Tässä luvussa on rajuhkoa kielenkäyttöä silloin tällöin, mutta en tiedä yltääkö se ihan M ikärajaan asti. Olkoon tämä sitten sellainen pieni varoitus tai jotain.

Fiilistelymusaa: Eminem ft. Rihanna - Love the way you lie (noi sanat on täydelliset tän luvun alkuun)

Luku 12 – Ostaggio

Päivät kuluivat samaan aikaan sekä nopeasti että hitaasti. Romanosta tuntui kuin hän olisi muuttunut eläväksi kuolleeksi. Hän ei tuntenut mitään. Ei vihaa, ei surua, ei nälkää. Hän vain... oli. Samoin Feliciano oli samassa tilanteessa kuin hän. He selvisivät päivistä jotenkuten yhdessä, mutta ulkopuolisen silmissä he näyttivät riutuneilta. Elizabeta oli äärimmäisen huolestunut Italialaisista, soitellen heille vähintään kerran joka päivä kuultuaan näiden surusta. Veljekset kyllä tunsivat huonoa omatuntoa naisen huolestuttamisesta. He olivat kertoneet Elizabetalle eronneensa Antoniosta ja Ludwigista, mutteivät tietenkään maininneet syitä sen tarkemmin. Tämä ei ollut Elizabetan taakka, vaikka nainen välittikin heistä paljon.

Romano ei muistanut milloin hän olisi viimeksi nukkunut koko yön. Hän ei enää nähnyt niitä takaumapainajaisia, mutta niiden tilalle oli tullut uusia. Unet olivat entistä ahdistavampia, mutta Romano ei jostakin syystä pystynyt muistamaan ainuttakaan niistä enää aamulla. Paha tunne kuitenkin jäi. Siksi Romano ei uskaltanut nukkua, ei vaikka häntä väsyttikin niin paljon että hänestä tuntui että hän voisi nukahtaa hetkenä minä hyvänsä.

Kaikista eniten Romanoa kuitenkin harmitti se että kaikesta kärsimyksestään huolimatta hänellä oli ikävä Antoniota. Oikeastaan hän ikävöi vanhempaa miestä niin paljon, että hänestä tuntui että hän voisi kuolla. Hän halusi kipeästi nähdä Antonion, mutta samaan aikaan hän toivoi, ettei koko miestä olisi olemassa. Tämä ristiriita repi Romanoa kahtia. Se teki kipeää, niin kipeää ettei Romano tiennyt miten olla.

Antonio ei ollut kertaakaan yrittänyt soittaa tai nähdä häntä. Romano ei tiennyt miten vanhemman miehen laita oli. Mutta toisaalta hän hädin tuskin kykeni huolehtimaan itsestään, niin miten sitten muista? Varsinkin henkilöstä, joka oli aiheuttanut tämän hänelle...

Vielä pari viikkoa... Romano ajatteli uupuneena. Pari viikkoa ja voimme lähteä täältä...

"Fratello..." Feliciano aloitti, ravistellen Romanoa olasta palauttaen hänet takaisin maanpinnalle. "Asiakas tahtoo lisää juotavaa. Hoidatko sinä sen?"

"Ihan sama." Romano vastasi ja nousi seisomaan, pudistellen esiliinansa puhtaaksi. Hän oli taas unohtunut ajatuksiinsa Buongustaion varastohuoneeseen...

"Kuule, ajattelin että jos myisin parin päivän kuluessa kaikki tauluni, voisimme lähteä vähän aikaisemmin." Feliciano jatkoi ja työnsi viinipullon Romanon käsiin kun hän ohitti pikkuveljensä. "Meiltä puuttuu enää niin vähän rahaa..."

"Se olisi hienoa." Romano vastasi edelleen poissaolevana. "Mutta oletko varma? Eikö niissä ole tunnearvoa?"

"No... onhan niissä." Feliciano vastasi hiljaa ja riiputti päätään. "Mutta suurin osa niistä on maalattu Ludwigin kanssa ja – niin, niissä on vähän liikaa muistoja. En varmaan kestäisi katsoa niitä enää sitten Itävallassa..."

"Ymmärrän." Romano sanoi ja taputti veljeään olalle. "Kiitos."

He nyökkäsivät toisilleen ja Feliciano jatkoi matkaansa keittiöön Romanon suunnistaessa ruokasaliin. Romano hoiti työnsä poissaolevana, mutta ainakin kaikesta huolimatta perusteellisesti. Hän kaateli viiniä sitä tilanneille asiakkaille ja otti uusia tilauksia vastaan. Aika kului taas hitaasti... Romano ei uupumukseltaan jaksanut keskittyä edes vastakkaisen sukupuolen edustajiin, jotka hymyilivät ja sirkuttivat hänelle myötätuntoisesti. Tätä tunnetta kai kutsuttiin särkyneeksi sydämeksi tai jotain. Romano kurtisti kulmiaan muutamalle ravintolassa olevalle pariskunnalle, jotka melkein säteilivät onneaan ympärilleen.

"Hei komistus." yksi naisasiakas tervehti Romanon saapuessa lopulta tämän pöydän kohdalle.

"Ciao." Romano vastasi värittömästi. "Mitä saisi olla?"

"Tahtoisin yhden Limoncellon..." nainen vastasi tuijottaen tiiviisti Romanoa. "Ja hymyn noille upeille huulillesi."

Pari viikkoa sitten Romano olisi tuntenut olonsa imarrelluksi tuosta kohteliaisuudesta ja rehvastellut ympäriinsä. Nyt hän ei tuntenut yhtään mitään. Romano huokaisi ja kirjoitti naisen tilauksen ylös.

"Juomasi tulee pian..." hän sanoi monotonisella äänellä. "Mutta pelkäänpä että saat etsiä hymyä jostakin muualta."

"Onko sinulla huolia?" nainen kysyi kulmaansa kohottaen.

"Niinkin voisi sanoa." Romano vastasi huokaisten. "Elämä ei ole oikein hymyillyt viimeaikoina..."

"Taidankin sitten tietää mistä kenkä puristaa." nainen jatkoi ja hymyili myötätuntoisesti. "Sinulla on sydänsuruja, eikö niin?"

"M- mistä tiesit?" Romano kysyi hämmästyneenä.

"Naiset vaistoavat nämä asiat." nainen vastasi ja laski kätensä Romanon kädelle. "Drinkki riittäköön siis minulle tällä kertaa. Toivottavasti sinä ja rakkaasi saatte asiat selvitetyksi."

"Kiitos..." Romano vastasi ja työnsi naisen käden hellästi pois. "Mutta tämä on sellainen asia jota ei voi korjata. Anto- hän luokkasi minua niin pahasti ettei sitä voi antaa anteeksi."

"Vai niin..." nainen sanoi pahoillaan. "Mutta oliko hän edes pahoillaan?"

"Ilmeisesti." Romano vastasi tuhahtaen. "Mutta se ei riitä."

"Jos te rakastatte toisianne ja haluatte vielä olla yhdessä, sen on riitettävä." nainen jatkoi. "Anteeksi, taidan tungetella nyt liikaa, eihän asia minulle kuulu..."

"Ei, kiitos sinulle kun jaksoit kuunnella minua." Romano sanoi hiukan nolostuneena siitä että neidon oli piristettävä häntä eikä toisin päin. Sitten hän kääntyi keittiön suuntaan aikeinaan sekoittaa saman tien tilattu drinkki.

Jos te rakastatte toisianne ja haluatte vielä olla yhdessä, sen on riitettävä... Romano huokaisi ja sipaisi silmilleen karanneen hiuskiehkuran sivuun. Valitettavasti elämä ei ollut yhtä suurta Disney-elokuvaa. Joitakin asioita ei voinut korjata pelkästään ylimaalisella rakkaudella.

Itse asiassa sehän oli juuri rakkauden vika miksi tämä tilanne oli niin kamala. Jos Romano ei olisi piitannut Antoniosta pätkän vertaa, olisi miehen työntäminen hänen elämästään ollut ihan helppo juttu. Romano vihasi itseään heikkoutensa takia. Miksei hän voinut olla vahvempi? Miksei hän voinut vain vihata Antoniota? Kaiken tämän jälkeen... hän yhä rakasti Espanjalaista koko sielullaan.

Romano pudisteli päätään tuntiessaan ahdistuksen yrittävän jälleen nostaa päätään hänen rinnassaan. Hän harhaili keittiön tiskille ja nappasi drinkinsekoitusvälineet hiljaa käsiinsä, pakottaen ristiriitaiset tunteensa taka-alalle. Kaikki järjestyisi vielä, kunhan hän vain antaisi asian olla. Ei pitänyt miettiä liikaa, asiat eivät siitä paranisi. Romanon olisi vain unohdettava koko juttu. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa...

"Feli, onko uusi tilaus kohta valmis?" Romano kysyi etsiessään viimeisiä drinkkilisukkeita tiskintakaisesta kaapista.

"Pian, pari minuuttia vielä." Feliciano vastasi kääntymättä työskentelynsä ääreltä pois. "Mene sillä välin vaikka tarjoilemaan tuo drinkki."

"Olin toivonut että ne olisi voinut hoitaa samalla kertaa..." Romano mumisi, mutta asetteli drinkin tarjottimelle ja suunnisti takaisi saliin päin.

Silloin Romano kuuli ulko-oven käyvän. Lisää asiakkaita. Hän kääntyi ympäri vilkaistakseen kuinka paljon tilaa seurue veisi, niin että hän tietäisi minne ohjaisi nämä. Mutta nähtyään tulijat Romano tunsi värin pakenevan kasvoiltaan.

Sisään oli juuri astunut se Gairbert tyyppi ja tällä oli mukanaan ainakin kymmenen kaapin kokoista pukumiestä! Romano jähmettyi pelosta aloilleen. Se oli virhe, sillä silloin Gairbert näki hänet ja napsautti sormiaan. Viisi pukumiestä kaivoi takkinsa sisältä aseen. Viisi muuta lähti kävelemään Romanoa kohti.

"Kaikki jotka tahtovat pitää henkensä, poistuvat nyt!" Gairbert aloitti, puhuen kaikille ravintolan asiakkaille.

Ihmiset vilkaisivat tulleita miehiä ihmeissään, tajuamatta missä vaarassa he nyt olivat. Romanon aivot huusivat häntä juoksemaan, mutta liian myöhään. Yksi erityisen iso pukumies tarttui murskaavasti Romanon käsiin ja väänsi ne hänen selkänsä taakse. Drinkkilasi putosi lattialle ja särkyi Romanon huutaessa samalla tuskasta. Pari asiakasta alkoi kiljua pelästyneenä. Gairbert napsautti sormiaan ja yksi aseellinen pukumies ampui kattokruunua. Se räsähti lattialle ja loputkin ihmiset alkoivat huutaa ja kiljua hysteerisesti. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut liikkua paikaltaan asemiesten takia.

"Fratello, mitä täällä oikein tapahtuu...?" Feliciano kysyi astellessaan keittiöstä esiin hämmentynyt ilme kasvoillaan.

"FELI!" Romano karjui. "JUOKSE!"

Feliciano vinkaisi nähdessään Buongustaioon tunkeutuneet miehet ja yritti paeta takaovelle, mutta turhaan. Lähin pukumies kaappasi nuoremman Italialaisen kevyesti käsiinsä ja vangitsi tämän samalla tavalla kuin Romanon.

Gairbert napsautti sormiaan ja Romanoa ja Felicianoa pitelevät miehet raahasivat heidät mukanaan vaaleahiuksisen miehen luo. Pukumiehet pakottivat Italialaiset polvilleen Gairbertin eteen, joka hymyili heille vaarallisesti.

"Tapaamme jälleen pitkästä aikaa." Gairbert aloitti pehmeällä äänellä. "Olette näköjään saaneet ravintolanne takaisin toimintaan. Kuinka mukavaa."

Romano ja Feliciano vilkaisivat toisiaan pelokkaina. He tajusivat kuinka vakava tilanne oli. Tällä kertaa he eivät varmasti olisi niin onnekkaita kuin viimeksi. Ja nyt paikalla oli sivullisiakin...

"M- mitä oikein h- haluat?" Feliciano kysyi täristen näkyvästi pelosta. "Me emme o- ole olleet t- tekemisissä mafian kanssa. E- emme ole aiheuttaneet s- sinulle mitään aihetta h- hyökkäykseen."

"Eivät ole aiheuttaneet aihetta hyökkäykseen sanovat he." Gairbert sanoi, levittäen kätensä kuin puhuen nyt kaikille salissa oleville. "He sanovat etteivät ole tehneet mitään pahaa. Voi, kuinka suloista."

Gairbert kyykistyi, ollen nyt samalla tasolla polvistuneiden Romanon ja Felicianon kanssa. Gairbert nosti molemmat kätensä ja asetti ne Italialaisten leukojen alle, pakottaen heidät katsomaan itseään silmiin. Mies hymyili kylmästi.

"Kertokaapa sitten -" tämä aloitti nyt vaarallisella äänellä. "- kumpi teistä oli se saastainen ja kuvottava hintti joka vietteli pojanpoikani?"

Romano näki silmäkulmastaan Felicianon nielaisevan kireästi. Se perunapaskiainen oli siis kielinyt hänen pikkuveljestään. Vahingossa tai tahallaan, sillä ei nyt ollut väliä. He olivat pahassa pulassa.

"Mitä, veikö kissa kielen?" Gairbert kysyi pehmeästi ja kiristi otettaan Italialaisten leuoista molempien sihahtaessa kivusta. "Tehdäänpä näin. Se joka paljastaa syyllisen, saa mennä vahingoittumattomana. Tai jos syyllinen tunnustaa itse, annan syyttömän veljen mennä. Miltä kuulostaa?"

"Sinun on sitten pidettävä lupauksesi!" Feliciano sanoi määrätietoinen ilme kasvoillaan. "Syyllinen oli -"

"Se olin minä!" Romano huusi ennen kuin Feliciano ehti lopettaa lauseensa. "Minä olin Ludwigin kanssa, päästä siis veljeni menemään!"

"Fratello!" Feliciano huudahti kauhuissaan, kääntyen sitten Gairbertin puoleen. "Ei, älä kuuntele häntä! Hän valehtelee, se olin minä!"

"Pikkuveljeni yrittää toimia jalosti." Romano aloitti vakaalla äänellä, katsoen pelottomasti Gairbertiä silmiin. "Mutta kuten kuulet, hän valehtelee hätiköidysti. Minä se olin."

Gairbert tuijotti Romanoa, joka pelostaan huolimatta oli yllättävän tyyni. Hän ei tiennyt miksi oli yllättäen päättänyt ottaa syyt niskoilleen. Romanosta kuitenkin tuntui että hänen oli pelastettava pikkuveljensä, se oli hänen vastuunsa isoveljenä. Lisäksi heistä kahdesta Feliciano oli enemmän pelastamisen arvoinen. Ilman Antoniota Romanoa ei odottanut tai kaivannut kukaan, mutta Felicianon lahjoilla muutettaisiin taidemaailmaa. Yllättäen Romano oli todella rauhallinen tajutessaan tämän, eikä pelännyt.

"Olen sanani mittainen mies." Gairbert aloitti ja napsautti sormiaan. "Nuorempi Vargas saa mennä."

Felicianoa pidellyt mies alkoi raahata nuorempaa Italialaista ovelle. Feliciano kuitenkin rimpuili tämän otetta vastaan ja itki.

"Ei, fratello! Et saa ottaa vastuuta minun teoistani! Kiltti, älä tee tätä minulle! Fratello, FRATELLO!"

Romano lukitsi katseensa veljensä katseeseen ja pakottautui hymyilemään tälle. Kaikesta huolimatta.

"Feli, olen pahoillani." hän sanoi surullisena. "Sinun täytyy jatkaa ilman minua."

"Fratello!" Feliciano huusi miehen viedessä tätä ovesta ulos. "Kiltti, älä jätä minua yksin -!"

Sitten Feliciano oli poissa. Gairbert irrotti otteensa Romanon leuasta ja Italialainen antoi sen pudota rintaansa vasten. Hän oli huojentunut Felicianon puolesta, mutta nyt hänen olisi kestettävä jalon tekonsa seuraukset.

"Heittäkää muutkin ulos." Gairbert komensi miehiään ja nämä tottelivat. Yksi toisensa jälkeen pukumiehet heittivät kovakouraisesti asiakkaat Felicianon perässä ulos. Romano vapisi pelosta. Hän oli nyt tosiaan yksin.

"No niin..." Gairbert aloitti vaarallisen pehmeällä äänellään. "Kurja veljesi sai hiukan enemmän armonaikaa kuin sinä. Älä kuvittele että näkisit häntä enää."

"En uskonutkaan että antaisit minun kävellä täältä elossa pois." Romano vastasi ääni väristen. "Hoida se nyt vaan nopeasti pois alta..."

"Nopeasti?" Gairbert kysyi ja alkoi nauraa kylmästi. "Voi kuule, et sinä tästä niin vähällä pääse. Aion pistää sinut kärsimään säälittävän elämäsi viimeiset surkeat hetket, niin että lopulta rukoilet kuolemaa."

Feliciano juoksi vavisten Buongustaion pihalta kyyneleet silmissään. Hän ei voinut uskoa mitä Romano oli tehnyt. Tämä aikoi uhrata itsensä hänen vuokseen. Ei, niin ei saanut tapahtua! Kukaan ei saanut kuolla! Feliciano kompuroi eteenpäin kipeästä polvestaan huolimatta (hän oli ruhjonut sen pukumiehen heittäessä hänet ulos Buongustaiosta), etsien katseellaan muita ihmisiä. Jotain, ketä tahansa...

"Ah! Hei, sinä siellä!" Feliciano huusi nähtyään viimeinkin erään nuorehkon miehen ulkoiluttamassa koiraa.

"Hm?" mies äännähti kysyvänä.

"Onko sinulla lainata kännykkää?" Feliciano kysyi hengästyneenä, polviinsa nojaten. "On tapahtunut onnettomuus, minun on soitettava hätänumeroon!"

"Voi ei, tietenkin!" mies vastasi kauhistuneena ja kaivoi taskustaan kännykän, ojentaen sen itkuiselle Italialaiselle. "Tässä..."

"Kiitos, kiitos!" Feliciano vastasi ja alkoi heti näppäillä kankeilla sormillaan hätänumeroa. "Olet enkeli!"

Puhelin tuntui tuuttaavan ikuisesti, mutta vihdoinkin Feliciano sai yhteyden hätäkeskukseen. Hän puhui aikansa vastaillen hänelle annettuihin kysymyksiin ja lopulta poliisit olivat matkalla. Feliciano sulki vavisten puhelun.

"Kiitos lainasta, mutta saisinko soittaa vielä pari puhelua?" hän kysyi huolestuneelta pojalta. "Minun on soitettava parille omaiselle..."

"Soita niin paljon kuin sinun täytyy!" mies vastasi. "Kuulin tietenkin mitä puhuit äsken, toivon vain että veljesi on kunnossa."

"Niin minäkin..." Feliciano vastasi näppäillen jo seuraavaa numeroa. "Kaikki on syytäni..."

Puhelin tuntui jälleen tuuttaavan ikuisuuden, varmaan kolme kertaa kauemmin kuin hätänumeron kanssa, mutta Feliciano ei luovuttanut. Hän ei ollut varma aikoisiko hänen kaipaamansa henkilö ollenkaan vastata, mutta hänen oli yritettävä. Lopulta varmaan viiden minuutin jälkeen, kun hän oli jo sulkemassa lannistuneena puhelua, kuului langalta vastaus.

"Haloo...?"

"Antonio!" Feliciano huusi ja alkoi nyt itkeä hysteerisesti. "Buongustaioon on taas hyökätty! Romano on vaarassa!"

Romano huusi tuskasta kun hän tunsi jo ties monennen potkun osuvan vatsaansa. Hän makasi lattialla, yski verta ja kirosi sihisten hampaisiinsa. Kipu oli sietämätön ja paheni jokaisen säälimättömän iskun myötä. Tuntui kuin hänen kehonsa olisi ollut tulessa. Hän ei pystynyt edes itkemään.

"Odota." Gairbertin ääni sanoi jostakin Romanon yläpuolelta.

Romano nyyhki surkeana kun joku tarttui häntä hiuksista ja veti hänen päänsä väkisin ylöspäin.

"Sattuuko?" Gairbert kysyi kasvot vain sentin päässä Romanon kasvoista.

"P- paskiainen -!" Romano sihahti takaisin. Vastaukseksi Gairbert läimäisi häntä kasvoihin niin kovaa, että hän lensi iskun voimasta sivuun. Romanon pahoinpitely ei kuitenkaan loppunut siihen, vaan Gairbert veti hänen kasvonsa uudestaan säälimättömästi takaisin ylös omiaan vasten.

"Taidat toivoa että tämä kaikki loppuisi?" Gairbert kysyi hullunkiilto jäisissä silmissään. "Voi kuinka nyt mahdatkaan toivoa, ettet olisi hölmöillyt pojanpoikani kanssa. Senkin kuvottava eläin!"

Romano puri hammasta. Hän veisi Felicianon salaisuuden mukanaan hautaan. Kerrankin hän voisi olla hyödyksi jollekin.

"Vedä käteen!" Romano huusi ja sylkäisi Gairbertiä kasvoihin.

Seuraava isku oli niin kova että Romano meni siitä hetkeksi tajuttomaksi. Armollinen tiedottomuus ei kuitenkaan kestänyt kauan ja liian pian Romano heräsi takaisin kivun riivaamaan kehoonsa. Jokin oli kuitenkin muuttunut. Hän makasi yksin salin reunalla ja kaikki pukumiehet Gairbertin kanssa olivat siirtyneet ikkunan eteen. He katselivat kiukkuisina ulos.

"Hemmetti, se on poliisi." yksi pukumies murahti.

"Se Vargasin penikka -!" Gairbert sihahti ja sylkäisi lattialle. "Olisi pitänyt listiä se heti kun oli mahdollisuus..."

Feliciano... Romano ajatteli kivun keskeltä.

Gairbert kääntyi mulkaisemaan Romanoa murhaavasti ja Italialainen nielaisi kireästi. Poliisit tekisivät varmaan pian rynnäkön sisään tai jotain, mutta Romano ei uskonut elävänsä niin pitkälle.

Kuinka asiat olivat päätyneet tähän? Hän oli vannonut suojelevansa Romanoa, ja nyt hänen pikku tomaattinsa oli hengenvaarassa. Antonio huohotti saapuessaan viimein Buongustaion edustalle. Hän oli heti Felicianon puhelun jälkeen lähtenyt juoksemaan ravintolalle niin nopeasti kuin vain ikinä pystyi. Tuntui kuin joku olisi työntänyt puukkoa hänen kylkiluidensa väliin, mutta Antonio ei välittänyt. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä ja antoi katseensa kiertää aluetta. Poliisit olivat jo tulleet, nämä olivat eristäneet alueen ulkopuolisilta joita oli paikalla jo pilvin pimein.

Antonio etsi Felicianoa väkijoukosta. Aika tikitti tuskallisesti eteenpäin ja Antonion ahdistus kasvoi jokaisen sekunnin myötä. Lopulta hän huomasi Felicianon ravintolan reunustalla ja juoksi sinne muiden luokse. Paikalla oli Felicianon lisäksi Ludwig, Elizabeta ja tämän aviomies Roderich, Francis ja poliisivoimien päällikkö Arthur.

"Oli jo aikakin!" Francis aloitti huomattuaan ensimmäisenä Antonion saapumisen.

"Antonio!" Feliciano huudahti nähdessään hänet. "Sinä tulit!"

"Tietenkin." Antonio vastasi, tuntien sydämensä painavan kuin rautamoukari nähdessään nuoremman Italialaisen ensimmäistä kertaa viikkoihin. "Feliciano, ymmärrän jos et halua nähdä minua, mutta en voi vain olla kotona kun tiedän että Romano on vaarassa -!"

"En olisi kutsunut sinua tänne jos en olisi halunnut nähdä sinua." Feliciano vastasi ja juoksi äkkiä halaamaan häntä. "Antonio, minua pelottaa niin hirveästi!"

"Nyt ei taida olla sopiva hetki kysyä mitä teidän kahden välillä on oikein tapahtunut..." Elizabeta aloitti ja laski kätensä Antonion olalle. "Mutta Feliciano selitti jo Ludwigin ja tämän isoisän osuuden."

"Joo, minäkin kuulin siitä puhelimessa..." Antonio vastasi irrottautuessaan itkevästä Felicianosta ja luoden hiukan syyttävän katseen tähän. "En voi uskoa ettette kertoneet tästä aikaisemmin."

"Kuvittele miltä minusta sitten tuntuu." Ludwig aloitti ääni tavallista kireämpänä asettuessaan Felicianon rinnalle. "En voi uskoa että isoisä on tekemisissä mafian kanssa. Tai siis, en ole koskaan ollut hänen kanssaan erityisen läheinen, mutta silti... tämä ei tunnu lainkaan todelliselta. Minulla on niin syyllinen olo..."

"Nyt ei ole aika osoitella muita syyttelevästi." Arthur aloitti määrätietoisesti. "Juuri nyt tärkein tavoitteemme on selvittää onko Romano Vargas kunnossa. Mieheni ovat jo valmiina toimimaan."

"Hyvä. Odotamme saavamme tietoja heti kun niitä tulee." Roderich sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi. "Tehkää parhaanne."

Arthur nyökkäsi takaisin ja lähti juoksemaan muiden poliisien luo. Francis tuijotti Englantilaisen menoa tiiviisti, lipoen huuliaan mietteliäänä.

"Mon dieu." tämä aloitti hiljaa itsekseen. "Jos tilanne ei olisi niin vakava, niin kutsuisin hänet heti lasilliselle..."

"Francis!" Antonio huusi raivoissaan. "Et voi olla tosissasi!"

"Anteeksi." Ranskalainen vastasi nopeasti ja vakavoitui heti sen jälkeen. Antonio pudisteli huokaisten päätään, hän ei pystynyt ymmärrettävästi asettumaan aloilleen. Hän ei ollut koskaan ennen elämässään pelännyt näin paljon.

"Minä ja vaimoni lähdemme hakemaan jotain syötävää." Roderich aloitti. "Älkää käsittäkö väärin, tästä voi tulla pitkä odotus ja me kaikki tarvitsemme voimiamme. On tärkeää muistaa syödä ja juoda."

"Hyvä on." Ludwig vastasi. "Kiitos."

"Pärjäilkää, tulemme niin pian kuin pystymme." Elizabeta huikkasi ja halasi nopeasti kaikkia ennen kuin kiirehti seuraamaan miestään. Jäljelle jäivät enää vain Antonio, Francis, Feliciano ja Ludwig.

"Antonio, ymmärräthän että sinun on varauduttava pahimpaan?" Francis kysyi matalla äänellä, niin etteivät Feliciano tai Ludwig kyenneet häntä kuulemaan. "On hyvin mahdollista ettei Romano selviä tästä hengissä. Oletko varma että sinun on viisasta olla täällä?"

Antonio puri hiljaa alahuultaan, katsellen samalla itkuista Felicianoa, joka takertui nyt Ludwigiin. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut oloaan yhtä kamalaksi, ei edes pahimpina jengikausinaan. Sen jälkeen kun Romano oli löytänyt sen kuvan ja saanut muistinsa takaisin... sanonut ne asiat hänelle... Antonio ei tiennyt miten jatkaa eteenpäin. Ilman Francista hän ei varmasti olisi tässä nytkään. Tämä syyllisyydentunne oli murskaava, eikä Antonio tiennyt miten hän voisi koskaan korjata asiat. Se olisi todennäköisesti mahdotonta, niin paha hänen tekonsa oli kuitenkin ollut. Kuinka oikein se olisi ollutkaan jos hän olisi sovittanut syntinsä ja vain kuollut saman tien pois.

Mutta nyt hänen Romanonsa oli vaarassa. Antonio pystyisi elämään sen asian kanssa ettei Romano halunnut nähdä häntä enää ikinä, mutta sitä hän ei voisi kestää jos Italialainen kuolisi näin. Antonio oli vannonut suojelevansa Romanoaan ja hän aikoisi pitää lupauksensa, vaikkei voisikaan enää saada Italialaisen rakkautta takaisin. Vaikka tämä vihaisi häntä koko loppuikänsä.

"Minun on tehtävä jotain Francis..." Antonio vastasi hiljaa. "En voi... minun on varmistettava että Romano selviää tästä."

Francis huokaisi ymmärtäväisenä.

"Sinä todella rakastat häntä, eikö niin?"

"Enemmän kuin ketään muuta." Antonio vastasi ääni kireänä, kääntyen nyt kohtaamaan Francisen katseen. "Enemmän kuin koko maailmaa tai itseäni... jos minun on se tehtävä, niin pelastan hänet vaikka yksin."

"Antonio, Francis!" Feliciano huudahti äkkiä, tarrautuen Ludwigin käteen. "Jotain tapahtuu!"

Antonio ja Francis kääntyivät osoitettuun suuntaan ja juuri silloin alkoi kuulua rajuja ampumisen ääniä. Iso joukko mustiin pukeutuneita miehiä oli ilmestynyt Buongustaion terassille ja nämä ampuivat poliiseja! Ihmiset alkoivat huutaa ja juosta poispäin tuliaseiden paukkeen alta.

"Voi ei..." Antonio sihahti, tuntien käsiensä puristuvan nyrkkiin. "Romano!"

Silloin Antonio jähmettyi muistaessaan jotain. Eikös Buongustaiossa ollutkin takaovi? Feliciano, Ludwig ja Francis katselivat sopivasti muualle. Kaiken tämän hälyn keskellä hän voisi ehkä onnistuakin...

"Veljesi päätti sitten mutkistaa asioita." Gairbert murahti paiskatessaan Romanon väkivaltaisesti seinää päin. "Ilmeisesti hän ei ollut tarpeeksi viisas katoamaan maan alle, kuten rottien pitäisi."

Romano ei vastannut. Hänellä ei ollut enää voimia liikuttaa raajojaan, saati sitten puhua. Hän vain makasi voimattomana lattialla, tuntien veren valuvan suustaan ja lukemattomasta muuta paikasta. Romano ei uskonut jaksavansa enää kauan. Gairbert oli lähettänyt köriläänsä ulos, ilmeisesti taistelemaan poliiseja vastaan. He olivat nyt kahdestaan salissa.

"Aikasi on lopussa." Gairbert sanoi ja kaivoi aseen povitaskustaan. Romano kuuli miehen poistavan varmistimen ja sulki silmänsä rukoillen.

"Älä huoli." Gairbert jatkoi pehmeästi, tähdäten nyt aseellaan Romanon sydämeen. "Näet kyllä veljesi pian. Varmistan että hän seuraa pian perässäsi tuonpuoleiseen. Hyvästi."

"Antonio..." Romano nyyhkäisi kuiskausta hiljempaa itsekseen. "Tule ja pelasta minut jo..."

Gairbert nauroi ja Romano sulki silmänsä. Hän ei halunnut viimeisen muistonsa tästä maailmasta olevan tuo kamala mies. Hän palautti mieleensä kuvan itsestään Antonion hellässä syleilyssä, sillä kaikesta huolimatta se oli hänen onnellisin muistonsa. Olisivatpa asiat päättyneet toisin...

Silloin Romano kuuli äänekkään pamauksen ja jo hetken hän luuli sen olleen hänen elämänsä päättävä laukaus. Hänen tietoisuutensa ei kuitenkaan sammunut. Vihlaisevaa luodin sivallusta ei koskaan tullut. Romano raotti hitaasti silmäänsä, etsien pelokkaana katseellaan kovan äänen lähdettä.

Hetken ajan Romano kuvitteli sittenkin kuolleensa. Sillä miten muuten Antonio seisoisi nyt keskellä ravintolan salia?

"Antonio...?" hän kysyi käheällä, kivun täyttämällä äänellä.

"Romano?" Antonio kysyi, smaragdisilmien täyttyessä helpotuksen kyynelistä. "Luojan kiitos, olet elossa! Pelkäsin niin kamalasti että olisit kuollut..."

Romano vilkaisi vasemmalle ja näki Gairbertin kohottautuvan maasta takaisin jaloilleen. Antonio oli ilmeisesti työntänyt tämän kumoon. Se oli siis ollut se kova ääni jota Romano oli luullut laukaukseksi...

"Antonio – Varo!" Romano huusi, vinkaisten sitten kehoaan armotta ravistelevan kivun takia.

Antonio kääntyi hitaasti Gairbertin puoleen, ilme nyt niin halveksivana ja mustana että Romano olisi voinut vaikka vannoa jopa Gairbertin kavahtavan sitä. Mies kuitenkin toipui nopeasti ja alkoi nauraa pilkallisesti.

"Mitäs meillä täällä on?" Gairbert kysyi, kohottaen aseensa nyt Antoniota kohti. "Toinen mieshuora ilmeisesti. En ole yllättynyt Vargas, kaltaisesi saastuttavat itseään vaikka kuinka monen kanssa."

"Ainoa saastunut täällä olet sinä." Antonio vastasi ja kaivoi Romanon hämmästykseksi takataskustaan myös aseen. Gairbert vilkaisi sitä silmät välähtäen ja pakottautui sitten naurahtamaan uudestaan pilkallisesti.

"Olen vaikuttunut." tämä sanoi lopulta. "Mistäs olet tuon aseen kähveltänyt?"

"Poimin takaovea vartioivalta mieheltäsi." Antonio vastasi kylmästi, silmät tulta leiskuen. "Hänellä ei ole enää sille käyttöä."

Gairbertin pilkallinen ilme valahti ja tämän kasvot vääristyivät raivosta. Romanoa pelotti. Mitä Antonio oikein teki?

"Senkin -!" Gairbert lopulta rähjäisi. "Sinulla ei ole sisua käyttää sitä. Kaltaisesi saastaiset koirat vain haukkuvat, mutta tosipaikan tullen kalpitte häntä koipien välissä karkuun!"

"Kuka tässä on kalppimassa?" Antonio kysyi värittömällä äänellä. "Olen tehnyt elämässäni pahempiakin asioita kuin tappanut kaltaisiasi ihmisiä. Ja pahimmista virheistäni maksan edelleen."

Antonio loi nyt surullisen katseen Romanoon, joka tunsi sydäntään puristavan kipeästi. Antonio oli tullut. Antonio oli tullut hänen vuokseen kun hän oli pulassa. Kaiken sen jälkeen mitä hän oli Espanjalaiselle sanonut... Romano pakottautui vaivalloisesti nousemaan käsiensä varaan. Antonion olisi lähdettävä nopeasti ennen kuin tämä tapattaisi itsensä.

"Antonio..." Romano aloitti epätoivoisella äänellä, taistellen pysyäkseen pystyssä. "Lähde äkkiä! Satutat vielä itsesi -!"

"Ei." Antonio vastasi vakaalla äänellä, osoittaen yhä määrätietoisesti Gairbertiä aseellaan. "Pysyn täällä kanssasi loppuun saakka."

"Et saa!" Romano parkaisi, itkien nyt ensimmäistä kertaa. "Sinä kuolet!"

"Jos se vaati niin paljon, että viimein uskot kuinka sinusta välitän -" Antonio aloitti ja poisti aseensa suojaimen. "- ja kuinka pahoillani olen, olkoon niin."

"Antonio!"

Gairbert sylkäisi lattialle ja tuijotti Antoniota ja Romanoa hampaat irvessä.

"Säälittävä raukka!" mies huusi mielipuolisesti. "Ei sinulla riitä kantti!"

Gairbert ampui ja Romano huusi pelästyneenä, mutta kuin ihmeen kaupalla Antonio väisti luodin ilmekään värähtämättä.

"Katsopa vain." Antonio vastasi hymyillen kylmästi ja painoi liipaisinta.

Kuului toinen korviahuumaava pamaus. Romano puristi vaistomaisesti silmänsä kiinni ja painautui kylmää lattiaa vasten. Hän vapisi kauttaaltaan kuullessaan jonkun kaatuvan. Hetken aikaa oli kuolemanhiljaista. Sitten hän kuuli jonkun juoksevan vierelleen ja polvistuvan. Romano tunsi hellien käsien silittävän selkäänsä ja hän uskaltautui avaamaan silmänsä tietäen kuka siinä oli.

Hänen katseensa kohtasi Antonion smaragdisilmät. Antonio hengitti raskaasti, tarkkaillen Romanon jokaista liikettä. Espanjalainen nosti hellästi kätensä Romanon poskelle ja siveli sitä lohdullisesti. Romano alkoi itkeä uudestaan, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Hän oli turvassa. Antonio oli pelastanut hänet.

"Romano, mi amor." Antonio kuiskasi ja siveli lempeästi Romanon kasvoja käsillään. "Mitä ne oikein tekivät sinulle?"

"Antonio -!" Romano vastasi nyyhkien, painaen omat kätensä Espanjalaisen käsien päälle.

Silloin kuului yllättäen uusi laukauksen ääni ja Antonio huusi tuskasta. Romano näki kivun vääristävän vanhemman miehen kasvot ja samaan aikaa punainen veritahra alkoi levitä tämän rintakehälle. Romanon silmät laajenivat järkytyksestä. Gairbert oli kohottanut aseensa viimeisillä voimillaan ja ampunut Antoniota selkään ennen kuin lakkasi liikkumasta lopullisesti!

Antonio kaatui lattialle aivan muutaman sentin päähän Romanosta. Espanjalaisen silmät tuijottivat nyt lasittuneina tyhjyyteen. Romanon keho ei totellut häntä. Hän yritti huutaa, muttei voinut. Hän yritti kurottaa kätensä tarttuakseen Antonioon, mutta hänen raajansa eivät toimineet. Antonion veri alkoi levitä lattialle isoksi lammikoksi. Romano tunsi paniikin valtaavan hänen mielensä. Oliko Antonio...? Ei, ei voinut olla. Ei saanut olla! Antonio! ANTONIO!

"Liikkumatta! Tämä on poliisi!"

Romano kuuli ison ihmisjoukon juoksevan sisälle saliin. Pukumiehet oli siis viimein voitettu. He saisivat pian apua. Ambulanssi tulisi pian... Mutta olisiko silloin jo liian myöhäistä? Oliko Antonio jo...? Tämä näytti jo nyt kamalan kalpealta ja verta oli niin paljon joka paikassa...

Romano löysi viimeinkin äänensä ja alkoi huutaa hysteerisesti.

Deve essere continuata ...

Ficin loppu häämöttää... enää pari lukua jäljellä. Kirjoittaessa minulle oli ihan auki tulisiko tähän onnellinen vai surullinen loppu. Lopulta valitsin sen joka mielestäni istui tarinaan parhaiten.

Käännökset Italialaisille sanoille:

Ostaggio: Panttivanki

Fratello: Veli

Ciao: Hei/moi

Deve essere continuata : Jatkuu

Käännökset Espanjalaisille sanoille:

Mi amor: Rakkaani

Käännökset Ranskalaisille sanoille:

Mon dieu: Herranjestas

...

Zonnebloem: Kiitoksia kehuista :)

Tekopupu: Kaikki jutut selviää aikanaan, lupaan sen :D

Liibooboo: Jep... nyt omatunto kolkuttaa kahta kamalammin :(

Lovekirppu: Kiitos tosi paljon kehuista :) Oikeesti punastun! Mutta en usko että musta kirjailijaa kuitenkaan tulee :D

Shakyo: Kiitos tosi tosi tosi paljon kehuista :) Kirjoittelin tästä jo aikaisemmin, mutta lukuja tulee siis nopeaan tahtiin koska olen jo kirjoittanut ficin kokonaan valmiiksi (oikoluen enää lukuja). En viitsinyt julkaista mitään sitä ennen koska olen loppujen lopuksi aika kärsimätön kirjoittaja ja jätän helposti tarinoita kesken. En halunnut tuottaa kenellekään pettymystä :) Mutta silloin kun kirjoittelin niin lukuihin meni 3-4 päivää, joissakin tosin huomattavan kauemmin ja toisissa vähemmän.

SorelleItaliane: Kiitos kehusta! :) Hassulta kuulostava fobia sulla - ei mahtava-sanan käyttö mua haittaa :D