Kun Linda pääsi tiistaina kotiin, hänen päässään oli vain yksi ajatus. Vielä kolme päivää yksinäisyyttä. Kolme päivää...
Apua.
Linda kaivoi puhelimensa esiin ja luki taas uudestaan ne yhteensä kolme Mathiakselta tullutta viestiä. Eilen kaksi, tänään aamulla yksi, jossa luvattiin soittaa myöhemmin. Linda laski kännykkänsä sohvapöydälle ja alkoi selata kirjojaan.
Tunnin kuluttua – vihdoinkin! – puhelin pärähti. Linda säpsähti ja tiputti kirjansa lattialle hyökätessään puhelimen kimppuun. Tuttu nimi näytöllä sai kädet tärisemään vielä pahemmin.
"He-hei", hän onnistui änkyttämään.
"Hei!" Mathias sanoi pirteällä äänellä. "Odota hetki..."
Linda kuuli taustalta muutaman lauseen ja pian oven loksahduksen.
"Noin, nyt voidaan puhua rauhassa..." Mathias mutisi. "Miten menee?"
"Ihan hyvin."
"Ei suurempia ongelmia?"
"Ei. Miten siellä?"
"Ihan hyvin. Äiti on vähän turhankin innoissaan, yrittää hemmotella minut piloille", Mathias naurahti. "Isä on sentään vähän rauhallisempi, molemmat kyllä kyselevät kamalasti."
"Kyselevät mitä?"
"Vähän kaikkea. Miten viihdyn, millainen koulu, onko kavereita, millainen asunto... Ja tietysti olenko löytänyt ketään."
"Ja mitä sinä olet sanonut?"
"En vielä mitään. Mutta sanoisin kohta, jos se on sinulle ok."
"Kaipa se on."
"Kuule, täällä on ollut kyllä tosi hauskaa, mutta vielä hauskempaa olisi, jos sinäkin olisit mukana."
"Mm..."
"Minulla on kamala ikävä sinua."
"Minullakin sinua."
"Olet rakas."
Linda puraisi huultaan kykenemättä sanomaan enää mitään – hänen äänensä värisisi ihan liikaa.
"No, soitan vaikka huomenna uudestaan. Yritä pärjäillä, kulta."
"Yritän..."
"Olet ihana. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä..."
Puhelu loppui ja Linda jäi tuijottamaan kännykkänsä ruutua purren huultaan.
Miksei hän osannut sanoa mitään ääneen?
Keskiviikko. Kolme viestiä.
Torstai. Puhelu ja yksi viesti.
Perjantai. Viesti.
Lauantaiaamuna Linda suuntasi lentokentälle tällä kertaa kiltisti bussilla. Hän ei aikonut hajottaa Mathiaksen autoa tämän ollessa poissa, kun kerran julkisillakin pääsi. Kentällä Linda jäi tiirailemaan saapuvien matkustajien tulvaa. Kohta pitäisi näkyä se yksi tuttu, hopeinen päälaki...
"Linda!" Emil huikkasi hieman syrjemmältä. Hän tunkeutui turistirivistön läpi ja Linda halasi veljeään hellästi tämän vastustuksesta huolimatta.
"Hei, pikkuveli", Linda sanoi lähes ilkikurisesti. Emil tuhahti.
"Hei vaan..." hän mutisi. Linda hymähti ja sipaisi Emilin hiuksia. Hopeapäinen nuorukainen katseli sisartaan jokseenkin kummastuneena, muttei sanonut mitään. He lähtivät yhdessä kohti kentän bussipysäkkiä tuttu hiljaisuus ympärillään.
"Sinä näytät kummalliselta", Emil tokaisi bussin nytkähtäessä liikkeelle.
"Millä tavalla kummalliselta?"
"No... Et kummalliselta, mutta jotenkin... Erilaiselta."
Linda hymyili vinosti.
"Okei. Näytät nätiltä", Emil mutisi katse lattiassa. Linda pörrötti veljensä hiuksia.
"Kiitos."
"Onko sinulle tapahtunut jotakin?" Emil uteli hetken kuluttua.
"Miten niin?"
"Nokun... Vaikutat jotenkin... Rennommalta."
"Ei minulle ole tapahtunut mitään... Erityistä", Linda sanoi punastuen aavistuksen.
"Varmasti on", Emil vänkäsi. "Sinä..." hänen silmänsä pyöristyivät kevyesti. "Sinulla on joku!" hän puuskahti bussin oven auetessa Linda ei vastannut ennen kuin he olivat molemmat päässeet ulos.
"Ehkä onkin", hän sanoi neutraalisti katse edessäpäin.
"Millainen? Ei kai samanlainen idiootti kuin ne aiemmat?" Emil nurisi.
"Ei, ei ollenkaan samanlainen", Linda sanoi hymyillen huomaamattaan. Emil havaitsi hymyn ja räväytti silmänsä ammolleen.
"Muistat varmaan, kun sanoin, että hankin - äidin suosiollisella avustuksella - kämppiksen?" Linda kysyi, kun Emil ei sanonut mitään.
"Ja nyt sinä olet sen kanssa", Emil arvasi.
"Niin olen", Linda todisti tyynenä. "Tosin hän on Tanskassa nyt pari viikkoa."
"Miksi?"
"Vanhemmillaan."
"Jaa..."
"Sinä saatat muuten järkyttyä yhdestä jutusta, kun päästään kotiin", Linda totesi.
"Eli?"
"Se sänky, jossa sinä nukuit, on minun huoneessani."
"Ja...?"
"Saat valita, nukutko patjalla lattialla vai rakkaan siskosi vieressä", Linda sanoi hymyillen vinosti. Emil näytti hetken hämmentyneeltä, kunnes ymmärrys huuhtoutui hänen kasvojensa yli.
"Hyi", hän mutisi. "Sinä... Tehän..."
"Mitä?"
"Elätte ihan niin kuin joku aviopari", Emil mutisi. "Yäk."
"Eikä mitään yäk. Ja..." Linda rypisti kulmiaan. "Mehän oikeastaan olemme avopari", hän sanoi itsekin hämmästyen.
"Tietääkö äiti siitä tyypistä?"
"Oikeastaan äiti järjesti hänet asumaan minun luokseni. Mutta ei, hän ei tiedä... Muuta."
"Suosittelisin ilmoittamaan muutenkin kuin hääkutsulla", Emil tuhahti. "Mikä sen nimi on?"
"Mathias."
"Mathias mikä?"
"Køhler."
"Hmm..."
"Mitä sinä mietit?" Linda uteli avaten samalla kotitalonsa oven.
"Nimiä. Linda Køhler..."
Linda punastui kevyesti. "Älä nyt viitsi vitsailla."
"Ai, eikö se olekaan niin vakavaa? Pikku syysromanssi?"
"No ei!"
"Varmasti olet itsekin miettinyt miltä se nimi kuulostaa."
Linda tuhahti iloisena siitä, että kulki Emilin edellä portaissa; veli ei kyennyt näkemään hänen paljastavaa punastumistaan.
"Bondevik kuulostaa paremmalta", Emil nurisi astuessaan Lindan perässä asunnon ovesta sisään.
"Ehkä minä sitten pidän sen."
"Milloin on hääpäivä?" Emil kysyi ivallisesti. "Jos kerran olet nimiasiankin pohtinut..."
"Älä nyt", Linda hymähti.
"Äh. Anteeksi. Minä vain... Olen iloinen, jos sinulla on... Asiat kunnossa, Emil mutisi huokaisten.
"Olet suloinen."
"Älä silti luule, että minä aion pitää siitä tyypistä. Lyön vaikka vetoa, että inhoan häntä."
Linda naurahti. "Uskotaan."
Emil asettautui entiseen kotiinsa melko nopeasti, ja ilta kului rauhallisesti television ja vähäisen keskustelun avulla. Emil piti päänsä ja nukkui itsepäisesti patjalla lattialla. Linda kävi kolme kertaa yön aikana tarkistamassa, että pikkuveli tosiaan oli kotona.
"Minun pitää lähteä huomenna heti aamusta", Emil ilmoitti heidän istuessaan aamupalapöydässä.
"Pitää sitten tehdä tänään kaikki mitä suunniteltiin", Linda vastasi rauhallisesti. "Mistä aloitetaan?"
Emil hymyili pirullisesti. "Monopolista. Joudut konkurssiin ennen kuin huomaamatkaan."
"Hah! Sinä olet se joka menettää rahansa."
Linda kaivoi pelin esiin ja vanhan tavan mukaan he jakoivat toisilleen rahat - itselleen saattaisi antaa liikaa. Emil sai aloittaa, ja osti heti ensimmäisen vastaantulevan kadun. Linda sen sijaan päätyi Sattumakortin kautta kolmeksi vuoroksi vankilaan. Tätä seurasi tietysti Emilin omahyväinen hymy - ja kolme uutta katua.
Kun Lindakin oli saanut ostettua muutaman kadun – Emilin harmiksi arvokkaampia – hänen puhelimensa soi. Emil tuhahti nähdessään siskonsa ilmeen.
"Odota hetki", Linda sanoi anteeksipyytävästi ja nosti puhelimen korvalleen.
"Hei, kulta!" Mathias sanoi iloisesti. "Miten menee?"
"Hei sinullekin... Ihan hyvin. Emil on täällä."
"Ahaa..."
"Kerroin hänelle."
"Ja reaktio?"
"Yäk."
Mathias naurahti. "Hyvällä vai pahalla?"
"En tiedä. Hyvällä?"
"Toivotaan näin. Sano terveisiä!"
"Hän ilmoitti inhoavansa sinua."
"Auts. Sano silti."
"Selvä..."
"Soitellaan taas huomenna."
"Joo."
"Heippa!"
"Hei hei..."
Emil pyöräytti silmiään.
"Voi Luoja. En olisi ikinä uskonut, että sinä kuulostat joskus tuolta."
"Kuinka niin?"
"No noin... En tiedä. Luonnolliselta. Iloiselta. Joltain."
"Haittaako se?" Linda kysyi peitellen hymyään. Emil huokaisi syvään.
"Hmph. Jos hän on kiltti sinulle... Niin ei kai sitten", hän mutisi heittäen samalla noppaa.
"Kaksi tonnia, kiitos", Linda ilmoitti. Emil näytti hänelle kieltään ja ojensi setelin huokaillen.
Peli kesti vielä monta tuntia, kunnes Emil viimein myönsi konkurssinsa. He keräsivät pelilaudan pois ja lähtivät pitkälle kävelyretkelle metsään. Sen jälkeen he – perinteitä noudattaen – pitivät kunnon lettukestit.
Ja pian olikin jo ilta. Kauhuleffa pyörähti käyntiin, eikä pariin tuntiin kuulunut muuta kuin tasaista rouskutusta popcorn-kulhon tyhjentyessä.
Elokuvan loputtua Linda haukotteli makeasti.
"Pitää varmaan ruveta nukkumaan..." hän mutisi. "Mihin aikaan se lento lähti?"
"Puoli yksitoista."
"Hyvä, ei sentään sen aikaisemmin... Saadaan normaalipituiset yöunet."
Emil nyökkäsi ja hävisi hetkeksi kylpyhuoneeseen. Lindakin vaihtoi yöpuvun päälleen ja he harjasivat hampaansa rinnakkain, taistellen peilitilasta, aivan kuten aina ennenkin.
"Hyvää yötä, pikkuveli", Linda toivotti pörröttäen Emilin hiuksia.
"Hyvää yötä..."
Linda hymyili vinosti ennen kuin sulki huoneensa oven. Perinteet jatkuivat tässäkin: "isosisko" oli kertakaikkisen mahdoton sana.
Aamu kului tavaroita pakkaillessa ja viime hetkelle mieleen tulleita asioita kertoillessa. Bussimatka sujui hiljaisuuden vallitessa.
"Tule taas käymään kun saat lomaa", Linda ehdotti. heidän seistessään turvataskastuksen edessä. Emil nyökkäsi siirrellen laukkuaan kädestä toiseen. Lopulta hän huokaisi syvään ja rutisti siskoaan pikaisesti.
"No... Minä taidan sitten mennä", hän mutisi muutaman sekunnin kuluttua.
"Selvä. Heippa, pikkuveli."
Emil kääntyi ja lähti kohti turvatarkastusta, mutta vilkaisi vielä taakseen.
"Heippa... Isosisko."
Linda hymyili koko bussimatkan, mutta huokaisi syvään astuessaan ulos. Emil oli saatettu matkaan, ja yksinäisyys edessä vaikutti synkältä ja pohjattomalta kuin myrskyinen meri.
Eikä Mathiakselta ollut edes tullut viestiä tämän päivän aikana.
Linda tukahdutti pelonpilkahduksen ja leiriytyi loppuillaksi tv:n ääreen - puhelin tarkasti vieressään.
Aamulla ainoa saapunut viesti oli Emilin kotiinpääsyilmoitus. Mathiaksen suunnalla hiljaista. Tarkkaan pohdittuaan Linda alentui itse lähettämään viestin - ehkä Mathias vain testasi, kuinka kauan hän kestäisi hiljaisuutta...
#Emilin reissu ohi, pääsi turvallisesti kotiin. Miten menee? Et laittanut eilen viestiä... Nähdään viikon päästä. Ikävä.#
Viestin lähdettyä matkaan Linda joi vielä kupillisen kahvia ja lähti kohti koulua.
Viestihiljaisuus jatkui. Linda yritti soittaa, mutta päätyi vastaajaan. Hän yritti itsepintaisesti väittää, ettei kyse ollut mistään sen kummemmasta.
Mathias oli varmasti kunnossa. Eikä ainakaan vältellyt häntä tahallaan... Ei varmasti.
Tiistain aikana Linda pureskeli jokaisen sormenkyntensä nysäksi.
Keskiviikkona hän lähetti viisi tekstiviestiä ja yritti soittaa kahdesti.
Torstaina hän vakuuttui, että Mathias oli joko kuollut tai unohtanut hänet kokonaan.
Perjantaina hän ei kyennyt enää edes ajattelemaan.
Lauantain Linda vietti eteisen lattialla odottaen oven aukeamista. Mathiaksen oli pitänyt palata tänään...
Ovi ei auennut koko päivänä. Linda meni nukkumaan reilusti puolenyön jälkeen kiroiltuaan hiljaisella äänellä puoli tuntia putkeen.
Sunnuntai-aamuna hän kieltäytyi ajattelemasta Mathiasta. Ja kaikkea muutakin. Varsinkin Marya, jota hän oli jo oppinut inhoamaan, mutta joka edelleen asui Kööpenhaminassa...
Tällaista sitten. SUUUURKIITOKSET kommenteista ja iso hali teille kaikille! :D Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa seuraavasta luvusta lähtien vastaillakin niihin, anteeksi kun nyt on jäänyt.