Muutaman vuoden päästä.

"Kehtaat siis yhä näyttää naamasi täällä", Ruotsi kysäisee vieraaltaan. Vieras väläyttää kieron hymyn ja laskee kuppinsa pöydälle.

"Mehän olemme nyt ystäviä, eikö totta? Suostuit osallistumaan mannermaasulkemukseenkin", Ranska kysyy nostaen toisen jalkansa polvensa yli. "Ja juuri nyt ehdotan palvelusta ystävien kesken", vierailija katsoo Ruotsia suoraan silmiin. Itsevarma, puolen Euroopan valloittaja.

"Jos autan sinua hyökkäyksessäsi Venäjälle, saan siis Suomen takaisin?", Ruotsi kysyy hajamielisesti.

"Aivan! Uusi kuninkaasi tuskin on tätä vastaan, onhan hän sentään vanha marsalkkani, ranskalainen!", Ranska nojautuu kohti Ruotsia. "Tämä tilaisuus tuskin toistuu. Kai haluat hänet takaisin?"

Kyllä, Ruotsi haluaisi hänet takaisin. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Ei ollenkaan.

"Sinun takiasi minä menetin hänet…", Ruotsi sanoo ja puristaa kätensä nyrkkiin pöydän alla.

"Ah, se oli virhe. Minun ei koskaan olisi pitänyt ryhtyä yhteistyöhän Venäjän kanssa. Maa on turhan vallanhimoinen.", Ranska naurahtaa, "Ja hän jatkoi yhä kaupankäyntiä Englannin kanssa, voiko kuvitella? Etkö halua pelastaa pientä ystävääsi häneltä?"

Pelastaa? Ruotsi ei ollut varma, tarvitsiko Suomi pelastusta. Tämä tuntui pärjäävän yllättävän hyvin uudessa roolissaan. Mistä hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen, mutta jostain syystä hän tunsi olonsa katkeraksi. Ajatuskin sai hänen ärsyyntyneeksi. Jos Suomella menisi huonosti, hän voisi… hän voisi… niin mitä hän voisi?

"Minun täytyy harkita asiaa.", Ruotsi ei osaa sanoa muutakaan.

"Harkita? Luulin, että olisit ottanut tarjouksen innolla vastaan!", Ranska hämmästyy.

"Minun täytyy kiirehtiä pian erääseen toiseen kokoukseen. Ja sen jälkeen puhua tästä kuninkaan kanssa.", Ruotsi sanoo nousten ylös tuoliltaan. Se on merkki vieraalle siitä, että tämän on aika lähteä.

"Sehän on selvä. Toivon, että saan sinut joukkoihini.", Ranska hymyilee Ruotsin opastaessa tätä ulos. Ruotsin pitäisi nyt lähteä tapaamaan erästä toista henkilöä.

…

"Hienoa että pääsit tulemaan!", Venäjä viittoo Ruotsia istumaan. Tämä on tuttu paikka Ruotsille. Todella tuttu. Mutta nykyisin se tunnetaan Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina. Ruotsi istuutuu suurelle, mutta pehmeälle tuolille.

"Kuten tiedät, Ranska on hyökännyt raukkamaisesti kimppuuni.", Venäjä aloittaa ja Ruotsi nyökkää, "Ja pahoin pelkään, että hän yrittää taivutella sinua osallistumaan hyökkäykseen.", Venäjä hymyilee tarkkaillen Ruotsia. Aika hyvin arvattu, ei mikään ihme, että tämä on imperiumi.

"Tämä olisi minulle varsin… kiusallista. Onko olemassa jotain, jolla saisin sinut puolelleni? Kerro hintasi."

"Suomi."

"Oh, anna minun toki sanoa sanottavani loppuun!", Venäjä naurahtaa, "En suostu maksamaan mitä tahansa. Osallistumisesi olisi kiusallista, mutta luulen kyllä pääseväni sinusta eroon jos päätät hyökätä. Ja Suomikin voisi loukata itsensä siinä samalla. Suomi on poissa laskuista, pyydä jotain muuta."

Jotain muuta? Ruotsin ajatukset harhailevat. Mitä muuta hän voisi pyytää? Ehkä… ehkä…

"Ahvenanmaa.", hän sanoo viimein. Ahvenanmaan asukkaat ovat hänen, niin hänen kuin olla ja vain voivat.

Venäjä alkaa jälleen nauramaan, suorastaan kikattamaan. Ei, ei, Ruotsi! Älä pyydä mitään mikä on minun. Minä en luovu mistään omastani. Keksi jokin muu kohde. Minä autan sinua saavuttamaan sen sodan jälkeen.

Jokin muu kohde. Ruotsi tuijottaa Venäjää silmiin. Tällä on kasvoillaan ovela hymy. On olemassa eräs maa, jonka valloitusta Ruotsi on joskus yrittänyt, mutta epäonnistunut, koska Venäjä on ollut tämän maan liittolainen.

"Norja…", Ruotsi kuiskaa.

"Hyvä!", Venäjä hihkaisee, "Tanska ja Norja ovat yhä Ranskan liittolaisia. Yhä, vaikka Ranska hyökkäsi petturimaisesti minun kimppuuni. Jos lupaat, ettet osallistu hyökkäykseen minua vastaan ja tulet liittolaisekseni, autan sinua saamaan Norjan Tanskalta."

Norja Tanskalta… Tanska ansaitsee sen. Hänkin saa tuntea miltä tuntuu, kun joku tärkeä viedään häneltä. Ruotsi ei voi suostua Ranskan tarjoukseen. Hänen kuninkaansa on sitä vastaan, kuningas haluaa Norjan. Norjan, jota on helpompi puolustaa, jossa on suurempia luonnonrikkauksia ja joka on Ruotsin läheisintä sukulaiskansaa. Kuningas ei ymmärrä, että joku saattaisi haluta asua mieluummin "vaimonsa" kuin "pikkuveljensä" kanssa.

Eikä kuninkaalla ole minkäänlaisia entisiä siteitä Suomeen, toisin kuin Ruotsilla. Tämä saattaa hylätä maan kuin käytetyn rukkasen, 600 yhteistä vuotta ei merkitse kuolevaiselle mitään. Joten hänen on hyväksyttävä tämä ehdotus. Ehkä sen pitääkin mennä näin. Ehkä sen olisi alun alkaenkin kuulunut mennä näin. Ehkä hänen ei koskaan olisi edes pitänyt tavata Suomea.

"Mutta…", Ruotsi mumisee. Venäjä kallistaa uteliaana päätään. "Voisinko mitenkään… onko mahdollista, että saisin Suomen luokseni sodan ajaksi?", Venäjän ilme muuttuu hämmästyneeksi. "Jos pidän huolta Suomen puolustamisesta sodan ajan, sinun ei tarvitse tehdä sitä. Silloin voit… Minä kyllä palautan…" Ruotsi keskeytetään.

"Hyvä yritys, Ruotsi, mutta älä yritä saada heitä molempia.", Venäjä myhäilee jälleen. "Ehtona Norjan saamiselle on, ettet enää koskaan yritä saada Suomea takaisin itsellesi. Et niin kauan, kuin tämä uusi, ranskalainen kuningassukusi hallitsee."

…

Ovelle koputetaan. Suomi on juuri selvittämässä suurta kasaa papereita. Hänen uusi itsehallintonsa on tuonut hänelle runsaasti lisätöitä, puhumattakaan sodasta, johon Venäjä on nyt joutunut. "Sisään."

Liettua avaa oven. Hänen ilmeestään näkee, ettei hänellä ole mieluista sanottavaa.

"Niin tuota…", hän takeltelee. Suomi katsoo häntä odottavan näköisenä. "Tehtävänäni on ilmoittaa, että Ruotsin kuningaskunta on juuri sopinut liittolaissopimuksen Venäjän keisarikunnan kanssa. Maksuksi Ruotsi on vaatinut itselleen Norjan."

"Ai?", Suomi ei osaa sanoa muuta. Hän hymyilee ystävällisesti Liettualle. "Tuota", Liettua aloittaa, "Oletko kunnossa? Minun käskettiin vain ilmoittaa tästä sinulle…"

"Ei se mitään, teit niin kuin käskettiin. Olen kunnossa.", Suomi hymyilee yhä. Liettua ilmoittaa poistuvansa. Kun ovi kopsahtaa kiinni, Suomi lyyhistyy kasaan.

Olisihan hänen pitänyt odottaa jotain tällaista. Mutta ehkä hän oli alitajuisesti… toivonut jotain. Hänellä menee nyt yllättävän hyvin, mutta silti hän ei ollut osannut ajatella tätä minään lopullisena tilana. Ja ehkä hän oli, hivenen itsekkäästi, ajatellut, ettei häntä voisi noin vain korvata jollain muulla. Ei ainakaan näin nopeasti. Vaikka olihan hänkin vannonut valan Venäjälle, ajatus käväisee nopeasti hänen mielessään, mutta hälvenee sieltä pois yhtä pikaisesti kuin tulikin.

Mikään ei pakottanut Ruotsia tekemään tätä! Kukaan ei uhannut häntä ottamaan Norjaa itselleen! Asiahan on aivan erilainen kuin hänen tilanteensa! Norja on yhä vihollinen. Mihin Ruotsi oikein jäi, kun hyökkäys alkoi? Miksi Suomi sai itse yrittää puolustaa koko maata? Suomi rutistaa pöydällä olevat paperit mytyksi nyrkkeihinsä. Hän ei halua nähdä Ruotsia, ei ehkä enää koskaan. Hän toivoo oikein viheliäistä ja kurjaa loppuelämää sekä Ruotsille että Norjalle.

Kukkamuna piiloutuu varmuuden vuoksi sängyn alle.