9. luku – Salaliitto
Jill
Keskuskaupunkimme lämmin tuuli hyväili jälleen kastanjanruskeita ihmisen hiuksiani, kun kävelin pölyistä katua pitkin melkein kaupungin keskustassa. En voi sanoa, että se tuntui yhtä hyvältä kuin Visser Kolmen kosketus – syömisrytmi on yksi kotimaailman päivä ja kolme Maan päivää, andaliiteilla on neljä jalkaa ja häntä, ja mikään ei tunnu yhtä hyvältä kuin Visser Kolmen kosketus – mutta minä pidän tuulesta. Planeetalla, jolla kasvoin, ei tuullut juuri ollenkaan, ja kun kävin maapallolla ensimmäistä kertaa, ilman kylmät ja lämpimät virtaukset ihollani olivat minulle aivan uusi ja eksoottinen kokemus.
Kellertäviä pilviä vasten kohosi kaukana hotelli, jossa olin kerran viettänyt laatuaikaa Visser Kolmen kanssa. Vaistomaisesti kosketin vasenta korvaani. Se oli tietenkin yhtä ehjä kuin toinenkin, mutta kun olin morfannut ihmisestä andaliitiksi Visserin hotellihuoneessa kiihkeiden hetkien jälkeen, asia ei ollut ollut aivan niin. Hymyilin, kun muistelin, kuinka lamaannuttava kipu oli kieroutunut aivoissani äärimmäiseksi, orgastiseksi mielihyväksi.
Nyt olin kuitenkin eri tehtävissä. Määränpääni oli kaupungin suurin puisto, jossa alkaisi puolen tunnin sisällä Yhteisön tärkeä kokous. Visser Kolme ei ollut voinut osallistua siihen, sillä hän oli tarkastamassa, kuinka Projekti Tottelevaisuus – ainoa asia, jonka voin kertoa siitä enää, on se, että se osoittautui lopulta totaaliseksi fiaskoksi – edistyi. Mutta siellä olisin minä, hänen henkilökohtainen avustajansa. Puistossa olisi varmasti tarjolla jotain suuhunpantavaa, millä tarkoitan tällä kertaa syötävää, mutta päätin pysähtyä hetkeksi lähimpään kahvilaan. Kahvilat muistuttavat hieman emoaluksen ruokaloita, mutta niissä on yksi olennainen ero, nimittäin eräs outo juttu nimeltä raha. Raha, joka vaihtaa omistajaa.
Kirosin tuon valitettavan tosiasian fuugista tuskallisimpaan, kun olin istahtanut sattumanvaraisesti valitsemaani pöytään kahvilassa, katsellut aikani herkullisesti rasvasta kiilteleviä donitseja ja suklaakakkuja ja huomannut sitten, ettei minulla ollut yhtään ihmisrahaa. Se merkitsi, etten voinut ostaakaan mitään. Ilman rahaa ei käsittääkseni voi tehdä käytännöllisesti katsoen mitään ihmisten maailmassa. Epäilen, että jopa hengittäminen on laitonta, jos ei ole tarpeeksi rahaa. Siksi olin varuillani ja yritin hengittää niin äänettömästi kuin mahdollista. Kenties ihmisten kansalaisvelvollisuus oli ilmiantaa kaikki, jotka eivät mahdollisesti olleet maksaneet hengitysverojaan.
Melkein pyörryin riemusta, kun löysin PVC-takkini taskusta nipun dollarin seteleitä. Ne olivat paloja oudon tuntuista paperia, joissa oli tekstiä ja kuvia. Katsoin yhtä seteliä tarkemmin. Siinä oli kuva miespuolisesta ihmisestä, jolla oli valkoiset hiukset typerällä kampauksella, sekä teksti "In God We Trust" toisella puolella. Kohautin olkapäitäni, olinhan jo tiennyt, että ihmisten takapajuisuudesta on toukka-asteisen teknologian ja perhejärjestelmän lisäksi olemassa kolmaskin todiste: erilaisten uskontojen elinvoimaisuus. Olin kuitenkin myös lukenut joltakin ihmisten naurettavan vanhanaikaisen tietokoneverkon sivulta, että siinä valtiossa, jossa minä nyt olin, ihmisillä oli vapaus uskoa mihin halusivat. Joten kuinka tämä teksti, joka selvästi julisti, että oli vain yksi jumala johon luottaa, sopi kuvaan? En ymmärtänyt. Kaiketi se oli vain ihmisten kuuluisaa järkeä, sitä joka oli saanut heidät nimeämään lajinsa "viisaaksi ihmiseksi".
Tarkkailin kassalle jonottavia ihmisiä noin kymmenen minuuttia, kunnes olin oppinut, miten kyseisessä tilanteessa tuli käyttäytyä. Mene jonon päähän, kerro kassan takana istuvalle tytölle, mitä haluat, ja kun hän antaa sen sinulle, anna hänelle rahat. Hyvin yksinkertaista oikeastaan. Nousin paikaltani ja kävelin jonoon.
"Kaksi tuollaista… kiitos!" pyysin ojentaen seteleitä ja osoittaen herkullisen näköisiä vaaleanpunaisia donitseja, kun olin kassatytön kohdalla. Melkein unohdin pienen sanan lauseen lopusta. Ihmiset käyttävät sitä vaikuttaakseen kohteliailta ja ystävällisiltä, niin olen ymmärtänyt.
Kuulin takaani henkäisyn, ja käännyin ympäri. Nuori, hyvin laiha vaaleahiuksinen nainen, yllään lyhyt vaaleanpunainen mekko, seisoi siinä ja näytti siltä, kuin semrat-hyönteinen olisi purrut häntä. Hänen silmänsä olivat laajentuneet ja hän äänteli kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
"Onko jokin hätänä?" kysyin rauhallisesti.
"N-nuo sisältää tuollaiset miljoona kaloria!" tyttö melkein huusi.
"Entä sitten?" kysyin silmiäni siristäen. Olisin voinut vannoa, että hänen silmänsä ja leukansa olisivat pudonneet lattialle minä hetkenä hyvänsä.
"Entä sitten?" hän huudahti hysteerisenä. "Entä sitten? Pyhä paska, sinustahan voi tulla läski ja sitten sinä et voi enää liikkua julkisesti!"
"Miksen?" En tiennyt, kumpi ihmetytti minua enemmän, ajatus siitä, että ulkonäkö määräisi, saanko liikkua julkisesti, vai ajatus pyhästä paskasta.
"Se lukee osavaltion laissa! Rumat ihmiset eivät saa näyttäytyä kaduilla tai missään!"
"Ja lihava ja ruma tarkoittavat siis samaa?" kysyin kiinnostuneena. Lihava andaliitti on yksi universumin epämiellyttävimmistä asioista, mutta lihava ja silti kaunis ihminen oli huomattavasti helpompi ainakin minun kuvitella.
"Tietysti! Haloo, milloin olet nähnyt läskin – tai silmälasipäisen tai pienirintaisen – tytön Cosmopolitanin tai Voguen kannessa, Playboysta puhumattakaan…"
No, minä en ole ihminen. En voisi koskaan ymmärtää tuon vähemmän kehittyneen lajin kauneusihanteita, en ainakaan sitä, että rasvaa sai ja piti olla vain maitorauhasissa muttei missään muualla. En tuntenut myöskään kunnolla ihmisen fysiologiaa, mutta minusta tuntui, että tuo ihanne oli jo fyysisestikin mahdoton. Mutta asiahan ei minulle kuulunut. Kohautin olkapäitäni, otin donitsini ja palasin pöytääni. Silmäilin alkukantaista televisiota nurkassa, mutta siellä ei näkynyt mitään mielenkiintoista. Se oli vahinko, sillä arvaa, mikä on ehdottomasti paras tapa viihdyttää itseään kun on yksin emoaluksella vailla mitään tekemistä? Ihmisten tv-lähetysten katsominen. Olen yhdistänyt tietokoneeni ihmisten tekemiin satelliitteihin, niin että voin katsoa heidän televisioviihdettään siitä, ja se on ollut todella sen arvoista.
En tarkoita niitä outoja dokumentteja, joissa jotkut ihmiset juoksevat sinne tänne ja sanovat asioita, joiden pitäisi kaiketi olla hauskoja, sillä toinen joukko ihmisiä, joita ei näytetä kuvassa, nauravat heille. En ymmärrä, miksei heitä näytetä, ja mikseivät kuvassa näkyvät ihmiset koskaan loukkaannu heidän naurustaan. Hulluja nuo ihmiset.
Tietyt huumoriohjelmat sitä vastoin… Mustaan pukuun ja valkeaan kaulukseen pukeutunut ruma ihmismies seisoo pöydän takana ja ärjyy jotain sellaista kuin: "Katsokaa noita hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä ja muita katastrofeja, joita Jumala lähettää tähän maahan, jota Hänen pitäisi suosia! Hän rankaisee meitä! Me olemme unohtaneet Hänen totuutensa ja antautuneet Saatanan ja maallisen elämän kiusauksille! Herramme vihaa meitä! Jumala vihaa Amerikkaa, josta on tullut synnin ja pahuuden pesä! Me harrastamme seksiä ennen pyhää avioliittoa ja annamme homoseksuaalien, abortintekijöiden, evoluutioteoreetikkojen ja muiden liberaalien elää, ja tämä on rangaistuksemme! Katukaa, syntinen kansa! Te palatte helvetissä niiden saastaisten sodomiittien – voi, kunpa he joutuisivat vieläkin käymään läpi julkisen nöyryytyksen ja kaksi vuotta epäinhimillistä elämää häpeällisten tekojensa takia! – ja jumalattomien tiedemiesten kanssa, jotka julkeavat väittää, että maailmankaikkeus olisi syntynyt yhdestä räjähdyksestä ja että lajit olisivat kehittyneet itsestään miljoonien vuosien kuluessa! Rukoilkaa! Rukoilkaa, lukekaa pyhää Raamattua, jotta muistaisitte ainoan oikean totuuden, sekä luonnollisesti lähettäkää rahaa Jumalan miesten tileille…"
Aivan. Hervoton. Ohjelma! Myönnän rehellisesti rakastavani sitä. Itse asiassa en voi olla kieriskelemättä lattialla naurusta joka ikinen kerta kun katson sitä. Ihmisten huumorintaju ei ehkä olekaan loppujen lopuksi niin alkeellisella tasolla, se ohjelma nimittäin vaikuttaa olevan melko suosittu.
Söin donitsini hitaasti. Sokerin maku sai minut värisemään kiihkosta, mutta onnistuin olemaan sekoamatta. Olin mahdollisimman huonossa paikassa siihen. Siitä huolimatta tunsin muutamia jäisiä katseita niskassani, kun lähdin kahvilasta.
Puisto ei ollut kaukana. Olin juuri astunut inhottavan vehreälle alueelle, kun kuulin matalia ääniä sen pensaikon takaa, jota olin parhaillaan ohittamassa. Pysähdyin ja kuuntelin.
"…päästään vihdoinkin eroon siitä saastaisesta andaliittiohjastajasta", miespuolinen ihminen sanoi.
"Joo. Huomenna hän on kuollut! Miettikää, jätkät!"
"Olettaen, että suunnitelmasi toimii, Estril. Jos se ei toimi, kuolleet olemme me. Älkää vielä juhliko."
"Kyllä se toimii, Illan. Luota vain minuun. Kaikki on valmiina, ja tiedätte-kyllä-ketkä vain odottavat."
Sydämeni, yksikössä, pysähtyi. Sukelsin pusikkoon ja näin kolme miestä istumassa penkillä, joka oli sijoitettu pensasaitojen keskelle, erilleen kävelytiestä. En nähnyt heidän kasvojaan, mikä lisäsi pelkoani.
Päästään eroon siitä andaliittiohjastajasta… huomenna hän on kuollut.
Pettureita.
Minä katselin kolmea salamurhaajaa, enkä voinut tehdä mitään. Yksinäinen ihmisnaaras vastaan kolme isoa ihmisurosta? Ei toivoakaan. En voinut liioin morfata, sillä olin julkisella paikalla. En voinut riskeerata maapallon valloitusta edes tällaisen asian takia. Miehet saattaisivat jopa huomata ja tappaa minut, ennen kuin morfini olisi valmis.
Tappaa minut ja tappaa sitten minun Visserini.
Vapisten katsoin miesten lähtevän. Näin vilauksen yhden kasvoista, mutta hän ei muistuttanut ketään tuntemaani ihmisohjastajaa. Odotin niin pitkään, että miehet olivat varmasti menneet, ja sitten hiivin samaan paikkaan, missä he olivat istuneet. Otin kontaktisiruni ja soitin Visserille välittömästi.
Hän ei vastannut. Luultavasti hänellä ei ollut henkilökohtaista tietokonettaan mukanaan.
Kylmä möhkäle vatsassani kasvoi ja kasvoi, kun kävelin kohti puiston nurmikoita, missä vetelehti Yhteisön jäseniä. Koko tilanne tuntui niin epätodelliselta, oudolta ja unenomaiselta. Muutamat ohjastajat eivät vain voineet suunnitella Visser Kolmen salamurhaamista. Eivät kerta kaikkiaan voineet. Sen oli täytynyt olla vain heidän haaveiluaan. Vaikka se olisikin totta, he eivät mitenkään voisi onnistua. Visserillähän oli oma tehokas vartiokaartinsa!
Jotkut sen jäsenistä voivatkin olla niiden miesten kavereita, muistutti isäntäni. Hän ei ollut varma, oliko iloinen vai huolestunut.
Yritin olla välittämättä Miribelistä, joka kuvitteli hork-bajiria viiltämässä Visser Kolmea. Kuinka hän kaatuisi rääkäisten maahan, ja hork-bajir leikkaisi hänen päänsä poikki tai hänen kurkkunsa auki tai sivaltaisi pitkän viillon hänen mahaansa, niin että veri ja sisuskalut lentäisivät… Se olisi liian dramaattista, töksäytin isännälleni. Ehkä salamurhaajat – ne tiedätte-kai-ketkä, jotka olivat valmiina – myrkyttäisivät Visserin yöveden, ja hän joisi sen ilman aavistustakaan vaarasta.
Ja mitä teki hänen henkilökohtainen avustajansa, joka tiesi salamurhasuunnitelmasta? Roikkui maapallolla peitejärjestön kokouksessa. Minun täytyi saada kyyti takaisin sapelialukselle, ja pian.
"Heeei, Jill! Miten menee, niinku?"
Voi ei. Ei voinut olla…
"Siisti rotsi sulla!"
"Joo, ei uskois että sä löysit ton emoaluksen varastohuoneesta!"
Kikatusta.
Avasin silmäni. Voi kyllä, he siinä olivat. Kolme nuorta naispuolista ihmisohjastajaa, Jaylish, Denriss ja Felian, eli Toivottomien Tapausten Trio, kuten kutsuin heitä mielessäni. Heillä oli päällään melkein identtiset pinkit topit ja vaaleansiniset farkut, joissa oli isot "Miss Sixty" –tekstit takapuolella, paikassa, missä ne olivat selvästi näkyvillä.
"No", Jaylish avasi keskustelun, jos hänen ja hänen kavereidensa kanssa juttelemista voi kutsua keskusteluksi. "Oleks ookoo? Miten Visserin kanssa sujuu?"
Visser Kolmen nimen kuuleminen muistutti minua tuskallisesti hänen synkästä tulevaisuudestaan.
"Ei kuulu teille", tiuskaisin ja yritin kävellä pois, mutta tytöt seurasivat minua.
"Hei, älä nyt viitsi mököttää tolleen! Me ollaan tosi kiinnostuneita kuulemaan, mitä tapahtuu teidän makuuh…"
"Elämässä", Jaylish lopetti. Hän katsoi minua silmiin. "Meillä on sinulle lahja."
"Lahja?"
"Just", Felian kikatti. "Yksi meidän frendi oikeastaan niinku osti sen, mut se niinku antoi meille luvan välittää se sulle."
Jaylish otti pienen pahvilaatikon käsilaukustaan ja antoi sen minulle. Katsoin sitä ilmeettömästi.
"Ja mikä hitto tämä on?"
"Siellä on niinku vibraattori sisällä, tiäksä?" Denriss kikatti. "Sä niinku laitat sen päälle ja se niinku värisee, tiäksä?"
"Mieti vaan mitä se voisi tehdä Visserin intiimeissä paikoissa… omistasi puhumattakaan", Jaylish sanoi ja iski silmää. "Monet ihmisnaiset käyttävät sellaista, kun tyydyttävät itseään."
"No… kiitos", sanoin. Tungin laatikon takkini isoimpaan taskuun, minne se mahtui vain osittain, ja kiirehdin pois. En halunnut katsella noita idioottimaisten hymyjen koristamia kasvoja yhtään pidempään kuin oli pakko.
Iniss kaksi-kaksi-kuusi seisoi suuren tuuhean puun alla ja puhui laumalle teini-ikäisiä ihmisiä. He olivat varmaankin koulusta, jossa hän opetti, ja aivan varmasti hän yritti käännyttää heitä Yhteisön jäseniksi. Nuoret ihmiset ovat kuulemma hyvää riistaa. Ne haluavat kokeilla ihan kaikkea ennen kolmekymmenvuotispäiväänsä, jotta voivat sitten ryhtyä miellyttäviksi kunnon kansalaisiksi puhtain omatunnoin. Nuori ihminen ei myöskään pelkää mitään niin paljon kuin ulkopuolisuutta ja "luuseriksi" leimaamista. Sellaiset pikkuasiat kuin mitä todella on ja haluaa eivät merkitse mitään, kun kyse on suosiosta ja joukkoon kuulumisesta. Niinpä oli tärkeää tehdä isäntiä niin monesta nuoresta kuin mahdollista – loput tulisivat itsestään. Uskon, että kuka tahansa nuori ihminen ryhtyisi vapaaehtoisesti ohjastajaksi, jos kuulisi sen olevan muotia.
Käännyin poispäin. Pidän Inissistä vain hieman enemmän kuin toivottomista tapauksista. Se ei johdu siitä, että hän on ihan vitun tylsä. Se johtuu siitä, että hän ei pidä minusta. Tai no, toisaalta hän ei pidä minusta, koska hän on vitun tylsä. Eli koska hän ei uskalla tehdä mitään, jota ei erikseen laissa sallittu, ja halveksii kaikkia, jotka uskalsivat. Sama vanha tarina.
Hiivin kauemmas väkijoukosta, melkein pusikkoon. Tarpeeksi erillään, hyvä. Kaivoin esiin kontaktisiruni ja yritin uudelleen.
Muutama hiljainen sekunti, kun yhteys muodostettiin. Sitten…
"Helvetti, Jill! Miksi crachlayssa sinä minulle nyt soitat? Voiko mikään asia olla…"
"Kyllä voi, Visser", sanoin nopeasti. "Sinut aiotaan murhata."
Hiljaisuus. Sitten hän karjaisi kuin kaurapuurohullu: "Mitä yaolinia sinä puhut? Oletko puuroissa, vai?"
"Kunpa olisinkin, Visser", huokaisin ääni väristen. Olin diilannut tonneittain kaurapuuroa Visser Kolmelle menneiden kuukausien sisällä sen jälkeen, kun olin epäonnistunut yrityksessäni vieroittaa meidät molemmat aineesta. Yritykseni ei ollut vain saanut häntä pieksemään minut puolikuoliaaksi raivon vallassa, vaan myös provosoinut häntä käyttämään entistä enemmän kaurapuuroa. Minä syön puuroa satunnaisesti – satunnaisesti – enkä ole siitä riippuvainen. Ehdottomasti en. "Kuulin kolmen ihmisohjastajan puhuvan siitä. En tunnistanut, keitä he olivat."
"Miten he muka aikovat tehdä sen?" Visser Kolme kysyi. Hänen äänensä oli nyt täynnä pelkoa.
"En tiedä. Kuulin vain heidän sanovan, että sinä olisit huomenna kuollut."
Taas muutaman sekunnin ahdistava hiljaisuus. Visser kaiketi yritti ymmärtää ja hyväksyä viestini. Varmasti hän oli myös tyyneltä kuulostavan pintansa alla järkyttynyt. Minä olin ollut aivan shokissa, kun olin kuullut miesten puhuvan, ja kyse ei sentään ollut ollut minusta.
"Palaan sapelialukselle välittömästi", Visser Kolme sanoi vihdoin. "Kuten myös sinä."
"Mutta kokous…"
"Etkö ole vieläkään ymmärtänyt, että henkilökohtaisen avustajan työhön ei kuulu kyseenalaistaa visserinsä käskyjä?" Visser Kolme tiuskaisi. "Lähetän ötökkähävittäjän lähimmälle laskeutumispaikalle."
Hän katkaisi yhteyden. Sujautin sirun takaisin taskuuni, vedin takkiani tiukemmin ympärilleni ja suuntasin kohti hylättyä rakennustyömaata. Paskat kokouksesta, jos kerran Visser niin sanoi.
Ötökkähävittäjä seisoi odottamassa minua rakennustyömaalla, luonnollisesti juuri sopivasti jonkinlaisen korkean rakennuksen betonirangan takana, niin ettei sitä voinut nähdä rakennustyömaata reunustavilta kävelyteiltä. Visser Kolme oli todellakin ottanut minut vakavasti. Se on aika harvinaista, siis että Visser Kolme ottaa alaisensa vakavasti. Purin morfini heti kun olin turvallisesti hävittäjässä. Niin nautittava asia kuin makuaisti onkin, ihmisruumis, erityisesti naispuolinen, on häiritsevän heiveröinen. Ainakin andaliittiruumiiseen verrattuna.
Olin perillä sapelialuksella puolen tunnin kuluttua. Että nuo uudet ötökkähävittäjät ovat ihania, kun ne ovat niin nopeita. Ihmisvaatteet roikkuen käsivarrellani ravasin Visser Kolmen oman huoneiston ovelle, jonka edessä oli neljä hork-bajir-vartijaa.
"Mene vain sisään", yksi heistä sanoi minulle. "Visserin käsky kuuluu, että me emme saa päästää sisään ketään muuta kuin sinut."
Se tuntui hyvältä. Ei siksi, että Visser oli vaarassa, vaan siksi, että se todisti, että hän luotti minuun.
Visser Kolme makasi sängyllään, mitä ilmeisemmin yhä elossa.
(Visser, minä…), aloitin, mutta hän vaiensi minut kädenliikkeellään.
(Myöhemmin, Jill. Turvallisuusjoukot etsivät parhaillaan pettureita, enkä aio lähteä tästä huoneesta, ennen kuin heidät on saatu kiinni. Mutta minulla on tylsää. Haluan, että viihdytät minua.)
Huomasin yhtäkkiä, että Miribel mietiskeli jotain. Filosofoi, voisinpa melkein sanoa.
Loppujen lopuksi on olemassa vain kahdenlaisia uroksia, hän pohti. On prinssi Elfangoreja ja on Visser Kolmeja. Elfangorit ovat oikein hyödyllisiä, kun haluat uskollisen ja älykkään ystävän. He eivät koskaan riko valaa ja ovat valmiita uhraamaan itsensä niiden asioiden puolesta, joita rakastavat ja pitävät oikeina. Niinpä heidät voi ottaa vakavasti vain ystävinä ja johtajina. Visser Kolmet sen sijaan rakastavat vain itseään. Koska he ovat omien pikku universumeidensa keskipisteitä, heidän mielihalunsa ovat heidän mielestään tärkeämpiä kuin muiden hyvinvointi. Pitäisi olla olemassa laki, jonka mukaan heidät pitää sterilisoida ja heitä ei saa päästää korkeisiin virkoihin. Heidän raivostuttava luonteensa kuitenkin tekee heistä vastustamattomia uroksina siinä tehtävässä mihin urokset on tarkoitettu. Yksinkertaistaen: mene naimisiin Elfangorin kanssa, ota Visser Kolme rakastajaksesi.
Miribelin lajin joukossa se varmasti oli hyvinkin totta, voin kertoa. Meidän sukupuolettomien yeerkien ei tietenkään tarvitse vaivata päätämme tuollaisella.
Näytin vibraattoria Visser Kolmelle, ja kun olin selittänyt sen toimintaperiaatteen, hän näytti melko innostuneelta. Vibraattori kädessäni kävin makuulle sänkyyn Visser Kolmen viereen. Hän kehräsi, kun hieroin häntä ja kohotin vibraattorin valmiiksi, jotta voisin työntää sen häneen.
(Joskus kadehdin ihmisiä, jotka voivat tehdä tätä itse itselleen!)
En tiennyt, oliko se piilotettu käsky hieroa paremmin, vai muistutus siitä, että oli todellinen kohteliaisuus ja luottamuksenosoitus Visser Kolmelta, että hän antoi minulle luvan tehdä sitä hänelle…
Antoi luvan.
Jokin ilmaisussa häiritsi minua. Mikä? Sitten näin silmissäni Felianin, joka kikatti: Yksi meidän frendi oikeastaan niinku osti sen, mut se niinku antoi meille luvan välittää se sulle.
Ai niin. Ei mitään sen vaarallisempaa. Ajatukseni jatkoivat kulkuaan.
Kyllä, Felian, siellä puistossa. Olin ollut huolissani Visseristä, koska olin kuullut niiden miesten puhuvan hänen murhaamisestaan…
Kaikki on valmiina, ja tiedätte-kyllä-ketkä vain odottavat.
Se niinku antoi meille luvan välittää se sulle.
EI!
Kiskaisin vibraattorin niin kauas Visseristä kuin pystyin, nopeammin kuin yksikään andaliitti on koskaan sivaltanut hännällään, ja kierin lattialle.
(Mitä yaolinia sinä teet?) kuulin Visser Kolmen ajatuspuheen. En vastannut. Katsoin vibraattoria ja leikkasin sen mustan muovikuoren sirolla häntäterälläni, joka on oikeastaan pikemminkin piikki. Onneksi. Se, mitä tein, ei olisi ollut helppoa urosandaliitin isolla ja kömpelöllä terällä.
Kuori putosi pois. Henkäisin kauhusta.
Laite sisälsi värisevien rautalankojen lisäksi epämääräisen sotkun punaisia johtoja yhdistyneinä pikkuruiseen ruutuun, jossa näkyi koko ajan pienemmäksi muuttuva numero – sekä pienen ydinreaktorin.
Pommi.
Hetken vain tuijotin sitä silmät suurina. Mitä koulutuksessa olikaan opetettu pommin purkamisesta? Käytännön kemia oli jopa kiinnostanut minua, vaikken ollutkaan ymmärtänyt mitään siitä, mihin se perustui. No, luulenpa, että kun sinun ja rakastettusi henki riippuu siitä, onnistutko pommin purkamisessa, ei ole juurikaan väliä, miksi prosessi toimii, kunhan se toimii.
Kyllä, minun piti estää reaktio alkamasta. Joten minun täytyi tuhota tai murtaa tai leikata… mikä? Jos valitsisin väärän kohteen, koko pommi saattaisi räjähtää heti.
(Mitä helvettiä!) Visser Kolme kiljaisi takaani. Hän katsoi myöskin pommia. Tein pikaisen päätöksen olla luottamatta onneeni. Juoksin sen sijaan lähimmälle luukulle ja pudotin pommin sinne. Sisempi luukku sulkeutui kuin ulompi avautui ja antoi tyhjiön imaista pommin äärettömään avaruuteen.
Vilkaisin Visseriä sarvisilmilläni.
(Pommi, Visser), sanoin lyhyesti. (Se oli se salamurhasuunnitelma. Ne kolme ihmisohjastajaa olivat tehneet pommin vibraattorin sisään ja antaneet sen toiv… siis niille kolmelle nuorelle naispuoliselle ihmisohjastajalle, joiden tehtävä oli puolestaan luovuttaa se edelleen minulle, jotta veisin sen lähelle sinua. Ehkä he tiesivät, mikä esine oikeastaan oli, ehkä eivät.)
Käännyin ympäri ja kävelin lähemmäs Visser Kolmea. (Ja minä en ainakaan tiennyt. Vannon sen. Vannon tämän vahvan ja kauniin andaliitinruumiin kautta, että olin niin typerä että minua huijattiin, ja että olen uskollinen palvelijasi enkä voisi ikinä pettää sinua, Visserini.)
Visser Kolme tuijotti minua jäisellä katseellaan. Hetken olin varma, että hän tappaisi minut siihen paikkaan.
(Uskon sinua), hän sanoi vihdoin. (Anna minulle niiden naispuolisten ihmisohjastajien nimet.)
Minä annoin. Toivottomilla tapauksilla ei tulisi olemaan kovin hauskaa vastaisuudessa, mutta se ei ollut minun ongelmani. Itse asiassa… jossain mielessä olin jopa iloinen heidän kohtalostaan.
Ongelma olikin: jos Visser Kolme oli niin epäsuosittu, että jotkut aivan tavalliset ihmisohjastajat uskalsivat yrittää salamurhata hänet, kuinka kauan hän mahtaisi kestää virassaan? Tai… hengissä?