Yöllä Tino näkee unta, että hän osaisi lentää. Hän ei tiedä miten hän tekee sen. Ovatko hänellä siivet selässä vai ponnistaako hän maasta kilometrin korkuisiin hyppyihin? Mutta kyllä, kyllä hän lentää. Ilma on korkeammalla kylmempää, ja navakka tuuli pakottaa silmät viiruiksi.
Silti hän näkee.
Hän ei näe taivasta, ei sen sineä. Eikä hän näe taivasten valtakunnan auringonsäteistä taottuja portteja. Portit ovat hänen katseensa ulkopuolella, hänen selkänsä takana. Tinon katse suuntaa alas maahan.
Ylänkö laajenee hänen alapuolellaan ja sen tyhjyys huutaa luonnon mahtia. Tumma, lähes musta vesi ei liikahdakaan järvessä. On syksy, ruskan aika. Tunturit heittävät tummia varjojaan.
Unessa maa on tyhjä ja karu.
Herätessään Tino muistaa paikan nimen. Raittijärvi. Eikä ylänkö ole oikeasti täysin tyhjä. Sinnekin olivat ihmiset ehtineet ja rakentaneet kotinsa. Tosin vain harvat olivat niin tohtineet tehdä. Olihan paikka yksi harvoista, jonne ei johda tietä. Vain kapea pitkospuupolku kiemurtelee kymmenien kilometrien matkan. Sitä polkua Tinokin oli kulkenut, joskus ennen. Nyt hänellä ei ole aikaa hoitaa poroja, joten tuokin kylä jäi haalenevaksi muistoksi. Seitsemän taloa on vielä pystyssä.
Kohta ei yhtäkään. Tuo kylä oli lähimpänä taivasta kaikista muista, eniten yli merenkorkeuden. Silti ihmiset tahtovat pois. Maailma muuttuu, ja luonto saa tyhjyyden takaisin. Muualla ihmiset valtaavat taasen lisää tilaa luonnolta, ja puut kaatuvat asfaltin alle.
Tino kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen. Tuuli tarttuu heti hänen kehoonsa ja tempaisee järven ylle. Tino päättää lentää pohjoiseen.