Aamulla nuori velho heräsi yksin huoneessaan, epäillen jo hetken kaiken olleen vain unta. Sitten hän huomasi, että hänen vuoteensa oli siirtynyt seinän viereen poikittain, vaatteita oli pitkin lattioita, kaapin ovet selällään ja yöpöytä nurin ja hänen toinen sukkansa ikkunasyvennyksessä. Hänen kurkistaessa peiton alle, kaikkien aikojen aamujöpötys tuijotti häntä takaisin. Ihmetellessään kaikkea tätä, hän säpsähti kuullessaan Gaiuksen kutsuvan häntä toisesta huoneesta, ja samassa hänen huoneensa ovi avautui. Merlin vetäisi paniikissa tyynyn syliinsä ja nosti täkin paljaan ylävartalonsa peitoksi. Hän näki Serena kurkistavan oven takaa toivottaen samalla hyvät huomenet. Tämä oli jo pukeissa, ja kertoi tehneensä Merlinille aamiaista.
"Mitä sinä teit? En... en saa tätä alas," Merlin kuiskasi vaivautuneena, istuen tyyny sylissä vuoteessaan. Hän oli varma, että tytön oli täytynyt ujuttaa hänen ruokaansa Arthurin krapulalääkettä, jolla oli mieskuntoa nostattava vaikutus.
"Ja, mitä täällä on tapahtunut?" hän jatkoi levitellessä kättään näyttäen hirveää sotkua huoneessaan. Edes hän ei ollut saanut sitä näin sekaisin ennen.
Serena astui sisään vilkaisten Gaiusta aamiaispöydässä ja sulki oven perässään. Hän noukki sinisen paidan velholle lattialta, ja istuutui vuoteelle tämän vierelle antaen suukon. Hän oli kertonut vanhalle parantajalle vaihtaneensa Merlinin kanssa sänkyjä yöllä, vaikka nämä olivat maanneet koko yön samassa vuoteessa. Olisi parempi, ettei Gaius tietäisi viime yöstä. Ja, olisi todellakin parempi, ettei tämä tulisi nyt käymään Merlinin huoneessa.
"Tuosta minä voin kyllä ottaa vastuun," Serena kuiskasi osoittaen kohoumaa peiton alla. "Mutta, tämä kaikki muu on sinun tekosiasi... Sait kaiken täällä leijumaan ilmassa, kun me lemmimme. Sen takia sänkykin lopetti natisemisen lopussa, koska se oli ilmassa... Ja, heti sen jälkeen, nukahdit saman tien," tyttö kertoi edellisen yön tapahtumia. Hän oli hieman pettynyt kyllä siitä, että tämä oli nukahtanut niin pian, mutta kaikki muu, mitä oli tapahtunut, ei ollut lainkaan pettymystä.
"Sänkykö leijui ilmassa? Taisin innostua vähän liikaa," Merlin tuumasi nielaisten, ja vilkaisi huoneensa sotkua. Hän puki nopeasti tytön antaman paidan päälleen, ja hieraisi kasvojaan. Serena vilkaisi häntä myhäillen, ja Merlin tiesi, että oli tainnut tehdä tyttöön lähtemättömän vaikutuksen.
"Viimeyö oli aivan uskomaton. Kiitos," nuori velho totesi ujosti, ja silitti varovasti tytön poskea.
Serena painoi katseensa alas hymyillen, ja pyyhkäisi karanneen hiussuortuvan korvan taakse. Ei hän ollut koskaan aiemmin saanut kiitosta lempimisestä. Ei hänellä tosin ollut aikaisempaa kokemusta kuin yhdestä miehestä.
"Kiitos sinulle… Nyt verhoa tuo söpö takamuksesi, ja raahaa se aamiaispöytään. Gaius odottaa. Parempi, ettei kerrota hänelle tästä," hän lausui kuiskaten, ja suuteli velhoa.
"Pannukakkuja?" Arthur lausui silmäillen Merlinin tuomaa aamiaista pöytänsä ääressä, kamarissaan myöhemmin aamulla. "Kuka syö kakkuja aamulla?" hän jatkoi epäillen. Edessään hänellä oli pino paksuja lettuja ja hunajaa. Merlin oli saapunut herättämään hänet aamulla tavalliseen tapaansa, ja avustanut aamutoimissa. Tänä aamuna tämä oli normaaliakin pirteämpi, eikä kyennyt lopettamaan ärsyttävää virnuiluaan. Mikään prinssin sanomisista, ei näyttänyt pilaavan tämän hyvää tuulta.
"Herrani, jos teille ei maistu, niin minä voin syödä nämä," Merlin totesi vetäen lettulautasen prinssin edestä itselleen. Hän oli pistellyt niitä jo ison pinon aiemmin aamulla. Kun hän oli viimein kyennyt tulemaan aamiaiselle, häntä ja Gaiusta oli odottanut kasa paistettuja pannukakkuja hunajan kanssa. Pannukakut olivat ainoa asia, jonka Serena tiesi osaavansa valmistaa täydellisesti. Tyttö oli saanut tarvitsemansa tarvikkeet palatsin keittiöstä, mainittuaan olevansa prinssin pelastanut sankari. Hän oli arvellut, että nuori velho tarvitsisi tukevan aamiaisen edellisen yön jälkeen. Hän oli myös lähettänyt yhden satsin pannukakkuja Merlinin mukana prinssille, kiitokseksi kaikesta. Merlin puolestaan oli toivonut saavansa vastaavan aamiaisen jatkossa joka aamu.
"En antanut sinulle lupaa koskea niihin," Arthur lausui tarttuen palvelijaansa kädestä, ja veti lautasen takaisin eteensä. Hän maistoi varovasti yhtä lettua, ja oli positiivisesti yllättynyt.
"Sinäkö nämä teit?" prinssi kysyi mussuttaen herkkuja poskeensa.
"Saanko tämän päivän vapaata, jos vastaan kyllä?" Merlin lausui toiveikkaana.
"Kuka sitten pesee ja silittää vaatteeni, ja kiillottaa haarniskani. Haarniskasta puheen ollen, se pitää myös käyttää sepällä korjattavana," Arthur sanoi ja pisteli aamiaistaan tyytyväisenä. Hänen tehtävälistansa vaikutti olevan ainoa asia, joka sai Merlinin hymyilemästä.
"Serena pyysi minua tuomaan nämä sinulle kiitokseksi. Toivoin, että olisin saanut edes osan päivästä vapaaksi, koska hän on lähdössä jo pian kotiinsa," Merlin totesi allapäin. Hän tarvitsisi vapaata, jotta voisi viedä tytön tapaamaan Emrystä. Sen lisäksi, hän todella halusi viettää tämän kanssa niin paljon aikaa kuin vain pystyi.
Arthur piti palvelijaansa jännityksessä vielä hetken. Kun hän huomasi itse kuulostavansa mustasukkaiselta Merlinistä, hän päätti laskea tämän vapaalle. Oli päivän selvää, että Merlin oli rakastunut tyttöön, prinssi ajatteli naurahtaen, tämän pinkaistessa vauhdilla kamarista luvan saatuaan. Mitä rakkauteen tuli, Arthurin täytyi myös keskustella haaveistaan Guineveren kanssa.
"Älä unohda eväitänne. Tarvitsette niitä matkalla Emryksen luokse," vanha parantaja lausui vihjaten ja ojensi Merlinille tämän olkalaukun. Hänen suojattinsa oli jo niin innoissaan lähdössä Serenan kanssa, että olisi unohtanut taikajuomansa, jolla saisi loihdittua itsensä vanhaksi Emrykseksi. Gaius oli valmistanut ne salaa, sillä aikaa kun Merlin oli käynyt Arthurin apuna, ja Serena käynyt tutkimassa palatsia sisältä yksin. Hän oli törmännyt matkalla sir Leoniin, joka oli avuliaasti esitellyt hänelle paikkoja.
"Kiitos, Gaius. Näitä ei pidä unohtaa," Merlin totesi pujottaen laukun hihnan olkansa yli.
He hyvästelivät parantajan, ja ratsastivat kuninkaallisista talleista lainaamallaan hevosella kaupungin halki. Merlin toisteli epäuskoisensa, kuinka oli mahdollista, että Serena ei osannut ratsastaa hevosella, kun tyttö myönsi, ettei ollut koskaan ennen heidän tapaamistaan ollut hevosen selässä. Hän antoi Serenan istua edessään ja ohjastaa ratsua avustaen vain hieman. Se oli nuoresta velhosta hauskaa, koska tyttö ei meinannut saada koko hevosta aluksi liikkeelle, ja valitti mokoman kaakin olevan hajalla. He saivat monet naurut jo, ennen kuin olivat päässeet kaupungista tien päälle.
"Minun on pakko kysyä, kuinka vanha sinä olet?" Serena kysyi hieman vaikeana häntä vaivannutta asiaa. Hän istui Merlinin edessä, pidellen ratsun ohjaksista päästyään jo jyvälle kuinka hevonen toimi.
"Miksi kysyt? Olen kahdeksantoista…" nuori velho vastasi kurtistaen kulmiaan, ja jatkoi varovasti: "Ihan pian."
"Voi ei. Milloin on ihan pian?"
"Ei kovin pitkän ajan päästä. Miksi sanoit; voi ei?"
"Minä olen sinua vanhempi, neljä vuotta. Kuule, olen pahoillani viime yöstä, Merlin. Luulin että sinulla oli enemmän ikää…" Serena lausui vilkaisten taakseen pahoittelevasti.
"Ei, älä ole pahoillasi. Älä sano noin. Viime yö oli elämäni paras… Ei se minua haittaa, se on vain muutama vuosi. En välitä iästäsi," luultuakin nuorempi velho selitti.
"Merlin, voisin joutua vankilaan kotipuolessani siitä, mitä teimme viime yönä, koska sinä olet alaikäinen. Minä en… voi hyvä Luoja sentään," Serena kuiskasi tuhahtaen, ja puristi entistä kovemmin ohjaksista. Hän päätyisi vielä historiankirjoihin puumanaisena, ilkeänä noitana, joka vei Merlin-velhon poikuuden.
"En kerro kenellekään. Saat siitä sanani," Merlin vannoi herttaisen vakavana istuen tytön takana. Hän ei ollut osannut ajatella, että heidän teollaan voisi olla niinkin vakavat seuraukset.
"Et varmasti kerrokaan… Rökitän sinut, jos joku muu kuulee tästä."
Merlin naurahti suu virneessä, mutta kysyi sitten huolestuneena, oliko tyttö tosissaan. Serena vannoi, että peittoaisi velhon, olipa tällä sitten taikuutta tai ei, jos tämä erehtyisi kertomaan kellekään heidän yöstään. He ratsastivat hetken kiusallisessa hiljaisuudessa, kunnes Serena tunsi jotakin. "Onko tuo… Merlin? Sano, että tuo on sinun miekkasi kahva minun selkääni vasten."
Nuoren velhon poskia kuumotti, hänen istuessa paikallaan tytön takana. Oli ihme, että verta riitti hänen kasvoilleenkin, saaden ne hehkumaan punaisena.
"Ei aivan. Anteeksi… Sinä se mainitsit viimeyön. En voi lakata ajattelemasta sitä."
"Ole kiltti, ajattele jotakin muuta, tai minä saan vielä rakon selkään."
Merlin ei voinut lopettaa nauramista tuon kuultuaan.
Camelotin linnakkeen hävittyä kauas taakse, kokonaan näkyvistä, Merlin pysäytti ratsunsa metsän reunustamalle tielle. Hän tutki ympäristöä katseellaan, ja ohjasti sitten hevosensa syvemmälle metsään. Metsikön keskellä avautui pieni puuton alue, jonka keskellä oli jääkauden jälkeen jättämä kivenlohkare. Paikka vaikutti Merlinistä täydelliseltä päivänsäteiden pilkistellessä taivasta hipovien korkeiden havupuiden väleistä. Ei hän tosin ollut edes tiennyt, minne oli ollut menossa. Hän oli etsinyt vain sopivaa maamerkkiä kohtaamispaikalle Emryksen kanssa.
"Täällä," Merlin lausui, ja laskeutui ratsun selästä. Serena tutki paikkaa mietteissään, Merlinin avustaessa hänet alas. He olivat keskellä metsää, ei oikeastaan missään. Tosin tuo kivenlohkare sai hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Hänen täytyi kysyä, tiesikö Merlin mitään erikoisesta miekasta kivessä. Nuori velho ei ymmärtänyt edes mistä oli kyse. Hän ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta.
"Odota sinä täällä, hänen pitäisi tulla pian," Merlin selitti pidätellen intoaan, ja sitoi hevosen ohjaimista kiinni puuhun. Kunhan Serena oli tavannut Emryksen, he voisivat viettää lopun päivää ihan kahdestaan.
"Minne sinä menet?" Serena kysyi ihmetellen.
"Hän pyysi sinua tulemaan yksin. Odotan tuolla lähellä," Merlin sanoi silittäen tytön käsivarsia, ja suuteli sitten tätä huulille.
"Minusta tuntuisi turvallisemmalle, jos jäisit tänne kanssani. En tiedä mitään siitä Emryksestä. Ja, sinunkin olisi hyvä kuulla se, mitä hänelle kerron," tyttö selitti. Hän halusi kyllä kovasti tavata mystisen Emryksen. Olihan tämä hänen ainoa keinonsa päästä kotiin. Häntä vaivasi se, ettei hän ollut kertonut Merlinille koko totuutta itsestään.
"En voi olla täällä kun hän saapuu... Tiedäthän, kilpailun takia," nuori velho yritti keksiä. Serena pudisti päätään. Minkä kilpailun, hän ajatteli.
"Velhojen välisen kilpailun takia... Emme paljasta taikuuteen liittyviä salaisuuksia toisillemme. Varsinkin, koska olen nuori, hän pitää minua... pahimpana kilpailijanaan," Merlin selitteli. Hän tunsi olevansa surkein valehtelija, jonka tiesi. Tuo oli ollut naurettavinta, mitä hän oli keksinyt, mutta hänen onnekseen tyttö ei tuntunut tietävän mitään velhojen tavoista.
"Hyvä on... mutta älä mene kauas," tyttö lausui epäilevästi kulmat kurtussa. Hän antoi vielä pienen suukon nuorelle velholle, joka hävisi sitten kauemmas puiden suojaan. Serena istuutui kivilohkareen päälle odottamaan Emrystä. Häntä jännitti jäätyään yksin. Merlin juoksi pois tytön näköetäisyydeltä, ja penkoi olkalaukkuaan etsien Gaiuksen valmistamia taikajuomia. Hän puki punertavan kaavun ylleen, joka peitti hänen vaatteensa, ja kulautti sitten kerralla pienen pullollisen taikajuomaa irvistäen sen jälkeen sen karvasta jälkimakua.
Serena hyräili hiljaa istuen kivenlohkareella. Hän yritti hyräilyllään rauhoittaa itseään, mutta tunsi olonsa hermostuneeksi. Sitten hän kuuli jonkun tulevan taakseen ja kääntyi katsomaan. Serena säpsähti kauhuissaan nähdessään tutut kasvot, ja putosi kiven päältä maahan. Hän haroi paniikissa käsiinsä maassa lojuvan puunoksan, ja pomppasi seisomaan perääntyen vanhaa valkopartaista velhoa.
"SINÄ! Sinäkö olet Emrys?" tyttö karjaisi ja piteli oksaa suojanaan kuin pesäpallomailaa. Taikajuoman avulla vanhentunut Merlin ei odottanut tällaista reaktiota. Hän kopaisi kasvojaan varmistaakseen, että näytti yli 80-vuotiaalta kaikkine partoineen.
"Seurasitko sinä minua tänne? Herra Jones? Emrys? Mikä helkkari nimesi sitten onkaan, pysy kaukana minusta! " tyttö huusi uhkaavasti. Hän oli peloissaan. Tämä vanhus oli lähettänyt hänet tuhat vuotta ajassa taaksepäin ilman hänen suostumustaan, eikä ollut edes maininnut, että tyttö voisi kuolla tänne.
"Minä olen Emrys. En halua sinulle pahaa. Rauhoituhan nyt," vanha Merlin kehotti. Hän oli ymmällään tytön käytöksestä. Ainakaan tyttö ei tunnistanut häntä Merliniksi, hänen pitkässä valkoisessa tukassa ja parrassaan. Hän seisoi tytön edessä punertavaan kaapuun pukeutuneena, ja oli kopannut kävelysauvakseen löytämänsä puunkarahkan.
"Vai, että rauhoitu? Rauhoitu?! Olen ollut kuolla... en edes tiedä kuinka monta kertaa, ja sinä käsket minun rauhoittua. Olisit voinut edes varoittaa... Mitä helkkaria oikein ajattelit, kun lähetit minut tänne? Millaista sairasta, kieroa, peliä sinä oikein leikit kanssani?" Serena kailotti ja kirosi vielä perään.
"En yhtään ymmärrä, mistä puhut. Minulle kerrottiin, että tarvitset apuani," Emrys selitti hämillään.
"Sinulta minä en tarvitse enää yhtään mitään. Olet tehnyt jo tarpeeksi. Kokeilen mieluummin onneani Merlinin kanssa. Hän ei ainakaan huijaa minua… Helkkari, kokeilen mieluummin onneani vaikka Uther Pendragonin kanssa, ennemmin kuin luotan enää sinuun," Serena ärähti, ja perääntyi osoittaen parrakasta vanhusta oksalla. Hän huuteli Merlinin nimeä toivoen, että tämä saapuisi pelastamaan hänet vanhalta Emrykseltä. Tämän ei olisi pitänyt jättää häntä yksin vanhan velhon armoille. Vanha Merlin et voinut ymmärtää, mitä tyttö puhui, ja miksi tämä oli niin raivoissaan Emrykselle. Hänen olisi pian tehtävä jotakin, ettei Emryksen todellinen henkilöllisyys paljastuisi, tytön lähtiessä etsimään Merliniä.
Vanha Merlin yritti loitsua, joka tekisi näkymättömän esteen pienelle metsäaukealle tytön ympärille. Hän kuiskasi loitsun, mutta ei tuntenut taikuuden voimaa, aivan kuin hän olisi menettänyt sen. Se sai hänet huolestumaan. Se, ja tunne siitä, että vanhan Emryksen esittäminen kävi tavanomaista enemmän hänen voimilleen. Puunoksa sinkoutui häntä kohti uhkaavasti, mutta hän sai sen väistettyä vain vahingossa, Serenan viskattua sen häntä päin.
"Hei, kuulkaahan nyt neiti! Minä tulin tänne auttamaan… " vanha Merlin älähti, peläten, että tyttö voisi oikeasti pieksää hänen ilman hänen taikuuttaan.
"Uskallakin yrittää vielä niitä taikatemppujasi minuun, niin tämä seuraava oikeasti osuu," Serena parahti uhaten vanhaa velhoa poimimallaan kivellä. Hän vilkaisi turhautuneena ympärilleen etsien edes vilausta Merlinistä. "Minun… poikaystäväni on tässä ihan lähellä. Hän pieksää sinut kappaleiksi, jos yrität jotakin. Hän on… hyvin… häijy, ja pahanluontoinen… Hän syö sinunlaisiasi aamupalaksi."
"Se poikanenko? Hänen kykynsä eivät vedä vertoja minun voimilleni," vanha Merlin tokaisi tuohtuneena. Sitten hän tajusi, että kilpaili oikeasti itseään vastaan, ja se tuntui todella typerälle.
Vanha Merlin joutui käymään todella riitaisan keskustelun tytön kanssa, ennen kuin sai tämän viimein uskomaan, ettei hän ollut eläissään nähnyt tätä. Hän ei ollut arvannut, että Serenasta löytyi sellainenkin puoli. Hän toivoi jo, että olisi paljastanut heti alussa olevansa tytön etsimä velho. Se olisi säästänyt hänet tältä kiivaalta keskustelulta, mutta mitä todennäköisimmin myös viimeyön kiihkeiltä hetkiltä. Serenan rauhoituttua, tyttö alkoi käsittää, että vanha velho hänen edessään ei ollut vielä tehnyt niitä asioita, joita Serena oli jo kokenut tulevaisuudessa. Tulevaisuuden Emryksen oli täytynyt matkata itse hänen aikaansa lähettämään hänet tänne, Camelotiin. Ja, sitten ohjattava tyttö oman itsensä luo, jotta tämä pääsisi takaisin omaan aikaansa. Siihen kaikkeen täytyi olla jokin syy. Hän alkoi uskoa olevansa Sanansaattaja.
"Sinä sanoit, että Sanansaattajan täytyy lähteä matkaan. Kerro siis, miksi olen täällä?" tyttö kysyi vanhalta velholta.
Emrys kertoi hänelle kaiken sen, mitä oli itse kuullut druidilta Sanansaattajasta. Sen, että tämän ja tulevan kuninkaan elämät olivat kietoutuneet yhteen, että heidän molempien täytyi pysyä hengissä. Serena selitti vanhalle velholle, kuinka oli joutunut Camelotiin. Hän kertoi tälle koko totuuden aina siitä lähtien kun oli tavannut vanhan parrakkaan velhon harjun vierellä, järven rannalla. Ja, kuinka tämä oli lähettänyt hänet kivikehän aikaportaalin läpi tähän menneeseen aikaan. Hän kertoi, kuinka oli joutunut William Corwinin vangitsemaksi, ja kuinka oli tavannut Camelotin kruununprinssin. Siitä lähtien vanha Merlin jo tarinan tiesikin, mutta tytön kertomat alkutapahtumat saivat hänet hiljaiseksi. Hän ei tiennyt, mitä ajatella tästä kaikesta. Miksi hän tulisi tekemään nuo asiat tytölle, jota hän tajusi rakastavansa. Vanha Merlin nielaisi surunsa, ymmärtäessään ettei näkisi Serenaa enää sen jälkeen kun olisi auttanut tämän omaan aikaansa. Paitsi ehkä sen kerran, kun kävisi lähettämässä tytön tänne. Nyt hän toivoi, että Serena olisi ollut vain merimatkan takana, kuten tämä oli kertonut aiemmin.
"Minä kyllä autan sinua palaamaan takaisin," vanha Merlin lausui haikeana, yrittäen peittää tunteensa. Hän ei tiennyt kuinka sen tekisi, mutta hän aikoi ottaa siitä selvää. "Minun täytyy tehdä valmisteluja. Tapaa minut uudelleen... huomenna," hän jatkoi mietteliäänä. Hänellä oli vanha ystävä, jolta hän kysyisi apua. Serena pahoitteli raivokasta käytöstään ja toivoi, ettei vanha velho antaisi sen vaikuttaa tuleviin tapahtumiin. Hän lupasi tulla tapaamaan tätä seuraavana päivänä. Sitten vanha Emrys meni matkoihinsa, ja käski tytön jäädä odottamaan ystävänsä paluuta.
Palattuaan taikajuoman avulla takaisin nuoreksi itsekseen, Merlin oli vähällä hautautua kyyneliin. Se, mitä hän oli juuri kuullut, teki hänet surulliseksi. Hän menettäisi Serenan, juuri kun oli saanut tämän niin lähelle. Tyttö oli niitä ainoita ystäviä, jotka hyväksyivät hänet sellaisena kuin hän oli. Muita olivat hänen äitinsä, Gaius ja Lancelot, mutta Serenan kanssa hän koki jotakin erityistä. Se oli muutakin kuin vain kiihkeä yö samassa vuoteessa, se oli melkein jotakin hengellistä. Merlin kokosi itsensä ja piilotti Emryksen kaavun laukkuunsa, ja palasi takaisin Serenan luo. Kun hän näki tytön, tämä istui kivilohkareella kyyneleet poskillaan. Serena itki samasta syystä. Hän ei ollut päästänyt ketään lähelleen neljään vuoteen. Merlin oli ollut ainoa, joka oli päässyt hänen suojamuurinsa läpi, vain olemalla oma itsensä. Serenasta tuntui typerän surulliselle, että hän joutui matkaamaan ajassa vuosituhannen taaksepäin löytääkseen rakkauden jälleen elämäänsä, ja sitten menettämään sen.
"Miten se meni?" Merlin kysyi hiljaa astuen tytön viereen. Kyllähän hän jo tiesi kaiken.
"Hän lupasi auttaa..." Serena sanoi ja pyyhki kyyneleensä. Hän halasi nuorta velhoa ja pyysi tätä pitämään lujaa hänestä kiinni. He istuivat pitkään hiljaa toistensa sylissä vain pidellen toisistaan kiinni.
Sitten Serena suuteli nuorta velhoa, ja lausui: "Minun täytyy kertoa sinulle totuus itsestäni, ja siitä mistä oikeasti tulen." Merlin silitti tytön kasvoja, ja olisi halunnut kertoa, että hän tiesi jo tämän olevan tyttö tulevaisuudesta. Tytön vihreissä silmissä kävi pieni toivon kipinä, aivan hullun ajatuksen liikahtaessa hänen mielessään.
"En halua mennä takaisin kotiin. Haluan jäädä tänne, sinun luo… siis, jos sinä haluat minun jäävän."
"Jäisitkö tänne todella minun takiani? En halua mitään niin paljon, kuin sinun jäävän luokseni," Merlin lausui hiljaa tietäen, miten kovasti Serena oli yrittänyt palata takaisin kotiinsa. Sen perusteella, mitä hän oli kuullut, Serena oli joutunut menneisyyteen vasten tahtoaan. Jo se, että tyttö halusi jäädä hänen luokseen, merkitsi nuorelle velholle äärettömän paljon. Ilon kyynel karkasi hänen poskelleen, hänen rutistaessa tyttöä itseään vasten uudelleen. Heillä olisi vielä paljon puhuttavaa, ja salaisuuksia jaettavana, ennen kuin Serena voisi tehdä lopullista päätöstään, mutta Merlin oli toiveikas.
"En ole ollut aivan rehellinen sinulle, mutta aion kertoa nyt kaiken. Koko totuuden, niin hullun kuin se onkin. En ole parantajan oppilas, minulla on kyllä opettaja, jonka nimi on Jeffers, mutta hän ei ole parantaja. Olen maailman surkein ruuanlaittaja, älä anna niiden pannukakkujen huijata, ne ovat bravuurini. Poltan pohjaan melkein kaiken muun… En ole kotoisin etelästä merien takaa. Kotini on… kuin aivan eri maailma verrattuna Camelotiin," Serena selitti puhuen nopeasti hermostuneena, ja veti sitten henkeä aikoen paljastaa kaiken. Merlin otti häntä kädestä, ja halusi vain sanoa, että hän tiesi jo. Hänellä se tässä oli salaisuus paljastettavana, eikä hän tiennyt kuinka Serena ottaisi sen vastaan.
Heidän herkän hetkensä keskeyttivät hevosten äänet, ennen kuin Serena ehti kertoa itsestään enempää. Merlin huomasi punaviittaisten ratsastajien tulevan heidän luokseen, seuraten heidän jälkiään. Sir Leon johti kahdeksan hengen ritarien ryhmää, joka piiritti heidät kivenlohkareen ympärille.
"Sir Leon? Mitä tämä merkitsee?" Merlin kysyi, ritarien laskeutuessa satulasta ja lähestyen heitä. Sir Leon itse jäi hevosensa selkään.
"Serena, sinut on pidätetty epäiltynä prinssin hengen vaarantamisesta, taikuuden harjoittamisesta ja taposta. Ottakaa hänet mukaan," sir Leon lausui vakavana kykenemättä katsomaan tyttöä silmiin.
Serena ei ollut uskoa korviaan. Kaikki oli hyvin vielä heidän lähtiessä Camelotista pari tuntia sitten. Tämä sama ritari oli avuliaasti näyttänyt hänelle paikkoja palatsissa.
"Mitä? Tuo ei voi olla totta. Hän ei ole tehnyt mitään!" Merlin puuskahti asettuen ritarien ja tytön väliin. Ritarit tönäisivät nuoren velhon tieltään maahan, ja vangitsivat tytön rautakahleilla käsistä, jaloista ja kaulalta.
"Merlin, älä..." Serena varoitti peloissaan nuorta velhoa, jotta tämä ei turvautuisi taikavoimiinsa. Tämä ei saisi paljastua, tai kaikki olisi hukassa.
Serena yritti vielä tarttua Merlinin käteen, mutta ritarit raahasivat hänet kahlittuna hevosen selkään. Merlin kuiskasi loitsun, jonka olisi pitänyt saada tytön hevonen hurjaan laukkaan pakoon ritareita, mutta mitään ei tapahtunut. Hän yritti uudelleen, mutta hänen silmissään ei välähtänyt, eikä hän tuntenut taikuuden voimaa kehossaan. Jotain oli pahasti pielessä, hän ajatteli yrittäen vielä tytön luo. Sir Leon vei ratsunsa hänen eteensä.
"Merlin, pysy erossa tästä. Oman itsesi takia, pysy erossa tästä," sir Leon käski prinssin palvelijaa, antaen tälle omasta mielestään ystävänneuvon.
Ritarit jättivät nuoren velhon yksin keskelle metsää, vieden vangitun tytön mukanaan. Heidän kadottua näkyvistä, Merlin yritti useaa loitsua, mutta yksikään niistä ei toiminut. Hän oli paniikissa. Kuinka hän voisi auttaa Serenaa ilman voimiaan, hän ajatteli. Merlin hyppäsi ratsunsa selkään ja ryntäsi heidän perään.
Koko matkan aikana takaisin Camelotiin, sir Leon ei vastannut Serenan pyyntöihin kertoa, miksi he tekivät hänelle näin. He kuljettivat tyttöä kahleissaan pitkin linnan käytäviä, heittäen tämän lopulta kuninkaan eteen polvilleen. Serena nosti pelokkaan katseensa ylös lattiasta. He olivat pienemmässä salissa, jonka keskellä oli suuri tummasta puusta tehty pöytä. Pöydän ympärillä istui miehiä, joista tyttö tunnisti prinssin, vanhan parantajan sekä itse kuninkaan. Osa heistä oli häneen päin selin. Gaius tuijotti tyttöä myötätuntoisen vakavana. Prinssi Arthurille näytti tekevän pahaa katsoa häntä. Kuningas näytti vain ilmeettömän julmalle.
"Löysimme tytön, teidän korkeutenne," sir Leon totesi polvilleen heitetyn vangin takaa. Hän vilkaisi Serenaa pahoillaan siitä, mitä joutui tälle tekemään. Hän oli silti vielä enemmän pahoillaan siitä, että oli luottanut tyttöön.
"Onko tämä etsimänne noita?" kuningas kysyi nousten hitaasti pöydän takaa katsomaan kahleisiin sidottua vankia. Serena ei ehtinyt esittämään vastaväitteitä, kun hänen silmiinsä pisti punainen löyhästi palmikoitu tukka yhdellä pöydän äärellä istuvista miehistä. Tämä kääntyi katsomaan tyttöä, ja silloin Serenan maailma tuntui murenevan hänen altaan.
"Kyllä, hän se on," William Corwin lausui rauhallisesti. Hänen pistävä katseensa tuntui porautuvat Serenan sisuksiin asti. Tyttö hengähti epätoivoisena. Tämä olisi hänen loppunsa, hän ajatteli. Hän ei kyennyt ymmärtämään, miten oli edes mahdollista, että William Corwin oli täällä.
"Sinua syytetään miestaposta, taikuuden harjoittamisesta ja poikani hengen vaarantamisesta. Jokainen näistä rikoksista tietää kuolemantuomiota. Miten vastaat näihin syytöksiin?" kuningas Uther kysyi vangilta astuen pöytänsä takaa.
"Hän ei ole tehnyt niistä ainuttakaan, teidän korkeutenne," nuoren velhon ääni kuului tytön takaa ovelta. Serena katsoi olkansa yli, ja näki Merlinin oviaukolla, kahden vartijan pidätellessä tätä salin ulkopuolella. Tyttö halusi huutaa tämän nimeä ja pyytää pelastamaan itsensä, mutta tiesi ettei saisi tehdä niin. Nuori velho ei saisi paljastaa salaisuuttaan, koska se voisi tuhota kaiken. Serena tukahdutti sanansa purren huultaan, ja pudisti pienin elein päätään merkiksi, ettei Merlin vain käyttäisi taikuutta kaikkien nähden.
"Merlin?" Arthur ärähti pompaten seisomaan ja käveli vangin ohi ovelle. Hän kertoi ilmeellään, että tämän palvelijan tulisi nyt olla hiljaa.
"Viekää poika pois," kuningas tuhahti ärtyneenä.
"Arthur, sinä tiedät, ettei Serena oli tehnyt niitä asioita, joista häntä syytetään," nuori velho sanoi vakuutellen prinssille, ja yritti murtautua vartijoiden otteiden läpi saliin. Hän halusi päästä Serenan luo niin epätoivoisesti, että yritti lyödä yhtä vartijoista.
"Sinä vain pahennat asioita. Suu kiinni nyt," prinssi kuiskasi ja pudisti päätään tämän käytökselle. Hän kehotti vartijoita viemään Merlinin pois salista. Vartijat kaappasivat nuoren velhon topakkaan otteeseensa, ja lähtivät retuuttamaan tätä pois salin ovelta.
"Arthur, kuuntele minua. Hän on syytön! Serana!" Merlinin huuto kaikui käytävältä, ja se sai Serenan sydämen palasiksi. Nuori velho yritti kaikin keinoin pistää vartijoille vastaan, mutta ilman taikuuttaan, hän tunsi olonsa avuttomaksi.
"Teidän korkeutenne... en ole koskaan vienyt kenenkään henkeä. Kerroin teille jo aiemmin, etten osaa taikuutta... ja, yritin vain pelastaa poikanne hengen," Serena selitti hiljaa, ja vilkaisi sitten punatukkaista miestä. "Lord Corwinin pitäisi olla näissä kahleissa, ei minun. Hän tappoi miehen, ja aikoi tappaa minut," hän jatkoi koventaen ääntään katsoen punatukkaista.
Kuninkaan katse pysähtyi häneen hetkeksi, sitten tämä vilkaisi vierastaan, ja purskahti nauramaan ilkikurisesti.
"Lord Corwin on uskollinen liittolaisemme taistelussa taikuutta vastaan. Jokainen druidi tai noita, jonka hän tuhoaa, on askel parempaan tulevaisuuteen," Uther totesi vahingoniloisesti. Hänestä oli varsin huvittavaa, että noita käänsi asiat aivan päälaelleen.
"Isä, Serena pelasti henkeni. Ehkä Merlin on oikeassa," Arthur totesi, ja tajusi sitten miten typerälle se kuulosti sanottuna ääneen. Uther nosti kulmaansa kuullessaan Merlinin nimen mainittavat tässä keskustelussa. Sen pölvästin palvelijan näkemykset eivät kiinnostaneet häntä pätkääkään, kuningas ajatteli.
"Kuten kerroin, tyttö on taitava manipuloimaan muita. Seuraten druideja kivikehällä, luulimme heidän uhraavan tytön rituaaleissaan, ja yritimme pelastaa hänet. Valitettavasti joudun myöntämään, että olin väärässä. Meille selvisi liian myöhään, että jopa druidit yrittivät tuhota häntä onnistumatta siinä. Hänen viattoman näköinen ulkokuorensa kätkee sisälleen pedon, joka vain odottaa ulospääsyä," William Corwin kertoi. Serena oli varma, että tämä käytti häneltä oppimaansa kauhuelokuvan ajatusta. Serena yritti kertoa muille punatukkaisen valehtelevan.
"Hän tulee toisesta maailmasta. Druidit kutsuvat hänenlaisiaan Kuoleman Sanansaattajiksi. Hän vietteli yhden sotilaistani, asettaen pedon munan tämän sisälle suun kautta. Kun se kuoriutui miehen sisällä, se repi tiensä ulos tämän rinnasta. Emme voineet auttaa miestä mitenkään," punatukkainen selitti. Serena tiesi sen olevan täyttä palturia, olihan hän itse sen miehelle sepittänyt. Muut eivät uskoneet hänen vakuutteluja syyttömyydestään, paitsi vanha hovin parantaja.
"En ole koskaan kuullut moisesta oliosta," Gaius lausui epäillen istuen suuren pöydän takana.
Tyttö näki prinssin ilmeen muuttuvan kauhunsekaiseksi, tämän tunnustellessa elvytyksessä kipeytynyttä rintaansa. Voi hyvä Luoja, Serena ajatteli paniikissa. Hänen oma nokkeluutensa puri häntä takalistoon. Kaikki, mitä hän oli valehdellut Corwinille purukumikuplasta ja Alien-elokuvien kohtauksista, kääntyi häntä itseään vastaan. Corwin oli todella vielä vakuuttavampi valehtelemaan kuin hän.
"Ylhäisyys... yritin estää häntä," sir Leon lausui melkein ääni väristen. Hän vilkaisi prinssiä ja sitten Serenaa lattialla.
Voi hyvä Luoja, tyttö ajatteli jälleen. Hän tiesi jo, mitä kiharatukkainen ritari aikoi kertoa.
"Prinssi Arthur oli hukkunut. Hän oli kuollut, hänestä ei löytynyt sydänääniä, hän ei hengittänyt... Tyttö teki... hän..."
"Mitä yritätte selittää?" kuningas kysyi vakavana ritariltaan, jolla oli vaikeuksia koota sanojaan.
"Serena asetti suunsa prinssin suulle. Hän puhalsi... Näimme prinssin rintakehän kohoavan..." ritari selitti peläten pahinta.
Serena vakuutti että teki kaiken vain yrittääkseen pelastaa prinssin hengen. Ja, ettei hän ollut mikään toisesta maailmasta tullut peto. Hän oli painajaisessa, joka muuttui vain pahemmaksi. Uther alkoi uskoa, että tyttö oli istuttanut hänen poikansa sisälle jonkin hirvittävän pedon, joka tappaisi prinssin. Hän vaati tyttöä poistamaan sen olennon prinssin sisältä. Serena ei voinut tehdä mitään, koska mitään olentoa ei ollut olemassa.
William Corwin hymyili huomaten tytön epätoivoisen tuskan. Tämä oli ehkä huijannut häntä, mutta nyt tämä saisi maksaa siitä. Arthur yritti saada puheenvuoroa, mutta ei ollut varma mitä sanoisi. Hän oli jäänyt kiinni omasta valheestaan isälleen, kun Lord Corwin oli saapunut Camelotin hoviin kertomaan karanneesta noidasta. Prinssi oli vihainen vain itselleen, että oli valehdellut koko hoville, mutta hän oli tehnyt sen hyvässä uskossa Serenan viattomuudesta. Hänen tekonsa seuraukset vaikuttivat myös hänen kanssaan olleiden ritarien tulevaisuuteen. Sir Leon ja muut ritarit yrittivät kaikkensa puhdistaakseen maineensa kuninkaansa edessä.
"Minä näytän teille todisteet tämän noidan liitosta pahuuden kanssa," punatukkainen lausui nousten tuolistaan ja asteli tytön luo. Hän nyökkäsi ritareille, jotka kaappasivat tytön tiukkaan otteeseen. Serena rimpuili vastaan nähdessään William Corwinin vetävän tikarinsa saappaan varresta hänen edessään. Hän vilkaisi sir Leonia ja prinssiä kauhuissaan, siitä antoivatko nämä todella Corwinin vahingoittaa häntä.
"Hetkinen nyt. Mitä luulette tekevänne?" Arthur älähti, kiirehtien Corwinin vierelle. Tämä ei välittänyt prinssin kysymyksestä, vaan repäisi tikarillaan tytön mekon auki vasemman kyljen kohdalta, paljastaen lohikäärme tatuoinnin. Nähdessään sen Uther oli tarpeeksi vakuuttunut uskomaan Corwinia. Prinssi oli hyvin yllättynyt siitä, kuinka ei ollut huomannut sitä aiemmin. Kuningas lupasi tytölle nopean kuoleman, jos tämä poistaisi istuttamansa olennon prinssin sisältä.
Serena näki William Corwinin druidipalvelijan seisovan salin toisessa nurkassa, ja yritti vielä kerran vedota muihin.
"Minä en ole täällä ainoa, jolla on merkki ihollaan. Lord Corwinin palvelija on druidi. Hänellä on druidien merkki käsivarressaan. Kuinka selitätte sen?" hän sanoi, vaikka ei olisi halunnut turvautua näin pelkurimaiseen keinoon. Hänellä ei ollut enää muita vaihtoehtoja.
William Corwin komensi palvelijansa luokseen vakavana. Utherin käskystä tämän piti esittää paljaat käsivartensa. Ainoa toivon kipinä Serenan silmissä sammui, hänen huomatessa druiditatuoinnin paikalla pahasti palaneen ihoalueen. Mustasta kiemuraisesta tatuoinnista ei näkynyt jälkeäkään.
"Noita teki tämän. Palvelijani tuli väliin kun tyttö hyökkäsi kimppuuni. Hänen kädestään suihkusi tulta, joka poltti tämän jäljen palvelijani iholle," William Corwin selitti osoittaen palovammaa Kerturionin käsivarressa.
"Ei. Tuo ei ole minun tekosiani. Hän valehtelee. He ovat tehneet tuon itse," Serena yritti vakuuttaa. Kyynel valahti hänen poskelleen järkytyksestä. "Helkkarin fiksu paskiainen," tyttö kuiskasi purren hammastaan, ja vain sir Leon kuuli sen hänen vierellään. Ritari vilkaisi tyttöä ja ymmärsi, että ehkä tämä saattoi sittenkin puhua totta.
"Tämä riittää. Tuomitsen sinut kuolemanrangaistukseen tekemistäsi rikoksista. Tuomio pannaan täytäntöön auringon noustessa. Sinulla on sinne asti aikaa peruuttaa taikasi prinssiä kohtaan, ja sallin sinulle nopean kuoleman. Jos et tee sitä, sinut poltetaan elävänä," kuningas Uther kertoi tuomion, ja huitaisi kädellään vartijoille merkiksi, että veisivät vangin pois.
"Arthur, ole kiltti. Usko minua. Ei ole mitään petoa. En ole tehnyt sinulle mitään pahaa," Serena vakuutti, vartijoiden taluttaessa kahleissa rimpuilevaa vankia ulos salista.
"Hän pelasti henkeni, isä. En voi uskoa, että hän olisi voinut tehdä niitä tekoja," Arthur selitti epäilevästi. Kyllä, ajatus mahdollisesta pedosta hänen sisällään puistatti ja pelotti häntä vietävästi, mutta hän ei voinut uskoa tytön tehneet mitään sellaista.
William Corwin käveli hitaasti kuninkaan viereen pöydän toiselle puolen. Hänen katseensa kävi nuoressa prinssissä, ja painui sitten lattiaan. "Pelkään pahoin, ylhäisyys... Pelkään, että prinssi Arthur ei ole enää oma itsensä. Uskon, että se olento hänen sisällään on ottanut vallan hänen mielestään," punatukkainen mies totesi vaikuttaen olevan pahoillaan.
"Tuo on naurettavaa," Arthur naurahti tämän väitteelle.
Ennen kuin Uther ehti esittää kysymyksensä, William Corwin jo jatkoi selitystään siitä, kuinka prinssi näytti puolustavan tyttöä yllättävän voimakkaasti isäänsä vastaan. Hän vihjasi, että tyttö käytti prinssiä hyväkseen saadakseen haluamansa, ja se oli Camelot, että tämä aikoisi tuhota heidät kaikki ja valloittaa koko kuningaskunnan Arthurin avulla. Olihan tämä jo vallannut nuoren prinssin mielen.
"Ette voi enää luottaa Arthuriin. Hän ei ole enää poikanne. Se olento on vallannut hänen mielensä."
Uther ei ollut enää varma, mitä uskoisi. William Corwin maalasi hänen pahimmat painajaisensa esiin. Poikansa menettäminen olisi hänelle liian kova paikka. Poika itse väitti olevansa kunnossa, ja asettui Corwinia vastaan hyvin kärkkäästi.
"Jos olen väärässä, asetan itseni teidän armonne varaan. Teillä on oikeus rangaista minua parhaaksi katsomallanne tavalla. Mutta, jos olen oikeassa... Olemme kaikki vaarassa, jokainen mies, nainen ja lapsi tässä kuningaskunnassa on vaarassa ajautua taikuuden ikeen alle. Jos olen oikeassa, prinssi Arthur tulisi vangita siksi aikaa kunnes se noita on kuollut, ja olemme saaneet se olennon pois prinssin sisältään," punatukkainen esitti kovia keinojaan.
"Mitä? Oletteko hullu?" Arthur sähähti osoittaen miestä etusormellaan. Hän katsoi isäänsä, joka näytti poissaolevalta, aivan kuin todella harkitsisi punatukkaisen sanoja. "Isä? Et kai uskoa tätä?"
"Kuinka aioitte tehdä sen, jos saan kysyä? Kuinka poistatte sen oletetun olennon prinssin sisältä?" Gaius ihmetteli otsa kurtussa. Hänestä tämä alkoi mennä erittäin outoon suuntaan. Sellainen toimenpide tulisi suorittaa hovin parantajan läsnä ollessa.
"Teidän luvallanne, teidän korkeutenne, voimme yrittää pelastaa prinssin tältä pimeältä taikuudelta."
"Minusta alkaa tuntua, että Serena oli ehkä oikeassa. Isä, tässä on nyt jotain hämärää," Arthur sanoi vahvasti epäillen. Hän tuijotti Lord Corwinia, joka näytti mielistelevän ja vetelevän kuningasta oikeista naruista saadakseen haluamansa. Arthur tiesi, että hänen sanansa eivät painaneen nyt paljoa valehtelun jälkeen, mutta kaikki tämä oli vain liian outoa.
"Vangitkaa prinssi," kuningas käski ritareitaan, ja katsoi sitten poikaansa pahoillaan. "Arthur, tämä on sinun omaksi parhaaksesi."
Ritarit tarttuivat prinssiin kiinni kuninkaan käskystä. Arthur sai kaadettua heistä muutaman repiessään itseään irti, mutta he saivat hänestä yliotteen. Corwin tuli heidän eteensä, kun he olivat viemässä prinssiä jo pois, ja otti tikarinsa esiin.
"Mitä luulette tekevänne?" Arthur ärähti nähdessään teräaseen. William Corwin vilkaisi kuningasta kertoen, että tarvitsisi vain pisaran prinssin verta tehdäkseen vasta-aineen, jolla saisi pedon tämän sisältä pois. Kuningas antoi suostumuksensa prinssin laittaessa vastaan. Corwin viilsi Arthurin kämmeneen viillon, ja kastoi valkoisen liinansa tämän vereen. Sen jälkeen ritarit veivät vastustelevan prinssin tyrmään.
"Kaikki, jotka ovat olleet yhteydessä tyttöön, tulee asettaa arestiin, kunnes tämä on ohi. Emme voi antaa tämän levitä enää yhtään enempää," punatukkainen lausui vakavana ja puhdisti tikariaan. Hän antoi verisen liinan palvelijalleen, joka sulki sen puiseen rasiaan. Corwin vilkaisi muita hovinjäseniä pöydän ympärillä, kuin etsien seuraavaa uhriaan.
"Teidän korkeutenne, vakuutan, että prinssissä ei ollut mitään vialla. Tarkastin hänet itse eilen illalla. Ja, Lord Corwin, ettekö juuri sanoneet, että ette voineet tehdä mitään kuin seurata vierestä, kuin vastaava olento tappoi teidän oman miehenne," Gaius sanoi nousten seisomaan. Kuningas näytti luottavan Corwiniin liian herkästi. Jotain oli nyt pahasti vialla.
"Niin, ennen kuin käsitimme, mikä olento oli kyseessä. Nyt voimme sen pysäyttää," Corwin totesi hermostuneena vanhan parantajan kärkkäydestä.
Kuningas kääntyi Gaiukseen päin epäileväinen ilme kasvoillaan. Uther tiesi, että tyttö oli viettänyt edellisen illan vanhan parantajan ja tämän suojatin seurassa.