Epilogi
vuosi myöhemmin …
Joukko vampyyrejä seisoi hiljaa kukkien keskellä. Jokaisen huomio oli keskittynyt suurehkoon tammeen jonka rungossa oli kultainen laatta. Jokainen muisti voiton hinnan, toki kukaan ei voisi unohtaa asiaa vampyyriutensa takia. Kukkien väriloisto tuntui pilkkaavan joukon surua. Tuuli nappasi kiinni viitoista ja hiuksista, yrittäen repiä jokaista takaisin nykyhetkeen.
Muiden lähdettyä vain yksi jäi, vaaleahiuksinen mies. Nuori ruskeahiuksinen nainen oli yrittänyt vetää hellästi miehen mukaansa, mutta oli antanut olla nähdessään toisen ilmeen.
Mies siveli hellästi laattaan kaiverrettuja nimiä ja kuvioita. Yhden nimen kohdalla tämä pysähtyi muistelemaan miestä joka oli saanut surmansa. Toinen oli ollut tärkeä henkilö, aina auttamassa ja neuvomassa. Nyt oli vain jäljellä nimi laatassa.
Mies kääntyi lähteäkseen, hän soi silti yhden katseen auringossa kylpevään laattaan. Kaikella on aina hintansa, ja hän tiesi sen.