Huomautuksia: Jos olette edellisen lukeneet voitte pelkäämättä lukea tämänkin… ja kyllä minä tiedän että Roy olisi voinut paeta leiristä, mutta ajattelin hiukan pidemmälle ja sitä miten hän ja Havoc pääsisivät rintaman yli elossa… Mikä omasta mielestäni on aika mahdoton tehtävä. Siksi he päättivät olla rauhassa sotavankeja, joita kohdellaan Cretassa kohtuullisen hyvin. Parempi olla vankina ja turvassa kuin paenneena ja sitten joutua ammutuksi.
On kulunut jo kuukausi ja minut ja Havoc on laitettu tekemään töitä, kantamaan laatikoita ja sellaista täällä vankileirillä. Totta kai meitä vahditaan kuin haukat ja olen nähnyt muutamia muitakin sotavankeja samankaltaisissa tehtävissä, mutta näyttää siltä että kunhan vain teemme lujasti töistä, saamme pitää henkiriepumme. Havoc on minua vahvempi ja saan toisinaan tehdä kunnolla töitä laatikoita raahatessani.
Minulla on ikävä kotiin. Olisin varmaan jo masentunut täysin, jollei Havoc olisi samassa sellissä kanssani. Se on pimeä, ilman mitään niin ylellistä kuin sängyt ja nukummekin huopien alla maassa. Ruoka on samaa mitä huomaan vartijoidenkin syövän ja mietin millaista olisi olla amestriksen sotavanki… Meillä vankeja kohdellaan paljon huonommin.
Minua harmittaa, koska minun ei ole annettu lähettää viestiä Rizalle että olen elossa ja voin olosuhteisiin nähden hyvin. En epäile hetkeäkään, etteikö minua olisi julistettu kuolleeksi Amestriksessa.
Olen nähnyt kuinka muutama karkulainen on jo ammuttu. En halua kokeilla onneani, jos siten päätän taipaleeni ihan väärään aikaan ja väärässä paikassa…
"Mustang?! Oletko sinä paskiainen vielä elossa?!" Näen tutun naaman, Kenraali Hakuro. Tunnen omahyväisyyttä siitä, että hänen naamassaan on useammat tikit ja että hänen perässään kulkeva vartija tyrkkää miestä paheksuvasti tuon pysähtyessä kiroilemaan minulle.
"Totta kai. Minähän vielä palaan kotiin!" Sanon ja jatkan laatikon kantamista Hakuron jäädessä tappelemaan Cretalaisen käskyjä vastaan. Sävähdän kun kuulen miehen säntäävän minua kohti, enkä voi juuri muuta tehdä kuin väistää melkein pudottaen laatikon.
"Mitä helvettiä kuvittelet tekeväsi mulkku?!" Kysyn ja peruutan kauemmas Hakurosta, jota on jo alettu tähdätä aseella. Minulla ei ole pienintäkään halua joutua mukaan ammuskeluun ilman mitään suojaa.
"Sinä siirry Mustang." Se on tuttuvallinen vartija, ensimmäiseltä päivältäni ja tottelen heti välttyäkseni rangaistuksilta.
"Et mene mihinkään, vai petätkö oman maasi?!" Hakuro huutaa, kun lasken rauhallisesti laatikon maahan ja nostan käteni ylös, osoittaen etten aio tehdä mitään mikä Hakuroa auttaisi.
Ei minun tekemiselläni olisi mitään merkitystä hänen apunaan. Parempi palata kotiin elossa… Ajattelen, enkä edes sävähdä, kun laukaus katkaisee miehen kiukkuamisen… joka vaihtuu kivun huudoksi ja hänet viedään sairastuvalle paikattavaksi.
Minä marssin määrätietoisesti takaisin verilammikon luona olevalle laatikolleni ja nostan sen ylös. Yllätyn kohdatessani vartijan silmät ja hymyn.
"Sinä kiltti vanki, melkein harmi sota loppuu. Neuvottelu rauhasta käynnissä, kuukausi menee ennen pois pääsyä, mutta ei tuskin kauemmin." Hän selittää huonolla Amestriksellaan ja näytän varmaan yllättyneeltä ja järkyttyneeltä yhtä aikaa.
"Kerkiänkö kotiin ennen kesäkuun puoltaväliä?" Kysyn toiveikkaana.
"Ei ihan kai, heinäkuun alkuun menee." Vastaus lämmittää mieltäni jotakuinkin mukavasti. En ehkä ehdi lasteni syntymään, mutta häihimme ehdin. Siis olettaen, että Riza on uskonut paluuseeni tarpeeksi pitääkseen kirkon varauksessa.
"Riza, minä tulen kotiin…" Sanon itsekseni ja katson taivaalle, toivoen että hän jaksaa odottaa minua. Lähden kepeämmällä mielellä kantamaan laatikkoa joka ei tunnu enää painavan juuri mitään.
Sinä iltana kerron Havocille uutisen, jonka myös hän on kuullut omalla tahollaan.
loppu aika menee helposti ajatellen kotia. Rizaa ja lapsia jotka ovat jo varmasti ehtineet syntymään…
Viimein meidät lastataan isoihin kuorma autoihin ja monen tunnin ajelun jälkeen lasketaan taas ulos rajalla, jossa meitä vastassa on samanlaisia vangin kuljetus autoja. Täynnä Cretalaisia, jotka ovat samassa tilanteessa kuin me. Joskin he ovat huomattavan paljon huonommassa kunnossa.
Meidät vaihdetaan ja pääsemme vapaiksi kahleista. Voisin suudella maata jalkojeni alla, ellei minulla olisi niin kiire kotiin.
"Minä tahdon että te kaikki marssitte nyt tuohon autoon, jotta pääsemme mahdollisimman nopeasti Centraliin! Minulla on kiire häihini!" Julistan ja ihmeekseni kaikki tottelevat minua kiltisti ahtautuen heti autoon, jolla ajamme lähimpään kaupunkiin. Se sattuu olemaan West city ja pääsen vihdoin puhelimeen. Siis heti ennen kuin edes suunnittelen vaihtavani likaisia vaatteita tai muuta ylellisyyttä.
Pyöritän tutun numeron ja rukoilen että Riza tai jompikumpi pojista vastaisi.
"Riza Hawkeye puhelimessa?" Se on Riza ja tunnen yhtäkkiä kuinka kaikki voima pakenee jaloistani ja lysähdän polvilleni.
"Riza, minä täällä…" Kuiskaan puhelimeen ja kuulen toisesta päästä kiljaisun ja kolahduksen, kun puhelin putoaa lattialle. Hetken päästä se kuitenkin nostetaan ja Rizan hengitys kuuluu toisesta päästä linjaa.
"Roy? oletko se todella sinä?!" Riza kysyy järkyttyneellä äänellä, samalla kun minä puren huultani. Minun oli niin ikävä sinua ja lapsia…
"Minä…" Henkäisen puhelimeen yrittäen pitää uhkaavan ilon kyyneleet sisälläni. En uskalla puhua kovaa, etten hajota unelma kuvaani.
"Oletko loukkaantunut?! Puhu hiukan kovempaa, en kuule sinua kunnolla!" Riza melkein huutaa toisessa päässä ja samassa kuulen vauvan parkuvan taustalla.
"Älä sulje puhelinta! Käyn Trituren ja Tristanin vierelleni!" Riza sanoo ja kuulen kuinka luuri lasketaan pöydälle. Voin kuvitella äänien perusteella miten Riza kävelee lasten kehtojen luo ja ottaa kantokopan kuljettaakseen kummankin puhelimen vierelle, vetäen tuolin lähelle pikku pöytää.
Puhelin nostetaan ja itku loppuu pienen nikottelun jälkeen.
"Miksi he julistivat sinut kuolleeksi?" Riza kysyy lopulta ja mietin vastausta pitkähkön ajan.
"En tiedä." Sanon ja kuulen Rizan nyyhkäisevän.
"On niin hyvä kuulla että olet sittenkin elossa…" Riza selittää ja kuulen maiskutusta taustalta, ihmetellen hetken mistä se kuuluu. Niin vauvathan ovat yleensä rintaruokinnassa.
"Minä olin sotavankina… olen ehkä hiukan laihempi kuin ennen." Sanon ajatellen sen auttavan kunhan, pääsen taas kotiin, siistittynä ja parturoituna, mutta siltikin erilaisena.
"Varmasti. Laitan sinulle sitten paljon hyvää ruokaa ja lihotan sinut entisiin mittoihisi…" Riza lupaa lempeästi toisesta päästä. Kuulen vieläkin hänen äänensä värähtävän silloin tällöin.
"Rakastan sinua Riza…" Sanon ja saan vaivoin peiteltyä ikävän tuomaa surua äänestäni, on vain niin kamalaa kuulla taas Rizan ääni, kun en voi koskettaa hänen kättään ja halata kaikkea tuskaa pois… En voi kuin kuunnella kuinka joko Triture tai Tristan imee rintaa ja Riza huokaisee syvään.
"Minäkin sinua… Tule pian kotiin." Riza sanoo ja hymyilen hiukan.
"Tulen. Minun pitää mennä nyt siistiytymään, mutta saavun sinne huomenna aamupäivällä. Hei hei Riza ja sano palleroille että isi tulee kotiin." Sanon ja odotan.
"Nähdään huomenna, Roy… Älä tee mitään tyhmää kotimatkalla…" Riza sanoo ja kuulen kuinka hän laskee puhelimen luurin varovaisesti takaisin paikoilleen. Minäkin sijoitan sen omalle paikalleen tässä päässä ja alan itkeä ilman ääntä. Olen niin iloinen kuultuani Rizan äänen pitkästä aikaa…
"Oletko kunnossa Roy?" Havoc kysyy ja nyökkään alkaen hymyillä ja itkeä samalla kun kävelen armeijan soluasunnon suihkuun. Minulle on varattu puhtaat vaatteet ja parran ajo välineet. Hiukset saavat odottaa vielä hetken.
Olenkin kunnon jynssäämisen tarpeessa. Kaiken lian alta paljastuu vaalea iho ja hiilen mustat hiukseni. Katson kuvaani peilistä ja huomaan, että se mikä lähti pehmeästä rasvakerroksesta lihasteni päällä, kasvoi vähän lisää lihasmassaa. Mikä ei ehkä ole ihan kamala asia, ainakaan jos nyt jaksan raahata sitten paremmin huonekaluja siivouksen aikaan.
Puhtaissa vaatteissa ja kun naamani on taas sileä. (kuin vauvan peppu, kuten Riza joskus huomautti…) hymähdän ajatukselle ja menemme Havocin kanssa parturiin leikkuuttamaan yli kasvaneet kuontalomme.
Nousemme yö junaan ja nukumme koko matkan saapuen vihdoin Centraliin perille. Ajattelen vain kotiin pääsyä ja yllätyn kun lehdistön edustajat piirittävät sekä minut että Havocin.
"Minulla ei ole aikaa tähän! Tahdon mennä lasteni ja vaimoni luo!" Huudan ja teen itselleni tien, nostamalla käteni kuin napsauttaakseni sormia. Kaikki väistyvät, vaikka minulla ei ole edes hanskoja joilla luoda liekkejä.
"Taksi!" Huudan ja huiskutan kun näen keltaisen auton ajavan kohti. Olen kyydissä ennen kuin Havoc ehtii kieltää minua jättämästä häntä lehdistön armoille, mutten välitä juuri nyt Havocista.
"Viekää minut osoitteeseen Forest street 10!" Sanon ja taksi kuski ottaa käskyni varsin nopeasti laittaen sen heti käytäntöön. Havoc vielä huitoo perään ja huiskutan virnistäen takaisin.
Matka kotiin ei kestä kauaa, mutta taksin pysähtyessä talon eteen alan jännittää. Jännitän sitä vieläkö Riza suhtautuu minuun samalla tavalla…
Kävelen kohti etu ovea, kun se aukeaa ja Riza juoksee ulos.
"Minä luulin että se oli unta!" Riza huudahtaa ja ennen kuin huomaankaan minulla on sylin täydeltä Rizaa ja kaadun pihanurmellemme selälleen.
"Minähän lupasin palata…" Sanon ja Riza näyttää siltä, ettei tiedä pitäisikö minut kuristaa vai hukuttaa suudelmiin.
"Olet mahdoton ihminen Roy! Miten minä pärjään sinun kanssasi?" Riza kysyy ja tyytyy sitten rutistamaan minua niin kovaa että olen varma että kylkiini jää mustelmat. Sitten on vuorossa suudelmiin hukuttaminen johon osallistun sen minkä pystyn.
"ROY SENKIN PASKIAINEN SÄIKYTIT MEIDÄT KUNNOLLA!!! öö, minäpä taidankin tästä mennä…" Edward huutaa ja katoaa takaisin sisälle. Kaipa poika näki meidät hetkeä aikaisemmin yläkerran ikkunasta ja juoksi kertomaan mielipiteensä, ennen kuin aloimme suudella.
"Sinä et enää koskaan mene mihinkään sotaan Roy. Tapan sinut mieluummin korkeimman omakätisesti niin että se tulee suoritettua loppuun saakka…" Riza sanoo uhkaavasti ja hymyilee samalla.
"Muuta en olisi odottanutkaan." Vastaan ja Riza nousee ylös, taluttaen minua kädestä perässään heti, kun pääsen jaloilleni.
"Nyt mennään tutustumaan Tritureen ja Tristaniin… Sitten vasta saat ruokaa." Riza sanoo ja vie minut lasten huoneeseen jossa kumpikin omassa kehdossaan nukkuu lapsemme. Hämmästyn koska toisella on jo tummaa hiusta kasvamassa otsallaan.
"Triture syntyi hiukset päässään, Roy. Luulenpa että hänellä tulee olemaan yhtä mustat hiukset kuin sinulla." Riza sanoo ja kehottaa minua viittaamalla istumaan penkille joka on kehtojen välissä. Istun siihen ja odotan mitä sitten tapahtuu.
Riza nostaa pienen vauvan syliini ja pelkään kuollakseni että hän hajoaa kosketuksestani. Pieni ja avuton lapsen alku…
Triture avaa silmänsä ja katselee minua vaalean sinisillä silmillään.
"Riza… Triture heräsi… hei, sinullahan on vaalean siniset silmät…" Sanon samalla kun silitän varovasti toisella kädelläni pehmeitä vauvan hiuksia.
"Minä ihmettelin sitä ennen kuin lääkäri kertoi että ne muuttuvat kuukaudessa lopullisen värisiksi. Pigmentti ei ole vielä kehittynyt." Riza sanoo ja nyökkään samalla kun tappelen hellästi pikku tyttöni kanssa sormestani. Hän haluaa syödä sen! (O.O)
"Älä huoli, hänellä ei ole vielä hampaita. Odotas, niin putsaan sormesi niin voit antaa hänen maistella sitä.." Riza sanoo ja ottaa käteni, pyyhkien sen märällä liinalla, ennen kuin uhraa sen hurjalle vauvalle. Triture ottaa heti kiinni kädestäni, yllättävän vahvasti ja avaa suunsa alkaen sitten imeä sormeani. Se kutittaa ja tuntuu hassulta…
"Tristan ei paljoa sormista välitä, mutta varo hiuksiasi. Hän saattaa tarrata niihin jos nostat hänet olkapäälle." Riza sanoo ja ottaa hellästi Trituren sylistäni, laskien hänet kehtoon ennen Tristanin nostamista minulle.
Poika on hämmästyksekseni kevyempi kuin tyttö.
"Sellainen vintiökö sinä olet?" Kysyn varovasti ja Tristan katsoo minua kysyvästi.
"Ei saa repiä äitiä hiuksista…" Sanon ja poika hymyilee ojentaen käsiään ylös ja kohti minua.
"Laitetaan Tristankin nukkumaan, niin sinä saat syödä mahasi täyteen." Riza sanoo sitten hymyillen ja laskee Tristanin kehtoonsa missä tuo heiluttelee käsiään iloisesti.
Keittiössä Edward istuu jo kattamassa pöytää ja hymyilee minulle.
"Hyvä että löysit takaisin kotiin, paskiainen. Minulla oli ikävä…" Poika myöntää hiukan kiusaantuneena ja Riza naurahtaa.
On ihanaa palata kotiin.