8. luku; Baby boy and our countdown
Part 1
Joidenkin on vaikea ajatella syvällisiä ollessaan humalassa. Englannille lievä humalatila taas toi oman ripauksensa totuutta hänen ajatuksiinsa, mitä ei oikeastaan koskaan päässyt tapahtumaan hänen ollessaan selvin päin. Kurjuuksien kurjuus. Tätä hän juuri tarvitsikin, sarkastisesti ajateltuna.
"Helvettiin tämän kanssa", mies kirosi ja heitti sohvatyynyn puolitosissaan pöydän yli lattialle. Lennähtäessään se kumautti pöydältä myös TV:n kaukosäätimen ja Amerikan puhelimen. Englantilainen rutisti hiuksiaan turhautuneena kämmeniinsä. Seuraavaksi hän kumosi kurkustaan alas suuren kulauksen konjakkia ja lysähti sitten syvään henkäisten pitkin sohvaa jättäen sotkujensa siivoamisen myöhemmälle. Hän liikahteli levottomasti paikoillaan.
Amerikka, Amerikka, Amerikka… Alfred.
"Helvetin, helvetin, helvetti", mies manasi hiljaa ja lämmitti konjakki-lasiaan kämmentään vasten.
Ristiriitaisia tunteita oli liikaa. Niin paljon, että Englannin humalainen mieli oli ylikuormittua niiden painosta ja vastakohtaisuuksista.
Hän oli nauttinut Amerikan läheisyydestä. Hänen ei pitäisi nauttia siitä, tämä on hänen elämäntyönsä, ei mikään huviretki puistossa.
Hän piti Amerikan suutelemisesta. Nuorempi mies sai hänet tuntemaan itsensä arvokkaammaksi, kuin oikeasti oli. Siitäkään ei pitäisi nauttia, sillä se oli kaukana totuudesta. Hän oli ala-arvoisempi, kuin mitä hänen näkyvä puolensa edusti.
Hän halusi pitää Amerikan parinaan. Hänen pitäisi juosta kauas pois sellaisten ihmisten luota, kuin Alfred. Se olisi sekä Amerikan, että hänen oman itsensä parhaaksi.
"Sinä paskiainen", Englanti totesi melankolisesti itselleen. Hänen suupielensä jopa nykivät ylöspäin. "Sinä itsekäs paskiainen."
Niinpä, hänen mielensä lisäsi kuin itsestään, sinä kunniaton, välinpitämätön paskiainen.
Amerikan mietteet olivat lähestulkoon yhtä sekavia, kuin Englannin viereisessä huoneessa.
Vaaleahiuksinen mies oli hypännyt sängylle poikittain ja oli kohdistanut katseensa kattoon, kuin odottaen että vastaus hänen kaikkiin ongelmiinsa tipahtaisi sieltä suoraan hänen syliinsä.
Hänen harmikseen, niin ei kuitenkaan tulisi lähiaikoina tapahtumaan.
Nuoren miehen silmät painuivat kiinni ja nolostunut hymy nousi saman tien hänen kasvoilleen.
Hän saattoi edelleen nähdä Englannin arvioivan, kulmien alta suunnatun katseen polttavan kasvoillaan kun mies kumartui hänen lantionsa ylle. Hänen sormensa menivät yhä nyrkkiin, kuin yrittäen muistaa miltä Englannin hiukset olivat tuntuneet luisuessaan niiden läpi.
Hänellä oli selvä mielikuva myös siitä, miltä miehen huulet olivat tuntuneet painuessaan hänen omiaan vasten. Amerikka kosketti alahuultaan sormenpäillään ja antoi sitten kätensä valahtaa rennoksi vasten sänkyä.
Mitä pirua Englanti kuvitteli saavuttavansa?
Mitä hän itse kuvitteli saavuttavansa?
Amerikkalainen kierähti kyljelleen ja siirsi polvensa lähelle kasvojaan. Hän otti lasit nenältään ja asetti ne kauemmas sängylle, jaksamatta nousta ylös.
Mitä hänen pitäisi tehdä…? Miksei hän…? Miksei Englanti…?
Amerikka hieroi kämmenselällään silmiään. Ilmeisesti hän ei enää osannut edes muodostaa järkevää lausetta. Tämähän sujui hyvin.
Hän ei yksinkertaisesti tiennyt mitä halusi, se tässä oli ongelmana.
Toinen ongelma oli, ettei hän tiennyt mitä Englanti halusi.
Amerikka sulki siniset silmänsä väsyneenä ja makasi aloillaan kuunnellessaan Englannin hiljaista muminaa oven toiselta puolen. Sänky hänen allaan oli mukavan lämmin, vaikka peitto olikin kiertynyt hänen heittelehtimisensä jäljiltä tuhannen mutkalle.
Hän vain toivoi, että Englanti malttaisi päästää irti konjakki-lasistaan ja tulla nukkumaan hänen viereensä.
Amerikkalainen rutisti silmänsä umpeen, kun satunnainen, melkein huomaamaton ajatus lipui hänen päähänsä. Se oli luultavasti ollut siellä koko ajan, piilotellut hänen mielensä nurkissa odottaen milloin pääsisi pulpahtamaan pintaan.
Hän halusi Englannin.
Amerikan silmät aukesivat ja tuijottivat häkeltyneinä valkoista seinää.
Niin yksinkertainen ajatus. Miten se saattoi olla jäänyt häneltä huomaamatta?
Amerikka huoahti itsekseen omalle sokeudelleen. Ajatus oli käynyt hänen päässään ties kuinka monta kertaa: Hän halusi nähdä Englannin. Hän halusi kuulla Englannin äänen. Hän halusi… Hän halusi Englannin.
Varsin salakavala ajatus, Amerikka mietti hymynpoikasen tehdessä tietään hänen huulilleen, tupsahtaa nyt hänen päähänsä tuolla tavalla yhtäkkiä.
Mies kierähti jälleen ympäri ja napsautti pöytälampun valon kiinni.
Hän siis luultavasti tiesi mitä halusi.
Amerikan pitäisi vain tehdä se parilleen selväksi jollakin tavalla.
"Ohayo gozaimasu, Igirisu-san, America-san", Japani toivotti kohteliaasti tietokoneen näytöltä.
Englanti murahti jotain töykeää krapula-aamuista ja no-action sunnuntaista, kun taas Amerikka loisti näytön reunassa koko olemuksellaan ja pirteydellään.
Muuten mustalla näytöllä oli pieni videokameraikkuna, josta hehkuivat valkoisina Japanin kasvot. Hän näytti siltä kuin ei olisi poistunut Havaijin aurinkoon kertaakaan työuransa aikana.
"Pahoittelen, että joudun pidättäytymään kohteliaisuuksista näin heti alkuun. Tilanne on kiireinen, saimme juuri sisäpiirin tietoa Venäjän liikkeistä."
Englanti näytti heräävään viimein krapula-asteeltaan ja ryhdistäytyi penkillään. Hänen kasvonilmeensä vakavoituivat. Vaistomaisesti hänen sormensa koukistelivat, kuin olisivat itsekseen harjoitelleet aseen liipaisimen painamista.
Amerikan hymy hyytyi pikkuhiljaa pois hänen kasvoiltaan. …Venäjä? Hän muisti kaikki ne varoituksen sanat, jotka hän oli siitä miehestä saanut. Nuori mies tunsi kylmän ilmavirran viistävän selkänsä yli ja värähti päästä varpaisiin.
Japani nyökkäsi tietokoneruudulla niin, että hänen mustat hiuksensa tipahtelivat hänen aivan yhtä mustien silmiensä ylle. Tietokoneen valo loisti luonnottomina kiiluvina, neliömäisinä pisteinä hänen silmissään.
"Venäjä on lähettänyt Liettuan ja Puolan hankkiutumaan eroon englantilaisesta liikemiehestä. Hän salakuljetti aseita maahan ja myi ne sitten eniten tarjoavalle, yleensä joko Hetalialle tai Sovietille. Jouduttuaan huonoon valoon hankkiessaan erään Hetalian jäsenen pois vankilasta suhteillaan, Venäjä on ilmeisesti viimein päättänyt tarttua ohjaksiin. Hän ei kaipaa Hetalialle enää yhtään ylimääräistä asetta Sovietia vastaan."
Japani kumartui lähemmäs kameraa, risti kätensä ja nojasi sitten leuallaan yhteen ristittyihin sormiinsa.
"Tieto tuli 80 % luotettavalta taholta, joka on toiminut meidän hyödyksemme ennenkin."
'Viro', Englannin suu muodosti sanan ja hymähti sitten lähes huvittuneesti. Amerikka mutristi huuliaan toruvasti parinsa välinpitämättömälle eleelle. Englanti tyytyi liikuttelemaan kulmakarvojaan näyttäen aavistuksen verran vaivautuneemmalta.
"Joten", Japani aloitti hymyilleen hiljaa. Jotenkin Amerikasta Japani oli kaikkein karmivimmillaan hymyillessään kuin kissa, joka tiesi napanneensa linnunpoikasen kynsiinsä, "Teidän olisi parempi hankkiutua eroon Liettuasta ja Puolasta."
Amerikan oli pakko ihailla Englannin taitoa pitää kasvonsa täysin neutraaleina.
"Oletko varma, että tämä on oikea ratkaisu, Japani?" Brittimies kysyi, paljastamatta äänestään kuitenkaan minkäänlaista epäilyä esimiestään kohtaan, "Jos tapamme Liettuan, Viro luultavasti lakkaa myös antamasta tietojaan. Hän saattaisi jopa alkaa tehdä töitä vapaaehtoisesti Venäjän pussiin."
"Meillä on varaa menettää yksi pelinappula, jos pääsemme samalla eroon vastustajamme kahdesta", Japani totesi rauhallisuuden perikuvana, "Minulla on muita tietolähteitä, joiden kautta osaan pitää silmällä Venäjää."
Kolmikko istui paikoilleen jähmettyneenä: Japanin kasvot vaativina, silmät kiiluen. Englannin suu kaartui hitaasti irvistykseen. Amerikka tunsi pahoinvoinnin alkavan jälleen kiertyä sisälleen ja energia tuntui valuvan purona hänen ruumiistaan.
"Englanti ja Amerikka kuittaavat", brittimies totesi, "Minun täytyy kuitenkin puhua sinulle eräästä asiasta, Japani. Onko sinulla hetki aikaa?"
Ruudun toisella puolella istuva mies nyökkäsi. Hänen kasvonsa olivat taas ilmeettömät kuin hän olisi vetänyt teatterimaskin kasvoilleen.
"Mene pukeutumaan Amerikka", Englanti sanoi ja töytäisi pariaan kevyesti kohti makuuhuoneen ovea, "Tulen ihan pian perässä."
Amerikkalainen nyökkäsi, heilautti kättään Japanille ja lähti talsimaan kohti puuovea college-housut vaarallisen alhaalla vyötäröllään.
"Minulla on suunnitelma…", hän kuuli Englannin sanovan, ennen kuin sulki oven takanaan.
Normaalisti tilaisuus päästä kuulemaan Englannin suunnitelma sai sukat pyörimään hänen jaloissaan, mutta ei nyt. Hän ei pystynyt unohtamaan vatsassaan vellovaa onttoa tunnetta.
Oli tarpeeksi paha joutua tappamaan ihminen, jota ei tuntenut.
Entä sitten, kun hänen pitäisi tappaa Liettua, jolla hän tiesi olevan ainakin kaksi veljeä, jotka halusivat vain pois Sovietista hinnalla millä hyvänsä. Kaksi veljeä, joista ainakin toinen oli valmis uhmaamaan jopa Venäjää, saadakseen Liettuan turvaan.
Amerikka ei voinut kuin ihailla Viron rohkeutta.
Viron, josta tästä päivästä lähtien tulisi luultavasti heidän vihollisensa.
"Ja niin he haukkasivat liian ison palan", Amerikka mutisi, kohdistaen katseensa rukoilevasti kattoon, "Ja heille kaiverrettiin graniittinen hautapaasi."
"Tämä on eräänlainen teknologinen ihme", Itävalta mutisi kasvot lähellä Unkarin omia. Heidän neniensä välissä mies piteli mokkulan, tai muistitikun näköistä USB-laitetta. Mustan tikun kyljessä sykki tasaiseen tahtiin sininen valo kuin pulssi.
"Kun liität tämän kerrostalon valvontajärjestelmään, loppu sujuu kuin tanssi. Pystyn hakkeroitumaan talon tietokantaan muutamassa minuutissa."
Unkarin nyökkäys riitti Itävallalle vastaukseksi. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö mies luottanut naisen kykyihin.
Naisen punertavat kiharat olivat tiukalla letillä, joka valui hänen selkäänsä pitkin. Vihreiden silmien katse on nauliintunut sykkivään valopisteeseen.
"Liitä tietokoneeseen, odota muutama minuutti. Ei kovin vaikeaa."
Itävalta nyökkää ja hymyilee naiselle mietteliäästi.
"Kuinka kauan menee, ennen kuin pääsemme valvonta-huoneeseen?" Englannin ääni saa kaksikon kääntämään päänsä kohti englantilaista. Mies istui vakavana pakettiauton perällä, kevyt käsiase pelottomissa sormissaan. Hänen jalkansa olivat siististi ristissä.
"Riippuu ihan omasta toimintanopeudestanne", Itävalta sanoi huomattavasti monotonisemmalla äänellä kuin puhuessaan Unkarille.
"Ei siis kovin kauaa", Englanti totesi onnistuen liittämään sanoihinsa yhtä aikaa itsevarmuutta ja välinpitämättömyyttä. Hämmästyttävää miten pelkkä äänensävy voi sisältää niin paljon tietoa, Amerikka mietiskeli ja puristi asettaan kuin turvarättiä pakettiauton heilahdellessa puolelta toiselle. Tai ehkä vain Englanti pystyi siihen, hän ajatteli, ehkä vain hänellä oli sellainen taito.
Amerikka vilkaisi parinsa rentoutunutta olemusta silmänurkastaan ja huomasi tämän katseen kohdistuneen Unkariin.
"Preussi", Englanti kysyi kääntyen katsomaan kohti ohjaamoa. Preussi, joka pyöritti autonrattia kuin rallikuski, vilkaisi miestä olkansa yli. Hän kohotti toista tummaa kulmakarvaansa kysymyksen merkiksi.
"Miten onnistuit suostuttelemaan Unkarin tähän? Eihän hän koskaan suostu lähtemään Havaijilta."
Preussin katse viisti nopeasti Unkarin kasvojen ohi hänen kääntyessään taas katsomaan liikennettä edessään. Vaaleat sormet naputtelivat rytmiä autonrattia vasten ja albiinon punertavat silmät kiiluivat vastaantulevien autojen ajaessa ohi.
Lyhyt illallinen on loppumassa. Tyhjien lautasten ympärille on kerääntynyt kummallinen porukka: kihlautuneet ja sitten eronneet, sekä kolmas pyörä. Itävalta, Unkari ja Preussi. Kummallinen yhtälö mistä tahansa suunnasta katsottuna.
Preussin kadotessa kirjakaupan eteiseen, Itävalta ja Unkari keskustelivat kevyesti vakavasta aiheesta. Aristokraatin äänessä on anomusta, kun taas Unkarin ääni on yhtä aikaa kirkas ja kumea. Kuin naarasleijonan.
"Katsotaan", nainen tokaisee ja ilmestyy sitten käytävään korollisine pikkukenkineen. Hänellä on päällään vihertävä kellohame.
Tapahtuma kestää vain hetken. Preussi painaa Unkarin seinää vasten Itävallan aloittaessa puhelun viereisessä huoneessa. Tämän ääni kajahtelee rakastajien korvissa kaukaisena. Unkarilla ei ole alushousuja.
Ihanuus kestää vain lyhyen, intensiivisen hetken takahuoneen ja kirjakaupan käytävässä.
Voi Elizabeta, Elizabeta.
Preussi näki Unkarin tuijottavan häntä auton peilistä. Hän tuijotti takaisin vastaten samalla Englannin kysymykseen.
"Ei sillä niin väliä. Hän ei vain voinut vastustaa tarjoustani."
Pariisin yö ei ollut sinä päivänä kovin eläväinen. Se oli harmahtava, ankea ja bensiininkatkuinen. Puolan sormet luiskahtelivat hänen yrittäessään kiinnittää itseään vaijeriin. Kun metalli viimein kalahtaa kiinni ja hän on turvallisesti kiinnitettynä köyteen, mies vilkaisi jännittyneesti hymyillen taakseen.
"Ootko valmis, Liet?"
Liettuan vihreiden silmien katse oli väsynyt, hänen kohdistaessaan se Puolan valtaviin, mustiin pupilleihin. Hän nyökkäsi niin, että tasaisen ruskeat etuhiukset tipahtelivat hänen kasvoilleen. Puolan kurkusta karkasi hihkaisua muistuttava ääni, kun hän laski kaiken painonsa vaijerin varaan ja kiisi Pariisin taivaan halki kerrostalon katolta toiselle. Ilmavirta kiemurteli hänen vaaleiden hiustensa läpi, sekoittaen ne epämiellyttävästi. Tuuli vetisti hänen silmiään.
Liettua liukui pian hänen perässään äänettömästi kuin varjo. Hänen jalkojensa alta kuului kevyt läpsähdys kun ne osuivat turvallisesti kattoon. Puola oli jo siirtynyt irrottamaan itseään irti vaijerista. Hän kiskoi nopeasti valjaat pois päältään.
"Nämä on, niinku, niin muodikkaat, että ihan itkettää", hän tokaisi ystävälleen keventääkseen tämän epätavallisen mustunutta mielialaa. Hän sai aikaiseksi tuskin huomattavan suupielen nykäyksen, mutta sen on nyt riitettävä. Hänellä olisi aikaa saada Toris hymyilemään myöhemmin.
Puola juoksi kerrostalon katto-oven luo ja tiirikoi varashälyttimen auki alta aikayksikön. Kuullessaan ystävänsä kävelevän häntä kohti, Puola vilkaisi häntä sivusilmällä. Hänen hymynsä valui hitaasti hänen kasvoiltaan.
Liettuan kävely oli kankeaa ja mies yritti selvästi peittää ontumisensa.
"Liet, mikä nyt on?"
Liettua koetti hymyillä, mutta se näytti lähinnä huonolta yritykseltä irvistää. Hän pudisteli päätään surumielisenä ja kalpeni silminnähden monta astetta vaaleammaksi.
Samassa Puolan päässä naksahti.
"Venäjä", vaaleahiuksinen mies suhahti sanan ilmoille kuin kirouksen, "Se paskiainen. Eikö se, niinku, vois jättää sut viimein rauhaan? Mä ihan oikeasti, niinku, otan hatkat tästä kaikesta. Todellakin."
"Älä viitsi, Puola", Liettua kuiskaa ääni käheänä – hän oli ilmeisesti joutunut huutamaan viime yönä – ja keskitti katseensa Puolan työhön tehdä varashälytin hiljaiseksi.
"Meidän on pakko päästä, niinku, pois tästä liemestä, Toris", Puola suhahti, edelleen raivoissaan Venäjän tempuista. Hän kääntyi kokonaan Liettuan puoleen ja asetti kätensä tämän hartioille puristaen kevyesti.
"Olen tosissani, Liet. Muuten me kuollaan, todellakin. Me kuollaan, Liet, ymmärrätkö?" Puola etsi epätoivoisesti jonkinlaista yhteisymmärrystä Liettuan samean vihreistä silmistä.
"Olkoon sitten niin."
"Liet! Ihmisiä kuolee!"
"Sitä ihmisen tekevät!" Liettua suhahti hampaidensa välistä, "He kaatuilevat Venäjän ympäriltä, kuin pellollinen risuja. Ei ole yksinkertaisesti mitään, mitä me voisimme asian hyväksi tehdä."
"Me paetaan vielä, Liet!" Puola huudahti epätoivoisesti, peloissaan ja osittain raivoissaan, "Me paetaan tästä maanpäällisestä helvetistä! Sinä, minä, Viro ja Latvia. Tämä ei ole meille, niinku, sopiva maailma."
"Meillä ei ole kuin yksi maailma, Felix", Liettua kuiskasi tuntiessaan ystävänsä hyväkuntoisten kynsien pureutuvan olkapäihinsä, "Ei meillä ole vaihtoehtoja. Ei koskaan ollutkaan."
Puola tuijotti ystäväänsä hetken, ennen kuin näytti lysähtävän kasaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän sulki nopeasti puhetiensä ystävänsä katseen niin anoessa ja kääntyi ruuvaamaan hälyttimen sisempää kantta irti.
"Näistä varashälyttimistä ei ole, niinku, mitään apua", hän ilmoitti surumielisesti hymyillen, "Siis jos ne ei toimi."
Liettua tuijotti hiljaisena Puolan selkää.
Sinä kai olet sitten minun varashälyttimeni, Felix.
Voi rakas Puola. Olen niin pahoillani.
Missä tahansa muussa tilanteessa Amerikka olisi voinut nauraa. Tällä hetkellä, se olisi kuitenkin kuulostanut niin hysteeriseltä, että hän päätti jättää vahingoniloisen naurunsa toiseen kertaan.
Englanti oli kerrassaan huvittava yövartijan asuun sonnustautuneena. Hän näytti hukkuvan liian suuren haalarin sisään. Hihat ja lahkeet oli pitänyt kääriä muutamaa otteeseen, ennen kuin ne suostuivat asettumaan brittiläisen päälle. Hänen avonaisen vetoketjunsa kaula aukosta Amerikka saattoi nähdä kainaloiden alle kiinnitetyt aseet. Myös Englannin käsissä oli pienempi käsiase, jonka hän kiinnitti haalareidensa takaosaan.
Ne saivat hänet näyttämään hieman vähemmän huvittavalta.
Tosiasiassa Amerikalla oli sellainen kutina, että jos hän kehtaisi nauraa, Englanti posauttaisi hänen päänsä pois hartioiltaan. Sitä ei kaivattu juuri sillä hetkellä.
Amerikka itse pyöräytti käsissään sähkötainnutinta. Se oli musta, kiinteä esine, joka mahtui juuri sopivasti hänen kouraansa. Laitteen sähkövirta ei ollut riittävän suuri tappamaan, eikä aiheuttamaa suurempia vahinkoja, mutta taju siinä lähtisi.
Unkarillakin oli yövartijan puku, mutta atleettisena ja pitkänä naisena se puki häntä yllättävän hyvin.
"Olemmeko valmiita?"
Amerikka hätkähti hereille mietteistään ja nyökkäsi hätäisesti. Hän kiinnitti kuulokkeen korvaansa.
"Kuuluuko?"
Itävallan ääni kajahti ilmoille, kuin se olisi tullut suoraa hänen päänsä sisältä - aavistuksen verran karmiva ajatus.
Amerikka nosti peukalonsa ok-merkiksi ja huitaisi hyvästiksi pakettiauton tummennettujen ikkunoiden suuntaan.
Englanti, Amerikka ja Unkari lähtivät rinnakkain kohti kerrostaloa. Lähes kaikki valot oli sammutettu, ja koko paikka vaikutti muutenkin luotaantyöntävältä.
Hiljainen hetki ennen myrskyä.
Englanti venytti käsiään eteenpäin ja rusautti sormiaan. Hän kuiskasi laulaen, juuri niin hiljaa, että Amerikka kerkesi sen kuulla, ja miehen sanat nostattivat Amerikan niskavillat pystyn.
"Let the show begin, baby boy."
Amerikan liikkeet olivat nopeita ja harkittuja. Sähkötainnuttimen pää rusahti vasten oikean yövartijan niskaa ja ennen kuin tämä kerkesi edes huutaa, hän oli unten mailla.
Amerikka nappasi tajunsa menettäneen miehen ennen kuin tämä rysähti päin lattiaa. Hänellä oli kaksi syytä tehdä niin. Yksi, he eivät halunneet aiheuttaa melua tekemisillään ja herättää muiden mahdollisten yövieraiden huomiota. Ja kaksi, Amerikka ei halunnut satuttaa miehiä. Heillä ei ollut osaa, eikä arpaa tapahtuneessa, eikä hän itse kaivannut yhtään ylimääräisiä ruumiita.
Amerikka raahasi miehen kainaloiden alta siivouskomeroon ja kippasi tämän toisen, aikaisemmin taltutetun yövartijan viereen. Ilmeettömänä hän sitoi miehen ranteet yhteen hänen selkänsä taakse ja liimasi mustan teipin miehen suun eteen. Koko operaatio oli astetta hankalampi, sillä miehen pää ja koko vartalo oli rojahtaa jatkuvasti eteenpäin.
Saatuaan tehtävänsä valmiiksi, hän viittoi Unkarille ja Englannille. Englanti nyökkäsi ja Unkari tuli käytävän toisesta päästä, jossa hän oli ollut kulmauksessa vahdissa.
Hiljaisuus oli hermoja raastavaa, Amerikka ajatteli tympääntyneenä. Tuntui, kuin hänellä olisi ollut päällään ylimääräinen, epäsopiva iho, jonka takia hän kiemurteli paikallaan. Häntä hermostutti niin paljon, että hikikarpalot nousivat hänen otsalleen ja ylähuulelleen. Hän pyyhkäisi ne ajoittain vapisevin käsin pois.
Heidän askeleensa tussahtelivat vasten mattoa ja maastokenkien pohjiin takertuneet hiekanjyvät aiheuttivat pientä rapinaa rutistuessaan kengän ja lattian väliin. Englannin hengitystä ei edes kuulunut, mutta Unkarin tasainen, järkkymätön hengitys rauhoitti Amerikan tuhatta ja sataa hakkaavaa sydäntä.
He hiipivät pimeältä käytävältä toiselle, varjojen heiluessa aavemaisina heidän ympärillään ja kaikkialla oli hiirenhiljaista.
Amerikka oli hypätä nahoistaan Itävallan äänen kuuluessa yhtäkkiä keskeltä täydellistä hiljaisuutta.
"Olette menossa ihan oikeaan suuntaan. Seuraavasta käännöksestä oikealle, sitten vasemmalle ja saavutte hisseille. Menkää portaita pitkin, Sovietlaiset ovat jo 16. kerroksessa."
Oli kammottavaa, miten Itävalta kutsui ihmisiä, jotka heidän pitäisi tappaa, "Sovietlaisiksi". Ei nimiä, ei kasvoja, ei heitä ollut olemassakaan Amerikan tietoisuudessa.
Ja kohta, jos kaikki sujuisi ongelmitta, heitä ei olisi enää olemassa lopullekaan maailmalle.
Unkari nappasi yhtäkkiä kiinni Amerikan ja Englannin hihoista saaden heidät pysähtymään. Nainen viittoi kohti oikean puoleista sisäänkäyntiä, jossa luki suurin ja selkein kirjaimin "konehuone".
Englanti ja Amerikka nyökäyttivät päätään ja Unkari astui sisään pimeään tilaan. Vain tietokoneiden ja parin television, joista näkyi valvontakameroiden näkymät, valaisivat huonetta.
Unkari liitti mokkulan tietokoneeseen ja katselin sinisen valon sykettä sydän sykkien samaan tahtiin valon kanssa.
"Olen sisällä", Itävallan ääni kuului hetken kuluttua.
Unkari näytti sormillaan ok-merkkiä Amerikalle ja Englannille, jotka nyökkäsivät takaisin. Heidän olisi aika lähteä eriteille.
Viimeisenä Amerikka näki Unkarin istuvan konehuoneen pehmustettuun rullatuoliin ja jäi tuijottamaan näyttöjä ilmeettömänä. Sitten hän katosi näkyvistä amerikkalaisen lähtiessä seuraamaan pariaan syvemmälle pimeään kerrostaloon.
He hiipivät hiljaa hissien ohi ja lähtivät kiipeämään lukemattomia portaita ylös 16. kerrokseen. Mutka mutkalta Amerikka hikoili enemmän, hänen kätensä tärisivät, vaikka hän yritti hillitä sitä liu'uttamalla kättään pitkin portaikon kaidetta. Sähkötainnutin ja käsiase painoivat raskaina hänen takataskussaan.
Kun he pääsivät 10. kerroksen kohdalle, Englanti pysähtyi yhtäkkiä. Amerikka kohotti kulmiaan hänelle kysymyksen merkiksi, kun englantilainen kääntyi katsomaan häntä silmiin.
"Amerikka", Englanti kuiskasi hiljaa, ääni kähähtäen ikävästi, sillä hän yritti pitää sen niin alhaisena kuin suinkin, "Sinun täytyy nyt kuunnella hyvin tarkasti."
Amerikka nykäisi päätään hieman taaksepäin ja rutisti kulmakarvojaan. Hän kohotti toista niistä kehottaen pariaan jatkamaan.
"Sinun täytyy luottaa minuun."
Lause oli niin kummallinen, että Amerikka tunsi sävähdyksen sisällään.
"Kyllä minä luotan sinuun", nuorempi mies kuiskasi ihmettelyä äänessään.
"Ei, Alfred. Oikeasti luottaa minuun."
Amerikka nielaisi kurkkuunsa juuttuneen palan alas ja tunsi jännittyneisyyden virtaavan suonissaan. Veri kohisi hieman liian kovaäänisesti hänen päässään. Alfred? Miksi Alfred? Miksei Englanti sanonut häntä Amerikaksi? Jonkin täytyi olla vialla.
"Kuulithan sinä?" Englanti tuijotti häntä pistävän vihreillä silmillään suoraan takaisin, "Luota minuun, Amerikka, luota minuun. Sinun täytyy."
Amerikka nyökkäsi sanattomasti. Englannin äänensävy oli jotenkin kummallinen. Hiljainen ja varma kuten aina, mutta siinä oli silti jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Jonkinlaista surumielisyyttä sekoitettuna huoleen.
"Luotan sinuun, Iggy", ja ennen kuin Englanti kerkesi kirota oman lempinimensä alimpaan helvettiin, Amerikka kumartui suutelemaan pariaan.
Englannin koko keho tärähti kuin sähköiskun saaneena Amerikan painaessa huulensa tämän omille. Samassa Amerikan kasvot olivatkin jo kauempana. Hän hymyili parilleen koko valkoisella hammasrivistöllään hämärässä rappukäytävässä.
"Luotan sinuun, Englanti. Luotan sinuun."
He jatkoivat kiipeämistään. Ylös, ylös yhä korkeammalle lukemattomia harmaita portaita. Lopulta Englanti viimein nosti sormen huulilleen ja he astuivat ulos rappukäytävästä. Britti vilkaisi ensin ovenraosta käytävään ennen kuin johdatti Amerikan perässään sinne.
Pitkän käytävän päässä kohosivat suuret, tammiset, kaksiosaiset puuovet. He hiipivät kohti sitä pitäen askeleensa tarkasti äänet vaimentamalla matolla.
He puristivat käsiaseet kämmeniinsä ja tuijottivat toisiaan oven molemmin puolin. He saattoivat juuri ja juuri erottaa hiljaista muminaa oven toiselta puolelta.
Englanti nosti kolme sormea pystyyn ja nyökkäsi. Amerikka nyökkäsi takaisin, asteli hetken paikallaan ja nielaisi.
"Kolme", Englanti muodosti sanat huulilleen ja laski yhden sormen. Amerikkalaisen ohimoa pitkin valui hikipisara.
"Kaksi", Englannin silmien iirikset kaventuivat hänen toisenkin kätensä kietoutuessa aseen ympärille.
"Yksi."
Amerikka pamautti oven auki olkapäällään ja nosti aseensa vakaasti eteensä, valmiina painamaan liipaisinta.
Hänen valtamerensiniset silmänsä laajenivat ja kasvoille räiskähti verta.