MERLIN'S POV

Arthur oli valtaistuin salissa, katsomaassa kuollutta siskoaan ja isäänsä. Tiesin hänen olevan siellä.

Avasin oven hiiren hiljaa ja katsoin pimeään saliin.

Arthur seisoi isänsä kivipaalin ja siskonsa välissä. Hän katsoi Morganaa. Heidän molempien alle oli laitettu punavalkoinen kangas, jossa oli kauniita lankakirjailuja. Heidän molempien päidenalla oli punakultaiset tyynyt, jotka olivat erittäin hienoja, olisin voinut ottaa huoneeseeni yhden kipaleen. Kuningas piti miekkaansa käsissään ja kruunua päässään. Uther oli puettu hänen juhla-asuunsa. Hän ei voinut olla kuollut, hän ei ainakaan näyttänyt siltä. Hän oli niin rauhallinen, eikä hänen kasvonsa sanoneet mitään. Morgana oli myös hänen juhla-asussaan, mutta hänellä ei ollut kruunua eikä miekkaa.

Mutta minä kannoin hänen tiaraansa.

''Arthur.'' Kuiskasin hiljaa, ''hän ansaitsee tämän. Viimeinen rakkaudenosoitus.'' Sanoin ojentaessani kruununprinssille Morganan tiaraa, joka hänen olisi kuulunut saada päähänsä jo aikoja sitten. Hänen olisi kuulunut saada tietää.

Arthur katsoi minua, vetisillä, tuskaisilla silmillä ja nyökkäsi. Hän otti kädestäni valkotimanteilla koristellun tiaran ja asetti sen siskonsa päähän.

He molemmat- isä ja tytär- näyttivät niin rauhallisilta, inhimillisiltä, ei niin omilta itsiltään.

Arthur astui heidän luotaan pois. Hän kuitenkin tuli seisomaan vierelleni, ja katsomaan ruumiita.

''Minä menetin heidät- nyt minulla ei ole ketään.'' Arthur sanoi hiljaa. Hän tunsi kyynelten valuvan poskillaan, aivan varmasti tunsi. Nyt minun kävi sääliksi Arthuria. Olisin voinut pelastaa jommankumman, mutta kenen tähen?

''Arthur, olet väärässä. Sinulla on vielä minut.''

''Mutta sinä-''

''Valhetelin, Kuningas Arthur. Minä pidin sinut turvassa. Sinun tulevaisuutesi turvassa. Sinun ei kuulunut tulla mukaani.'' kuiskasin tyhjyyteen, ''Muista Arthur, että olen aina rinnallasi, kuolemaasi saakka.'' Tunsin Arthurin katsovan minua. Käännyin verkkaisesti katsomaan hänen kasvojaan. Hänen kulmansa olivat kurtussa, suupielet kohti maata ja silmät vetiset. Hän näytti surkealta.

''Ja huomenna, sinusta tulee mahtavin kuningas mitä kukaan on nähnyt. Minä tiedän sen. Mutta siitä ei tule mitään, ellet usko itseesi. Usko omaan nimeesi jota kannat, et ole vain Arthur Pendragon. Druidit sanovat sinun olevan 'once and future king'. Älä anna periksi. Ole- vain oma itsesi.''

Tunsin kuinka hitaasti Arthurin sormet nousivat käsiäni pitkin olkapäille, ja sain kylmiä väreitä. Hän laski kätensä hartioilleni ja halasi minua. Hän oli aivan palasina, hän itki hiljaa olkapäätäni vasten.

''Muista, Arthur. Ole vain oma itsesi.''

''Kiltti. Älä mene...''

''En aiokaan, teidän korkeutenne.''

Arthur nosti päänsä olkapäältäni ja katsoi minua nyt silmiin.

''Kiitos, Emrys.''

Uusi päivä koitti. Arthur joutui, (mutta myös toisaalta halusi), olemaan koko yön isänsä ja sisarensa kanssa. Minä olin oven ulkopuolella suurimman osan ajasta, ja jonkin aikaa olin siivonnut hänen huonettaan. Pian uusi kuningas muuttaisi isänsä vanhaan kammariin. Olin kuninkaan palvelija, hänen hyvä ystävänsä, enkä muuta olisi voinutkaan pyytää. Minä välitin hänestä. Olisin voinut olla hänen rinnallaan maailmanloppuun asti.

Istuin rappusilla odottamassa kuningasta valtaistuin salista. Pidin päätäni polvieni välissä ja odotin.

Odottaisin vielä tuhat vuotta enemmänkin.

Aurinko valaisi huoneen aivan täysin. Punaiset verhot toivat kontrastia vaaleille lattioille ja seinille. Tuijotin käytävään päin ennen kuin oikealta aukesi suuri tammiovi.

''Merlin, oletko ollut täällä koko yön?'' Kuului Arthurin käheä ääni. Tapa, jolla hän sanoi nimeni sai aina sydämeni pysähtymään. Nousin seisomaan rappusille, hänen eteensä ja nyökkäsin, ''En halunnut sinun tuntevan olevasi yksin.''

Arthur nyökkäsin ja yritti hymyillä- mutta se oli näköjään vaikeaa.

''Olet lojaali ystävä, Merlin.''

Nyökkäsin kuninkaalle, ''Olet sen arvoinen.'' Arthur tuli luokseni ja laski kätensä olkapäälleni, pitäen tiiviin katsekontaktin.

''Olet varmaan nälkäinen.''

''Arvasit sen.'' Vastasin nopeasti.

''Mennään syömään.''

Autoin kuningasta pukemaan hänen seremonia vaatteensa päälle. Arthur oli stressantunut. Hän puristi kätensä nyrkiin, jottei hänen tarvitsis hakata ketään. Okei, ehkä se ei ollut syynä. Kuinka minä voisin tietää.

Olin jo pukenut itseni juhlakuntoon. Oikeasti, jopa, rakastin vaatetustani. Nyt ei ollut minun päiväni, minun pitäisi ihailla Arthuria.

Sidoin hänen kengän nauhojaan kun hän oli itse niin stressaantunut, ettei miltei pystynyt edes liikkumaan. Tuijotin tiiviisti mustia uusia saappaita ja niiden nauhoja...

''Merlin?''

''Niin, teidän Korkeutenne?'' Taivutin Arthurin virkanimen hassusti, hieman ylimielisesti.

''En ole varma pystynkö tähän.'' Arthur sanoi epävarmasti, ''Entäs jos petän kansani?''

''Johan minä sinulle viimeyönä saarnasin, muistatkos?'' Kysyin ärsyyntyneenä, koska hän pilkkasi itseään. Kuinka hän pystyi aliarvioimaan itseään.

''Entäs jos teen jotakin toisin kuin isäni teki,'' samassa nousin seisomaan kuultuani nuo sanat, ''teen jotakin aivan toisin?''

''ARTHUR PENDRAGON! Tämä on nyt sinun valtakuntasi, ei isäsi. Sinun ei ole pakko muuttaa mitään tai sitten saat muuttaa aivan kaiken!'' Samassa tartuin häntä viitankauluksesta, ''Arthur. Yritä nyt uskoa, että sinulla on valta. Sinä saat tehdä sitä, mitä sinä haluat.''

Arthur vain tuijotti silmiäni.

Suutelin häntä huulille. Tunsin kuinka hänen hermostumisensa purkautui minun huuliini. Hän oli todellakin kiihkoutunut.

Minulta meinasi pettää jalat alta ja happi loppua, joten minun oli pakko lopettaa tämä hulluus, ''Sire. Yritättekö te saada minut hengiltä?''

Arthur nauroi ja henkisi, ''Sitten teistä ei olisi hyötyä minulle. Rakastan sinua.''

Kävelin hymy huulillani ulos huoneesta ilman häntä omalle paikalleni valtaistuinsaliin.

ARTHUR'S POV

Kävelin hitaasti kohti suuria tammiovia. Minua pelotti aikakauteni, mutta minut oli koulutettu siihen. Kasvatettu johtamaan, ja minä osasinkin sen. Jostain sain pientä toivoa, että minä onnistuisin, osaisin tämän homman.

Osaisin olla kuningas, edes kansalle, mutten välttämättä itselleni.

Kun ovet aukaistiin edestäni, se oli legendaarinen kokemus. Ihmiset olivat kääntäänet katseensa minua kohti ja minusta tuntui, että he vetivät minua puoleensa. Kaikki pelko jota olin kantanut tästä tilanteesta, oli hävinnyt tuhkatuuleen. Kaikki stressi, jota en ollut purkanut kokonaan Merliniin, hävisi.

Tunsin kuinka he katsoivat minua kävellessäni heidän keskellä. Sali oli täysin hiljainen.

Samassa, kun olin pääsemässä heidän keskeltään pois, huomasin Gwenin ja hänen vieressään Merlinin. Kaikki stressi tuli takaisin kun huomasin Merlinin siniset silmät ja mustat hiukset. Minun oli pakko kääntää katseeni pois, ennen kuin romahtaisin nautinnosta lattialle.

Polvistuin Geoffreyn eteen ja huokaisin hiljaa. Kaikki tai ei mitään.

''Pyhän sieluni, sinun velvollisuutesi ja voimasi kautta, Arthur Pendragon, Camelotin kruununprinssi, lupaatko sinä suojella kansaasi ja valtakuntaasi kuten isäisäsi olivat tehneet?''

''Kyllä.''

Geoffrey antoi oikeaan käteeni valtikan, joka oli kultakoristeinen. Sen punaiset ja valkoiset, sekä keltaiset timantit kimaltelivat auringonvalossa. Tartuin siihen määrätietoisesti. Yritin olla mahdollisimman asiallinen, sillä tiesin, että nyt ei pelleillä.

''Lupaatko rakentaa tämän valtakunnan voimakkaille jaloille, kuten sinun kuuluu?''

''Kyllä.''

Geoffrey pujotti vasemman käden etusormeen kuninkaallisen sinettisormuksen. Joskus isänikin oli pitänyt sitä, samassa sormessakin. Ja sitten tunsin kuinka Geoffrey laski kuninkaankrunun päähäni ja antoi sen levätä vaaleilla hiuksillani.

''Nouse, Arthur Pendragon, Camelotin kuningas.''

Käännyin kansaani päin ja huomasin Merlinin tuijottavan minua ylpeänä. Harhailin taas katseellani.

''Kauan eläköön kuningas!'' Huusi ensimmäisenä Geoffrey takaani vasemmalta.

''Kauan eläköön kuningas!'' Huusi kansa, mutta huomasin, ettei Merlin huutanut vielä yhtikäs mitään. Jäin katsomaan hänen sinisiä silmiään, jotka antoivat minulle rauhaa.

''Kauan eläköön kuningas!'' Ei vieläkään mitään.

''Kauan eläköön kuningas!'' Merlin yhtyi kuoroon, kyyneleet silmissään. Melkein itsekin itkin, mutta käänsin katseeni. Samassa älysin, että hän oli täyttänyt kohtalonsa.

Prinssi Arthur istui nyt valtaistuimella, Emrys hänen luonaan, Merlin oli onnistunut pitämään minut turvassa.