Biisinä Johanna Kurkelan Salaisuuksia :) Ja parina siis Den/fem!Nor, ihan sanoitusten takia.
Muistatko sen lapsuuden kesän, kun aamut tuoksuivat hunajalle
Kesäyön valkea väri alkoi hitaasti hiipua päivän sinisen tieltä kaukana taivaalla. Ilmassa leijui makea, pehmeä ja silti samaan aikaan kirpeä tuoksu, jota yksikään luontoon kuulumaton haju ei häirinnyt. Illan sateen jäljiltä tummunut maantie oli jo alkanut kuivua, mutta oli yhä hieman normaalia tummempi. Tienpientareen kukat kohosivat hitaasti kohti ujoa aurinkoa ja avasivat terälehtensä nukutun yön jälkeen. Lintujen luritus alkoi äkkiä, kuin joku olisi painanut nauhurin play-nappulaa. Jossakin huusi kurki, metsän siimeksessä lauleli aamuvirkku punarinta.
Kun jalat kastuivat ruohikossa eikä mikään ollut hetkeä tärkeämpää
Tienpientareen ruoho oli yhä kasteesa märkää ja kastoi myös sitä tallaavat, paljaat jalat, jotka kuuluivat hiljaa viheltelevälle pojalle. Pojan auringon vaalentamat hiukset pörröttivät minne sattui ja silmissä näkyi seikkailunhalu. Hänen olallaan roikkui punainen, puolityhjä reppu. Tienristeykseen päästyään poika istahti alas ja jäi kuuntelemaan heräilevän metsän ääniä. Hän oli monta tuntia etuajassa, mutta nautti odottelusta luonnon helmassa.
Kun aurinko oli jo kohonnut korkealle ja paahtanut tien kuivaksi, poika ponnahti pystyyn katsoen odottavasti tielle päin. Odotus palkittiin, kun pienen mäen takaa ilmestyi kukkamekkoon pukeutunut pikkutyttö kori käsivarrellaan.
Minä muistan myös sateenkaaren, pellon yllä luona kivipaaden
"Hei, Linda!" poika huikkasi heiluttaen kättään laajassa kaaressa.
"Hei, Mathias", tyttö sanoi vastahakoisesti päästyään pojan luokse.
"Mennäänkö heti sinne niitylle?" Mathias ehdotti välittämättä Lindan äänensävystä.
"Vaikka", Linda mutisi kohauttaen olkiaan. He lähtivät kävelemään rinnatusten pitkin tienreunaa, ohi koivikoiden, mäntykankaiden ja peltojen.
"Hei! Katso tuonne!" Mathias hihkaisi äkkiä osoittaen korkealla taivaalle kultaisen pellon yllä. Linda vilkaisi pojan käden suuntaan ja hänen huulillaan käväisi pieni hymy. Taivaalla hohteli kaunis, lähes kokonainen sateenkaari kirkkaissa väreissä.
"Täällä on varmaan satanut äsken", Linda huomautti. "Ei se muuten olisi noin selkeä..."
Mathias hymyili katsellen sateenkaarta pää kallellaan.
"Mitä luulet, löytyisikö tuolta kultaa?" hän kysyi toiveikkaana.
"En usko. Tai ehkä, jos ajattelee että vilja on kultaa", Linda sanoi järkevästi ja kääntyi jatkamaan matkaa. Mathias juoksi persään ihailtuaan kirkkaita värejä vielä hetken.
Soutuveneen uponneena kaislikossa ja niityn joka usvaan häviää
Matkan seuraava etappi oli järvi, jonka rannassa korkeat kaislat huojuivat.
"Ja miten tuosta pitäisi päästä yli?" Linda kysyi piikikkäästi. "Uimalla?"
"Ei sentään! Täällä pitäisi... Tuolla!" Mathias hihkaisi osoittaen kaislikkoon. Hän hyppäsi matalaan rantaveteen ja kiskoi pikkuisen puuveneen pois kaislikon suojasta. "Hyppää kyytiin!" hän kehotti. Linda puraisi epäilevänä huultaan mutta totteli kuin tottelikin. Mathias tönäisi veneeseen vauhtia ja hyppäsi viime hetkellä mukaan. Hän poimi airot veneen pohjalta ja alkoi soutaa kaikella tarmollaan. Linda istui veneen keulassa jalat koukussa rintaa vasten, katsellen koko ajan lähestyvää vastarantaa, joka vielä peittyi hentoon usvaan.
"Ota tuon naru ja hyppää rantaan", Mathias komensi heidän päästyään perille. Linda hypähti pehmeään hiekkaan ja solmi veneen kiinnitysköyden tiukasti rantakoivun ympärille. Mathias asetti airot huolellisesti veneen pohjaan ja suuntasi sitten varmoi askelin poispöin rannasta. Pienen matkan päästä löytyi vanha nuotipaikka halkopinoineen. Mathias laittoi puut valmiiksi, muttei sytyttänyt tulta vielä vaan kirmasi niitylle. Aurinko oli haihduttanut sumun ja sai ruohon hohtelemaan kirkkaanvihreänä. Mathias kehotti Lindan mukaansa niityn laitaan ja kyykistyi viittoillen pieneen notkelmaan, joka oli täynnä kypsiä metsämansikoita. Lindan silmiin nousi iloinen hohde ja kyykistyi korinsa kanssa. Mathias oli kaivanut repustaan itselleen samanlaisen korin, ja ne molemmat täyttyivät piripintaan. Mathias jatkoi poimimista nokisiin käsiinsä Lindan pujotellessa punaisia marjoja heinänkorteen.
Sinä olit se poika jolla oli nokiset kädet täynnä mansikoita
Linda istui pienen kyläkaupan edessä vanhalla puupenkillä. Hänellä oli yllään vaalensininen, polviin asti yltävä kesämekko, jonka rusetille solmitut olkaimet kutittivat niskaa muutaman nutturasta karanneen suortuvan kanssa. Hänen ilmeensä oli nopealla vilkaisulla ainoastaan paheksuva, pidempään tutkailtuna myös pettynyt, ja silmät olivat kiinnittyneet ruohikolla lojuvaan poikaporukkaan, jonka ympärillä lojui useampia epäilyttävästi kolisevia muovipusseja. Pojat nauraa räkättivät jokaiselle pikkuasialle, huutelivat ohikulkijoille ja välillä tappelivat pari sekuntia. Yksi äänekkäimmistä oli – kukapa muu kuin Mathias. Linda puraisi alahuultaan estääkseen huokaisun.
Oliko tuossa muka se suloinen pikkupoika, joka vei hänet salaiselle niitylleen ja tarjosi mansikoita suoraan paljaista käsistään, välittämättä niitä mustaavasta noesta? Mitä sille kaikelle oli tapahtunut?
eväskorissa kissanpentuja matkalla kanssasi omenavarkaisiin
"Hei! Minun tekee mieli kunnon omenia!" Mathias hihkaisi yllättävän selkeästi ja onnistui jopa nousemaan pystyyn. "Käydään tyhjentämässä jonkun puut!"
Ehdotus sai melkoisesti kannatusta ja muutkin alkoivat kömpiä ylös. Mathiaken silmät osuivat koriin, jossa kolme kissapentua nukkui tietämättöminä maailman menosta. Hän mietti hetken ennen kuin huitaisi kädellään ja jatkoi kohti polkupyöräänsä. Muut yrittivät jo saada pyöriään pysymään suorassa – omista jaloistaan puhumattakaan.
"Mathias", Linda sanoi äkkiä hyytävällä äänellä nousten samalla ylös.
"Mitä?" Mathias mutisi epäselvästi kääntyen hitaasti Lindaan päin. Tyttö oli muutamalla askeleella hänen vieressään.
"Etkö sinä välitä yhtään mistään?" Linda sihisi kiukkuisena.
"Niin kuin mistä?"
"Esimerkiksi noista kissoista. Sinä rahtasit ne tänne."
"Sinä voi ottaa ne jos niin kovasti tykkäät."
"Mathias –"
"Haluatko sinä nolata minut?"
"Noiden edessäkö?" Linda kysyi viitaten Mathiaksen kaveriporukkaan päin. "Kyllä haluan!"
"Jättäisit minut rauhaan", Mathias ärähti ja harppoi horjahdellen polkupyörälleen. Hän hyppäsi satulaan ja pyyhälsi tiehensä taakseen vilkaisematta.
Minä olin se tyttö jolla oli kukkaleninki ja aarrekartta
Linda jäi tuijottamaan Mathiaksen perään kädet nyrkissä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Tuo idiootti ei voinut olla se sama, turvallinen ystävä. Ei vain voinut. Muutos oli liian suuri käsitettäväksi. Sitä miettiessään Linda tajusi muuttuneensa itsekin; sitä kukkamekkoista pikkutyttöä ei ollut enää, vanha aarrekartta oli heitetty roskiin, kesäretket jäänet jo aikoja sitten. Mutta hän oli ollut se joskus kauan sitten... Ja sydämessään toivoi olevansa edelleen. Mitä heille oli oikein tapahtunut kuudessa, lyhyessä vuodessa? Hän oli kysynyt sitä Mathiakselta paria kuukautta aikaisemmin. Pojan vastaus oli ollut selkeä ja katkera.
"Vanheneminen. Lapsuuden loppu. Se tapahtui."
Lindan mielestä he molemmat olivat vieläkin lapsia. Varsinkin Mathiaksen käytös oli vain ja ainoastaan lapsellista. Kiukunpuuskassa Linda kiskaisi korkokengän jalastaan ja paiskasi sen tielle.
"Idiootti!" hän kirkaisi posket suuttumuksesta punaisina palaen. Kiukkua kesti vain hetken, ja pian hän lysähti tienpientareelle kietoen kädet jalkojensa ympärille ja painaen leuan polviinsa.
huppari ja kourallinen simpukoita ja salaisuuksia päästä varpaisiin
Vesi tuntui viileältä paljaissa jaloissa. Linda oli kiskonut hameenhelmansa polvien tasalle päästäkseen kahlaamaan hitaasti virtaavassa purossa tutun niityn laidalla. Oli kesäloman ensimmäinen päivä, takana raskas, ensimmäinen lukiovuosi, mutta auringon paistaessa kaikki tuntui pyyhkityvän mielestä. Linda käveli jalat märkinä rantaan ja alkoi keräillä valkeita simpukankuoria odotellen soutuvenettä näkyväksi järvenselällä. Kerrankin hän oli tullut niitylle ensimmäisenä... Mutta toivottavasti Mathiaskin saapuisi pian. Linda asetteli simpukankuoria hiekkalinnan koristeeki, kun takaa ilmestyvät kädet peittivät hänen silmänsä.
"Arvaa kuka!" tuttu ääni hihkaisi. Linda tuhahti ja nousi seisomaan kääntyen samalla Mathiakseen päin. Jostakin syystä hänen poskilleen nousi kevyt puna ja sydän alkoi lepattaa nopeammin kuin ennen. Hän oli useinkin seissyt näin lähellä Mathiasta, mutta tämä tuntui erilaiselta... Ja ilmeisesti Mathiaskin tunsi samoin, sillä hän kumartui kujeileva pilke silmissään ja painoi Lindan huulille kevyen, lyhyen suukon. Linda kompuroi yllättyneenä pari askelta taaksepäin.
"Mathias..."
"Älä sano mitään", poika varoitti. "Olen halunnut tehdä noin ties kuinka pitkään."
Linda mutristi huuliaan. "Mikset sitten ole tehnyt?" hän nurisi. Mathias purskahti nauruun.
"Koska sinusta ei saa selvää, pikku salaisuustyttö."
Ne jäljelle jää
Koko päivä sujui suorastaan loistavasti. Tuntui, kuin he olisivat saaneet takaisin kaikki entiset kesänsä uusilla, vielä paremmilla mausteilla.
kun kaikki häviää
He keräsivät mansikoita, istuivat nuotion ääressä, juoksentelivat niityllä, kahlailivat purossa, tekivät kaikkea mitä aiemminkin. Päivän erikoinen alku ehti miltei unohtua.
Ne jäljelle jää
Kunnes vihdoin, auringon jo laskiessa, heidän kätensä hipaisivat toisiaan ja sormet kietoutuivat yhteen. Mathiaksen kasvot olivat harvinaisen vakavat hänen vetäessään Lindan lähelleen.
"Pikku salaisuustyttö..." hän kuiskasi hiljaa kohottaen kätensä Lindan leualle. "Haluatko kuulla yhden salaisuuden lisää?"
Linda ei kyennyt kuin nyökkäämään sydän pamppaillen.
"Jeg elsker deg."
Kaipaatko koskaan takaisin piilopaikkaan, sinne vilja-aittaan
Paria kuukautta myöhemmin Linda oikaisi kotia kohti kulkiessaan metsän poikki, ja aivan huomaamatta jalat kuljettivat hänet vanhaan tapaamispaikkaan tienristeyksessä. Hän jäi seisomaan pitkäksi aikaa paikoilleen kiivaasti pohtien.
Viimeisten kahden kuukauden aikana hän ei ollut kyennyt ajattelemaan melkein mitään muuta kuin vanhoja kesäretkiä. Ehkä olisi järkevää käydä hyvästelemässä se paikka... Kunnon lopetus voisi saada sydäntä kaivertavan ikävän loppumaan vihdoinkin. Ensialkuun Linda käveli rauhallisesti, jopa hidastellen, mutta alkoi vähitellen kiihdyttää vauhtiaan juoksuksi saakka. Tutut maisemat vilahtelivat ohi tuoden mukanaan lukuisia muistoja. Tuolla he olivat nähneet sen sateenkaaren, tuohon hylättyyn aittaan he olivat kerran paenneet ukkosmyrskyä, tuolta oli löytynyt ennätyssuuria mustikoita...
Tuossa kaislikossa oli ollut se vanha vene. Mutta eipä ollut enää, tietenkään. Hetken mietittyään Linda jatkoi rantaa pitkien muistellen, että pienen matkan päähän oli rakennettu silta. Kävelymatkaa kertyi reilu kilometri, mutta lopulta silta löytyi ja hän pääsi järven toiselle puolelle. Edessä toinen kilometri rantapusikossa. Linda joutui suorastaan repimään aluskasvillisuuden tieltään, mutta pääsi lopulta tunkeutumaan vanhalle hiekkarannalle asti. Kiertoreitillä oli kestänyt yllättävän kauan, aurinko oli jo miltei painunut mailleen. Mutta väliäkö sillä, kesäyö oli yhtä lämmin ja valoisa kuin aina ennenkin. Linda veti kengät jaloistaan ja upotti jalkansa auringon lämpöä varastoineeseen hiekkaan. Hän istui rannassa pitkään ennen kuin suuntasi kohti niittyä.
Sydänyönä alle tähtitaivaan, niittyvillalla sijattuun vuoteeseen
Hyvästit? Ja pah. Linda oli vähällä purskahtaa itkuun kaikkien muistojen vieriessä ylle. Eikä hän itkenyt koskaan. Nytkin hän pidätteli kyyneleitä silkasta tottumuksesta. Itkun sijasta hän alkoi kiertää niittyä tutkien jokaisen pienen mutkan. Tuolla olivat mansikat, kypsinä jälleen, vailla poimujoita, tuolla se nurkkaus jossa he olivat joskus nukkuneet... Lindan poskille kohosi helakka puna hänen muistellessaan sitä yhtä iltaa. Hän kokosi syliinsä ison kimpun pehmeitä, untuvaisia niittyvilloja ja levitti ne tuttuun paikkaan. Hetken mielijohteesta hän asettui makuulleen niiden päälle ja nukahti hetkessä.
Sieltä etsin sua uudestaan
Linda oli kuluttanut kaksi kuukautta muistellessa. Samana aikana Mathias oli alkanut ajatella pitkästä aikaa ja todennut, että hänen elämänsä ei ollut menossa kovinkaan hyvään suuntaan.
Sen seurauksena hän istui nyt soutuveneessä, jonka oli löytänyt lahdenpohjukasta, vanhasta piilosta, ja kiskoi airoilla kohti vanhaa rantaa. Hän ei tiennyt, miksi oli tulossa, se vain oli tuntunut järkevältä. Aivan kuin jokin lanka hänen ja tämän paikan välillä olisi yhtäkkiä kiristynyt ja vetäisi häntä mukanaan...
matkalla muistojen valtakuntaan, missä maailma on ajankultaa
Jokainen aironveto tuntui pyyhkivän pois yhden väärän valinnan ja koko joukon tyhjiä, merkityksettömiä päiviä. Mathiaksen kasvoille levisi välitön, poikamainen hymy hänen vaellellessaan muistojen maailmassa, kaukana kaikesta pahasta. Hän pysäytti veneen keskelle järveä vain kuunnellakseen alkuyön syvää hiljaisuutta. Hän oli saanut takaisin tutun maailmansa, josta puuttui nyt vain yksi asia.
Joku jonka kanssa jakaa se.
Sinne merenrantaan mä rakennan linnakkeen
Rantaan päästyään hän sitoi veneen kiinni samaan puuhun kuin aiemminkin yrittäen vältellä ajatusta siitä, että se oli ollut yleensä Lindan työ. Hän jätti kenkänsä veneen pohjalle ja juoksi pariin kertaan rannan päästä päähän. Hän lysähti istumaan kevyesti huohottaen ja alkoi rakennella hiekkalinnaa, joka kasvoi pienestä kummusta suoranaiseksi taideteokseksi koristeinaan kävyt, lehdet ja simpukankuoret. Mathias unohti tarkkailla ajatuksiaan ja ne pääsivät vaeltamaan kiellettyyn suuntaan.
"Isona minä rakennan meille hienon linnan, ihan oman, ja sitten me asumme siellä onnellisina elämämme loppuun asti!"
Säpsähtäen Mathias muisti vanhat lupauksensa ja toiveensa, jotka oli haudannut syvälle unohduksen suohon jo kauan aikaa sitten. Hän nousi konemaisesti ylös jättäen hiekkalinnan koristelut kesken ja suuntasi niitylle kädet taskuissa.
Mihin salaisuudet kuuluvat nyt?
Harppoessaan niitynlaitaa pitkin Mathias huomasi äkkiä nukkuvan Lindan. Hän pysähtyi kuin seinään törmänneenä jääden tuijottamaan näkyä – kauneinta, mitä hän oli koskaan nähnyt. Linda näytti nukkuessaan siltä kukkamekkoiselta pikkutytöltä, joka pujotti mansikoita heinänkorteen ja kahlaili purossa hameenhelma märkänä.
Pikku salaisuustyttö.
Miten hän oli voinut jättää tämän kaiken? Mathias pudisteli päätään kykenemättä uskomaan totuutta. Mihin kaikki oli hävinnyt? Heidän yhteiset retkensä, päivänsä, salaisuutensa... Missä ne olivat?
Yksi tärkeimmistä salaisuuksista oli vahvasti läsnä juuri nyt. Hyvin hiljaa Mathias polvistui Lindan viereen varoen herättämästä tätä. Hän nojasi leuan polviinsa ja katseli tytön rauhallisia kasvoja.
Minkä aarteen olet sittemmin löytänyt?
He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan kahteen kuukauteen, ja vain muutaman ärähdyksen niitä edeltävänä vuonna. Mathiasta hävetti myöntää se, mutta hän ei oikeastaan tuntenut Lindaa enää, ei tiennyt tämän asioista yhtään mitään. Vanhojen salaisuuksien tilalle oli tullut uusia, tuntemattomia tietoja.
"Salaisuustyttö..." Mathias mutisi vahingossa ääneen. Lindan silmäluomet värähtivät ja Mathias säpsähti. Hänen teki mieli syöksähtää tiehensä, muttei kuitenkaan kehdannut. Linda avasi silmänsä ja ponnaht äkkiä ylös havaittuaan Mathiaksen.
"Mitä sinä täällä teet?" hän ärähti kiukkuisena.
"Minä..." Mathias mutisi aivot raksuttaen. "Tulin... Pyytämään anteeksi. Olen ollut idiootti ja olen siitä pahoillani."
Linda räpäytti silmiään hämmentyneenä.
"Miten sinä nyt...?"
"Äh, kunhan aloin ajatella sen, öh, viimeisimmän pikku väittelymme jälkeen."
"Sinä? Ajatella?" Linda sanoi pilkallisesti.
"Jep. Myönnän, että se kuulostaa oudolta. Mutta olen oikeasti tosi pahoillani. Voisitko sinä mitenkään antaa anteeksi – ja unohtaa?"
Vieläkö oot se, jos kipinä saa sijan syttyä ja tulena palaa?
Linda pyyhkäisi hiuksensa korvan taakse melko hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hän ei oikein meinannut ymmärtää Mathiaksen äkillistä mielenmuutosta.
"Muistatko sinä sen lukion ekan luokan jälkeisen kesäloman?" Mathias kysyi tuijottaen Lindaa tiiviisti. Linda nyökkäsi punastuen kevyesti.
"Minä... Minä olen ajatellut sitäkin aika paljon. Ja tajusin... Tai siis, äh, se mitä minä sanoin..."
"Niin?"
"Oikeasti se on ollut totta koko ajan."
"Ei ole oikein siltä vaikuttanut."
"Tiedän. Olen ollut ihan älyttömän typerä. Olisi minulle ihan oikein, jos käskisit minun painua suoraa päätä helvettiin."
Linda kallisti päätään miettiväinen ilme kasvoillaan.
"Kuule, salaisuustyttö, voisit joskus kertoa mitä mietit", Mathias kuiskasi hiljaa.
"Salaisuuksia", Linda vastasi, hänkin kuiskaten. "Salaisuuksia jotka eivät vanhene."
"Tarkoitatko...?"
"Haluatko kuulla uuden salaisuuden?"
Mathias nielaisi. "Oletan, että se määrittää minun kohtaloni."
"Kyllä vain."
"No... Kaipa minä haluan."
"Et sitten kerro kenellekään."
"Lupaan ja vannon!"
Linda siristi silmiään päättäen sitten ilmeisesti luottaa Mathiakseen, sillä hän kumartui eteenpäin vieden huulensa aivan Mathiaken korvan viereen.
"Saat anteeksi", hän kuiskasi. "Jos minäkin saan."
Mathias käänsi päätään niin, että heidän kasvonsa olivat aivan vastakkain.
"Tietysti", hän kuiskasi. "Pikku salaisuustyttö."
Sinä olit se poika jolla oli nokiset kädet täynnä mansikoita
eväskorissa kissanpentuja matkalla kanssasi omenavarkaisiin
Minä olin se tyttö jolla oli kukkaleninki ja aarrekartta
huppari ja kourallinen simpukoita ja salaisuuksia päästä varpaisiin...
:)
