Luku 11: Hylätyksi tulemisen pelko
Roy ja Riza tuijottivat Rachelia.
"Olimme oikeassa! Hän todella on Rachel!" Roy ajatteli.
Riza ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain mietti, että missä hänen tyttärensä oli ollut kaikki nämä vuodet.
"Kerroin nimeni, joten anna nyt riipukseni takaisin!" Rachel huusi saaden Royn ja Rizan hätkähtämään.
"Tässä", Riza sanoi ja ojensi riipuksen Rachelille toivuttuaan shokista.
Rachel riuhtaisi riipuksen itselleen. Hän avasi sen tarkistaakseen, että kuva oli tallella, mutta se ei ollut.
"Missä minun valokuvani on?!" hän huusi taas päin Rizan naamaa.
"Olisiko se tuo tuolla?" Roy sanoi ja osoitti vuoteen viereen. Riza oli pudottanut sen Rachelin herätessä.
Rachel nosti kuvan ja laittoi sen takaisin riipuksen sisään. Seurasi hiljaisuus, sillä kukaan ei hetkeen uskaltanut sanoa mitään.
"Tuota… missä minä oikein olen?" Rachel uskalsi lopulta kysyä.
"Amestrisin itäseudulla", Roy vastasi.
Rachel räpäytti silmiään. Oliko hän Amestrisissa?
"Eikös se ollut paikka, josta Ed ja Al tulivat?" Rachel mietti hiljaa ja kuiskasi: "Selvisin siis tänne."
"Anteeksi?" Riza kysyi. Hän kuuli Rachelin sanovan jotain, muttei erottanut sanoja.
"Oliko kanssani ketään muuta?" Rachel kysyi.
"Ei. Olit ainoa, jonka löysin." Roy vastasi.
Rachel pettyi pahasti. Hän oli päässyt Amestrisiin, mutta yksin. Sitten hän muisti, ettei ollut vielä edes kysynyt näiden ihmisten nimiä.
"Tuota…" hän aloitti.
"Niin?" Riza kysyi.
"Keitä te oikein olette?" Rachel kysyi. Riza vilkaisi Royta. Hän ei tiennyt miten vastata. Eihän hän voinut vain sanoa ``olen äitisi´´.
"Jos haluat tietää, niin seuraa." Roy sanoi ja käveli ulos vierashuoneesta. Hetken mietittyään Rachel meni perässä.
"Mitä Roy oikein aikoo?" Riza mietti ja meni heidän peräänsä.
XXXXX
He menivät olohuoneeseen ja Roy otti sen hyllystä valokuva albumin.
"Aikooko Roy näyttää hänelle kuvia, joissa hän on?" Riza ajatteli.
"Mitä se muka tuosta aikoo näyttää?" Rachel mietti muttei sanonut mitään. Sen sijaan hän katsoi Royta, joka avasi albumin ja ojensi sen hänelle. Rachel katsoi albumia ja otti sen. Hän selasi sitä.
Joitakin kuvia hän vain vilkaisi, joitakin hän katsoi pidempään. Yhden tietyn kuvan kohdalla, jossa oli kaksi miestä ja kaksi naista, joista toinen piteli vauvaa, hän avasi riipuksensa ja otti kuvan sieltä.
Hän vertasi kuvia keskenään ja hänen epäilyksensä vahvistuivat. Toinen kuvassa olevista naisista, se, joka piteli vauvaa, oli hänen äitinsä. Ja mies tämän takana oli hänen isänsä.
Heillä oli molemmissa kuvissa yllään samat vaatteet, joten ne oli varmaan otettu samana päivänä.
Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki, joka vei Rachelin huomion. Paikka, jossa kuvat otettiin… se näytti olevan tämä huone.
Ja vielä viimeinen, kaikkein eniten häntä häiritsevä asia: mies ja nainen, hänen vanhempansa, muistuttivat kovasti näitä kahta, jotka olivat nyt paikalla.
"Miten… ei, ei se voi olla niin!" Rachel huusi itselleen mielessään.
"Rauhoitu, se on vain sattumaa… mutta miksi tuo mies sitten antoi juuri tämän albumin!?" Rachel kiljui mielessään. Kaikki viittasi siihen, että nämä kaksi olivat hänen vanhempansa, mutta hän ei halunnut uskoa sitä.
"…miksi…?" Rachel kysyi itseltään hiljaa. Miksei hän halunnut uskoa sitä, vaikka hän oli aina halunnut tavata vanhempansa?
"Rachel?" Riza kysyi hiljaa. Rachel käänsi epäilevän katseensa Rizaan. Niin, tämä nainen näytti samalta kuin hänen äitinsä ja heillä oli samanlaiset silmät, mutta eihän hän voinut ol-
"Rachel, me-" Roy sanoi laittaen kätensä Rachelin olalle. Sen enempää ajattelematta Rachel viskasi albumin maahan ja juoksi ikkunan luo ja rikkoi sen alkemialla. Hän hyppäsi ulos ja alkoi juoksemaan metsää kohti.
"Mit….?" Roy äännähti.
"Onko Rachel alkemisti?" hän ajatteli.
"Meidän on mentävä hänen peräänsä!" Riza huusi ja oli jo hyppäämässä ikkunasta Rachelin perään, mutta Roy pysäytti hänet.
"Älä, minä hoidan tämän." hän sanoi.
"Mutta kun-"
"Riza, et ajattele tällaisissa tilanteissa järkevästi. Hän on selvästi taitava alkemisti. Hänen peräänsä lähtö voi olla vaarallista, ja siksi minä hoidan tämän." ennen kuin Riza ehti sanoa mitään, Roy hyppäsi ulos ikkunasta ja lähti Rachelin perään.
XXXXX
Rachel juoksi niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi. Hän oli nyt jo aivan varma, että ne kaksi olivat hänen vanhempansa, Riza Hawkeye ja Roy Mustang.
"Miksi minä oikein juoksen…? Minähän olen aina halunut kysyä heiltä miksi he hylkäsivät minut!" Rachel vajosi polvilleen. Hän ei enää kestänyt. Hänen päässään pyöri liikaa ajatuksia.
Hetken hän jo toivoi, ettei hän olisi koskaan lähtenyt Lucasin luota. Mutta se ajatus katosi, kun hän muisti ajat Edwardin ja muiden kanssa.
"Ei… en voi jäädä kököttämään tähän! Minun on löydettävä keino saada Ed, Al ja Noah myös tänne!" Rachel mutisi hiljaa. Tahtoa häneltä ei puuttunut. Sen sijaan hänen ainoa ongelmansa oli, että miten hän sen tekisi.
Rachel istui maahan kunnolla ja halasi polviaan. Tätä kukaan heistä ei ollut osannut odottaa. Nimittäin sitä, että hän joutuisi yksin Amestrisiin.
"Hetkinen… entä jos muut eivät pääsekkään tänne enkä minä pääse takaisin!? Mitä minä sitten teen?" Rachel ajatteli. Hän ei keksinyt mitään ja purskahti itkuun.
XXXXX
Roy käveli metsässä etsimässä Rachelia.
"Hemmetti! Mihin se tyttö oikein juoksi!?" hän kirosi hiljaa. Sitten hän kuuli nyyhkytystä ja lähti kävelemään äänen suuntaan.
XXXXX
Pian hän löysikin maassa istuvan Rachelin ja näki tämän itkevän.
"Ja minä kun pidin omia vanhempiani huonoina…" Roy ajatteli. Hän astui pari askelta lähemmäs ja oksa hänen saappaansa alla risahti.
Rachel hätkähti ja kääntyi ympäri. Hän ärähti vihaisesti nähdessään Royn.
"Mitä asiaa!?"
Roy ei vastannut vaan istuutui Rachelin viereen. Rachel tuijotti Royta, ja tämä tuijotti takaisin. Ja ennen kuin Roy huomasikaan, hänen nenästään vuoti verta.
"Mitä hittoa!?" Roy kiljahti. Hän katsoi maahan ja huomasi, että Rachel oli syntetisoinut maasta nyrkin, joka oli osunut hänen kasvoihinsa.
"Oli onni, että lähdin Rizan sijasta…" hän mumisi. Hän veti nopeasti taskustaan oikean käden hansikkaansa ja laittoi sen käteensä. Hän napsautti sormiaan ja räjäytti samalla Rachelin syntetisoiman nyrkin.
Rachel katsoi syntetisoimaansa nyrkkiä, joka oli hetkessä muuttunut tomuksi.
"Hän on siis alkemisti?" Rachel ajatteli siirtäessään katseensa Royhin.
"Käytän alkemiaa vain jos on pakko, joten älä ala väkivaltaiseksi." Roy sanoi kireällä äänellä, mutta katui heti sen jälkeen sanojaan.
"Hemmetin hemmetti, säikäytän hänet tällä asenteella vielä pahemmin!" Roy saarnasi itselleen, muttei tietenkään ääneen.
Rachel katsoi yhä Royta. Jotenkin… tuo asenne toi hänen mieleensä Edwardin.
"Sinäänsä outoa, kun Ed sattuu olemaan sitä tyyppiä, joka esittää kovaa mutta on loppujen lopuksi ylihuolehtivainen." Rachel pohti. Sitten hän tajusi, että tuijotti Royta vieläkin. Hän potkaisi tomua tämän silmiin ja lähti juoksemaan.
"Hitto, olin varomaton!" Roy kirosi pyyhkiessään silmiään. Sen enempää ajattelematta hän ampaisi Rachelin perään.
XXXXX
Rachel juoksi eteenpäin välillä kompuroiden, mutta kertaakaan hän ei pysähtynyt.
Tai no, ei kertaakaan ennen kuin tuli aukiolle, jossa syntetigrammi oli.
"Tämähän on sama kuin Saksassa… saatan päästä tämän avulla takaisin sinne!" Rachel ajatteli. Hän iski kätensä yhteen ja oli aikeissa iskeä ne syntetigrammiin, mutta hänen taakseen ilmestynyt Roy pysäytti hänet tarttumalla hänen käsiinsä.
"Päästä irti!" Rachel huusi ja yritti päästä irti Royn otteesta.
"Älä koske siihen syntetigrammiin, se on vaarallista!" Roy huusi. Hän ei tiennyt mitä silloin tapahtuisi, mutta ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, ettei ainakaan mitään hyvää.
"Päästä irti, minun on päästävä takaisin!" Rachel karjui ja yritti riuhtoa itseään irti, mutta Roy piti otteensa lujana.
"Miten niin ``päästävä takaisin´´!? Et kyllä mene takaisin siitä portista!"
"Menempäs! Se toi minut tänne, joten pääsen varmasti sen avulla takaisinkin!" Rachel huusi.
"Pysy paikallasi! Etkä voi käyttää tuota syntetigrammia, se on liian vaarallista!" Roy huusi. Hänellä alkoi olla vaikeuksia Rachelin pidättelemisessä.
"Miksi sinä muka välittäisit!?" Rachel huusi. Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus.
"Mit-?"
"Te hylkäsitte minut! Miksi te muka nyt välittäisitte!?" Rachel huusi kurkkusuorana ja kääntyi Royhin päin.
Roy näki kyyneleet hänen silmissään, mikä sai hänet muistamaan jotain.
XXXXX
Vuosia sitten, Royn ollessa neljä: Hän lähti vanhempiensa kanssa metsäretkelle. Heillä oli hauskaa, ja ennenpitkää Roy nukahti. Herätessään hän ei nähnyt ketään.
"Isä? Äiti? Missä te olette?!" Hän oli huutanut. Hän oli tuntenut yksinäisyyttä ja hän pelkäsi tulleensa hylätyksi. Sitä kesti vain hetken, mutta se oli hänelle kamalaa.
"Olemme täällä, Roy!" hänen äitinsä oli huutanut pienen matkan päästä. Hän oli juossut vanhempiensa luokse iloisena. Silti hän muisti yhä miltä tuntui pelätä tulleensa hylätyksi.
XXXXX
"Rachel, kyllä me välitämme." Roy sanoi lempeästi ja jatkoi: "Emmekä me hylänneet sinua. Me… luulimme sinun kuolleen."
Rachel tuli vihaiseksi.
"Onko tässä maassa sitten muka tapana hylätä kuolleiden ruumiit keskelle metsää?!" hän huusi.
Roy oli vihainen, mutta ei Rachelille vaan itselleen. Millainen isä hän oli, jollei hän saanut tytärtään rauhoittumaan ja kuuntelemaan?
Ennen kuin Roy pystyi ajattelemaan mitään muuta, hän huusi: "Kuuntele nyt!"
Rachel hätkähti ja meni hiljaiseksi.
"Hemmetin hemmetti!" Roy kirosi mielessään.
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus huutaa. Voisitko nyt kuunnella?" Roy kysyi. Rachel nyökkäsi, kun ei kerran tiennyt mitä muutakaan hän voisi tehdä.
"Minä ja Riza luulimme sinun kuolleen, joten minä tulin yksin tänne tekemään syntetigrammin. Sitten hain sinut ja Rizan ja minä.." Roy piti pientä taukoa kunnes jatkoi: "…yritin herättää sinut henkiin. Mutta sitten sinä olitkin vielä elossa, ja se kultainen portti vei sinut. Ja tänään näimme sinut ensimmäisen kerran kuuteentoista vuoteen."
Rachel katsoi Royta. Hän ei ollut varma pitäisikö hänen uskoa vai ei. Silloin hän muisti, mitä Edward oli kerran hänelle kertonut.
XXXXX
Kaksi viikkoa sen jälkeen kun Rachel oli muuttanut Stoneille, hän oli päättänyt kokata. Ja tietenkään siitä ei tullut mitään.
Edward oli yrittänyt piristää häntä sanomalla: "Lakkaa mököttämästä, kaikki tekevät joskus virheitä."
Ja tähän Rachel oli napakasti vastannut: "Ja mikähän sinun suurin virheesi on ollut!?"
Edward oli mennyt hiljaiseksi. Rachel luuli jo voittaneensa sen erän, kunnes Edward oli lopulta sanonut: "Minä ja Al yritimme herättää äitimme henkiin ja maksoimme siitä kalliisti."
Tämä oli vaientanut Rachelin. Myöhemmin hän kysyi siitä Alphonselta, joka hetken kiertelyn jälkeen oli kertonut kaiken.
XXXXX
"Mutta eikö ihmisen syntetisointi ole laitonta?" Rachel kysyi. Niin hän ainakin muisti Alphonsen sanoneen.
Roy huokaisi.
"Niinhän se on", hän sanoi "Mutta emme me siitä silloin välittäneet. Me vain halusimme sinut takaisin."
"Mutta miten ette muka huomanneet, että olin yhä elossa?!"
"Se oli… mutkikas juttu. Kerron joskus." Roy sanoi.
"Pah, armeijan mies rikkomassa lakia." Rachel tuhahti. Hän yritti vaikuttaa mahdollisimman vihaiselta, vaikka oikeasti hänen vihansa alkoi tyyntyä.
"No kuten sanoin, se- hetkinen! Mistä tiesit!?" Roy keskeytti itsensä kun tajusi, mitä Rachel oli sanonut.
"Se majuri kutsui sinua kenraaliksi. Olette molemmat sotilaita. Ei tuollaisen tajuamiseen neroa tarvita." Rachel sanoi ja lisäsi: "Et viitsisi irroittaa?"
Roy ei ensin ymmärtänyt mistä Rachel puhui, mutta huomasi sitten pitävänsä vieläkin tästä kiinni.
"Ai, anteeksi. Mutta älä yritä käyttää syntetigrammia." Roy sanoi ja päästi irti Rachelista.
Rachel yritti taas käyttää syntetigrammia, mutta Roy nappasi kiinni hänen käsistään ajoissa.
"Päästä irti, idiootti!" Rachel huusi.
"En päästä, yrittäisit vain käyttää syntetigrammia!" Roy huusi. Häntä mietitytti se, että miksi Rachel halusi niin kovasti käyttää sitä.
"Minun on pakko! Minun täytyy päästä takaisin muiden luokse!" Rachel huusi.
Roy räpäytti silmiään.
"Keiden muiden?" hän kysyi.
Rachel mietti hetken ja vastasi sitten: "Ystävieni. Meidän piti tulla Amestrisiin yhdessä, mutta jostain syystä vain minä tulin portin läpi." Rachel kertoi. Roy tunsi sympatiaa tytärtään kohti. Tämä vain halusi ystäviensä luokse.
Rachel ilmeisesti tulkitsi Royn sympaattisen katseen väärin, sillä hän tuhahti: "Jos et usko, niin minulla on kyllä valokuva."
"Uskon kyllä, mutta voisit näyttää samantien sitä valokuvaa." Roy sanoi.
Rachel tuhahti ja kaivoi Trinan antaman valokuvan taskustaan. Hän ojensi sen Roylle, joka piti yhä varmuuden vuoksi kiinni hänen vasemmasta kädestään.
Roy katsoi kuvaa hetken silmät suurina. Yksi kuvan henkilöistä oli varmasti Rachel, mutta kuvassa oli kaksi muutakin tutun näköistä. Rachelin vasemmalla puolella oleva poika näytti Alphonselta, mutta Roy ei ollut varma oliko se hän. Mutta Alphonsen näköisen pojan vieressä oli myös tutun näköinen mies.
"Teräs…?" Roy kuiskasi.
A.N: Haukkukaa samantien tääkin lyttyyn, en pitäny itsekkään, mutten nyt viittiny hirveest muuttaa. Tämän luvun jälkeen tämä alkaa ainakin minun mielestäni mennä vähän paremmaksi. (Siis vähän.) :D