Nuori prinssi ja tämän palvelija olivat molemmat myhäilevän vaitonaisia alkuyöstä, kun Merlin avusti tapansa mukaan Arthuria iltatoimissa. Oli ollut rankka päivä, mutta he olivat molemmat elossa, ja elämä näytti jatkuvan tavalliseen tapaansa. Ainakin melkein. Arthur oli viimein tunnustanut rakkautensa Guineverelle ääneen, ja tunsi toivoa tulevasta. Merlin oli myös toiveikas, katkeran suloisella tavalla. Hän halusi hoitaa tehtävänsä nopeasti, jotta ehtisi vielä viettämään iltaa Serenan seurassa. Surullinen hän oli siitä, ettei tiennyt, kauanko heillä oli vielä yhteistä aikaa jäljellä.
"Olen pettynyt, Merlin," Arthur lausui, palvelijansa pukiessa häntä yöpaitaan.
"Miksi?" Merlin ihmetteli, vilkaisten tuliko paita oikein päin toisen päälle.
"Et kertonut, että teidän suhteenne on jo niin vakavaa, sinun ja Serenan. Et myöskään kertonut, että hän on helkkarinmoinen taistelija," prinssi tokaisi kavuten vuoteeseensa. Häntä huvitti nuoren palvelijansa vaivautuminen, kun puhe kääntyi tyttöihin.
"Anna tulla nyt... Kerro, mitä hän oikein näkee sinussa. Onko sinulla jotain salaisuuksia, joista en tiedä mitään?" Arthur kiusoitteli Merliniä, tämän peitellessä herraansa täkin alle. Arthurista todella tuntui oudolle, että Serenan kaltainen tyttö olisi ollut kiinnostunut Merlinistä.
Merlin pudisti päätään suu mutrussa, ja oli onnekas, ettei Arthur tiennyt hänen suurinta salaisuuttaan.
"No, on minulla yksi erityinen kyky," Merlin lausui ja kävi vetämässä paksut verhot ikkunoihin. Arthur nousi uteliaana kyynärpäidensä varaan vuoteessaan ja tuijotti nuorta velhoa: "Mikä se on?"
Merlin astui tämän vuoteen viereen ja otti kynttilän yöpöydältä, sammuteltuaan huoneen muut tuikut ja pidettyään prinssiä jännityksessä aikansa.
"Olen... hyvä kokki. Tiedäthän, tie sydämeen käy vatsan kautta."
"Mitä? Se ei ole mikään erikoiskyky."
"Hyvää yötä, herrani," Merlin lausui ja oli jo matkalla kamarin ovelle kynttilän kanssa.
"Olen syönyt ruokiasi kolme vuotta. Ne eivät ole kovin ihmeellisiä. Mikä on salaisuutesi?"
"Käytän paljon mausteyrttejä," nuori velho totesi huvittuneena, ja avasi kamarin oven, ja oli puhaltamassa kynttilää sammuksiin.
"Merlin, kun olin sen lumouksen vaikutuksen alaisena... aivan kuin sinun silmissäsi olisi ollut jotain. Sinun silmäsi...?" Arthur lausui mietteliäänä vuoteestaan, ja sai Merlinin pysähtymään ovelle pala kurkussa. Nuori velho painoi oven varoen takaisin kiinni ja kääntyi herraansa päin kysyvästi, vain hymähtäen, mitä tämä tarkoitti. Oliko hän viimein jäänyt kiinni?
"Ovatko silmäsi olleet aina niin siniset? Olisin voinut vannoa, että silmäsi ovat olleet joskus ruskeat, tai harmaat, tai... Miksi helkkarissa minä puhun sinun silmistäsi?" Arthur tuskaili ääneen outoja ajatuksiaan, ja käski jo palvelijaansa painua ulos kamaristaan.
"Hyvää yötä, Arthur," Merlin toisti, painaen kamarin oven kiinni perässään ja huokaisi helpottuneena päästyään ulos.
Ennen kuin hän meni kotiin, Merlin tiesi että hänen oli puhuttava vangitun druidin kanssa. Hän hiippaili tyrmään vartioiden ohi, järjestäen näille muuta tekemistä. Nuorta velhoa vaivasi se, että druidi oli huomannut hänen käyttävän taikuutta, mutta ei ollut ilmiantanut häntä. Silti enemmän, häntä vaivasi druidin osallisuus Sanansaattajan vainoamisessa.
Kerturion oli pitkällään sellissään, yhä oman kahleensa vankina. Tämä huomasi nuoren velhon ja nousi istumaan lattialla. "Emrys," hän kuiskasi suoraan Merlinin mieleen.
"Olisihan minun pitänyt tietää. Sanansaattaja sanoi, että hän etsisi sinut," Kerturion lausui sitten ääneen.
"Olet druidi. Miksi teit tämän? Miksi kuljit Corwinin kaltaisen miehen matkassa?"
"Olin 11 vuotia, kun hän löysi minut ja lupasi koston perheeni puolesta. Uther on tappanut satoja kaltaisiamme, mutta sinä palvelet häntä."
"En palvele Utheria, vaan Arthuria. Kun koittaa hänen aikansa kuninkaana, uskon, että meidän kaltaisemme voivat viimein elää ilman pelkoa. Teen kaikkeni tuon tulevaisuuden eteen. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa," Merlin selitti hiljaa. Hän oli pahoillaan, että oli joutunut kavaltamaan druidin pelastaakseen Arthurin. Hän koki myötätuntoa tämän perheen kohtalon takia.
"Onko tuo se sanoma, jota Sanansaattaja tuli hakemaan sinulta?" druidi kysyi, ymmärtäen nyt Emryksen valinnan. Merlin nyökkäsi epävarmana, ja halusi tietää, miksi druidi oli halunnut vahingoittaa Serenaa.
"En halunnut vahingoittaa häntä. Näimme hänen ilmestyvän keskelle kivikehää kirkkaassa valossa, kuin tyhjästä. Kansani odotti häntä. He uskoivat Sanansaattajan tuovan vastauksia tuleviin asioihin," Kerturion lausui tuijottaen nuorta velhoa. Tyytyväinen hymy levisi hänen kasvoilleen kun hän jatkoi: "Corwin aikoi tappaa hänet, mutta hän päihitti miehen nostamatta sormeakaan. Ei hän käyttänyt taikuuttakaan. En edes usko, että hänellä on taikuuden kykyä, mutta jotain hänelle on. Tietoa tulevasta. En toivonut hänelle kuolemaa... Päästin hänet pakenemaan. Tein loitsun joka vaivutti kaikki Corwinin sotilaat uneen..."
Merlin katsoi druidia hetken vaiti. Sitten hänen silmissään kävi loitsun välähdys, ja Kerturion kahleet putosivat lattialle tämän yltä. Druidi nosti kysyvän katseensa nuoreen velhoon, joka kääntyi hänestä pois.
"Pakene. Jos tulet koskaan takaisin, jos koskaan asetut Arthuria vastaan, minä löydän sinut. Ja, silloin toivot, etten olisi vapauttanut sinua nyt," Merlinin ääni kaikui druidin pään sisällä. Nuori velho katosi sen jälkeen käytävän kulman taakse.
"Merlin, luulin jo menettäväni sinut, poikaseni," Gaius lausui rutistaen suojattiaan sylissään, kun tämä viimein tuli kotiin myöhään. Merlin totesi sen olleen tosi lähellä tällä kertaa halatessaan parantajaa väsyneenä. Gaius kehotti häntä käymään pöytään, johon oli kattanut hänelle illallisen.
"Gaius, jotakin tapahtui tänään. Menetin taikavoimani, mutta en tiedä miten. Sen takia en kyennyt tekemään mitään tarpeeksi ajoissa," Merlin selitti vakavana. Hän arveli ääneen, oliko parantajan tekemässä taikajuomassa ollut jotain vikaa. Gaius ihmetteli asiaa harmitellen, ja lupasi selvittää mistä se oli voinut johtua.
Merlin vilkaisi huolestuneena ympärilleen, ja kävi kurkkaamassa huoneeseensa etsien Serenaa. Tyttö ei ollut sielläkään. Vuoteen päällä oli viikattuna hänen käyttämänsä nahkahaarniska ja varusteet. Tytön omat vaatteet olivat kadonneet vaatekaapista.
"Gaius, missä hän on?" Merlin kysyi vakavana rynnäten parantajan kamarin puolelle huoneestaan.
"En ole varma. Hän sanoi, että hänen täytyi tehdä vielä jotakin," Gaius kertoi ja pyysi nuorta velhoa pöytään. Tämän täytyisi syödä jotain.
"Laskitko hänet menemään yksin?"
"Hänen kanssaan on mahdotonta keskustella, kun hän on päättänyt jotakin. Ja, sen jälkeen mitä näimme hänen tekevän tänään... En tiedä, kuinka olisin estänyt häntä lähtemästä," Gaius totesi. Hän vilkaisi suojattiaan kulmiensa alta mietteliäänä. Hän arvasi, että tyttö merkitsi nuorelle velholle paljon, mutta hänen täytyi silti varoittaa tätä.
"Olen kyllä kiitollinen hänelle siitä, mitä hän teki tänään... mutta, ehkä sinun ei ole viisasta edetä vakavampaan suhteeseen hänen kanssaan. Hänen kaltainen tyttö ei..." Gaius yritti selittää isällisesti, ja sai nuoren velhon puolustuskannalle, ja älähtämään ääneen, mitä parantaja oikein tarkoitti "hänen kaltaisellaan".
Gaius yritti parhaansa mukaan selittää, miksi ei pitänyt Serenaa sopivana suojatilleen. Hänestä tyttö oli Merliniä vanhempi, vaikka ei näyttänytkään siltä ulospäin. Ja, oli ilmeisesti kokeneempi, mitä tuli rakkausasioihin, kuten Gaius sen ilmaisi. Vanhan parantajan perustelut saivat Merlinin hermostumaan. Hänestä tuntui, että kaikki muut luulivat tietävänsä, mikä oli hänelle parhaaksi.
"Et voi sanoa minulle, mitä minun pitäisi tuntea häntä kohtaan. Et voi tietää, kuinka yksinäinen olen tämän niin sanotun kohtaloni kanssa. Tiedän, että elämäntehtäväni on huolehtia, että Arthurista tulee kuningas. Herään joka aamu palvelemaan häntä. Olen tehnyt niin joka aamu 3 vuotta. Ja, kiitos Utherin, hänellä on niin paljon vihollisia, etten voi ikinä tietää, kuka yrittää tuhota hänet tällä kertaa, ellei hän tee sitä itse... Olen taistellut hänen puolestaan peikkoja, salamurhaajia, juonittelevia kuninkaallisia ja vaikka mitä vastaan. Olen pelastanut hänen henkensä kymmeniä kertoja, mutta..." Merlin pauhasi ärtyneenä. Sitten hän hengähti, ja hänen äänensä melkein särkyi: "Mutta kukaan ei tiedä siitä mitään. Kukaan ei tunne minua, todellista minua... paitsi sinä ja äiti... ja Serena. Hän näki minut omana itsenäni heti ensihetkestä lähtien. Hän tietää kuka olen, ja hyväksyy minut tällaisena kuin olen... Hän ei ole pyytänyt minulta mitään, mutta on antanut minulle enemmän kuin olisin koskaan osannut ajatella."
Gaius toivoi, ettei tyttö ollut antanut hänen suojatilleen nyt kuitenkaan ihan kaikkea mahdollista. Hän yritti muistuttaa poikaa, että nämä olivat tunteneen vain muutaman päivän. Merlin oli varma, että he olivat tunteneet jo paljon kauemmin, aivan kuin he olisivat eläneet yhdessä edellisessä elämässä. Olihan tyttö kertonut Emryksen lähettäneen hänet tulevaisuudesta tänne. Jotenkin he vain tunsivat toisensa jo ennen kuin olivat tavanneetkaan.
"Hän pyysi Emryksen apua. Hän ei tunne sinua vielä kokonaan. Mihin hän muuten tarvitsi Emrystä?" Gaius huomautti sitten hetken hiljaisuuden jälkeen.
Sen ajatteleminen sai jälleen Merlinin surulliseksi. Hän istuutui Gaiuksen kattamaan pöytään omalle paikalleen, mutta ei ehtinyt koskea ruokaansa, kun linnan hälytyskellot kumahtivat soimaan. Merlin pomppasi seisomaan. Samassa parantajan kamarin ovelta kuului hiljainen koputus ja ovi avautui sir Leonin astuessa sisään. Hän piteli ovea Serenalle, joka tuli hänen perässään. Tyttö oli taas omissa vaatteissaan, ja näytti jälleen omalta itseltään. Hän hymyili Merlinille huomattuaan tämän viimein palanneen kotiin. Ritari tervehti parantajaa ja tämän suojattia, ja pahoitteli myöhäistä vierailuaan.
"Sir Leon? Mitä on tapahtunut? Miksi kellot soivat?" Gaius ihmetteli.
"Vanki on karannut. Se Corwinin palvelija... Ärsyttää sanoa, mutta emme olisi huomanneet hänen karanneen, ellei Serena olisi pyytänyt päästä tapaamaan häntä," sir Leon selitti ja vilkaisi tyttöä. Hän oli katsonut parhaaksi saattaa tyttö turvallisesti takaisin parantajan luo, kun karannut vanki oli vapaana.
"Toivottavasti saatte hänet kiinni," Gaius sanoi.
"Niin. Minun pitää mennä. Serena, toivottavasti annat anteeksi epäilyni, ja kaiken mitä tein. Ymmärrän nyt että olin hirvittävän väärässä. Merlin, pahoittelen kaikkea tänään tapahtunutta," kiharatukkainen ritari lausui.
"Uskon, että teit kaiken suojellaksesi Arthuria. Hän tulee tarvitsemaan kaltaisiasi ystäviä tulevaisuudessa. Saat anteeksi. Ja, kiitos sinulle vielä avustasi," Serena lausui ja ojensi kätensä sovinnon merkiksi. Sir Leon tarttui siihen, mutta nosti tämän käden ylemmäs ja painoi suudelman kämmenselkään vilkaisten tyttö silmiin.
Serena tuhahti hymyillen, mutta kiusaantuneena, ja vilkaisi epäileväistä Merliniä, joka näytti melkein mustasukkaiselle.
"Kiitos…? Sir Leon, tiedäthän, etten ole mikään lady?"
"Niin, puhetyylisi on jokseenkin ronski, mutta sinulla on hyvä ja myötätuntoinen sydän," ritari lausui ja
toivotti sitten kaikille hyvät yöt, ja lähti vielä selvittämään kadonneen vangin tilannetta.
Serena kääntyi nuorta velhoa päin, ja kiiruhti tämän luo antamaan pitkän halauksen. He olivat nyt viimein turvassa, vaikka koko päivä oli ollut yhtä painajaista. Merlin rutisti tyttöä sylissään, ja huomasi sitten vanhan parantajan kysyvän ilmeen heidän vierellään. Gaius rykäisi äänekkäästi, ja pian nuori pari istui vaivautuneena pöydän äärellä kuin jälki-istunnossa.
"Ovatko kaikki päiväsi tällaisia?" Serena kysyi, heidän istuessa jälleen kaksin Merlinin sängyllä. Gaius oli jo painunut nukkumaan Merlinin lopetellessa illallistaan. Heillä oli ollut yhteistä keskustelua päivän tapahtumista aiemmin. Sellaista, joka oli sopinut myös vanhan parantajan korville. Serena oli kertonut, kuinka oli saanut haarniskansa Guinevereltä, pyydettyään tältä apua. Hän oli pyytänyt tätä lisäksi etsimään keinon vapauttaa vangitut ritarit ja kertomaan näille totuuden Corwinista, jotta he voisivat auttaa lumottua Arthuria.
"Ei onneksi joka päivä. Joskus," Merlin huokasi. "Olisin epäonnistunut kaikessa, ellet olisi saapunut paikalle tänään."
"En usko tuota. Olisit kyllä keksinyt jotakin... Ilman taikuutta, olisit vaikka jyrsinyt Corwinin kädet irti pelkillä hampaillasi," Serena viisasteli ja laittoi kätensä velhon käteen.
Tuo mielikuva sai nuoren velhon viimein naurahtamaan väsyneenä. Hänen päässään risteili valtavasti kysymyksiä siitä, kuinka tyttö oli tullut takaisin lohikäärmeen luota, miksi tällä oli Arthurin miekka, ja mistä tämä oli oikeasti kotoisin. Hän halusi niin kovasti paljastaa tälle Emryksen todellisen henkilöllisyyden, mutta ei ollut varma tytön reaktiosta. Heiltä oli aamulla jäänyt kesken yhteisen tulevaisuuden pohtiminen, ja molempien salaisuuksien paljastaminen, mutta nyt nuorta velhoa painoi lohikäärmeen sanat. Hänen olisi lähetettävä tyttö takaisin tämän omaan aikaan.
"Kuule, kun tapasit sen Emryksen tänään..." Merlin aloitti epävarmana.
"Ai niin, Emrys. Ehkä minun ei pitäisi tavata häntä enää huomenna. Luulen, että hän on hullu, ja hän tekee myös minut hulluksi. Aina kun tapaamme, se päättyy hirvittävään riitaan, ja sitten hän tekee sen silmiään väläyttävän jutun. Ja, minä päädyn mitä oudoimpiin paikkoihin..." Serena selitti muka vakavana. Hän tiesi kyllä, kuka Emrys oikeasti oli, hän halusi vain vedättää toista hieman, koska ei voinut vastustaa kiusausta. Olihan se kuitenkin ollut Merlin, joka oli vedättänyt häntä koko ajan vanhana Emryksenä.
"Emryksestä vielä..." Merlin yritti väliin.
"Se velhojen välinen kilpailu... Luulen, että hän ottaa sen hieman liian vakavasti. Hän sanoi, että auttaisi minua, mutta uskon, että hän aikoo vain iskeä minua, koska tietää minun olevan kanssasi."
Merlin tuijotti tyttö hetken ja pudisti päätään vakuutellen, ettei vanha velho varmasti aikoisi sellaista.
"Tiesitkö, että hän ei laskenut minua vapauttamaan sinua ja Arthuria. Luulen, että hän on mustasukkainen. Olet ehkä oikeassa, että hän kokee sinut uhaksi koska olet niin nuori."
"Usko minua, Emrys ei todellakaan ole..."
"Tiedän, että hän on vanha, mutta hän todella osaa viedä jalat tytön alta. Ikähän tuo mukanaan charmikkuutta."
Merlin ei tiennyt, mitä olisi sanonut tuohon. Hän nousi vuoteelta ja otti muutaman askeleen edestakaisin: "Pidätkö häntä charmikkaana? Hän on niin vanha että voisi olla isoisäsi."
Serenan pokka oli pettää, mutta hän jatkoi vielä: "Niinpä... Olen aina pitänyt vanhemmista miehistä. Mutta, onko hän sinun isoisäsi? Teissä on jotakin yhdennäköisyyttä... Voisin vannoa, että hän varmasti näytti nuorena aivan sinulta."
Nuori velho lopetti hermostuneen kävelynsä ja pysähtyi katsomaan Serenaa, jolla oli vaikeuksia pidätellä nauruaan.
"Sinä tiedät?" hän lausui sitten ja palasi takaisin istumaan tämän viereen Serenan myönnettyä asia. Tytöllä oli nuoren velhon mielestä täysin omalaatuinen huumorintaju, jota hän piti välillä jopa outona, mutta hän naurahti sitten tämän keksimälle tarinalle.
"Lohikäärmekö sinulle kertoi?" Merlin kysyi epäileväisesti ja piti pienen välin tyttöön.
"Hän antoi melko selvän vihjeen, mutta minulta kesti hetki ennen kuin tajusin sen. Miten sinä oikein teit itsestäsi niin… vanhan?"
"Taikajuoman avulla. Serena, etkö sinä ole… Etkö ole raivoissasi minulle? Olit aika vihainen Emrykselle aamulla…"
"Niin, anteeksi se aamuinen. Olin todella raivoissani Emrykselle, ennen kuin käsitin, että se olit sinä. Nyt olen vain onnellinen, että olemme molemmat vielä hengissä."
"En olisi saanut jättää sinua yksin… Kun näin mitä Corwin oli tehnyt sinulle, minä… Olen niin pahoillani, etten ollut siellä suojelemassa sinua. Menetin taikavoimani, enkä päässyt luoksesi aiemmin…" nuori velho kuiskasi murtuneena ja puristi tytön kättä.
Serena painoi velhon käden syliinsä sydäntään vasten ja silitti tämän kasvoja hellästi.
"Suojelithan sinä minua, koko ajan. Sinulla on hyviä ystäviä, jotka kaikki auttoivat minua. Ja, sinä pelastit henkeni… Se sinun partasi muuten kutittaa hirmuisesti," tyttö lausui hiljaa, eikä voinut olla viisastelematta viimeisellä lauseellaan. Merlin pudisti päätään ja halasi tyttöä pitkään aivan hiljaa.
Serena polvistui vuoteen viereen ja poimi sen alle piilottamansa mahtimiekan, ja antoi sen nuorelle velholle kertoen, kuinka lohikäärme oli opastanut häntä löytämään miekan ja tuonut sitten takaisin Camelotiin auttamaan velhoa. Hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis kertomaan hänen ja Arthurin välisestä yhteydestä liittyen miekkaan.
"Tiedät nyt, että tulen tulevaisuudesta. Aioin kertoa sinulle siitä tänään aamulla. Minun olisi pitänyt kertoa se heti sinulle, mutta arvelin, ettet uskoisi minua. Olen etsinyt Emrystä, siis sinua, vaikka olit edessäni koko ajan... Teit niin paljon minun takiani. Kiitos. Sinä todella olet melkoinen velho, Merlin," Serena kuiskasi istuen takaisin tämän viereen.
"Anteeksi, etten voinut kertoa sinulle aiemmin totuutta Emryksestä. Halusin kyllä, mutta kun sanoit minun lähettäneen sinut tänne... Minulla ei ole sellaisia kykyjä. En tiedä pystynkö lähettämään sinua takaisin kotiisi. Ja, vaikka pystyisinkin, en haluaisi tehdä sitä. En halua, että lähdet, mutta et voi jäädä tähän aikaan. Täällä ollessasi, pelkään koko ajan, että olet vaarassa. Haluan pitää sinut turvassa," Merlin lausui hiljaa. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään hänen painaessa päänsä tytön hartialle. Serena puristi häntä lujasti sylissään, ja itki hetken hänen kanssaan.
"En minäkään halua lähteä luotasi pois. Olen rakastunut sinuun. Luulin, etten ikinä enää rakastaisi ketään, mutta sitten tapasin sinut," Serena selitti, ja suuteli nuoren velhon kyyneleet pois.
Molempien salaisuudet olivat viimein paljastuneet toisilleen. Serena paljasti oman elämäntarinansa. Hän kertoi kuinka oli menettänyt poikaystävänsä vuosia sitten, ja kuinka oli ollut kuolla itsekin paikassa, jota lohikäärme oli kutsunut Avalon-järveksi. Hän kertoi että se oli ollut Merlin, joka hänet oli silloin pelastanut, ja antanut syyn jatkaa elämää.
"Sanoit, että minulla on lohikäärmeen sisua. Sanoit, että selviäisin kyllä... Sen takia otin tämän tatuoinnin, jotta muistaisin sinut, vaikka en edes silloin tuntenut sinua," Serena sanoi.
He makasivat lähekkäin velhon kapealla vuoteella pitäen toisistaan kiinni. Merlin jakoi muistonsa omasta ensirakkaudestaan, tytöstä nimeltä Freya, jonka hän oli menettänyt Arthurin käden kautta kaksi vuotta sitten. Hän oli pelännyt, että sama tapahtuisi Serenalle, ja siksi hän oli yrittänyt tehdä kaikkensa tämän puolesta. Sitten he käsittivät että olivat molemmat menettäneet ensirakkautensa samassa paikassa, saman järven rannalla, mutta niin eri aikaan. Oli vielä niin paljon kerrottavaa, mutta oli jo myöhäinen yö. He päättivät yhteistuumin, että viettäisivät vielä muutaman päivän yhdessä, ennen kuin kysyisivät lohikäärmeeltä apua siihen, kuinka Serena voisi palata kotiinsa. He nukahtivat yhdessä, kiinni toisissaan toivoen, ettei tarvitsisi irrottaa otettaan koskaan.
Oli asioita, jotka vain oli tehtävä, Merlin ajatteli tarttuen ikkunaverhoihin hämärässä prinssin kamarissa aamulla. Hän oli herännyt aiemmin aamulla Serenan viereltä, ja se oli tuntunut hyvälle. Niin sen pitäisi ollakin, joka aamu. Gaius oli ollut yllättynyt huomatessaan heidän nukkuneen samassa vuoteessa. Merlin oli hyvillään, ettei tämä ollut tullut herättämään heitä edellisenä aamuna. Silloin tämä olisi vasta yllättynytkin, nuori velho ajatteli hymyillen, ja vetäisi sitten verhot suurien ikkunoiden edestä. Aamuauringon valo tulvi huoneeseen, ja unelias prinssi murisi jotakin peittonsa alta.
"Tiedät, mitä sanotaan aikaisesta linnusta... Huomenta, herrani," Merlin lausui, ja kiskoi sitten prinssin peittoa pois.
"En halua ajatella matoja aamulla, Merlin," Arthur murahti nousten istumaan vuoteellaan. Hän haukotteli ja vaihto yöpaitansa palvelijansa tuomaan punaiseen paitaan. Nopean pukeutumisen jälkeen, hän istuutui Merlinin tuomalle aamiaiselle pöytään.
"Mitä? Ei pannukakkuja tänään?" prinssi lausui ja vilkaisi palvelijaansa huomattuaan normaalin aamupalalautasen. Merlin pudisti päätään hymyillen ja muisteli vielä eilistä aamua. "Ei tänään."
"No, miten haarniskani jaksaa? Käytithän sitä sepällä?" prinssi kysyi ja pisteli aamiaistaan.
Merlin käsitti unohtaneensa tehdä kaikki askareensa viime päiviltä. Tosin, olihan viime päivinä ollut paljon muutakin tekemistä, kuten prinssin ja koko valtakunnan pelastaminen. Ja Serena.
"Missä välissä? Olin hieman kiinni eilen, jos muistat. Käytän sitä tänään sepällä," Merlin sanoi. Askareet näyttivät kasaantuvan mahdottomasti, jos joku päivä jäi välistä.
"Miksi kellot soivat vielä yöllä?" Arthur ihmetteli. Hän oli nähnyt yöllä vartijan käytävällä, joka oli kertonut kyseen olevan pikkuasiasta, jolla eivät halunneet häiritä prinssiä.
"Kuulin, että se vanki oli karannut. Corwinin palvelija," Merlin lausui, ja kaatoi lisää vettä prinssin juomamaljaan.
Arthur pureksi ruokaansa hitaasi miettien, kun Merlin kertoi, etteivät vanginvartijat olleet huomanneet vangin pakoa ennen kuin Serena oli toivonut pääsevänsä tätä tapaamaan.
"Missä Serena on nyt?" Arthur kysyi epäillen.
"Gaiuksen luona. Miksi? Et kai vaan luule, että hänellä olisi jotain tekemistä sen kanssa?"
Prinssi pomppasi ylös tuolistaan ja kysyi palvelijaltaan vakavana: "Kuinka nopeasti pääsette pois Camelotista?"
Kuollut kana retkotti pöydällä, ja näytti tuijottavan Serenaa pää kallellaan kun kysyen "miksi?". Serena tuijotti sitä takaisin ja tökkäsi sitä veitsellä epäilevästi. Hänen täytyisi kyniä se, ja valmistaa ruuaksi. Se oli jotain, mitä hän ei ollut koskaan tehnyt aiemmin. Hän oli yksin parantajan kamarissa, Gaiuksen lähdettyä kuulemiseen kuninkaan luo. Hän oli jättänyt tytölle tehtäväksi päivällisen valmistamisen, kun tämä kerran näytti jäävän heille vielä joksikin aikaa.
Guinevere oli pistäytynyt pikaisesti aamulla, ja tuonut Serenalle takaisin tämän mekon, jonka oli ommellut kasaan. He olivat jakaneet molemminpuoliset kiitokset edellisen illan tapahtumista, ja Gwen oli paljastanut, että ehkä hänellä ja hänen rakkaallaan saattoi vielä olla toivoa joskus tulevaisuudessa. Se oli saanut Serenan hymyilemään, sillä hän tiesi kyllä jo että niin tulisi käymään.
"Aargh… Miten muka kynin sinusta joka ikisen sulan käsin?" Serena lausui epätoivoisena kanalle. Hän oli iloinen sentään siitä, että Gaius oli tuonut jo valmiiksi tapetun kanan, ettei hänen tarvinnut tehdä sitäkin itse. Tyttö rohkaisi mielensä ja oli nyppäisemässä ensimmäistä höyhentä. Samassa oveen koputettiin. Kiharatukkainen ritari astui sisään ja jäi avonaisen oven eteen tervehtien tyttöä.
"Sir Leon? Sankarini, et sattuisi tietämään mitään kanan valmistuksesta ruuaksi?" Serena kysyi nousten pöydästä ja käveli tämän luo.
"En, en tiedä... Olen todella pahoillani..." ritari lausui hiljaa ja vilkaisi Serenaa.
Tyttö huomasi, että tätä vaivasi jokin muu kuin huonon kokkaustaidon myöntäminen.
"Mikä on vialla? Onko jotain tapahtunut? Ovatko Arthur ja Merlin kunnossa?"
"He ovat kyllä kunnossa. On kyse sinusta. Kuningas haluaa kuulla sinua vangin karkaamiseen liittyen."
"Tuo kuulostaa vakavalle? Nytkö?"
"Se on vakavaa. En haluaisi tehdä tätä enää sinulle. En sanonut mitään kenellekään. Tyrmän vartijat näkivät sinut siellä eilen illalla. Kuningas ei tarvitse sen enempää epäilläkseen sinulla olevan osaa vangin pakenemiseen," ritari selitti ja vakuutti pahoillaan.
Serena vilkaisi ympärilleen nielaisten. Näytti siltä, että aina tuli jotakin, joka sai hänet pulaan tässä ajassa. Hän oli ollut jo kolme kertaa kuninkaan edessä. Hänellä oli tunne, että tämä kerta tekisi kaikesta lopun, koska aamuksi oli jo valmisteltu druidin mestausta. Hän astui takaisin pöytään päin ja mietti, pitäisikö jättää kirje Merlinille, jos ei näkisi tätä enää. Hän poimi palan paperikääröä ja mustepullon ja sulkakynän. Ja sitten hän kirjoitti:
"Merlin, haluan kiittää sinua kaikesta. Nämä muutamat päivät kanssasi olivat elämäni parhaita. Mitä sitten tapahtuukin, älä anna sen muuttaa sinua. Mitä minulle sitten tapahtuukin, Sanansaattajan on lähdettävä matkaan. Tulen aina rakastamaan sinua, Serena"
Hän taitteli kirjeen pöydälle, ja kirjoitti sen päälle nuoren velhon nimen, sitten hän oli valmis lähtemään sir Leonin matkaan. Kiharatukkainen ritari pahoitteli vielä syvästi, kun joutui tekemään tämän, kaiken sen jälkeen, mitä Serena oli tehnyt heidän hyväkseen. Hän piti ovea auki ja antoi tytön mennä edeltä.
Kun Serena astui ulos parantajan kamarista, hän oli jäädä nuoren prinssin alle, joka rynnisti vauhdilla ovelle. Arthur vilkaisi tyttöä ja ritaria hengästyneenä, ja työnsi nämä molemmat käytävältä takaisin sisälle sulkien oven nopeasti perässään.
"Herrani, mitä te teette?" Sir Leon ihmetteli ääneen tuijottaen prinssiä, joka heittäytyi ovea vasten estäen heidän ulos pääsynsä.
"Sir Leon, minun täytyy pyytää sinua poistumaan hetkeksi," Arthur lausui tasaten hengitystään. Hän oli juossut tänne koko matkan niin lujaa kuin oli päässyt.
"Kuningas on käskenyt tuoda Serenan kuultavaksi vangin paon takia. Luulen, että kuningas epäilee hänen avustaneen paossa."
"En halua sinulle harmia, mutta se oli käsky," prinssi totesi ja raotti ovea, jotta ritari astuisi ulos.
"En voi tehdä niin, herrani," sir Leon lausui kuin tajuten prinssin ajatuksen juoksun, ja painoi oven takaisin kiinni. Nämä vilkaisivat toisiaan, ja sitten kääntyivät katsomaan Serenaa, joka ei tiennyt mitä ajatella tilanteesta.
"Arthur, missä Merlin on? Mitä helkkaria te oikein aiotte?" Serena kysyi epäillen, ja tuijotti prinssiä. Tämän katse kiersi parantajan kammarissa kuin etsien jotakin.
"Serena, sinun täytyy nyt vain luottaa minuun," Arthur lausui ja kiirehti penkomaan parantajan kaappeja tytön ja ritarin seuratessa tätä ihmeissään.
Nuori velho seisoi Camelotin kaupungin pääporttien ulkopuolella pidellen kolmea hevosta suitsista. Hän vilkuili portille päin hermostuneena ja yritti rauhoitella ratsuja ja itseään, jotta oma hermoilunsa ei tarttuisi niihin. Sitten viimein hän huomasi Arthurin vilaukselta portilla. Prinssi oli käskenyt häntä laittaa hevoset valmiiksi ja odottaa kaupungin ulkopuolella. Merlin kurkisti hevosen takaa portille, ja näki myös sir Leonin ja mustaan kaapuun pukeutuneen hahmon näiden seurassa. Portinvartijat olivat pysäyttäneet heidät, koska kaikki etsivät kuumeisesti karannutta vankia.
"Ettekö tiedä kuka olen?" Arthur parahti vartijalle, tämän käskiessä heitä tunnistautumaan, ennen kuin laskisi ulos kaupungista.
"Totta kai, herrani, mutta emme voi päästää ketään menemään ilman tunnistautumista. Se on kuninkaan käsky. Ketä te oikein saatatte?" vartija kysyi ja ojensi kätensä kohti mustakaapuista hahmoa, jonka kasvot eivät olleet näkyvissä.
"Älkää koskeko häneen, hyvä mies. Tällä vanhuksella on hyvin vakava ja tarttuva sairaus. Hänet pitää saada nopeasti pois kaupungista," prinssi selitti vilkaisten huputettua seuralaistaan.
"Miksi ette vie häntä hovin parantajalle?" vartija ihmetteli.
"Miksi? Emme halua vaarantaa koko Camelotia yhden sairastuneen takia."
"Mikä häntä oikein vaivaa?" vartija kysyi yrittäen kurkkia kaavun hupun alle. Tämä vei kätensä kasvojensa eteen haistaessaan kammottavan hajun, joka tuntui tulevan tuntemattomasta sairastuneesta. Kaapuhahmo aivasti vartijaa kohti ja sai tämän hieman perääntymään.
"Hän on... spitaalinen. Viime kerralla kun hän aivasti, häneltä putosi nenä. Ette halua nähdä hänen kasvojaan, uskokaa minua. Ettekä halua sitä tautia itsellenne," prinssi yritti vakavana.
Vartija astui hieman taemmas ja vilkaisi toista porttivahtia, joka raapi päätään.
"Miksi te sitten saatatte häntä itse? Saatte sen taudin itsekin, ja te sentään olette kruununprinssi," tämä tuumasi ääneen kauhistuneena.
"No, tuota..." prinssi lausui vaivautuneena ja vilkaisi kiharatukkaista ritaria, jolta ei herunut apua tähän tilanteeseen. Sir Leon piteli kättään nenän edessä vedet silmissä, ja oli vähällä yökkäillä pahan hajun takia.
"Olen pahoillani sairautenne takia, mutta minun täytyy nähdä kasvonne," vahti lausui osoittaen peitettyä hahmoa.
Kaapuhahmo pyöritti päätään ja nykäisi sitten prinssin hihasta, ja nojautui kuiskaamaan jotakin tämän korvaan.
"En voi sanoa tuollaista," Arthur lausui pudistaen päätään. Kaapuhahmo kuiskasi vielä jotain lisää, ja sai prinssin hetkeksi hämilleen. Arthurin toinen kulma nousi koholle hänen harkitessa kuulemaansa epäröiden. Hän astui vartijan eteen kaivaen rahapussinsa taskusta ja antoi molemmille vahdeille muutaman kolikon kouraan.
Prinssi nojautui sitten supattamaan toiselle vahdille hiljaa:
"Haluaisin hoitaa tämän asian mahdollisimman hienovaraisesti. Hän on... rakastajattareni, enkä halua kenenkään tietävän hänestä, koska hän on naapuri valtakuntamme prinsessa. Jos hänen isänsä tai minun isäni kuulisi tästä, siitä syttyisi vuosikymmenten sota. Jos näkisitte hänen kasvonsa, joutuisin varmaan tappamaan teidät suojellakseni Camelotia. Te ette halua sellaista, minä en halua sellaista... Jos tämä tieto vuotaa eteenpäin, tiedän että vain sinä olet sen voinut vuotaa, ja minä muistan kasvosi."
Vartija tuijotti hetken prinssiä ihmeissään ja piilotti saamansa kolikot taskuunsa. Hän kumartui sitten vielä epäillen prinssiin päin ja lausui hiljaa: "Herrani, onko… rakastajattarenne vanha sairas nainen? Miksi hän haisee?"
"Ei! Hän ei ole sairas… Sen minä keksin vain suojellakseni hänen henkilöllisyyttään. Haju… estää hänen isänsä vainukoiria löytämästä häntä," prinssi kiirehti vakuuttamaan tukalana ja vilkaisi takanaan seisovaa seuralaistaan pyöräyttäen silmiään. "Muistakaa, ei sanaakaan kenellekään. Ei edes kuninkaalle. Camelotin takia."
"Hyvä on. Voitte mennä, herrani," vartija totesi ja laski heidät jatkamaan matkaa. Kolmikko kiirehti jalan vallihaudan sillan yli, Merlinin ja hevosten luo. Merlin pudisti päätään näiden viimein päästyä porttien läpi ja ihmetteli ääneen, mikä siinä oli vienyt niin kauan.
"Arthur ei ole kovin vakuuttava valehtelemaan," Serena lausui kuiskaten ja kurkisti mustan kaapunsa alta hymyillen.
He aikoivat halata, mutta Merlin nosti sitten kätensä ylös ja peruutti pari askelta pidellen nenäänsä.
"MIKÄ on tuo haju?" hän älähti yrittäen hengittää suunsa kautta.
"Herrasi käsitys siitä, mille sairas rahvas haisee... Hirvensarviöljyä," Serena tuhahti vilkaisten prinssiä, ja kaivoi kaapunsa alta vesileilin ja yritti pestä hajua käsistään pois. "Kiitos Arthur, haisen kuolemalle ihan turhaan!"
Merlin avusti tytön ratsunsa selkään ja nousi itse tämän taakse. Serena vilkaisi velhoa virne silmäkulmassa muistaen heidän edellisen ratsastusreissunsa.
"Myönnetään, ettei se mennyt ihan suunnitelman mukaan, mutta mistä sinä oikein keksit näitä juttujasi, Serena?" prinssi älähti noustuaan oman hevosensa satulaan. Hän todella toivoi, ettei kertomansa valhe leviä vahdeilta eteenpäin.
"Mitä oikein kerroitte porttivahdeille?" sir Leon kysyi vilkaisten häntä myös jo ratsunsa selästä. Oli erikoista että vahdit laskivat heidän menemään kaiken sen jälkeen niin suopeasti. Arthur ei halunnut sitä paljastaa.
He ratsastivat yhtä matkaa niin kauas, että Camelotin linnake katosi näkyvistä metsien taakse, ja pudottautuivat vielä ratsujensa selästä jättämään jäähyväiset, ennen kuin erkanisivat toisistaan. Serena seisoi hiljaa vaaleatukkaisen prinssin ja tämän ritarin edessä, Merlin vierellään.
"En tiedä mitä sanoisin. Kiitos, Arthur. Kaikesta," Serena lausui ja halasi prinssiä, joka oli avustanut hänet isänsä ulottumattomiin. Vasta halatessaan tätä, hän tajusi, että rikkoi varmasti taas jotakin lakia tai sääntöä mitä tuli käyttäytymiseen kuninkaallisessa seurassa. Arthur ei tosin siitä tuntunut välittävän rutistaessaan häntä hetken.
Arthur oli käsittänyt, kuinka Uther todennäköisesti tulkitsisi druidin paon liittyvän Serenaan, ja hän oli ottanut ohjat omiin käsiinsä. Prinssi ei ollut halunnut enää tytön joutuvan epäillyksi saati syytetyksi asioista, joita ei ollut tehnyt.
"Olin sen sinulle velkaa. Olen pahoillani isäni puolesta," prinssi sanoi hiljaa.
"Älkää olko pahoillanne. Te ette ole isänne, muistakaa se. Olette parempi mies, ja teistä tulee vielä parempi kuningas," Serena lausui, ja toivotti prinssille kaikkea hyvää tulevaisuudessa. Sitten hän halasi sir Leonia, ja kiitti tämän avusta ja siitä, ettei tämä ollut katkaissut hänen kaulaansa aiemmin, kun hän oli yrittänyt pelastaa hukkunutta prinssiä. Hän kehotti tätä myös olemaan jatkossa valehtelematta kuninkaalleen, varsinkin sitten kun Arthur olisi kuningas.
"Merlin... Pärjäätkö varmasti?" Arthur kysyi kätellen palvelijaansa kuin hyvästeiksi. Hänellä oli haikea olo, lähettäessään tämän yksin tytön saattajaksi. Jotenkin Arthurille tuli tunne, ettei hän näkisi ystäväänsä enää tämän jälkeen.
"Pärjään kyllä. Olen paljon pystyvämpi kuin miltä näytän," Merlin lausui puristaen prinssin kättä, ja tunsi sitten tämän rutistavan hänen sormiaan liian lujaa. "Hyvä on, tämä riittää."
"Älkää sitten hankkiutuko ongelmiin, kun olen poissa, herrani," Merlin lausui virnistäen, vaikka oli kyllä harmissaan siitä että joutui lähtemään ja jättämään Arthurin tällä tavalla. "Kertoisitko Gaiukselle? En saanut tilaisuutta kertoa hänelle."
"Minä kerron hänelle. Pidä Serenasta huolta," Arthur lausui taputtaen vielä nuoren velhon käsivarteen, ja astui sitten kauemmas näiden noustessa ratsun selkään. Hän nyökkäsi vielä Serenalle, kuin kehottaen tätä samoin pitämään huolta hänen ystävästään. Sitten nämä ratsastivat niityn poikki, ja katosivat pian näkyvistä metsikön läpi kulkevan tien mutkan taakse, vilkaisten vielä kerran taakseen.
Arthur ja sir Leon lähtivät ratsastamaan takaisin Camelotiin seistyään tovin niityllä tuijottaen tyhjälle metsätielle.
"Luuletko, että hän selviää tästä?" Arthur kysyi hiljaa. Hän oli jo pahoillaan, että oli laskenut Merlinin menemään.
"Älkää huolehtiko, herrani. Tyttö pitää hänestä huolen," sir Leon vakuutti varmana. Sitten hän vilkaisi nuorta prinssiä mietteliäänä. "Tiedätkös, teissä on jotakin samaa, teissä ja Serenassa. En osaa vain sanoa mitä se on."
"Mitäh? Sir Leon, vertaatko minua... tyttöön?" Arthur älähti tuskastuneena toisen väitteestä.
"En, herrani. Muistatteko yhtään mitä tapahtui ollessanne lumouksen vallassa? Hän taisteli teitä vastaan, puolustaen kuningasta... Kamppailunne näytti siltä kuin olisitte taistellut itseänne vastaan, aivan kuin teillä olisi ollut samanlaiset liikkeet..." ritari selitti muistellen edellistä iltaa.
"Eihän siinä ole mitään järkeä. Muistan kyllä että taistelin häntä vastaan, mutta muistikuvat ovat kuin sumun peitossa. Hän antoi minulle sen miekan, ja minä… minä… Helkkari sentään!" Arthur murahti ja pysäytti ratsunsa kääntyen katsomaan ritaria silmät pyöreinä, miettien mitä oikein oli juuri tehnyt, ja kenen lumouksen alla oli todellisuudessa ollutkaan. "Hän käytti taikuutta!"