Shepard & Cole

Kieppuen hitaasti kohti valoa, silmäkulmassa avaruuden pimeää. Hän ei voi hengittää. Viimeinen kiepahdus täyttää näkökentän tulella. Hän sulkee silmänsä. Vetää henkeä. Ei. Ei happea. Hänen kehonsa taipuu, muuttuu ruumiiksi.

Uni syttyy uudelleen.

Hälytyslaitteiden kakofonia. Kaidenin huolestunut ääni, ja Normandyn repeytyvä runko. Joker vastustaa, mutta kukaan ei voi vastustaa Shepardia loputtomiin. Cole nojaa lähemmäs, kun Shepard tarttuu pilottinsa käsivarteen. Repii. Maailma heidän ympärillään värisee, uni sulautuu eteenpäin ja äkkiä Joker on jo poissa. Cole tuntee olonsa levottomaksi, kun Shepard lennähtää hänen viereltään. Kipinöiden ja vääntyvän metallin keskellä on vaikea nähdä.

Kukaan ei voi auttaa minua.

Pakokauhu ja rauha taistelevat. Kumpikaan ei voita.

Tyhjyys.

Cole juoksee Shepardin perässä. Kaidan tottelee. Shepard rakastaa yllättäen kansien välisiä portaita. Ajattelee, että ei koskaan tule näkemään niitä. Ovi avautuu, Alchera loistaa jäisenä. Cole syöksyy Shepardin edelle. Hän levittää kätensä, venyttää itseään täyttämään Normandyn ohjaamoa. Ehkä jos Shepard ei näe Jokeria, hän rauhoittuu.

Mutta Shepard ei näe Colea. Henki pyörähtää, mutta hän ei saa napattua Shepardin kättä, kun mies räjähdyksen voimasta ajautuu kauemmas. Shepard painaa nappia.

Kiitollisena.

Ja vaikka Cole ei ole ihminen myös hän pelkää hypättyään tyhjiöön. Shepardin sielu leiskuu menneisyyttään. Tähdet piirtyvät esiin muistista, joka on toistanut näitä hetkiä kymmeniä, satoja kertoja. Cole avaa suunsa, yrittää hengittää Shepardin hiipuvan elämän tahdissa.

Hän tekee jotain väärin. Hän ei voi auttaa nukkujaa. Ei tässä unessa.

Cole nojaa Shepardin puoleen vuoteessa. Ohut huntu hikeä kiiltää Shepardin herätyskellon valossa. Cole harkitsee, katselee kelloa, mutta ei paina hälytystä päälle. Hänellä on muitakin keinoja pelastaa Shepard.

Kuten kosketus.

Pieni hipaisu ei poista Shepardin tuskaa, ei edes herätä häntä. Cole painaa kätensä vahvemmin toisen rintakehälle. Unessaan Shepard tuntee jonkun tarttuvan häneen juuri, kun ensimmäinen räjähdys sinkoaa häntä kauemmas pelastus-sukkulan ovelta. Ei vielä, hän rukoilee ja pelastaa viimeisen osan miehistöstään, jota hän vielä pystyy auttamaan. Sitten hän herää.

Ehkä jokin alitajuinen osa Shepardissa osaa olla säikähtämättä Colea. Hän herää hitaasti ja räpäytellen silmiään. Tietoisuus nousee hitaasti. Hetken kuluttua Shepard heittäytyy istumaan, vaikka hän on vielä hämärän rajamailla. Huoneen kylmä ilma iskee vasten hänen ylikuumentunutta kehoaan.

"Cole. Mitä helvettiä sinä teet täällä?"

"Autan." Cole sanoo. Shepard tuijottaa syyttävästi. "Yritän auttaa." Henki korjaa.

"En tarvitse apua." Shepard murisee käheästi, ojentautuu sängystään ja hätkähtää koleaa metallia jalkojensa alla. Kuiva maku suussa saa kielenkin kankeaksi. Cole seuraa Komentajaa pesuhuoneen puolelle. Shepard vaihtaa suunnitelmaa suihkusta vesilasiin.

Miksi juuri minä? On täällä muitakin jotka tarvitsevat apua. Ehkä joku voisi jopa arvostaa sitä.

"Sinä kuolit." Cole sanoo. "He eivät."

"Kaksikymmentä miestä ja naista menetti henkensä." Shepard väittää vastaan. Ja se oli osittain hänen syytään. Hänen otteensa puristuu vesilasin ympärillä, mutta ei nosta sitä huulilleen. Hajamielisenä hän kaataa veden pois, laskee uutta lasiin.

"Kaksikymmentäyksi." Cole vastaa, tuijottaa peilin kautta vaativasti. "Et voinut tehdä mitään."

Kukaan ei halua kuulla noita sanoja. Et voinut, et kyennyt, et tiennyt…

"Jotkut kyllä haluavat kuulla." Cole sanoo. "He haluavat tietää, että se ei ole heidän vikansa… Normandy on poissa, Shepard. Anna anteeksi, miksi minä olen edes hengissä, olisin voinut olla nopeampi. Lähteä."

Shepard nostaa katseensa peiliin ja viimein laskee lasinsa alas. Nostaa sen saman tien ylös, huulilleen saakka. Vesi on kylmää ja raikasta, puhdistaa hänen oloaan.

"Joker?"

"Hän tietää, että se ei ollut hänen syytään vain siksi, että sinä sanoit niin." Cole selittää, ojentaa kättään, johon Shepard ei tartu. "Autoit häntä."

Shepard huokaa.

"Anna minun auttaa sinua." Cole anelee. Aivan kuin kipu olisi hänen, ja auttamalla itseään Shepard voisi auttaa myös Colea. Miten Shepard voisi…?

"Olet liian suojelevainen." Cole sanoo. "Mutta kiitos. Siksi pidän sinusta."

Shepard ei ota kiitollisuutta vastaan sanoin tai ei edes teoin. Hän vain lupautuu siihen, mihin oli jo aikonut lupautua. "Hyvä on, voit auttaa minua tämän… syyllisyydentunnon ja eksistentiaalisen kriisin kanssa."

"Hyvä." Cole sanoo, katoaa Shepardin huoneen puolelle. Mielikuva terapeutin vastaanotosta välähtää Shepardin mielestä. Yleensä terapeutit eivät ole tuonpuoleisen henkiä, joilla on näppyläiset teinipojan kasvot ja rasvaiset hiukset. Ha. Mirandan kauhistunut ilme Colen esittelyn jälkeen ei niinkään liittynyt hengen voimiin, vaan tämän nuhjuiseen oloasuun. Nainen oli ostanut shampoota.

Se on tälläkin hetkellä Shepardin suihkussa.

"Mutta yksi juttu…" Shepard aloittaa päästessään takaisin. "Älä tunkeudu uniini. Anna minun kertoa niistä itse."

"Miksi?"

"Koska minä sanon niin." Shepard heittää takaisin. Kerran Komentaja, aina Komentaja. Jopa Cerberus-terroristina. Helpompaa näin… parempi, että Cole ei näkisi liikaa. Välähdyksiä.

"Hyvä on." Cole suostuu liiankin helposti. Shepard äkkää heti miksi. "Älä myöskään lue ajatuksiani."

"En voi." Cole sanoo. "Ne leijailevat, lentävät. Ne kieppuvat ja rakentavat verkkoja, koskettavat toisia ja muuttuvat sanoiksi. En minäkään voi sanoa sinulle, että älä hengittä."

"No jos totta puhutaan…" Shepard vinoilee. "Mutta ymmärrän. Ehkä ei vain ääneen?"

Cole räpäyttää silmiään. Ei ääneen. Niin kaikki sanovat, mutta hän ei voi sille mitään. Thane ja Varric ymmärtävät. Solas antaa sanoa kaiken kaikesta, paitsi itsestään. Shepard ei ilku muiden ajatuksille, hymyilee ja nauraa joskus, mutta pyytää anteeksi, jos Cole on sanonut jonkun mielestä liikaa. Inkvisiittori on aina hiljaa niin ääneti kuin ääneenkin.

"Cole." Shepard sanoo hiljaa, raukeasti. "Kiitos."

Kukaan ei välitä.

Välittääpä, Cole haluaa sanoa, mutta Shepard ei halua kuulla sitä. Kyllä he haluavat tietää, auttaa, kysyä. Minkälaista oli olla kuollut? Mutta Shepard ei itsekään tiedä ja muut tietävät sen. Sanat sotkeutuvat. Ehkä ystävyys ja läsnäolo ovat tarpeeksi, Liaran anteeksipyyntö ja Wrexin raju kosketus. Kaidan on vihainen, syyttävä, mutta lähettää kirjeen, johon ei ole saatu oikeita sanoja. Garrus on. Tali on tuttu ja kasvoton ja tarpeeksi luottavainen.

Shepardin mieli on tyyni ja levoton ja täynnä. Hän tietää reittinsä, mitä pitää tehdä. Mutta samalla kaikki on lumen peitossa hahmoja, jotka erottuvat maisemasta, mutta vain möykkyinä, pehmeinä muotoina. Rakenna tiimi ja voita vihollinen. Helppoa sanoa ja tehdä, mutta vaikea ymmärtää. Työn takana on muuta, vitsejä ja intoa, taistelun säihkettä. Vielä kauempana on musiikki ja kirjat, jotka jäävät lähes aina puolitiehen. Yksinäiset hetket, jolloin voi unohtaa itsensä. Varjoissa on lapsuus, hämärässä vanhat ystävät ja Akuze. Brasilia on valoa, mutta vain lyhyissä katkoissa, joilla ei ole lopulta merkitystä.

Kaiken ympärillä on tuhoa, kuolemaa. Ne ovat linnunsiipiä, joiden sulkien kärjet hipaisevat Shepardin elämää vain hellästi, mutta samalla kehystävät sen.

Cole tarttuu yhteen niistä, vetää kevyesti sen sormenpäihinsä.

"Millainen Ashley on?" Cole kysyy, vaikka hän jo tietää.

Shepard vetää henkeä sisään, aloittaa ja kertoo kaiken.