Luku 13 – Tää piraatin elämää on
Romanon sydän jyskytti jännityksestä kiivaaseen tahtiin, vaikka hän yrittikin rauhoitella itseään hengittelemällä syvään sisään ja ulos. Italialainen astui paraikaa kapteeninsa jalanjäljissä tämän hyttiin. Huone oli sekä pimeähkö että vieraan tuntuinen ilman kynttilöiden valaistusta, ja tunnelma ylipäätään hipoi hyisyyttä espanjalaisen puhumattomuuden takia. Molemmat kävelivät peremmälle, Antonio etunenässä sytyttääkseen kynttilät. Romano jäi seisoskelemaan ovensuuhun olo entistä epämukavampana, uskaltamatta liikkua pidemmälle. Allaan hän tunsi laivan alkavan hiljalleen liikkua, muu miehistö valmisteli ilmeisesti lähtöä satamasta.
Antonio sai viimein kaikki kynttilät syttymään ja kääntyi Romanon puoleen ilme kylmän tyhjänä. Kovat varjot maalasivat espanjalaisen kasvot marmorisen jäyhiksi. Romanosta se ei sopinut yhtään Antonion normaalisti leikkisän ylimielisille kasvoille. Hän kuitenkin pakottautui kohtaamaan kapteeninsa syyllistävän katseen. Romano oli valmis ottamaan vastuun teoistaan.
"Täytyykö minun kertoa kuinka vihainen tällä hetkellä sinulle olen?" Antonio kysyi vaarallisen pehmeällä äänellä, seisoen pää pystyssä parin metrin päässä Romanosta. "Vai tahdotko kenties itse arvata?"
"...minulla on aika hyvä käsitys siitä jo." Romano vastasi mutisten, taistellen itseään vastaan ettei kääntäisi katsettaan pois.
"Sanoitko jotain?" Antonio kysyi kylmästi, katse koko ajan intensiivisesti italialaisessa ja nosti liioitellen kätensä korvalleen. "En oikein kuullut."
"Sanoin, että tiedän jo." Romano vastasi jälleen ärtyneenä, ääni tällä kertaa vahvempana. "Ei tarvitse kiusata."
"Ei vai?" Antonio kysyi ilottomasti naurahtaen ja levitti kätensä ympärilleen dramaattisen vihaisesti. "Minä kun luulin, että meillä oli tällainen toistemme ärsytysvaihe meneillään!"
"Tiedät ettei ole kyse siitä!" Romano kivahti takaisin. "Sinä uhkailit minun veljeäni ensin!"
"Ja sinä kuvittelit, että olisin oikeasti tehnyt hänelle jotain?" Antonio huusi ääni karheana. "Heti sen jälkeen kun olin nähnyt helvetinmoisen vaivan hänen ja sinun pelastamiseksi?"
Romano hätkähti ja tajusi ettei hänellä ollut mitään järkevää vastattavaa. Hän ei... ollut tullut ajatelleeksi tuota. Nyt kun Antonio sanoi sen ääneen, tunsi Romano olonsa todella typeräksi.
"En ymmärrä miten hölmösti osaat välillä käyttäytyä, Romano." Antonio jatkoi hurjistuneena ja alkoi hitaasti astella italialaisen luo. "Lähdit yksin takaisin hakemaan veljeäsi kaupungista, jossa olimme juuri rellestäneet. Etkö tosiaan voinut luottaa minuun sen vertaa, että olisit kertonut asiasta? Kuvittelitko oikeasti, että olisin ollut niin julma, etten olisi päästänyt sinua hakemaan omaa sisarustasi? Tai tullut itse auttamaan? Tämä ei todellakaan välitä mitenkään imartelevaa kuvaa minusta."
"M- minä..." Romano aloitti kangerrellen, tuntien sanojen tarttuvan hänen kurkkuunsa. Hän ei ollut yksinkertaisesti tullut ajatelleeksi, että Antonio olisi voinut suhtautua myötämieleisesti hänen hakuretkeensä. Romano ei tiennyt miksi. Ehkä hän oli niin tottunut olemaan yksin Felicianon kanssa, ettei avun pyytäminen ollut tuntunut vaihtoehdolta.
"No?" Antonio painosti julmasti, nyt aivan Romanon edessä. "Eikö sinulla olekaan enää mitään sanottavaa minulle? Kyllä sinulta rohkeaa settiä tuli ihan kiitettävästi kaikkien muiden edessä."
"Lopeta..." Romano aloitti ja käänsi viimein katseensa sivulle, nostaen kätensä korviensa peitoksi. "En minä... en voinut vain..."
"Sinun röyhkeydelläsi ei ole mitään rajoja!" Antonio huusi päin Romanon naamaa ja nappasi kovakouraisesti italialaisen ranteesta kiinni, pakottaen hänet kääntymään takaisin itseensä päin. "Nöyryytät minua miehistöni edessä, sellainen peli ei vetele. Ei edes sinulta! Jos kyseessä olisi kuka tahansa muu, olisin kävelyttänyt tämän lankulta jo ajat sitten! Olisin tappanut tämän omin käsin... Ja ehkä minun pitäisikin tehdä se. Sinusta on ollut minulle viime aikoina reilusti enemmän harmia kuin kenenkään tulisi sietää."
Romano tunsi kehonsa jännittyvän ja nosti nyt kyynelehtivän katseensa takaisin Antonioon. Espanjalainen vapisi hitusen huutonsa jäljiltä ja puri hammasta, huohottaen samalla. Miehen smaragdisilmät leiskuivat tulta ympärilleen ja Romano olisi voinut vaikka vannoa, että hänen ihoaan poltti. Joten tähän oli viimein tultu. Edes Antonio ei halunnut nähdä Romanoa enää silmissään.
"E- ehkä sinun... pitäisi." Romano aloitti lopulta alahuuli väristen ja veti kätensä takaisin itselleen, kietoakseen sen suojelevasti ympärilleen. "Olet oikeassa. Ei minusta ole ollut sinulle kuin mielipahaa. Ja kuten sanoit, et varmasti olisi sietänyt tällaista keneltäkään muulta. Mutta... anna minun ensin sanoa yksi asia."
Antonio räpäytti uteliaana silmiään ja pitkän epäröinnin jälkeen nyökkäsi hitaasti, suu tiukkana viivana. Romano tunsi yleensä olemustaan hallitsevan ylpeytensä väistyvän kerrankin sivuun, miettiessään samalla kuumeisesti miten esittäisi asiansa Antoniolle.
"Kun asuin vielä siellä kylässä, josta kaappasit minut, olin tosi hukassa." Romano aloitti monotonisella äänellä. "Jokainen päivä kului kuin sumussa ja ainoa asia joka piti minut liikkeessä, oli kuvitelmani merelle pääsemisestä. En koskaan tosissani kuvitellut typerän haaveeni toteutuvan, mutta se antoi lohtua pitkäveteiseen elämääni. Sitten... te hyökkäsitte kylään ja veitte minut mukananne."
Romano veti henkeä järjestellessään ajatuksiaan, yrittäen pitää itsensä kasassa vaikka häntä pelottikin. Hän halusi saada tämän asian sanottua ennen kuin Antonion kärsivällisyys loppuisi lopullisesti. Romano ei halunnut jättää mitään taakkaa omatunnolleen.
"Aluksi olin kauhuissani siitä mitä oli tapahtunut. Halusin vain päästä takaisin kotiin, takaisin Felicianon luo." Romano jatkoi. "Vihasin sinua koko sydämestäni, kun riistit elämäni minulta. Mutta aikaa kului, asioita tapahtui ja pikkuhiljaa aloinkin ymmärtää... tällä laivalla asuminen oli kuin suoraan parhaimmista kuvitelmistani. Se oli liian hyvää ollakseen totta, mutta siinä se oli. Minulta kesti kauan tajuta se, liian kauan. Ensimmäistä kertaa olin oikeasti elossa, kuin heränneenä pitkästä koomasta jossa oli viettänyt koko aikaisemman elämäni. Olin viimein kotona... täällä sinun luonasi."
Jokin Antonion kasvoissa tuntui silloin muuttuvan vaikka espanjalaisen ilme pysyi samana.
"Vaikka lähdin hakemaan Felicianoa yksin ja minulla olisi ollut kaikki mahdollisuudet karata hänen kanssaan takaisin entiseen kylääni... en olisi tehnyt sitä." Romano selitti, tarkoittaen nyt jokaista sanaansa koko sydämellään. "Myönnän epäröineeni ensin, mutta tajusin, että koko sen ajan olin jo ollut kotona. En vain tiennyt miten selittää koko juttua Felille, pelkäsin niin kovasti, että hän alkaisi vihata minua. Sitten jäimmekin kiinni... mutta se että tulit hakemaan minua... taas... se teki minut niin onnelliseksi."
Romano veti syvään henkeä sisään ja ulos. Hän oli saanut sanottua asiansa eikä enää pelännyt niin kamalasti. Antonio vain seisoi kuin patsas hänen edessään eikä reagoinut vielä mitenkään, mikä vähän yllätti Romanoa.
"Kiitos kun kestit minua niin pitkään." Romano aloitti ja hymyili ilottomasti, rikkoen hiljaisuuden heidän ympäriltään. "Olit sinä sittenkin ihan... siedettävä tyyppi, pahus soikoon. Anteeksi että minulta kesti niin kauan nähdä se."
Antonio liikahti eteenpäin ja nosti oikean kätensä Romanon kasvojen eteen, puristaen sen samalla nyrkkiin. Kauhistunut ajatus iskostui Romanon mieleen. Antonio aikoi hakata hänet kuoliaaksi! Romano puristi silmänsä tiukasti kiinni, valmistautuen tulevaan iskuun. Toivottavasti se ei sattuisi niin kamalan kauheasti... toivottavasti se olisi nopeasti ohi...
Romano tunsi pienen kopauksen otsassaan. Sen jälkeen ei enää muuta. Hän avasi toisen silmänsä hitaasti, pelokkaanuteliaana siitä miksei muita (kipeämpiä) iskuja sadellut hänen niskaansa. Antonio seisoi hänen edessään, nyrkkiin puristettu käsi nyt rennosti kyljellään. Espanjalainen huokaisi syvään ja pudisteli päätään.
"Tuo oli siitä hyvästä, kun temppuilit minulle kaikkien muiden nähden." Antonio aloitti ihmeen pingottuneella äänellä, oikaisten nyt kätensä pois nyrkistä ja kumartui lähemmäs Romanoa, kasvot aivan muutaman sentin päässä italialaisen kasvoista. "...ja tämä siitä, kun olit vihdoinkin rehellinen."
Antonio painautui lähemmäs ja laski huulensa Romanon huulia vasten. Italialainen ei yllätyksekseen kavahtanut taemmas tai mitään vastaavaa, vaan sulki silmänsä ja vastaanotti espanjalaisen vaativan suudelman. Romanon vastustelemattomuuden rohkaisemana Antonio kietoi vahvat kätensä italialaisen ympärille, tarraten omistushaluisesti alaisensa olkiin ja syvensi intohimoista suudelmaansa. Romano vastasi yhtä määrätietoisesti Antonion liikkeisiin ja suuteli kapteeniaan takaisin, tuntien muutaman tulikuuman kyyneleen valuvan samalla poskilleen. Hän nyyhkäisi huomaamattomasti ja kietoi omat kätensä Antonio kaulan ympäri. Espanjalainen rohkaistui tästä yhä lisää ja painoi Romanon melkein aggressiivisesti seinää vasten, vaatien italialaiselta yhä syvempiä ja intohimoisempia suudelmia. Romano vastasi niihin parhaansa mukaan. Hän ei halunnut kerrankin ajatella, vaan antoi hetken huumaavan hekuman viedä.
Romano ei osannut lainkaan sanoa, kauanko he olivat Antonio kanssa suudelleet kun he viimein hengästyneinä vetäytyivät erilleen, mutta se oli kevyesti tuntunut pieneltä ikuisuudelta. Antonio ei päästänyt Romanoa otteestaan, vaan piteli italialaista niin tiukasti, että hengittäminen alkoi käydä hiukan hankalaksi.
"Antonio..." Romano aloitti lopulta hiljaisella äänellä.
"Tiedän." Antonio vastasi nopeasti ja hautasi kasvonsa Romanon hiuksiin. "Mutta anna minun vielä pidellä sinua hetken aikaa..."
Romano tuhahti ponnettomasti ja antoi Antonion syleillä häntä. Näin oli hyvä. Kaikki aikaisempi riita tuntui jo kaukaiselta. Romanolla oli niin lämmin ja hyvä olla Antonion sylissä. Eivät kaikki ongelmat olleet heidän osaltaan ohi, mutta ensimmäistä kertaa Romanosta todella tuntui, että hän halusi olla tuon espanjalaispaskiaisen lähellä. Siitä oli hyvä lähteä.
"Fratello, voisitko ottaa luuttuamisvuoroni tänään?"
Romano kääntyi omista askareistaan pikkuveljensä puoleen, joka nyt odotti kärsimättömästi vastausta hänen vierellään. Feliciano vaikutti jostakin syystä hurjan innostuneelta. Romano pyyhkäisi ohimennen hikeä otsaltaan (oli porottavan kuuma päivä) ja tasasi hengityksensä.
"Miksi?" hän lopulta kysyi. "Minä olen jo luuttuamiseni luutunnut."
Se oli totta. Felicianon liityttyä laivalle, tästä oli tullut uusi simputettava aloittelija. Mikä tarkoitti Romanolle entistä vähemmän tylsiä siivoamistöitä.
"T- tahtoisin... mennä juttelemaan... Ludwigille." Feliciano selitti kangerrellen ja hieraisi nolostuneena niskaansa. "Vee... Jos en pääse lopettamaan töitäni aikaisemmin, ehdin jutella Ludwigin kanssa vain vähän päälle tunnin..."
"Hetkinen." Romano keskeytti ja nosti kätensä ilmaan sanansa tueksi. "Tahdot mennä juttelemaan sille perunapaskiaiselle - taas? Sinähän lorvit siellä tyrmissä jo tyyliin joka ilta ja nyt tahdot luistella töistäsikin sen takia?"
"V- voi sen kai noinkin sanoa..." Feliciano mutisi vastaukseksi, näyttäen ymmärtävän ettei hänen ehdotuksensa ollut saamassa tukea. "Mutta Ludwig on niin yksin siellä tyrmässä ja tykkään jutella hänen kanssaan! Etkö voisi auttaa minua tässä, vee?"
"En todellakaan." Romano tuhahti ja nosti kätensä puuskaan. "Et pääse täällä yhtään helpommalla kuin kukaan muukaan, pahus soikoon."
"V- vee..." Feliciano äännähti pettyneenä ja painoi päänsä alas. "Fratello, kuinka julmaa..."
"Hän on täysin oikeassa." Francisen ääni aloitti silloin ja ranskalainen marssi kulman takaa näyttävästi italialaisten edustalle. "Laivalla vallitsee tiukka hierarkia syystä. Olemme sentään kaikki piraatteja, rommi sekä suolavesi virtaa suonissamme ja ihoomme on pinttynyt pysymättömästi ruutipulveria. Jos emme pidä miehistöä kurissa, pääsee sekasorto valloilleen."
Mistä hän oikein ilmestyi? Romano ajatteli ihmeissään.
"Vee, mutta en minä ole piraatti." Feliciano vastasi päätään kallistaen ranskalaiselle, suu mutrussa. "Olen täällä veljeni takia -"
"Et silti saa helpotusta askareista." Francis jatkoi ankaraan sävyyn ja heristi etusormeaan Felicianon nenän edessä. "Muuten muut alkavat kapinoida, kun eivät itse päässeet yhtä helpolla. Joten suu suppuun, ennen kuin määrään sinulle ylitöitä."
Felicianon hartiat lysähtivät pettyneeseen olemukseen, mutta italialainen nyökkäsi alistuneen vaisusti.
"Muuten, Romano." Francis aloitti sitten ja vilkaisi vanhempaa italialaista olkansa yli. "Sinullahan on myöhemmin tänään harjoitussessio Antonion kanssa, eikö niin?"
"Joo..." Romano vastasi hiukan varautuneena, silmäillen ranskalaista epäluuloisesti.
"Antoniolla on vähän kipeä olo, mutta hän yrittää jaksaa harjoituksenne." Francis vastasi ja virnisti sitten irstaasti. "Jos hän ei pysty ohjaamaan sinua, toimin taas sijaisenasi."
"No sen espanjalaispaskiaisen olisi sitten syytä skarpata." Romano tuhahti vastaukseksi nenäänsä nyrpistäen. "En kyllä varmana harjoittele kanssasi enää ikinä, pahus soikoon..."
Francis naurahti ja marssi sitten italialaisten ohitse laivan keulan suuntaan. Gilbert seisoskeli siellä, näyttäen olevan syvästi omissa ajatuksissaan. Romano oli pannut merkille miten paljon vaisummaksi albiinomies oli muuttunut Ludwigin jouduttua mukaan laivalle. Saksalaisten välillä oli kai tapahtunut jotain todella pahaa. Olihan Romano muiden mukana kuullut kaksikon riitelyn silloin, kun Ludwig oli meinannut saada luodin päähänsä, mutta silti... hänen oli vaikea kuvitella Gilbertin ja Ludwigin välien menneen poikki pelkkien pikkukinojen takia. Tai siis, hän yritti miettiä mitä olisi vaadittu, että häneltä ja Felicianolta olisi mennyt välit lopullisesti poikki. Sen pitäisi olla jotain valtavan kamalaa. Saksalaisten kaapeista täytyi siis löytyä paljon lisää luurankoja.
Romano jatkoi omia askareitaan Felicianon alkaessa luututa hänen lähistöllään laivan kantta hirveällä vimmalla. Romanon oli pakko myöntää olevansa vähän vaikuttunut pikkuveljensä ahkeroinnista. Tunnit kuluivat ja aurinko porotti paahtavasti, mutta Feliciano ei antanut periksi, vaan jatkoi huhkimista. Romano oli itse valmis omissa askareissaan niiden parin tunnin jälkeen. Hän jäi pitämään Felicianolle seuraa, vaikka nuorempi italialainen tuntui hiukan paheksuvan sitä, kun Romano ei auttanut tätä. Vanhempi italialainen istuskeli varjossa ja joi keittiöstä pihistämäänsä mehua. Se virkisti ihmeellisesti helteisessä ilmassa. Lopulta Feliciano oli valmis ja pudottautui kannelle istumaan läpeensä uupuneena. Aurinko oli jo pikkuhiljaa laskeutumassa horisonttia päin, mutta vielä kestäisi jonkin aikaa kunnon auringonlaskuun.
"Tässä." Romano sanoi ja ojensi mehulasillista Felicianolle, joka tarttui siihen kiitollisena. "Jäihän sinulle vähän ylimääräistä aikaa sen machoperunan näkemiseen."
"Niin kai..." Feliciano vastasi, juoden samalla ahnaasti virkistävää mehua. "Tahtoisitko tulla mukaan? Voisit tulla pitämään Ludwigille seuraa kanssani."
"Pah, ei kiinnosta." Romano tuhahti ivallisesti ja pyöräytti silmiään. "Eikä minulla sitä paitsi olisi edes aikaa, kun on ne rajoituksetkin... Kuule, sinä et ehkä pidä itseäsi merirosvona, mutta minä ainakin olen nykyään pesunkestävä piraatti. En voi sietää vartijoita, he ovat vihollisiani."
"No niin..." Feliciano vastasi ja näytti vähän surumieliseltä. "Mutta he tekevät vain työtään..."
"Kuten minäkin, Feli." Romano keskeytti ja huokaisi hiljaa. "Ilman sinua se vartija olisi jo kuollut. Sen kun juttelet hänelle, mutta älä pakota minua siihen. Ja jos totta puhutaan, mieluummin minäkin pitäisin sinut erossa siitä tyypistä."
"V- vee..." Feliciano äännähti, mutta pudisteli sitten päätään ja pakotti kasvoilleen lempeän hymyn. "Hyvä on. Minä menen nyt... nähdään illalla nukkumatiloissa."
Romano nosti letkeästi kätenä merkiksi veljelleen siitä, että oli kuunnellut. Feliciano kirmasi sen jälkeen tyrmien suuntaan. Romano ei tosiaankaan pitänyt ajatuksesta, että Feliciano oli ystävystymässä sen saksalaisvartijan kanssa. Taisi oikeastaan olla jo ystävystynyt. Asialle pitäisi tehdä jotain. Romano ei vain tiennyt vielä mitä, eikä jaksanut ajatellakaan koko asiaa. Tilanteessa velloi selkeät riidan ainekset.
Pitäisi varmaan suunnata niihin harjoituksiin... Romano ajatteli lopulta vilkaistessaan laskevaa aurinkoa. Sovittu aika alkoi olla käsillä. Toivottavasti Antonio olisi harjoittelukunnossa, hän tekisi takuuvarmasti u-käännöksen, jos Francis toimisi hänen ohjaajanaan. Se oli selvä juttu se.
Romano suuntasi yläkannelle johtaviin portaisiin ja kiipesi ne tottuneen rivakasti. Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo saapui tasanteelle. Tänään oli epätavallisen tyyni ilma, joten merituuli ei puhaltanut tapansa mukaisesti italialaisen kasvoja vasten. Romano alkoi vilkuilla ympärilleen. Francista ei näkynyt missään, se oli hyvä merkki. Ja pian Romano huomasikin Antonion. Espanjalainen seisoi laivan ruorin äärellä, eikä ollut kai vielä huomannut häntä. Romano oli astumassa eteenpäin Antonion suuntaan, kun näki yllättäen miehen suun liikkuvan. Aluksi Romano luuli espanjalaisen puhuvan jotain, mutta tajusi pian sen jälkeen miehen hyräilevän itsekseen. Antonio lauloi jotain surumielisen kuuloista laulua. Romano pysähtyi vaistomaisesti kuuntelemaan.
"Jou-hou, jou-hou, tää piraatin elämää on.
Mä ryöstän, ryövään, tuhoan
ja vihollisille uhoan.
On koti mulla laineilla
en maalle enää kaihoa.
Jou-hou, jou-hou, tää piraatin elämää on." Antonio lauloi karhealla äänellään, saaden jotenkin nivutettua satoja tunteita yhteen pieneen ja yksinkertaiseen lauluun. Romano jäi uteliaana kuuntelemaan lisää, outo tunne mahansa pohjalla.
"On kultaa, rahaa, mainetta
ja puhekin täyttä valhetta.
Rommi virtaa suonissain
ja rehti elämä muistona vain.
Jou-hou, jou-hou, tää piraatin elämää on."
Strano..? Romano mietti oudon tunteen käydessä äkkiä vahvemmaksi ja nosti kätensä rinnalleen. Aivan kuin... aivan kuin tuntisin tämän laulun...
Ja pian Romanon sydäntä kouraisi äkillisesti ja voimakkaasti, aivan kuin syvän liikutuksen takia. Jokin laulussa herätti hänessä voimakkaita tunteita, niin monta ettei hän kyennyt nimeämään yhtä tiettyä. Se salpasi hänen hengityksensä. Romano ei osannut sanoa, oliko hän surullinen vai onnellinen. Laulu tuntui sietämättömän nostalgiselta.
"On kohtaloista surullisin
kohdata piraatti, mut kuitenkin
kuule kun kerro sulle tän:
voit hänestä saada ystävän.
Jou-hou, jou-hou, tää piraatin elämää on."
Romano tunsi jalkojensa alkavan liikkua kuin itsestään eteenpäin, kohti Antoniota. Ei tämä ole mahdollista... Missä olisin muka kuullut tuon laulun ennen? En ainakaan luostarissa... ei, olen varma, etten ole koskaan ennen kuullut tuota laulua missään.
Antonio huomasi silmäkulmastaan lähestyvän Romanon ja käänsi katseensa hitaasti italialaisen puoleen. Romano tuijotti silmää räpäyttämättä espanjalaista, joka tuntui ymmärtävän italialaisen palavan halun kuulla lisää. Antonio avasi suunsa vielä kerran ja lauloi.
"On lempi unelma kaukainen kai
tän piraatin elämä kirouksen sai.
Voi tunnetta tätä, huumaa julmaa
meren suolaama sydän, se rinnassain huutaa.
Jou-hou, jou-hou, tää piraatin elämää on."
Hiljaisuus laskeutui kannelle Antonion päättäessä laulun. Romano puristi vapisten kätensä nyrkkiin ja laski katseensa varpaisiinsa. Mitä tämä oikein oli...? Miksi tuo laulu vaikutti häneen noin?
"Romano?" Antonio aloitti kysyvällä äänellä, ääni tavallista karheampana rasituksen jäljiltä. "Oletko kunnossa? Näytät vähän kalpealta."
"Mikä tuo laulu on?" Romano kysyi lähes keskeyttäen Antonion, ehkä hiukan turhan epätoivoisen kuuloisena.
"Meren suolaama sydän." Antonio vastasi tyynesti, näyttäen silti edelleen vähän huolestuneelta. "Se on aika yleinen merirosvolaulu. Miten niin?"
Minä... ei mitään. Ihmettelin vain..." Romano mumisi ja pakottautui rentouttamaan kehonsa. Hän oli kai kuullut laulun ohimennen kotikylänsä satamassa tai jotain. Niin sen oli pakko olla... Ei tässä muuten ollut järkeä.
Romano huomasi Antonion tuijottavan häntä yhä huolestuneena ja pudisteli päätään. Hän ei halunnut ottaa asiaa puheeksi, Antonio vain nauraisi hänelle.
"Eikö sinun pitänyt olla kipeä?" Romano kysyi, yrittäen ohjata kapteeninsa ajatuksia toisaalle. "Vaikka en kyllä tahtoisi yhtään harjoitella Francisen kanssa, älä käsitä väärin."
"Heh, olenhan minä vähän paremminkin voinut, mutta en halunnut jäädä sänkyyn makoilemaan." Antonio vastasi ja heilutteli vähättelevästi kättään ilmassa. "Se on niin kamalan tylsää yksin. Sitä paitsi halusin nähdä suloisen pikku tomaattini."
"Pah." Romano tuhahti, mutta ei pystynyt kokonaan kätkemään huolestunutta ilmettään. "...sinulla on kuumetta."
Antonio hätkähti vähän, varmaan yllättyneenä siitä miten tarkkanäköinen Romano oli. Espanjalaisen posket punoittivat ja tämän otsalla sekä kaulalla helmeili pieniä hikipisaroita. Romanon teki myös pahaa kuunnella vanhemman miehen rahisevaa hengitystä, joka oli käynyt yhä raskaammaksi laulun jälkeen. Ajatus taisteluharjoittelusta ei tuntunut juuri nyt kovin hyvältä idealta.
"Olen kunnossa, tämä on vain pientä nuhaa." Antonio aloitti muka pirteällä äänellä jonka läpi Romano heti kuuli. "Murehdit ihan turhaan... vaikka täytyy kyllä sanoa, että on mukavaa huomata sinun ajattelevan minua."
"Ihan sama." Romano vastasi ja nosti kätensä nenä pystyssä puuskaan. "Voit syyttää sitten vain itseäsi jos tuuperrut liiasta rasituksesta, senkin idiootti."
"Saisit siistiä tuota kielenkäyttöäsi vähän." Antonio vastasi naurahtaen ja veti miekkansa esiin, asettuen sitten taisteluvalmiuteen. "Vaikkakin minä tekisin sen mielelläni puolestasi..."
Romano pyöräytti näyttävästi silmiään ja esitti yökkivänsä. Hän ei halunnut tietää mitä ajatuksia Antonion päässä oikein liikkui. Niistä mielikuvista saisi varmasti jonkinasteisia traumoja. Antonion näyttäessä hiukan harmistuneelta Romanon reaktion takia, italialainen huokaisi ja tarttui omaan miekkaansa. Hän ei ollut vielä kertaakaan onnistunut peittoamaan Antoniota, mutta tällä kertaa hän kyllä näyttäisi espanjalaispaskiaiselle. Romano ei halunnut saada kapteeninsa flunssabakteereja, joten voittaminen olisi tällä kertaa erityisen tärkeää.
Ja silloin Romano sai mahtavan kuningasidean.
"Aloittakaamme." Antonio totesi hymyillen ja kumarsi kaksintaistelun alkamisen merkiksi. Sitten espanjalainen syöksyi eteenpäin, voitontahto silmissään roihuten. Romano ei ollut enää avuton keltanokka kuten ensimmäisten tuntien aikaan ja väisti iskun suht kevyesti. Antonio äännähti tyytyväisenä ja jatkoi hyökkäystään armottomasti. Romano torjui taidokkaasti kapteeninsa miekaniskut, eikä horjunut kuin vähän muutamasta erityisen vahvasta lyönnistä. Se ei vaikuttanut kuitenkaan kohtalokkaasti Romanon muuhun suoritukseen. Hänen aistinsa ja reaktiokykynsä olivat jo niin kehittyneet.
Antonion siekailemattoman hyökkäystulvan jälkeen Romano päätti, että nyt oli hänen vuoronsa iskeä. Hän ponnisti jaloillaan itselleen vauhtia ja syöksyi miekallaan eteenpäin. Antonio väisti iskun, mutta aika viimetingassa. Romano oli turhautumisestaan huolimatta hiukan ylpeä itsestään. Hän oli melkein saanut espanjalaispaskiaisen nujerrettua. Antonio hypähti kauemmas haukkoakseen henkeään. Vanhempi mies ei sanonut mitään, mutta Romano näki kyllä kuinka hankalaa harjoittelu tälle oli. Tilanne olisi saatava loppumaan pian, mutta Romano tiesi ettei Antonion ylpeys ikinä antaisi periksi luovuttaa.
On siis suunnitelman aika! Romano ajatteli ja taiteili kasvoilleen ylimielisen ilmeen.
"Onpa surkea esitys." hän tuhahti ja heilutteli tylsistyneenä miekkaansa. "Huomaa kyllä ettet ole parhaassa iskussasi. Voisin saman tien mennä harjoittelemaan Chellin kanssa ja siinäkin olisi enemmän haastetta."
Antonion kasvoille levisi turhautuneen harmistunut ilme. Romano hekotteli henkisesti itsekseen. Alku ainakin vaikutti lupaavalta...
"Yritän päästää sinut vähän helpommalla..." Antonio aloitti, mutta Romano keskeytti tämän naurahtamalla pilkallisesti.
"Älä selitä. Haaskaat aikaani, pahus soikoon." italialainen jatkoi ja oli haukottelevinaan. "Tämä on naurettavaa. En ole aikoihin nähnyt yhtä huonotasoista taistelua. Ja sinä kutsut itseäsi mieheksi."
Romano tiesi sen olevan viimeinen pisara. Espanjalaisten miesten machous ei kestänyt sitä, että heidän miehisyytensä kyseenalaistettiin, italialaisena Romano tiesi sen hyvin. Antonio murahti ja syöksyi eteenpäin kuin raivostunut härkä (Romano naurahti itsekseen osuvalle vertauskuvalle). Antonio kohotti miekkaa pitelevän kätensä ja alkoi hutkia Romanoa armottoman kovilla iskuilla. Espanjalainen ei hillinnyt enää voimiaan ja Romanolla oli täysi työ suojella itseään raivoisilta miekaniskuilta. Hän saisi olla varovainen tai satuttaisi oikeasti itsensä.
"Kutsutko – sinä – tätä – huonoksi – taisteluksi?" Antonio mylvi jokaisen iskunsa välillä, lyöntien voiman vain kasvaessa toisensa jälkeen. "Ja vieläkö sinulla on aihetta kyseenalaistaa sitä kuinka mies olen?"
Bingo! Romano ajatteli pysäyttäessään Antonion viimeisimmän iskun vain hädin tuskin ajoissa. Hänen kätensä tärisivät jatkuvat rasituksen alla, mutta enää ei tarvinnut jaksaa enempää. Antonio kohotti molemmat kätensä uuteen iskuun ja tällä kertaa Romano jätti itsensä suojelun vain puolitiehen. Antonion miekan terä iskeytyi rajusti hänen omaan miekkaansa ja Romano lensi iskun voimasta selälleen kannelle. Italialainen oli torjunut iskun, mutta piti silti huolen siitä, että se oli näyttänyt kivuliaalta. Hän ei noussut kannelta pystyyn, vaan pudotti miekanotteestaan ja kietoi kätensä ympärilleen. Sitten hän alkoi huutaa tuskasta.
"R- Romano?" Antonio kysyi kauhistuneena, heräten raivostumisestaan. "Voi ei, Romano! Oletko kunnossa? En kai... en kai vain satuttanut sinua? Puhu minulle, kiltti!"
"Aaargh!" Romano huusi ja vilkaisi vaivihkaa sivusilmällään Antoniota. "Sattuu -!"
"Voi ei..." Antonio henkäisi ja juoksi italialaisensa luokse. Romano tarkkaili tilannetta valppaana kuin haukka. Enää muutama askel... kaksi... yksi...
Heti kun Antonio pääse Romanon vierelle, liikahti italialainen silmänräpäystä nopeammin. Hän tarttui miekkaansa ja potkaisi Antoniota mahaan. Espanjalainen äännähti ilmojen poistuessa tämän keuhkoista ja hoiperteli pari askelta taaksepäin. Romano kompuroi jaloilleen ja syöksyi epäröimättä Antoniota päin. Nyt oli vanhemman miehen vuoro kaatua pitkin pituuttaan maahan. Romano polvistui kapteeninsa vierelle ja laski miekkansa terän tämän kurkun eteen. Hän oli voittanut.
"Sainpas!" Romano huudahti voitonriemuisena, huohottaen yllätysiskunsa jäljiltä. "Siitäs sait, minä voitin! Minä! JES!"
Antonio räpytteli typertyneenä silmiään. Tämä ei näyttänyt vielä ollenkaan tajuavan mitä oli juuri tapahtunut.
"Sinä bluffasit." Antonio lopulta totesi ihmeen tyynellä äänellä ja kohottautui istumaan, hieraisten samalla niskaansa.
"Niin tein!" Romano vastasi ja virnisti ilkkuen kapteeninsa edessä. "Ja sinä lankesit niin helposti, ha haa!"
"Näköjään..." Antonio vastasi, edelleenkin pihalla tapahtuneesta. "Mutta aika härski huijaus tuo. Olin oikeasti huolissani sinusta."
"No ei kai se olisi muuten toiminutkaan!" Romano tuhahti takaisin ja ojensi sitten kätensä espanjalaiselle vetääkseen tämän takaisin jaloilleen. "Mutta minä voitin."
"Juu juu, niin voitit." Antonio sanoi ja hymyili vähän itsekseen ennen kuin tarttui Romanon tarjoamaan käteen. "Ei sitä oikeassa tappelussa vastustaja aina pelaakaan reilusti. En silti voi uskoa, että itse lankesin noin alkukantaiseen hämäykseen..."
Romano suorastaan hehkui ylpeyttä ympärilleen. Hän oli vihdoinkin peitonnut Antonion. Toista kertaa ei välttämättä enää tulisi, sillä Romano ei uskonut espanjalaisen lankeavan enää uudestaan samaan temppuun. Siksi hän halusi nyt nauttia tästä hetkestä täysin rinnoin.
"No, sinä siis voitit." Antonio totesi ja hymyili lämpimästi italialaiselleen. "Mitä tahdot palkinnoksi?"
Ai niin... Romano ajatteli itsekseen. Hän oli jatkuvan häviämisputken jälkeen unohtanut, että voitosta seurasi palkintokin.
"Voit pyytää ihan mitä vain..." Antonio johdatteli ja siveli kädellään viettelevästi italialaisen käsivartta. "Yhden käskyn ajan sanasi on lakini..."
Ei yhtään johdattelevaa... Romano ajatteli toista kulmaansa kohottaen ja työnsi Antonion käden pois. Yksi toivomus, joka sai olla ihan mitä vain? Hänen olisi valittava viisaasti.
"Hmm..." Romano pohdiskeli ääneen hiukan turhautuneena. "En tiedä... Taidan säästää toiveen myöhemmälle."
"Jaa." Antonio vastasi pettyneenä. "Hyvä on sitten."
"Sinun on luvattava, että sitten varmasti toteutat toiveeni." Romano komensi, vilkuillen epäluuloisesti kevytmielistä espanjalaista. "Oli tilanne mikä hyvänsä, vaikka olisitkin eri mieltä kanssani tai vaikka et yhtään tahtoisi toteuttaa toivettani. Teet sen silti, okei?"
"Tietysti." Antonio vastasi, näyttäen aidosti vilpittömältä, mutta se ei riittänyt Romanolle.
"Vanno se minulle." italialainen käski.
Antonio huokaisi.
"Vannon meren kautta."
"Hyvä."
Romano ei tiennyt miksi oli niin tosissaan yhden leikkisän toiveen takia. Toisaalta hän oli piraatti, joten toiveelle saattaisi tulla myöhemmin elintärkeää käyttöä. Vaikkakin italialainen toivoi hartaasti, ettei sellaista tilannetta tulisi koskaan eteen. Oli silti viisasta pelata varman päälle.
"Ja nyt menet lepäämään, pahus soikoon!" Romano kivahti ja osoitti sormellaan kapteeninsa hyttiä. "Olet rasittanut itseäsi tarpeeksi, senkin idiootti! Kuka meidät navigoi meren yli jos sinä kuukahdat?"
"Hyvä on, hyvä on..." Antonio vastasi naurahtaen, nostaen rauhoittelevasti kätensä eteensä. "Minä menen... kiitos kun huolehdit minusta, pikku tomaattini. Se on tosi suloista."
"En ole tulossa nukkumaan kanssasi." Romano totesi, tietäen hyvin mitä espanjalaispaskiainen ajoi takaa.
"Antaisit minun edes viimeistellä lauseeni ennen kuin torjut minut." Antonio jupisi pettyneenä itsekseen ja alkoi kävellä hyttiään kohti. "Vielä minä sinut viettelen..."
"Unissasi!" Romano kivahti takaisin ja pudisteli päätään.
Ehkä sille toiveelle tulisikin käyttöä piakoin.
Deve essere continuata...
Käännökset Italialaisille sanoille:
Fratello: Veli
Strano: Outo(a)
Deve essere continuata: Jatkuu
Muuta mukavaa:
Tuntuu, että tämän luvun kanssa meni ikuisuus xP Pimenevät illat vie multa hirveesti voimia, mutta yritän parhaani jatkaa kirjoittamista. Kyllä tämä loppuun asti menee, älkää huoliko :)
...
Colorful Black: Mullekin kelpais tukiopetus Antoniolta :D Anteeksi, että jouduit tarkastelemaan varmaan satoja kertoja jatkoa, mutta tässä se viimein on :)
saichin: Ludwigin saapuminen tarinaan oli alusta asti suunniteltu juttu :)
Tekopupu: Mikä sattuma toi nimijuttu :D hauskaa :)
UtaChan: Olen pahis, siksi cliffhanger :D
Annikyuu: Ehkä paritan, ehkä en (mitä mä selitän, ainahan mä paritan) :D Noh, kattoo miten juoni etenee...
SuperYui: Peitto on ultimate-suoja :D Jee, kiitos kun luet tarinaani! ^_^