Luku 10.
… Grrzzhzzzzz…
"Tule mukaani, pikkuveljeni Suomi."
… Szzhzzz…
"Mennään kotiin, Finljándija, mennään molemmat."
…. Zzzhzrzg…
"Hän… Hän ei tullut tänään kotiin…"
… Zhggzhszszz…
"Tuleeko hän… Ikinä kotiin…"
… Zzzrzhtzz…
"… Missä kaikki ovat? Miksei kukaan ole kotona?"
… Zzzz…
Viro tajusi sydämensä pamppailevan liian lujaa hänen kuullessaan Suomen äänen. Mitä hän tekee täällä?
"Su-Suomi?" Latvia kuiskasi vähintään yhtä peloissaan kuin naapurinsakin.
"Mi-mi-minä…" Viro yritti saada sanoja suustaan katsoessaan kauhistuneena alas mustaan maahan. Alhaalla Suomi säpsähti jotain rapinaa ja käännähti katsomaan taakseen. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään, ja kääntyi uudelleen katsomaan ylöspäin.
"Viro, kiltti, nyt! Minun täytyy päästä sisään!" Hän anoi. Viro katsahti hädissään takanaan istuvaa Latviaa, mutta hän vastasi yhtä neuvottomalla ilmeellä takaisin. Sitten hän nielaisi ja kääntyi uudelleen Suomen puoleen.
"Hyvä on." Hän kuiskasi, "Tule ovelle."
Varovasti Viro raotti heidän huoneensa puista ovea, peläten sen saranoista lähtevää rapinaa. Yhtä varoen hän kurkisti laajalle käytävälle, jonka varrella ei palanut enää yhtään valoa. Myöskään elämää ei sen autiudessa näkynyt ja hän uskalsi astua sen kivilattialle, suuntanaan heidän huonettaan läheisin ulos vievä ovi, jonka luokse Viro toivoi myös Suomen tulevan.
Viro kurkisti erääseen käytävään vain varmistaakseen senkin olevan tyhjillään. Hän tunsi, kuinka hänen jännittynyt sydämensä hakkasi tietä ulos hänen rinnastaan ja pomppaisi minä hetkenä hyvänsä ulos, jos hän kuulisi yhdetkin askeleet jossain. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, eikä kuulunut ja hän riensi ovelle. Luonnollisesti se oli lukossa ja Viro joutui taistelemaan hetken saadakseen lukon irti. Hän oli sulkenut aivan pienen eteisen oven, eikä enää pelännyt päästävänsä liikaa ääntä herättääkseen talon omistajaa: Hän oli toivottavasti nukkumassa aivan toisessa päädyssä jättimäistä taloa.
Toivottavasti.
Lukko napsahti auki ja Viro painoi henkeään pidätellen oven aukenemaan. Se ehti aueta vain hiukan, kun häntä pienempi hahmo jo pujahti sisään ja laittoi äkkiä sen jälleen kiinni.
"Suomi, mitä sinä-" Viro aloitti kuiskaamaan, mutta samalla hetkellä kun Suomi oli tarkistanut oven menneen varmasti kiinni, hän hyppäsi halaamaan ystäväänsä.
"Viro!" Hän kuiskasi melkein äänettömästi, mutta käsittämätöntä huolta äänessään, "Olen kaivannut sinua." Viro hätkähti hieman. Hän luuli olleensa tottunut näihin tervehdyksiin juuri tältä valtiolta, mutta tilanne huomioon ottaen hän ei osannut tällä kertaa odottaa sitä. Tottumattomasti hän laski molemmat kätensä Suomen ympärille.
"Sinä taas olet huolestuttanut minua." Hän kuiskasi varovasti ja tajusi silloin, kuinka paljon hänen ystävänsä tärisi. Oliko ulkona ollut kylmä?
Suomi irrottautui halauksesta ja pimeässä Virosta näytti, kuin tämä olisi nyyhkäissyt. Joko hän sai olla todella huolissaan ystävästään?
"Mitä teet täällä?" Viro sai vihdoin kuiskattua. Suomi saattoi hetken näyttää vaivaantuneelta, mutta tästä Viro ei voinut olla pimeyden takia varma.
"Minä-" Suomi änkytti, nielaisi ja sai siten rohkeutensa takaisin, "Minulla on täällä tekemistä."
Viro vavahti ja tunsi, kuinka kylmät huolen väreet kipittivät hänen selkärankaansa pitkin.
"Mitä tekemistä?" Hän kysyi peloissaan. Suomi taisi katsoa häntä silmiin.
"Ei puhuta tässä…" Kuului varovainen vastaus, "Käytävillä kaikuu liikaa."
Täydessä hiljaisuudessa kaksikko vaelsi takaisin Viron ja Latvian huoneeseen, jossa kaikista pienin heistä oli heitä silmät pyöreinä odottamassa.
"S-Suomi!" Latvia parahti nähdessään hänet, mutta Viro iski sormensa huulelleen pyytääkseen tätä pitämään pienempää ääntä sulkiessaan oven perässään. Puinen ovi naksahti kiinni ja varmuuden vuoksi se laitettiin lukkoon. Vasta silloin kaikki kolme huokaisivat helpotuksesta.
"Et kai sinäkin joutunut tänne!" Latvia parahti ja nappasi Suomea hihoista kiinni, katsoen tätä peloissaan silmiin. Suomi värisi kauhusta ajatellessaan sitä mahdollisuutta ja pudisti ponnekkaasti päätään.
"En palaa tänne enää ikinä." Hän vannotti.
"Joten miksi sitten olet täällä?" Viro tiukkasi, tahtoen jo vihdoin tietää. Suomi katsoi heitä molempia aluksi surullisesti, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui vakavaksi.
"Minä tulin jatkamaan sotaa Venäjän kanssa." Hän sanoi. Latvia kiljahti pienesti ja päästi hänen hihoistaan irti laittaakseen kätensä suunsa eteen.
"Mi-mitä!" Virokin oli huudahtaa, mutta sai edes jollain lailla pidettyä äänenvoimakkuutensa minimissään, "Miksi? Etkö sinä jo voittanut hänet…?"
"En." Suomi sanoi vakavasti, "Nyt minä korjaan sen tilanteen."
Viro henkäisi järkyttyneenä happea muistaessaan asiat, jotka oli kuullut viime aikoina radiosta.
"Saksa!" Hän ymmärsi, "Älä sano, että sinä… Ei!"
"Saksa on nyt lapissa." Suomi vastasi, "Mutta emme toimi yhdessä."
"Ette toimi yhdessä?" Latvia ihmetteli, "Vaikka hän on sinun luonasi ja te molemmat…"
"Siinä on… Pieni ero." Suomi mietti, "Minä jatkan omaa sotaani."
"Se on silti sama sota. Sama vihollinen ja kaikki." Latvian säikähtäneeseen äänensävyyn sekoittui myös hieman vihaa. Suomi laski katseensa aluksi maahan, ja katsoi sitten Viroa tukea hakien.
"Erillissota?" Viro yritti tarkistaa, ja Suomi nyökytti varovaisesti, "Erillissota, vaikka käytte periaatteessa samaa sotaa?"
"Niin." Suomi sanoi.
"Ei hyvä." Latvia sanoi, "Tästä ei seuraa mitään hyvää. Ei sinulle, ei Saksalle, eikä… Meille."
"Ei teille mitään käy!" Suomi parahti, "Te olette täysin turvassa! Te-"
"Ei!" Latvia huudahti, laittoi kämmenet korviensa suojaksi ja istui sängylleen, "Minä en kuuntele! On parempi, etten minä tiedä mitään."
"Latvia!" Suomi yritti saada tätä vielä kuuntelemaan, mutta pienempi valtio oli oppinut vuosien aikana olemaan kuuntelematta. Viro puri huultaan ja laski kätensä Suomen selälle lohduttavasti.
"Minä ymmärrän sinua." Viro sanoi hiljaa, "En kyllä tiedä, mitä olet käynyt läpi viime tapaamisemme jälkeen, mutta uskon sinun tekevän oikein."
"Sitä minäkin toivon…" Suomen ääni oli muuttunut katkonaiseksi, ja Viro arvasi tämän pidättelevän itkua. Mitä Soome oli joutunut käymään läpi?
"Ehkä minun täytyy tehdä se." Suomi jatkoi, edelleen hieman epäröiden, Viron mielestä syystäkin, "Toivota minulle onnea." Niin sanoen hän kääntyi kannoillaan kohti huoneen ovea.
"Soome, mieti vielä!" Viro pyysi ja Suomi lysähti kasaan, "Ehkä sinun ei ole pakko, varsinkaan jos et halua! Ei sinun ole pakko tehdä sitä, mitä Saksa haluaa."
Suomi kääntyi, hitaasti, katse lattiassa. Hän nosti sen varoen Viron silmiin ja tämä säpsähti hieman, luultuaan näkevänsä anteeksipyytävän katseen. Hän saikin osakseen violetit silmät, jotka olivat täynnä varmuutta.
"Minä haluan tehdä tämän."
Viro empi, mutta nyökkäsi täristen.
"Jos se on sinun valintasi." Hän totesi. Suomi hymyili, tarttui oven kahvaan, käänsi avainta ja oli hetkessä pujahtanut ulos käytävään. Viro nielaisi, istui sängylleen ja risti kätensä.
Ulkopuolella Suomi huokaisi kuuluvasti ja painautui hetkeksi ovea vasten. Sulkiessaan silmänsä sekunneiksi hän keräsi rohkeuttaan, jonka oli jo kadottanut ja saanut takaisin pariin otteeseen, ja avatessaan silmänsä hän oli varma siitä, mitä oli tekemässä. Ensin hän käänsi katseensa pimeään käytävään ja katsoi syvälle sen synkkyyteen katse tiukkana. Tino alkoi puoliksi huomaamattaan irrottautua ovesta ja kun enää hänen sormenpäänsä osuivat sen puiseen pintaan, hän lähti varmoin askelin kulkemaan käytävää pimeyteen. Edes katsomattaan hänen mukaansa tarttui tarkkaan harkitusta paikasta vanha miekka, joka oli roikkunut seinällä koristeena. Teräs välkähti vähäisessä kuun valossa, jota tulvi hieman seinään upotetuista ikkunoista, kun pilvet paljastivat hieman rakoa valoa näyttääkseen. Tinon vakava ilme ei värähtänyt matkalla kertaakaan.
Peiton alla alkoi olla kylmä. Varpaissa ei varmaan kiertänyt enää veri, niillä oli erityisen kylmä. Ei vielä ollut talvi, eli ei vielä voinut olla kylmä! Ei ainakaan hyvin lämmitetyssä huoneessa, ei talvipakkastakin kestävän peiton alla. Ei Venäjän varpailla!
Suurvallan uni alkoi hiljalleen ratkeilla. Hän tunsi nukkuvansa, hän näki päänsä sisällä unta, mutta ymmärsi myös tuntevansa kylmyyden. Huomattavan epämukavaa. Ehkä hän oli potkinut unissaan peittonsa pois… Mikä ei todennäköisesti ollut mahdollista, sillä hän ei oman käsityksensä mukaan pyörinyt unissaan hirveästi, paitsi painajaisunissaan, eli joka kolmas päivä.
Ei… Venäjä tunsi peittonsa osuvan varpaisiinsa. Kyse ei ollut siitä. Kylmyys ei tullut ulkoa, se tuli sisältä. Se kulki koko ruumiin läpi, kuin kylmä väre. Se oli kuin pohjoistuuli, kylmä ja yllättävä, mutta silti jokapäiväinen ystävä. Paha aavistus?
"Nnnh…" Venäjä kuuli oman mutinansa unissaan ja tunsi kääntävänsä päätään. Silloin hän tunsi jotain muuta kylmää, aidompaa kylmyyttä, kuin jäinen kolmen senttimetrin viilto hänen kaulallaan. Se kuitenkin lämpeni hiljalleen, mutta jäi tuntumaan painona valtimoa vasten.
"… vain joku kielsi: Ei, ei, ei, toinen sanoi heti: Hem till mej." Venäjä luuli kuulevansa kuiskaavaa laulamista. Kuin se olisi jatkunut pidempäänkin, mutta niin hiljaisella äänellä, että hän ei ollut erottanut sitä unessaan.
"Sellanen ol Viipuri." Laulu särkyi katkeruudeksi, ja äänen voimakkuudesta Venäjä ymmärsi sen olevan oikeasti laulua, "Sellanen ol Viipuri…" Hetken suurvalta vielä mietti puoliunessaan kappaletta… Ja kieltä… Ja äkkiä hän avasi silmänsä, jotka eivät nähneet paljoakaan pimeydessä.
"… Karjalaisten kaupunki." Ääni lopetti. Ikkunan verhojen välistä tuli hieman valoa, joka heijastui metalliseen esineeseen. Venäjä tajusi sen painavan hänen kurkkuaan, ja ennen kuin hän ymmärsi sen miekaksi, hänen katseensa kohosi sitä myöten sitä pitelevään hahmoon. Pimeydessä hän erotti vaaleat hiukset ja joskus niin ystävällisen hymyn, joka oli nyt kaikkia muuta kuin ystävällinen.
"Huomenta, isoveli." Suomi kuiskasi kallistaen päätään, päästäen etuhiuksensa roikkumaan sivulle, "Nukuitko hyvin?"
Tällä kertaa Venäjä tunnisti ruumiinsa lävitse menevän kylmyyden kylmäksi väreeksi. Se oli ainoa järkevä ajatus, joka hänen päässään liikkui. Liian hitaasti hän rekisteröi Suomen seisovan hänen sängyllään, vasen jalka hänen oikealla puolellaan ja oikea vasemmalla. Naapurivaltio näytti alhaalta katsottuna niin pitkältä, vaikka hänestä näkyikin vain se, minkä kuun valo antoi nähdä. Yllättäen Venäjä tunnisti itsestään kolme tunnetta, joita hän oli joskus vannonut vihaavansa: Suru, säikähdys ja pelko. Kolmas niistä kulki hänen ruumiinsa läpi vahvempana kuin vuosiin ja vielä heräämättömänä hän unohti sen ansiosta kuinka puhua.
"Mitä sinulle nykyään kuuluu?" Suomi puheli ja hänen kammottava virne paljasti hänen valkoiset hampaansa, "Minulle on kuulunut viime aikoina hyvää. Pahin tauti meni ohi, ja nurkissa pyörinyt ongelmakin lähti toisaalle sotimaan eilen. Ja katso, jalkakin toimii!" Viimeisellä lauseella hän survaisi kantapäänsä Venäjän vatsaan. Yksinäinen kivun huuto kaikui Venäjän talon kolkoilla käytävillä.
"Hyvin toimiikin." Suomi sanoi ylpeästi, mutta hänen kuun valaisema hymynsä katosi, "Mutta jotain silti puuttuu." Äkisti hän kumartui alemmas, laski polvensa Venäjän rinnalle ja katsoi tätä suoraan silmiin, suurvallan vielä yrittäessä palauttaa hengitystään kuntoon.
"Ehkä meillä jäi jotain kesken." Suomi kuiskasi, "Meidän pitänee hoitaa välimme kuntoon, ennen kuin kumpikaan voi elää täyttä elämää. Oletko samaa mieltä?"
Venäjä yski, vieläkin pystymättä puhumaan. Hän tunsi Suomen jalan painon rinnallaan, joka kohoili hengityksen etsiessä omaa rytmiään. Miekka painoi edelleen hänen kurkkuaan, mutta hän oli jo meinannut unohtaa sen olemassaolon. Hän vain yritti käsittää tilannetta. Mistä oli kyse, mitä tapahtui? Suomi ei halunnut palata kotiin, mitä hän sitten täällä teki? Tuliko hän haastamaan riitaa? Sotaa? Vielä? Miksi!
"Minun vaikutusvaltani loppuu uuteen rajaamme." Suomi sanoi ja vapaalla kädellään hipaisi Venäjän oikeaa korvaa, jota aristi vielä hieman edellinen rajanmuutos, "Minusta sitä pitää siirtää hieman. Ehkä takaisin? Vai vielä enemmän?" Hän virnisti ja nousi takaisin seisomaan. Venäjä tunsi metallin siirtyvän hänen leualleen ja refleksimäisesti hän nosti hieman päätänsä ylemmäs. Pikkuveli halusi sotaa.
"Do svidánija, moĭ brat." Suomi sanoi viiltäessään Venäjän leukaan haavan, sivaltaen sitten miekan tämän pään vierelle patjaan vain järkyttääkseen ja ennen kuin toinen ehti selvitä järkytyksestään, oli Tino kadonnut ovesta valaisemattomaan käytävään.
Suomi juoksi. Hän oli ajatellut jäävänsä vielä puhumaan Virolle, mutta oli alkanut panikoida päästyään ulos Venäjän huoneesta ja päätyi juoksemaan pidemmän matkan kuin oli alun perin tarkoittanut. Hän tajusi hidastaa vasta ennen rajaa, mutta ei vielä pysähtynyt. Seuraavaksi alkoi muistaa hiljalleen miten hengittää.
Olisi pitänyt jäädä puhumaan Virolle, Suomi ajatteli, Nyt kun minulla olisi ollut mahdollisuus… Milloin näen hänet seuraavan kerran?
Hän tajusi miettivänsä Viroa erikseen kaikista muista valtioista. Kaikkien muiden joukossa hän puolusti Suomea, vaikka hän oli oikeastaan eri puolella, vaarantaen myös oman terveytensä samalla. Vaikka hän ei ollut niin virallisesti hänen puolellaan, pelkästään se mitä Viro sanoi riitti piristämään Suomea.
Viro sentään tunsi Suomen. Toisin kuin eräät…
Haluan sinut pois Venäjän vallan alta, Suomi sanoi mielessään ja yllätti itsensä jälleen kyynelehtimästä. Oli ollut helpottavaa nähdä Viro. Oli ollut erittäin helpottavaa puhua hänelle viimein, puhua jollekin, joka ymmärsi.
"Viro…" Suomi kuiskasi tuulettomaan yöhön… "Taidat olla ainoa ystäväni…"
"Älä sano noin, Soome!"
Suomi pysähtyi ja kääntyi äkkiä ympäri. Ketään ei kuitenkaan näkynyt, mutta Tino oli varma kuulleensa Viron äänen. Oliko se ollut vain hänen päässään?
Kunpa ei olisi ollut…
Aamulla oli hiljaista. Viro ja Latvia istuivat vaitonaisina keittiössä, eikä kumpikaan uskaltanut katsoa toista silmiin. He olivat heränneet ajoissa, nukuttuaan vain pari tuntia. Viro ei myöntänyt nukkuneensa ollenkaan, sillä talossa kaikunut karjaisu oli syöpynyt hänen mieleensä liian tarkasti.
Heitä molempia hirvitti ajatus siitä, mitä talon kolmas asukas, se joka omisti koko kartanon, tekisi herättyään.
Liian pitkään odotettuaan he saivat vastauksensa juuri, kun Latvia oli valmis lähtemään pois keittiöstä. Ovi aukeni ja suurehko hahmo astui sisään. Baltian kaksikko näki heti, ettei Venäjä ollut sinä aamuna vielä nähnyt peiliä, sillä hänen kaulansa oli tahriutunut vereen.
"Dóbroje útro." Venäjä toivotti, karmivan iloinen hymy kasvoillaan ja käveli keittiön poikki pitkin askelin hakemaan ruokaa itselleen, "Tiesittekö, minä näin yöllä kummallisimman unen!" Suurvallan hilpeys ei voinut olla hyvä asia. Latvia hivuttautui huomaamatta lähemmäs Viroa turvaan.
"Unessa Suomi tuli luokseni!" Venäjä nauroi, "Haastamaan riitaa! Voitteko uskoa?" Hän katsoi hymyillen kaksikkoa.
"Todellako?" Viro nauroi vakinaisesti, tarttuen Latvian ojennettuun käteen ja vetäen tämän vierelleen.
"Todella, todella!" Venäjä kikatti, "Se oli hyvä uni… Se oli kuin totta! Hän potkaisi minua vatsaan ja uhkasi minua miekalla. Lopuksi hän viilsi minua leukaani sillä miekalla ja katosi sitten ovestani ulos. Hassu uni!" Viro katsoi kauhulla, kun Venäjä vain leikillään hipaisi omaa leukaansa. Suurvalta ei voinut uskoa, kun koskettaessaan leukaansa siitä lähtikin kipu. Kuin haavasta. Hänen kätensä jatkoi kaulalleen, jossa tuntui olevan jotain outoa. Katsoessaan kättään Venäjä näki puolikuivaa verta ja hän kalpeni. Hän kääntyi katsomaan Viroa ja Latviaa, joista silmälasipäinen katsoi kauhulla hänen kättään.
"Vi-viro…" Venäjä kuiskasi, "Kävikö… Kävikö Suomi täällä yöllä?" Heidän katseensa kohtasivat ja Viro tiesi valheen paljastuvan hänen silmistään, mutta hän pudisti päätään kuin tiedottomana.
"Mi-mi-minä en tiedä." Hän sanoi, "Nukuin koko-... Koko yön. En ole nähnyt ke-ketään."
"Latvia?" Venäjä katsoi nuorempaa kaksikosta. Tämä vinkaisi ja takertui Viron käteen molemmin käsin. Venäjä kallisti kummastuneena päätään, mutta ei tavoittanut kummankaan katsetta. Hän nosti kämmenensä uudelleen silmiensä eteen.
"Minä käyn hakemassa Liettuan." Venäjä sanoi ilman mitään tunnetta äänessään. Hän lähti huoneesta nopeammin kuin Viro tai Latvia ehti tajuta mistä hän puhui.
"Hän tekee mi-mitä!" Latvia kiljaisi ja Viro oli varma, ettei hänen kädessään kiertänyt enää veri nuoremman puristuksessa.
"Pelkäänpä, että kohta olemme kaikki kolme jälleen koossa." Viro tunsi palan kurkussaan puhuessaan, "Neljännestä en tiedä."
