harry Potter ja Ronald Weasley, jotka halusivat kysyä Edward Elricin veljeltä hieman asioita.
"Uh…" Al katsoi vaivaantuneena oppilaita ja Winry seisoi hänen vierellään yhtä häkeltyneenä. Oliko Ed näin suosittu?
"Voisimmeko päästä läpi?" Al yritti, vaikka uskoi etteivät oppilaat hievahtaisikaan. Osa huojui hieman paikallaan kuin miettien siirtyisikö vai eikö, mutta fanikerho sekä muut eturiviin ängenneet eivät tehneet elettäkään siirtyäkseen. Alin katse osui mustahiuksiseen poikaan jolla oli hyvin päättäväinen ilme kasvoillaan, hieman samanlainen kuin Edillä hänen ollessa tosissaan. Koska Al ei pystynyt kohottamaan kulmiaan tai näyttämään muitakaan kiinnostuksen merkkejä kasvoillaan, hän käänsi päätään hieman vinoon kysyvästi.
Harry hätkähti suuren haarniskan katsoessa häneen ja näyttävän hyväksyvän hänen tuijotuksensa. Hän ymmärsi että tässä oli loistava tilaisuus, mutta mitä hän kysyisi ensimmäisenä ettei tuhonnut mahdollisuutta?
"Oletko sinä Alphonse Elric?" Harry kysyi hieman arkailevaan sävyyn, mutta hänen muu olemuksensa ei järkkynyt.
Al nyökkäsi ja hymyili katseellaan, ennen kuin kumarsi pienesti japanilaiseen tyylin.
"Kyllä olen. Hauska tutustua", Al sanoi pirteällä nuoren pojan äänellään ja kohottautui taas täyteen pituuteensa, tutkien Harryn päästä varpaisiin. Kaikki muut oppilaat olivat hiljaa. Alphonse … Elric? Oliko hän sukua Professori Elricille? Moni pisti myös merkille nuoren äänen ja kiltin luonteen. Voisiko tämä haarniskaan pukeutunut mies(?) olla muka sukua kuumapäiselle Edward Elricille?
Harry oli avaamaisillaan suunsa uuteen kysymykseen, mutta fanikerho ehti ensin.
"Tiedätkö onko Edward Elric-samalla tyttöystävää?" yksi tytöistä kysyi silmät säkenöiden muiden kikattaessa hänen ympärillään, mutta he kääntyivät pian hämmentyneen Alin puoleen, joka ei todellakaan tiennyt mitä vastata. Al kääntyi katsomaan Winrya kuin hakien apua, mutta nainen itsekin oli niin ymmällään ja kaiken lisäksi punasteli, joten hänestä ei ollut apua.
"E-ei kai", Al sanoi ja potkaisi itseään henkisesti heti kun vastaus oli karannut hänen 'huuliltaan'. Fanikerho kiljui hysteerisesti ja pomppi tasajalkaa ringissä, aivan kuin he olisivat odottaneet juuri sitä vastausta yhtä paljon kuin pikkulapset joulua. Ed ei ikinä haluaisi teini-ikäistä tyttölaumaa peräänsä ja Al oli juuri järjestänyt veljelleen hyvin sitkeän sellaisen. Mutta Al ei ollut sentään valehdellut, eihän?
Harry ja Ron tuijottivat epäuskoisina tyttölaumaa joka hihkui innoissaan, osa tytöistä jopa halasi toisiaan ja tirautteli kyyneliä. Miten kukaan voi olla noin säälittävä?
"Uh, Sir, mitä sukua olet professori Elricille?" Harry kysyi nyt vasta muistaessaan miten ihmisiä pitäisi kohdella, varsinkin jos kyseessä oli hyvin kuuluisan alkemistin veli. Harry tiesi jo vastauksen, mutta hän halusi tietää aikoiko Alphonse valehdella.
Alphonse katsoi Harrya hetken, ennen kuin huokaisi ontosti.
"Olen hänen pikkuveljensä", Al sanoi mahdollisimman vakaalla äänellä, vaikka hänen olisi tehnyt mieli nauraa oppilaiden ilmeille.
"Mutta olet paaljon pidempi!" Joku joukosta huusi ja Al sekä Winry nauroivat kevyesti ennen kuin Winry pisti kädet lanteilleen ja puhui. Hän oli ilmeisesti päässyt ohi punastumiskohtauksestaan, mikä sen nyt oli aiheuttanutkaan.
"Älä sano tuota Edin kuullen", Winry sanoi hymyillen ja Harry ei voinut kuin hymyillä. Nämä kaksi näyttivät olevan ihan hyvää porukkaa, mutta toisaalta professori Elric oli vaikuttanut itsekin melko tavalliselta.
Kysymykset jatkuivat ja Al sekä Winry vastasivat niihin tekemisen puutteessa. He eivät aikoneet paljastaa mitään tärkeää, vaan enemmänkin täyttivät hyväuskoisten oppilaiden päätä pumpulilla.
Aikaa oli kulunut varmaan jo tunti, eikä Ed ollut nauttinut siitä yhtään. Matami Pomfrey oli kohdellut häntä kuin teholla olevaa potilasta, häärännyt hänen ympärillään ja voivotellut turhia tappeluita sekä niiden seurauksia. Nainen ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa sitä tosiasiaa että Ed sekä Al olivat vain harjoitelleet ja tämä oli ollut vain vahinko, ei mikään tarkoitettu teko. Ed oli pakotettu juomaan jotain hirveänmakuista juomaa, jonka pitäisi kuulemma nopeuttaa luiden korjaantumista.
Nyt Ed makasi sairaalasiiven valkoisilla lakanoilla tuijottaen kattoon ja miettien asioita läpi. Winry ja Al olivat täällä, Tylypahkassa. Mutta miksi Dumbledore haluaisi heidät tänne? Mitä vanha mies tiesi ja mitä hän oli jättänyt kertomatta? Ei kai hän tiennyt liikaa? Ed vilkaisi ovelle, josta Matami oli mennyt sisään hetki sitten. Ei ollut todennäköistä että nainen tulisi vähään aikaan takaisin ja jos Ed oli jo kerran juonut sitä litkua, niin mitäpä väliä sillä oli missä päin linnaa hän paransi kylkiluunsa. Alkemisti oli kiitollinen ettei Matami ollut vaihtanut hänen vaatteitaan sairaalakaapuun, koska hän otaksui ettei hänellä olisi ollut aikaa vaihtaa omia vaatteitaan takaisin. Ed nousi hitaasti sängystään ja laski jalkansa pehmeästi lattialle. Ennen kuin hän lähti liikkeelle alkemisti tarkisti vielä ettei kukaan nähnyt ja hiipi sitten suurille oville. Juuri kun hän oli avaamaisillaan ne, Ed kuuli Harry Potterin esittämän kysymyksen.
"Miksi professori Elricillä on automail?"
Jokainen oppilas meni hiljaiseksi ja kääntyi katsomaan Alia sekä Winryä, jotka vaihtoivat huolestuneet katseet. He eivät voisi ikinä kertoa oikeaa syytä ilman Edin lupaa, joten he käyttivät sitä yleisintä valhetta, jonka Ed oli keksinyt.
"Hän menetti raajansa Ishvalan sodan aikana", Winry ja Al sanoivat yhteen ääneen, hieman liian jännittyneinä. Suurin osa oppilaista tyytyi tähän vastaukseen ja fanitytöt olivat hetken hiljaa, ennen kuin ryhtyivät puhumaan 'Edward-sama parasta joka on kokenut kovia' ja päättivät auttaa alkemian professoriaan pääsemään yli murheistaan.
Ovet avautuivat ja Ed kurkisti ulos nähdäkseen suuren joukon oppilaita katsovan suoraan häntä sekä Alin suuren haarniskan selän ja Winryn, joka näytti hyvin hämmästyneeltä. Ed sulki nopeasti oven perässään ja meni Alin vasemmalle puolelle juuri siksi että Winry oli Alin oikealla puolella jakoavain kädessään.
"Ed? Miksi pääsit näin nopeasti pois?" Winry kysyi hieman uhkaavasti ja Ed otti askeleen taaksepäin, hikipisara ohimolla.
"… Livahdin ulos."
"EDWA-AARD", Winry aloitti uhkaavasti, mutta blondi mies oli jo juoksemassa käytävän päässä työnnettyään ensin oppilaat pois tieltään. Fanitytöt kiljuivat innoissaan ja lähtivät juoksemaan heti Winryn ja Alin vanavedessä, muiden oppilaiden jäädessä sairaalasiiven oville seisomaan kuin Ellun kanat konsanaan.
Edin onneksi hän tiesi tämän linnan paremmin kuin Winry eikä hänellä ollut suuria ongelmia jättää mekaanikkoaan jälkeen, mutta fanityttöjen kohdalla tilanne oli ollut eri. Kylkiluita vihloi turha juokseminen, mutta alkemisti ei jaksanut välittää. Ed nojasi kylmään seinään, nosti leukansa ylös ja huokaisi syvään silmät kiinni, rauhoittaen hakkaavan sydämensä, joka yritti tulla särkyneiden kylkiluiden läpi. Hänen hiuksensa olivat jossain vaiheessa päässeet valloilleen, varmaankin kovan juoksemisen aikana. Edin silmät rävähtivät auki kun hän kuuli lähestyviä askelia ja hetken hän jo luuli että Winry oli löytänyt hänet, mutta kulman takaa tulikin Hermione käsissään suuri määrä kirjoja. Tyttö pysähtyi heti ja katsoi hieman kummastuneena professoria, joka näytti yhtä kummastuneelta kuin kiharatukkainen tyttö lyhyen välimatkan päässä. Ed kohotti toista kulmaansa ja käänsi päätään hieman vinoon kysyvästi, laskematta leukaansa paljoakaan alemmas. Hänen hengityksensä oli vielä melko raskas ja Edin suu oli hieman raollaan, paljastaen valkoiset hampaat. (A/N: Kuvitelkaa asento 'D (Xanta pyyhkii veristä nenäänsä.) Saaputin nosebleedit… Olen yliherkkä.) Hermione värähti ja punastui hyvin lievästi katsoessaan alkemian professorinsa kultaisiin silmiin. Hiljaisuus oli ainakin tytölle kiusallinen ja huultaan purren hän avasi suunsa.
"Aikooko professori mennä katsomaan huispausottelua?" Hermione kysyi paremman aiheen puutteessa, koska hänestä tuntui että olisi epäkohteliasta vain kävellä ohi kaiken sen tuijottamisen jälkeen.
Huispaus? Edin toinen kulma tuntui kohoavan vain enemmän, mutta mies naurahti hetken mietinnän jälkeen ja työnsi itsensä kevyesti pois seinästä katse maassa, pistäen kädet taskuihinsa. Ed kohotti kasvonsa Hermionen korkeudelle ja hymyili pienesti.
"Minulla ei ole hajuakaan mitä tämä 'huispaus' on, mutta eipä minulla taida olla parempaakaan tekemistä. Eli siis kyllä, menen katsomaan huispausottelua", Ed sanoi, kohautti olkiaan ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Hänen olisi parasta vaihtaa paikkaa ennen kuin fanitytöt tai Winry löytäisivät hänet. Itse asiassa, Ed ei osannut päättää kumpaa piti pelottavampina, fanityttöjä vai Winrya. Ehkä Winrya, koska häntä Ed ei voinut edes yrittää määräillä ympäriinsä, mutta fanityttöjen edessä hän pystyi esittämään professoria joka pistäisi ärsyttävät oppilaat sadan vuoden jälki-istuntoon.
'Mitä jos he hankkiutuvat jälki-istuntoon ollakseen lähempänä minua?', Ed ajatteli kauhistuneena ja nielaisi. Koko loppuvuodesta näytti tulevan yhtä helvettiä hänelle jos hän ei jollain tavalla päässyt eroon hullusta kerhosta. 'Hanki tyttöystävä', ääni Edin päässä sanoi ja nuori mies punastui pelkälle ajatukselle.
"Um, professori… jos haluatte, voin kertoa teille huispauksesta", Hermione sanoi Edwardin selälle ja puristi kirjoja rintaansa vasten. Miksi hän edes tarjoutui?
Ed pysähtyi ja seisoi hetken paikallaan, selkä Hermioneen päin ennen kuin hän kääntyi ja hymyili pientä ystävällistä hymyä.
"Arvostaisin sitä", Ed sanoi ja käveli rennosti Hermionen luokse, pysähtyen noin metrin päähän tytöstä. Miksi ei? Jos fanikerho nyt sattuisi näkemään heidät, he voisivat päätyä mielenkiintoisiin johtopäätöksiin ja jättää Edin jopa rauhaan, hänelle kun ei tullut mieleen että fanitytöt niittivät kaiken tieltään mikä tuli heidän ja rakastamansa henkilön väliin.
Eikä sen pitäisi Grangeriakaan haitata, tyttö oli niin kiinnostunut opinnoistaan ettei varmasti aikonut hankkia itselleen mitään vakavampaa suhdetta pitkiin aikoihin. No big deal, right?
Hermione oli yllättynyt että professori Elric suostui hänen ehdotukseensa, hän oli todellakin kuvitellut että mies työntäisi hänen ehdotuksensa syrjään. Onneksi hän edes tiesi huispauksesta. Miksi ei tietäisi? Hän oli kahden hullun huispausfanaatikon ystävä ja kirjoitti kuuluisalle huispaajalle kahden metrin pituisia kirjeitä kirjeitä.
"Minne me…" Hermione yritti kysyä, mutta Ed puhui hänen päälleen rauhoittavasti.
"Jospa kävelemme samalla kun kerrot mitä tiedät huispauksesta?" Ed katsoi kultaisilla silmillään Hermionen ruskeisiin, mutta kovan katseen sijaan se oli lämmin, kuin sula meripihka. Hermione nyökkäsi ja otti yhden epäileväisen askeleen tarkistaakseen aikoiko professori seurata häntä, ja kun Ed astui itsekin eteenpäin, Hermionen silmät leimahtivat ja askeleisiin sekä koko olemukseen tuli sitä tiedon intoa, mitä hän hehkui aina kertoessaan sen mitä tiesi.
"Huispaus on hyvin vanha ja perinteinen laji taikamaailmassa, joka on saanut alkunsa…"
Sillä välin Winry ja Al olivat luovuttaneet Edin etsimisen suhteen ja nyt he istuivat tylsistyneinä pitkällä kivipenkillä. He eivät tunteneet linnaa, he eivät tunteneet ihmisiä, he eivät ymmärtäneet taikuutta eivätkä tienneet missä Ed oli. Winry ja Al huokaisivat yhteen ääneen, huomaamatta silmälasipäistä poikaa, joka lähestyi heitä.
"Uh… Näytätte siltä ettette tiedä mitä tehdä. Voin viedä teidät katsomaan huispausottelua, jos haluatte. Uskon että Professori Elric on katsomassa sitä myös", Harry puhui, laskien Tulisalamansa pään lattialle. Hänellä oli päällään huispauskaapunsa(? En tiedä miten sitä kutsuttiin) ja hieman Harryn jäljessä tuli Ron, mutta hänellä oli tavallinen koulupuku päällään. Ron näytti hieman sairaalta ja jännittyneeltä, mutta poika ei sentään tärissyt kauttaaltaan.
Winry ja Al kohottivat katseensa lattiasta ja hetken mietinnän jälkeen he nyökkäsivät. Heillä ei ollut mitään muutakaan tekemistä, mutta mikä ihme oli huispaus ja miksi toisella pojista oli luuta kädessään? Oliko huispaus jonkinlainen lakaisukisa?
"…Jahtaajat yrittävät saada kaadon renkaan läpi, joita on yhteensä kolme, ja kerätä pisteitä…"
Tunnelma Tylypahkan huispausstadionilla alkoi kohota ja etenkin Luihuiset olivat äänessä; he lauloivat kurkut suorina jotain mikä kuullosti kaikkea muuta kuin kannustavalta, vaikka laulujen sanat sekoittuivatkin suureen hälinään.
Harrylle ja Ronille tuli kiire pelaajien pukuhuoneisiin, Harry oli ollut jo siellä kerran mutta lähtenyt etsimään kadonnutta Ronia, joten he vain vilkuttivat nopeasti Winrylle ja Alille. He olivat taas oman onnensa nojassa ja valtavassa areenassa hallitsevasta kannustushuutojen sekamelskasta hämmentyneinä he etsivät itselleen istumapaikat läheltä Rohkelikkoja.
"…Peli päättyy kun etsijä nappaa kultaisen siepin, jonka arvo on 150 pistettä. Eniten pisteitä kerännyt voittaa."
Hermione pysähtyi ja katsoi ensimmäisen kerran professoria silmiin pitkän ajan jälkeen pieni terve puna poskillaan. Huispausstadionin hälinä kuului tänne asti ja nyt kun he eivät olleet syventyneet enää huispauksen sääntöihin, Hermione ryhtyi panikoimaan.
"Voi ei! Minulla on yhä nämä kirjat ja ottelu on juuri alkamassa enkä voi missata sitä mutta toisaalta en voi jättää näitä kirjoja lojumaan tähän joten minun pitäisi viedä ne Rohkelikkotorniin mutta silloin minulta jää aloitus välistä ja Harry sekä Ron nirhaavat minut sen takia", tyttö papatti(jätin pilkut tarkoituksella pois) ja Ed katsoi hyvin kummastuneena vierellä.
"Rohkelikkotorni on kaiketi tässä aivan lähellä? Jospa juokset sinne ja vielä stadionille niin saatat ehtiä. Asiaa ei ainakaan auta se että seisomme tässä", Ed sanoi järkeilevästi ja Hermione punastui tyhmyydelleen ennen kuin pyrähti juoksuun, alkemian opettajan jäädessä taakse. Vasta silloin tyttö ymmärsi juoksevansa käytävillä, mikä oli kiellettyä, mutta koska opettaja oli ehdottanut sitä, niin se ei kai haitannut?
Hermione pysähtyi Lihavan Leidin maalauksen eteen ja vinkaisi hengästyneenä salasanan. Hermione pyrähti ovesta sisälle ja vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Nopean mietinnän jälkeen hän jätti ne isoksi kasaksi huoneen nurkkaan ja kirjoitti sen päälle lapun: "Hermione Grangerin".
Kun tyttö astui taulun takaa, hän huomasi yllätyksekseen alkemian professorin nojaavan läheiseen seinään ja katsovan suoraan Hermionea. Tyttö nyökkäsi ja lähti juoksemaan kohti huispausstadionia, tällä kertaa Ed lähti suoraan hänen peräänsä.
"Rohkelikkotorni näyttää oikein mukavalta", Ed sanoi juostessaan, eikä hidastanut tahtiaan saatikka ollut hengästynyt. Hermione vain nyökkäsi jottei hänen tarvitsisi puhua, juokseminen otti melko koville. Mutta miten prof. Elric oli nähnyt Rohkelikkotorniin?
"Voin kantaa sinut jos haluat", Ed sanoi hieman leikkisällä äänellä ja sai hyvin yllättyneen katseen Hermionelta ennen kuin tyttö pudisti hyvin häkeltyneenä päätään. Hän ei voisi edes kuvitella niitä kaikkia katseita mitä saisi osakseen jos ilmestyisi kaikkien eteen ah-niin-ihanan Edward Elricin käsivarsilla.
Ed naurahti huvittuneena. "Ei sitten", hän sanoi ja keskittyi juoksemiseen.
Hermione ei voinut kuin punastella. Miten professori oli voinut ehdottaa sitä noin keveällä äänensävyllä? Eikö hänellä ollut tunteita? Ehkä hän oli vain loistava esittäjä, mutta mitä muuta voisi odottaakaan armeijan aseelta? Hermione ei halunnut uskoa että iloinen, ystävällinen ja nauravainen professori oli ollut vain esitystä, varsinkin kun tyttö oli pudonnut siihen niin helposti. Hän potkaisi itseään henkisesti lapsellisuudestaan ja piti huolen ettei vilkaissut koko loppumatkana opettajaansa.
Kun he viimein saavuttivat stadionin, Ed and Hermione kuulivat parahiksi Matami Huiskin huutavan: "Peli alkakoon!" ja kovaa hurrausta. Hermione huokaisi ja suuntasi nopeasti kohti muita Rohkelikkoja, mutta ennen sitä hän viittoi suunnan Edille opettajien katsomoon.
Winry ja Alphonse olivat kuin jakoavaimella päänhän lyötyjä. He lensivät luudilla! Kun he olivat päässeet yli hämmästyksestään, katsomon tunnelma tarttui hitaasti mutta varmasti heihinkin. Winry eikä Al kannustaneet vain yhtä joukkuetta, joten he huusivat "Mene!" Varo!" "Aah" muiden mukana, ilmiselvästi nauttien kireästä tunnelmasta. Taustalla kuului laulu, jonka sanat selvenivät hiljalleen ja kohosivat muun hälinän ylle.
"Ron on aivan onneton,
torjuja huono ponneton.
Luihuisten laulu raikukoon:
meidän kunkku on Ron."
Ed oli tällä välin saavuttanut opettajien aition ja kohotteli kulmiaan Luihuisten laululle. Lee Jordan oli juontajana ja ilmeisesti yritti selostuksellaan peittää laulun sanat, mutta turhaan. Kun Ron päästi kaadon käsiensä välistä maaliin, laulu yltyi vain ja Harry näytti lamaantuneen täysin.
"RON, SYNTYJÄÄN TOIVOTON,
MAALIIN PÄÄSTÄÄ KAADON JO…"
"Kuinka ilkeää", Al sanoi surullisena ja Winry nyökkäsi hänen vierellään, mutta hetken hiljaisuuden jälkeen heihin iski jälleen uusi into. He yrittivät parhaansa mukaan peittää Luihuisten laulun omien ääniensä alle, vaikka se olikin täysin mahdotonta. Kahdesta ihmisestä ei vain lähtenyt tarpeeksi ääntä.
"LUIHUISTEN LAULU RAIKUKOON:
MEIDÄN KUNKKU ON RON."
Harry yritti etsiä kultaista sieppiä katseellaan ja vilkuili varmuuden vuoksi Malfoyta, mutta Luihuisenkaan etsijä ei näyttänyt havaitsevan sieppiä missään. Harry oli jo lentämässä jonkin kultaisen suuntaan, mutta huomasi tuijottavansa alkemian opettajansa silmiä ja oli tyytyväinen että oli huomannut tämän ajoissa. Professorit eivät olisi kovin kiitollisia jos Harry lentäisi heidän syliinsä vain siksi "että näki jotain kultaista".
"RON ON AIVAN ONNETON,
TORJUJA HUONO PONNETON…"
Ed katsoi kiinnostuneena peliä. Ron pärjäsi huonosti, se oli pakko myöntää, mutta katsomossa hyökyvä hurraus ja jännitys oli tarttua häneenkin. Luihuinen johti neljäkymmentä-kymmenen, mutta Rohkelikolla ei pitäisi olla ongelmia tasata tilanne. Vihdoinkin Harry näytti liikkuvan ja Ed huomasi itsekin pienen kullan kimalluksen Luihuisen kenttäpäädyssä, lähellä maata. Harry ja Draco lensivät rinta rinnan kohti sieppiä ja kaarsivat vasemmalle, mikä sopi Malfoylle oikein hyvin hänen ollessa lähempänä. He molemmat kurottivat katsomon pidättäessä henkeään ja tarkkasilmäisimmät Rohkelikot kiljahtelivat onnellisena kun Harry nappasi siepin Malfoyn nenän edestä, mutta kauaa ei iloa kestänyt kun ryhmy tärähti Harryn selkään, heittäen hänet pois luudaltaan. Ed vain naurahti Harryn noustessa seisomaan ja katsoi maahan laskeutuvia pelaajia. Hän ei huomannut Ronia, joka oli laskeutunut luudaltaan jo maalisalkojen luona ja mennyt pukuhuoneisiin.
Vaikka alkemisti ei kuullutkaan mitä he puhuivat, hän näki että Malfoy tuli pian kuvaan ja yritti parhaansa mukaan ärsyttää Rohkelikkoja. Pian he jo pitelivät Weasleyn kauhuveljeksiä paikoillaan monen hengen voimin, he todellakin näyttivät valmiilta hakkaamaan Malfoyn.
Seuraavana hetkenä Harry ja toinen veljeksistä – Ed ei erottanut kumpi – juoksivat kohti Malfoytä. Harry veti sieppiä pitelevän kätensä taakse ja iski nyrkkinsä Malfoyn mahaan, jolloin valtion alkemisti naurahti uudemman kerran.
"Ei nämä taikahörhöt aivan surkeita olekaan", hän sanoi huvittuneena ja sai kauhistuneita katseita opettajilta, mutta hän ei voinut vähempää välittää. Harry ja Weasley hakkasivat Malfoyta siihen asti kunnes Matami Huiski puuttui peliin. Sillä ei näyttänyt olevan kuitenkaan enää paljoa väliä, koska Malfoy uikutti maassa nenä verta valuvana. Ed päätti mennä katsomaan lähempää ja arvioi aition ja maan välimatkaa. Ei se nyt aivan niin korkealla ollut. Opettajat henkäisivät kun valtion alkemisti heilautti itsensä aition reunan yli ja tarttui aition puuperustuksia peittävään kankaaseen, liukuen sitä pitkin alas. Vauhti oli kuitenkin hyvin kova ja alkemisti piti huolen että laskeutui vasemmalle jalalleen, jottei murtaisi oikean jalan luitaan. Maa tärähti ja Ed irvisti toivoen, ettei Winry ollut nähnyt. Muuten hän saisi huudot siitä kuinka yritti rikkoa automailiaan aivan turhan takia.
Se oli turha toivo. Winry ja Al henkäisivät yhteen ääneen nähdessään tutun henkilön tippuvan aitiosta ja laskeutuvan tukevasti jaloilleen.
"Nii-san…", Al huokaisi alistuneesti ja riiputti päätään samalla kun Winry kihisi hänen vierellään raivosta miettien saisiko jakoavaimellaan osuman Ediin näin pitkästä välimatkasta huolimatta.
Ed virnisti ja käveli kohti tapahtumapaikkaa, jossa Matami Huiski oli juuri lähettämässä Harrya ja Weasleytä tuvanjohtajan puheille, mutta hiljentynyt kun oli nähnyt Elricin hyppäävän alas aitiosta.
"Minä voin saattaa heidät tuvanjohtajan puheille", Ed sanoi hymyillen ja ennen kuin edes sai myöntymyksen Huiskilta, hän oli jo viittonut Harryn ja Weasleyn mukaansa.
Kun he olivat turvallisen välimatkan päässä muista kuulijoista, alkemisti puhkesi nauruun kahdesta syystä: Harry ja Weasley eivät olleet osanneet pysyä aisoissa ja koska heillä oli hyvin kireät ilmeet kasvoillaan. Harry hätkähti ja Weasley vain tuijotti heidän kävellessään eteenpäin.
"Näyttää siltä että te ette ole aivan niin heikkoja kuin miltä näytätte", Ed sanoi huvittuneena ja sai laimean virneen Weasleyltä ja Harrylta, mutta kumpikaan ei sanonut mitään.
"Jos te kerran menette ja hakkaatte oppilaan, niin kohdatkaa seuraukset pää pystyssä ja ylpeinä siitä mitä teitte." Weasley ja Harry tuijottivat hetken opettajaansa kuin hullua, mutta virnistivät nyt avoimemmin. He olivat hakanneet Malfoyn ja sitä Luihuinen oli kerjännyt jo viisi vuotta, joten he olivat ylpeitä teoistaan.
"Et kai vaan provosoi oppilaita, Mr Elric?" Tuttu ääni sanoi vakaasti ja kaikki kolme kääntyivät kohti McGarmiwaa, jonka tyyneys ei näyttänyt kestävän kauaa.
"Enhän minä koskaan tekisi mitään sellaista, Minerva", Ed sanoi virne naamallaan ja McGarmiwa pimahti.
"Sisään!" hän komensi ja osoitti ovea. Harry ja Weasley, tarkemmin George, astuivat sisään ja nopean mietinnän jälkeen Ed pujahti oven välistä, jääden seinän varjoihin seuraamaan keskustelua. McGarmiwa harppoi pöytänsä taakse, asettui kasvokkain heidän kanssaan ja paiskasi äsken vielä hänen kaulassaan olleen Rohkelikon huivin raivosta täristen lattialle.
"NO?" hän sanoi. "En ole ikinä nähnyt noin häpeällistä näytöstä. Kaksi yhtä vastaan! Selittäkää!"
"Malfoy ärsytti", Harry sanoi kankeasti ja Ed tyrskähti taustalla.
"Ärsytti vai?" professori McGarmiwa huusi ja löi nyrkillä pöytään niin että skottiruutuinen peltirasia luiskahti lattialle ja rämähti auki sen sisällön lennellessä pitkin lattiaa.
"Hänhän oli juuri hävinnyt! Totta kai hän ärsytti teitä! Mutta mitä kummaa sellaista hän mahtoi sanoa, mikä antoi teille kahdelle aiheen – "
"Hän loukkasi minun vanhempiani", George ärisi. "Ja Harryn äitiä."
"Ja sen sijaan että olisitte jättäneet asian matami Huiskin hoitoon, te päätitte näyttää, miten jästit kaksintaistelevat?" McGarmiwa jylisi. "Tajuatteko te ollenkaan, mitä te –?"
"Anteeksi että häiritsen pientä saarnaasi McGarmiwa-san, mutta minusta on oikein hyvä etteivät nämä pojat luota ainoastaan taikuuteen, vaan osaavat puollustautua myös lähitaistelussa. Ainoastaan heidän harjoituskohteensa oli huono", Edward sanoi vakaalla äänellä ja katsoi McGarmiwaa kovilla, kultaisilla silmillään kädet taskuissa seinään nojaten.
"Harjoituskohteensa? Harjoituskohteensa? He hakkasivat Tylypahkan oppilaan sairaalakuntoon! Se ei ollut puollustautumista! Mitä sinä –" McGarmiwa pysähtyi yht'äkkiä ja hänen kasvoiltaan haihtui hitaasti väri. Edwardista ei näkynyt kuin kultaiset kiiluvat silmät varjoista hänen tumman vaatetuksensa takia ja alkemisti tuijotti hyvin tiiviisti muodonmuutoksien opettajaa kuin vaaniva koira saalistaan.
"Niin, mitäpä minä, sydämetön valtion koira, voisin tietää…" Ed sanoi matalalla ja uhkaavalla äänellä, eikä Minerva McGarmiwa tiennyt mitä sanoa. George ja Harry olivat myöskin haudanhiljaisia, he eivät uskaltaneet rikkoa hiljaisuutta edes vaihtamalla painoa jalalta toiselle. Teräsalkemisti sulki silmänsä ja käveli hiljaisuuden vallitessa ulos ovesta, jättäen sen auki perässään. Hän tiesi käyttäytyneensä väärin, mutta tänään oli Lokakuun kolmas, päivä jolloin hän oli polttanut talonsa ja päättänyt ryhtyä valtion alkemistiksi. 'Sinulla ei silti ole oikeutta pilata muiden päivää.'
McGarmiwa kääntyi hiljaisena katsomaan kahta poikaa työpöytänsä edessä.
"Viikko jälki-istuntoa molemmille. Voitte poistua", hän sanoi hiljaisella äänellä, josta oli kadonnut terä. Harry ja George nyökkäsivät ja kävelivät pikavauhdilla ulos huoneesta, sulkien oven perässään. Professori Elriciä ei näkynyt enää missään ja huokaisten Harry ja George vaihtoivat hyvin kummastuneet katseet. Mikä oli saanut professorin sanomaan sillä tavalla?
Minerva kaatui uupuneena pehmustettuun puutuoliinsa ja katsoi hiljaisena työpöydällään olevia esineitä. Hän ei ollut olettanut Edward Elricin reagoivan tuolla tavalla. Toisaalta se oli ollut Minervan syy, eikä alkemisti ollut aikaillut laittaessaan naisen takaisin ruotuun ja ilmoittaessaan hänen leikkivän tulella.
"Edo! EDO!" Winry huusi nähdessään vihdoinkin tutun hahmon ja juoksi tätä päin. Heti kun hän saavutti alkemistin, jakoavain heilahti ja osui Ediä päähän.
"Mitä sinä oikein luulet tekeväsi! Hyppäät alas niin korkealta ja vielä minun rakkaan automailini päälle!" Winry huusi vihaisena, mutta Ed vain tuijotti hiljaisena naista, sanomatta mitään. Al tunnisti tämän katseen.
"Nii-san… Sinä et suututtanut taas ketään, ethän?" Al kysyi huolestuneena ja uskoi jo tietävänsä vastauksen. Kun Ed vain käänsi katseensa pois, hänen pikkuveljensä huokaisi alistuneena.
"Sinä tiedät ettei se kannata, nii-san. Joudut vain ongelmiin, kuten aina", Al muistutti, vaikka Ed tiesi oikein hyvin mihin hänen temperamenttinsa hänet yleensä ajoi. Alkemisti ei kestänyt kauaa hiljaisuutta joka lankesi heidän ylleen vaan Ed hymyili pienesti ja pisti kädet taskuihinsa.
"Onko teillä nälkä? Minut vatsani murisee", hän sanoi kepeästi ja lähti kävelemään kohti suurta salia Winry ja Al perässään, vaikka Al ei voinutkaan syödä mitään. Tämän muistaessaan syyllisyyden tunne iski Edin läpi ja hymy katosi. Hän olisi tietysti voinut kysyä pelkästään Winryltä oliko hänellä nälkä, mutta se olisi kuulostanut siltä ettei Al ollut ihminen eikä häntä huomioitu.
Dumbledore oli varmaankin lisännyt opettajien pöydän viereen kahdelle sopivan pöydän, jossa Alin ja Winryn oli tarkoitus syödä. Ed istui tavalliselle opettajan paikalleen ja katseli välillä hieman surullisen näköisenä veljeään, joka ei koskenut yhteenkään heidän edessään olevista ruuista. Winry söi hienostuneesti, mutta naisen silmät välkkyivät, hän ainakin nautti ruuastaan. Alkemisti söi ennätysvauhdilla – tästä oli tulossa näköjään hänelle paha tapa – ja siirtyi istumaan Alin vierelle jutellakseen hänen kanssaan.
"Öh… Kauanko te aiotte viipyä täällä?" Ed kysyi ja Al näytti tyytyväiseltä saadessaan jotain muuta ajateltavaa kuin herkullisen näköinen ruoka edessään.
"Minä haluaisin ainakin nähdä kun opetat alkemiaa, nii-san", Al sanoi iloisena ja vilkaisi sitten Winrya.
"Minulla on töitä kotona, mutta enköhän minä voi olla täällä parisen päivää ja varmistaa ettet ehdi rikkoa vielä siinä ajassa automailiasi", nainen sanoi ja huokaisi, valittaen hiljaa itsekseen sitä kuinka huolimaton Ed oli.
"Minä olen tänään lähdössä Lontooseen, Viistokujalle, ostaakseni joitain tarvitsemiani asioita", Ed sanoi hieman pahoittelevaan sävyyn – hän ei myöskään kertonut menevänsä ostamaan taikasauvaa – ja Winry arvasi mitä oli tulossa.
"Minusta olisi parempi jos jäisitte tän-" "Edward Elric! Sinä et jätä meitä tänne kahdestaan vaeltelemaan! Me olemme sinun vieraitasi etkä sinä voi vain jättää meitä jälkeen!" Winry puoliksi huusi ja sai hyvin kummeksuvia katseita opettajilta ja lähimmiltä oppilailta, mutta nainen ei välittänyt. Ed näytti hyvin vaivaantuneelta, vaikka hän oli osannutkin odottaakin tätä.
"Te olette paremmassa turvassa täällä. Siinä ei mene kauaa ja uskokaa pois, ainoa mikä täällä voi aiheuttaa teille harmia on Riesu…" Ed yritti selittää, mutta Winry näytti hyvin päättäväiseltä eikä aikonut antaa periksi. 'Ei minulla taida olla muita vaihtoehtoja kuin…'
"Jos te jäätte tänne, lupaan viedä sinut Rush Valleyhyn ostamaan niitä sinun mekaanikko-hömpötyksiäsi ja Al saa vaikka kissanpennun", Ed sanoi ja katsoi hikipisara ohimolla Winryn mielialan muutosta. Naisen silmät suorastaan säkenöivät.
"Al, me jäämme tänne", Winry sanoi ja Al nyökkäsi tyytyväisenä, nauraen Winryn ilmeelle. Ed näytti kaikkea muuta kuin onnelliselta, hänen täytyisi keksiä joku syy millä käyttää valtion rahoja tai hän olisi keppikerjäläinen ennen kuin ehtisi sanoa "automail".
"Se on sitten sovittu", Ed sanoi ja nousi tuolistaan poistuakseen Suuresta salista Al ja Winry perässään.
Tässäpä tämä nyt on, uusi chapter teille. Sain vihdoinkin tätä eteenpäin ja tästä tuli jopa melko pitkä. o.o Kiitos kaikille jotka ovat lähettäneet palautetta, arvostan sitä todella paljon. :3 Toivon saavani sitä myös jatkossa. Nyt myös ei-rekisteröityneet voivat antaa palautetta, so don't hold back hitting that review –button! Älkää sitten tulko sanomaan minulle että "Ed on ihan liian vahva", koska minä rakastan Edillä machoilua, se on vain niin loistava hahmo ja sillä on ihana leveillä. (Miksi ihmeessä minä puhun "siitä"? ò.ó)