Star Wars kuuluu George Lucasille, mutta tämä tarina minulle.
Tähtien sammuessa
Luku 14
Luke tunsi sormiensa kipuavan pitkin Selenen käsivartta, hivelevän kalpeaa, viileää ihoa. Pojan silmät rävähtivät auki. Missä vaiheessa hän oli asettanut kätensä naisen kädelle? Hän kohtasi Selenen katseen, ja jokin välähti naisen silmissä, kiehtova kutkuttava kutsu...varoitus. Luke kiskaisi kätensä nopeasti irti, kuin se olisi polttanut, ja ravisti päätään.
"Etkö haluaisi jäädä seurakseni?" Selene kysyi kuiskaten. "Jättää yksinäisen kylmän avaruuden taaksesi?"
"Sitäkö sinä tarjoat?" poika kysyi tukahtuneesti voimatta kunnolla ajatella. "Miksi?"
Selene hymähti, hipaisi kevyesti Luken vaaleita hiuksia. "Koska minä tiedän millaista se on", nainen vastasi hitaasti, "kulkea paikasta toiseen vailla todellista kotia, elää jatkuvassa pelossa." Hän kumartui lähemmäs. "Kerro Luke, etkö sinä haluaisi luopua siitä?"
Luke ei osannut vastata. Kaikki tuntui olevan usvan peitossa - menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus. Syyt hänen täällä oloonsa muuttuivat epäselviksi, kalpeiksi, pakenivat hänen tietoisuuttaan niin kuin alusten ionimoottorien syöksemät kirkkaat hiukkaset haipuivat avaruuden äärettömään pimeyteen, niin kuin haalea sadevesi, jota Luke oli setänsä kanssa nyhtänyt Tatooinen taivaalta, katosi janoiseen erämaahan.
Ja miten janoinen hän olikaan...
Luke veti syvään henkeä, puristi hetkeksi silmät kiinni ja avasi ne uudestaan, mutta luisui yhä vain syvemmälle Selenen katseen syövereihin. Nainen oli niin kovin lähellä, hän oli kumartunut aivan Luken puoleen. Jos Luke vain nostaisi kättään, hän koskisi jälleen Selenen sileää, kaunista ihoa, painaisi päänsä naisen kaulalle. Muisto jostain kaukaisuudesta, melkein toisesta elämästä, niin Lukesta tuntui, muistutti olemassaolostaan, velvollisuuksista ja toisista mielihaluista. Pojan posket punehtuivat, mutta hän ei pystynyt irrottamaan katsettaan ylleen kumartuneesta naisesta.
Tummat suortuvat valuivat pitkin naisen niskaa. Poika saattoi haistaa Selenen tuoksun ja häntä huimasi tietoisuus naisen läheisyydestä.
Mitä hän oikein ajatteli? Hän oli täällä Hanin ja Chewien vuoksi. Hän ei välittänyt Selenestä, vaikka nainen olikin kaunis, kutsuva ja haluttava. Niin vaarallinen, ja vaarallisuutensa vuoksi tuhatkertaisesti houkuttelevampi.
Eikä haluamisessa ei ollut pahaa, yksi puoli Luken sisällä kertoi. Pieni ääni, joka ei kadonnut koskaan, muistutti häntä jopa niinä yksinäisiä, yksityisinä hetkinä, jolloin hän salli kaikkein salaisimmille unelmilleen vallan, että hänen unelmansa eivät koskaan toteutuisi. Että ne olivat ainoastaan unelmia, eivät muuta. Kaunis prinsessa olisi ikuisesti vain kirkas kaukainen ja saavuttamaton tähti, yhtä etäällä kuin Luken nähdessä ensi kerran hologrammin hänestä työpajan lattialla.
Nyt hänen käsiensä ulottuville oli asettunut toinen valo. Sen punasävyisessä hiipuvassa loisteessa, Luke tiedosti, voisi olla helpompaa kuin kirkkaasti palavan auringon alla.
Heidän jäisessä tukikohdassaan olisi yhä edelleen yhtä kylmä kuin X-siipisen ohjaamossa, mutta hän voisi paeta sitä kaikkea. Miksi hänen piti uhrata itseään enää minkään takia, Luken sisin peräsi? Kuka sanoi, että hänen kuului astua yhdestä pettymyksestä uuteen, avata sydämensä ja sulkea se jälleen uuden menetyksen kohdatessa itseään? Hän oli väsynyt ja yksinäinen, ja hän ansaitsi itselleen lohdutusta. Hän ansaitsi palkkioksi muutakin kuin pelkän mitalin ja tittelin.
Selene kumartui yhä lähemmäs häntä, eikä Luke liikkunut pois hänen tieltään. Hän tuijotti suurin silmin naisen lähestyviä huulia, lähes kyvyttömänä hengittämään. Oliko hän menettänyt kaiken voimansa naisen läsnäolosta, jopa kykynsä liikkua tai ajatella? Yksi ääni hänen sisällään huusi häntä kavahtamaan pystyyn, pakenemaan; toinen anoi häntä jäämään, antamaan periksi naisen silmissä välkähteleville varjoille, lupauksille unelmista jotka voisivat kerrankin toteutua.
Älä juokse saavuttamattoman perässä. Älä etsi sellaista mitä et voi saada. Ota vastaan se mitä annetaan. Tyydy siihen mitä sinulle ojennetaan.
Mutta, Luke jäykistyi, tarkoittiko se samalla sitä että hän hylkäisi niin oman itsensä?
Eikö hän juuri ollut poika jolta oli ryöstetty kaikki – koti, isä, opettaja, ystävät? Kahden robotin lisäksi Luke omisti ainoastaan kantamansa muistot, tarinat ja mielikuvat; Tatooinen karut hiekkadyynit; Owen-sedän huolestuneet kasvot sedän seistessä kumarassa kosteusmittarin äärellä ja Beru-tädin lempeän halauksen; vauhdin huuman Kerjäläisten kanjonissa, hurjat ajoretket Biggsin ja Tanksin kanssa; Ben Kenobin katseessa välkähtäneen ylpeyden Luken käytettyä ensi kertaa isänsä valosapelia; prinsessa Leian kasvoille syttyneen toivonilmeen Kuolemantähden sellissä...
Poika henkäisi. Hän halusi kietoa kätensä naisen ympärille, koskettaa tämän pehmeitä, raollaan olevia huulia, mutta löysi jostain sisältään kumpuavasta lähteestä voimaa vastustaa mielihaluaan. Hän luopuisi olennaisesta osasta itsestään, jos tekisi niin. Selenen tarjoama valo oli pelkkää harhaa, illuusio hetken tyydytyksestä.
Luken unelmat saattoivat olla lapsellisia. Ehkä ne olivat mahdottomia, mutta ne olivat hänen unelmiaan, osa häntä ja hänen elämäänsä. Hän luopuisi muistoistaan ja kaikesta siitä mitä piti arvokkaana jos antaisi periksi. Muistot olivat osa häntä siinä missä osa muitakin. Ne yhdistivät ja sitoivat, muokkasivat ja, totta, joskus ne myös painoivat, mutta niiden ansiosta hän oli kuka oli. Hänen kokemuksensa olivat lahjoja, eikä kenelläkään tai millään ollut oikeutta viedä niitä häneltä. Luke voisi koskaan luopua itsestään, ja Selenen ehdotus tarkoitti juuri sitä.
Poika puristi kämmeniään lujasti yhteen ja hänen kyntensä painuivat syvälle hänen ihoonsa. Hän ei tehnyt elettäkään koskeakseen Seleneen, mutta yhtä vähän hänellä oli voimia riistäytyä kauemmas. Oli kuin hän olisi menettänyt kontrollin omasta kehostaan.
Yllättäen Selenen sisäpuhelin hälytti kuuluville hätäisiä äänimerkkejä – jollakin oli tärkeää asiaa. Ärtyisä ilme välkähti Selenen kasvoilla ja hän suoristautui.
Luken veti helpottuneena syvään henkeä. Häntä huimasi edelleen, mutta jotain oli toisin: Selenen outo valta Lukeen heikentyi. Luke tunsi luiskahtavansa naisen otteesta, vapautuvansa äskeisestä lumouksesta.
"Älä luulekaan, että tämä on ohi," Selenen silmät välkähtivät ja sihahti ennen kuin kiepsahti ympäri. Luke ei pystynyt hetkeen tekemään mitään. Hänen suunsa tuntui kuivalta. Hän tuijotti naisen loitontuvaa selkää pää tyhjänä kaikista ajatuksista. Poika pudisti päätään, jolloin valomiekan kahva osui hänen silmiinsä, ja sen mukana syyt hänen täällä oloonsa tulvahtivat takaisin hänen tietoisuuteensa. Jos hän vain saisi sapelinsa käsiinsä...
Aika tuntui hidastuvan. Luke vilkaisi nopeasti Seleneen tämän kumartuessa pöytänsä ylle ja ojentaessa kättä kohti ohjauskonsolia. Hän vilkaisi uudestaan valomiekkaansa, nuolaisi huuliaan. Ehkä nainen ei huomaisi mitään?
Selene painoi viestikatkaisinta, Luke kuuli siitä syntyvän kliksahduksen. Huoneen seiniin upotetut kamerat käynnistyivät hiljaa huristen, sytyttivät valon pimeään huoneeseen. Hän vilkaisi lattialle ilmestyvää hologrammia, vetäisi terävästi henkeä ja unohti samalla hetkellä valosapelinsa olemassaolon.
Mies oli tuttu, ei pelkästään kuvista, joita Luke oli nähnyt, mutta myös pojan pahimmista painajaisista. Kokomustaan haarniskaan ja viittaan pukeutunut hahmo, jonka kiiltävänmusta kypärä peitti hänen kasvonsa sai pojan pongahtamaan ylös tuoliltaan. Sihisevä hengitys täytti tyhjän tilan, hiipi kuin varkain etäisimpäänkin nurkkaan ja sai kylmät väreet kulkemana pitkin Luken selkäpiitä.
"Vader!" hän ähkäisi kauhuissaan kykenemättä hillitsemään itseään.
Mustahaarniskainen mies oli hiljaa kääntäessään kypärän peittämän päänsä Lukea kohti. Hetken aikaa Lukesta tuntui että synkeä sith-lordi olisi ollut yllättynyt nähdessään hänet Selenen huoneessa. Hän värähti kohdatessaan mustien suojalasien verhoaman katseen. Poika kohotti uhmakkaasti leukaansa ja puri hampaansa lujasti yhteen.
Hän kohtaisi pelotta isänsä murhaajan.
oOo
Siitä eteenpäin asia oli itsestään selvä Hanille. Hiiteen Selene ja tämän kieroilut, hän oli tokaissut Neriolle, ja se piti paikkansa. Tärkein tehtävä oli päästä tältä kirotulta asemalta niin nopeasti kuin mahdollista.
Chewie haukahti Hanille heidän kävellessään ulos baarista, ja mies irvisti wookien muistutuksesta. Ikään kuin ryhmä humaltuneita imperiallisia ei olisi riittänyt, nyt niitä piti tulla vielä kokonainen komppania lisää.
Ja kaiken kukkurana on keisarillisten huippuinsinööri sekä tämän tytär, joka Luken pitää väen väkisin pelastaa, Han raivosi mielessään. Hänen ei olisi ikinä pitänyt antaa periksi perämiehensä surkealle olemukselle ja omille syyllisille tunteille Yavinin aikaan. Sen sijaan hänen olisi vain pitänyt pitää päänsä ja lentää suorinta mahdollista reittiä Tatooinelle maksamaan velkansa Jabba Hutille. Voima tiesi että hänen elämänsä olisi paljon yksinkertaisempaa, jos Han olisi tehnyt niin.
Mutta elämä sujuu harvemmin niin kuin sen pitäisi. Mies huokaisi ja vilkaisi vierellään kävelevää perämiestään. Tässä he nyt siis olivat.
Nerio ei tiennyt missä Peter Daala asui tai piileskeli. "Kukaan ei tiedä", mies oli huokaissut. "Selene on etsinyt häntä ikuisuuden ajan Kahdeksannesta. Vain Peterin oma tytär tietää isänsä olinpaikan. Iskusotilaitten osuuden ei siis pitäisi yllättää sinua."
Han oli tuhahtanut ja purrut huultaan vastustaen samalla mielihaluaan kommentoida näkemiensä sotilaiden olotilaa. Hanin muistojen mukaan Akatemiassa ei ainakaan aikaisemmin suvaittu juopottelua.
Välittämättä sen suuremmin Hanin ilmeestä Nerio oli jatkanut: "Tähän mennessä tytön jälkien seuraaminen on kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi tehtäväksi."
"Mistä sinä tiedät tämän kaiken?" Han oli keskeyttänyt epäluuloisesti, ja ovela hymy oli vilahtanut Nerion kasvoilla.
"Poika..."
Han oli värähtänyt inhosta. Han tiesi käyttävänsä Lukesta samaa lempinimeä, itse asiassa jopa nauttivansa siitä silloin, mutta ei silloin kun joku puhutteli häntä samoin. Chewie hänen vierellään oli hörähtänyt, ja Han oli mulkaissut toveriaan kiukkuisesti hiljentäen wookien.
Nerion suupielet olivat värähtäneet hienoisesti. "Minähän olen vain yksi avaruusrotta", mies oli tokaissut, ja Han oli jättänyt asian siihen. Kerran rotta, aina rotta.
Tilanne ei ollut siis loppujen lopuksi muuttunut olennaisesti. Huolimatta lähestyvästä keisarillisesta laivueesta hänen oli yhä löydettävä Luke. Se puolestaan tarkoitti Selenen etsimän teknikon ja Kuolemantähden suunnittelijan paikallistamista, mikä taas, Han sävähti yllättäen, tarkoitti että jälleen kerran hän pistäisi nenänsä keisarikunnan ja kapinaliiton välisiin asioihin. Eikö hän onnistuisi enää ikinä välttämään tällaisia asioita?
"Minulla on paha aavistus tästä." Han pudisti onnettomana päätään.
Chewie vain murahti. Hän ei ollut suuremmin yllättynyt Hanin sanoista. Rehellisesti sanottuna wookie oli samaa mieltä. Tilanne oli karkaamassa täydellisesti käsistä.