Luku 14 – Uusia näkökulmia

Siellä hän on… Gilbert huomasi ajattelevansa kävellessään päämäärättömästi nukkumatiloja kohti. Éliás. Unkarilaismies, jonka takia Gilbertin viimeisimmät viikot olivat olleet sietämättömän hämmentäviä. Gilbert käänsi määrätietoisesti katseensa kannen alapuolelle johtaviin portaisiin, vaikka tunsi askeliensa hidastuvan vähän. Hänen vartiovuoronsa oli juuri päättynyt, eli hänellä olisi nyt loppuilta vapaa-aikaa. Hän voisi hyvin mennä juttelemaan Éliásille, hän halusi jutella Éliásille. Mutta...

Gilbert ei mitenkään voinut ymmärtää miten näin oli päässyt käymään. Kuinka hän, mahtavin kaikista tällä laivalla, saattoi ihastua mieheen? Ei siinä ollut järkeä. Gilbert tiesi tarkalleen ettei ollut homo. Ei hänellä ollut mitään samasta sukupuolesta pitäviä vastaan (hänen parhaat ystävänsä olivat enemmän tai vähemmän miehiin suuntautuneita), mutta... ei ollut sama asia hyväksyä tuota piirrettä itsessään. Koko tilanne oli äärimmäisen hämmentävä. Gilbert tuhahti ylimielisesti ja puri sitten hammasta.

No... Ei kai pienessä juttutuokiossa ollut mitään pahaa?

Gilbert suuntasi kävelynsä takaisin kannen suuntaan. Hän epäröi sisäisesti, mutta ei antanut sen heijastua muuhun olemukseensa. Kuten aina, albiinomiehellä koreili mahtaileva ilme kasvoillaan. Hetkeä myöhemmin Gilbert seisoi aivan Éliásin takana. Unkarilaismies tarkasti kannella säilytettäviä muonatynnyreitä tiiviin keskittyneenä työhönsä. Gilbertistä tuo intensiivisen keskittynyt ja määrätietoinen katse oli vavisuttavaa... hyvällä tavalla tosin.

Äh, mitä minä oikein ajattelen? Gilbert ajatteli sitten suuttuneena itselleen. Älä ajaudu outoihin ajatuksiin. Säilytä uskottavuus...

"Jou, Éliás." Gilbert aloitti sitten tapansa mukaan puoliksi huutaen itsevarmalla äänellään. "Sujuuko työ?"

Éliás henkäisi säikähtäneenä ja kääntyi sitten Gilbertin puoleen. Albiinomies piilotti epävarmuutensa omahyväisen virneen taakse. Pitikö hänen sydämensä silti alkaa tykyttää niin kiivaasti?

"No onko korvissa vaikkua?" Gilbert jatkoi ja nojautui rennosti laivan reunakaiteeseen. "Vai miksi vastausta ei kuulu?"

"Joo joo, yritän tässä parhaani mukaan jättää sinut huomiotta." Éliás vastasi tuhahtaen ja kääntyi takaisin työnsä puoleen. "Työ sujui vallan mainiosti ennen kuin tulit häiritsemään, kiitos vain."

"Älä selitä." Gilbert sanoi ja naurahti ilkeästi. "On sinun työntekosi nähty. Jos sitä siksi voi kutsua."

"Ai?" Éliás vastasi vaarallisella äänellä ja vilkaisi Gilbertiä olkansa yli. "Ja kuka sattui nukkumaan vartiovuorollaan silloin, kun Romano livahti laivalta hakemaan veljeään? Muistaakseni kukaan luvaton ei ole minun vartiovuorollani päässyt ohitseni."

"S- se oli -!" Gilbert huudahti takaisin, tuntien pienen punan leviävän poskilleen. "Satuin varmaan juuri silloin katsomaan muualle. Yhdessä vaiheessa paikallisten piraattien laiva sattui purjehtimaan ohi ja ilman minun mahtavaa apuani se oli hyökännyt kimppuumme. Ei minulla ollut aikaa valvoa pahaisia rottia, jotka hiipivät kannen poikki."

"Hei, se rotta sattuu olemaan ystäväni, joten pidä suuri suusi kiinni." Éliás vastasi sähähtäen ja liikkui seuraavan muonatynnyrin edustalle. "Eikö sinulla ole oikeasti parempaa tekemistä kuin minun kiusaamiseni? Mene simputtamaan uutta miehistön jäsentä tai jotain."

Äh, tämä ei nyt yhtään suju... Gilbert ajatteli tyytymättömänä. Taas riitelemme...

"O- oikeastaan tulin kysymään sinulta yhtä juttua." Gilbert aloitti, yrittäen parhaansa mukaan olla kangertelematta sanoissaan. Se tästä olisikin vielä puuttunut.

"Aha." Éliás hymähti hajamielisesti kumartuessaan samalla muonatynnyrin tasolle. "Hoida se sitten nopeasti pois alta. Tahtoisin saada tämän homman hoidettua vielä tänään."

Gilbert keräsi rohkeutensa jälleen kerran. Oli vaikeaa pitää naama peruslukemilla kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

"Tahtoisitko tehdä jotain illalla?" albiinomies tunsi suunsa puhuvan kuin itsestään.

Éliás pysähtyi aloilleen eikä hetkeen liikkunut tai sanonut mitään. Sitten tämä suoristi ryhtinsä ja kääntyi Gilbertin puoleen, jonka kasvoilla vellova viileä ilme oli silkkaa hämäystä. Hän odotti vastausta kärsimättömänä.

"Gilbert, mitä tämä oikein on?" Éliás lopulta kysyi. "Yritin antaa asian olla, mutta en pysty enää teeskentelemään. Miksi olet ollut niin kiva viimeaikoina?"

"Miten niin kiva?" Gilbert kysyi.

"Älä jaksa, ennen kiusasit ja ärsytit minua joka päivä, koko ajan." Éliás jatkoi ja nosti kätensä puuskaan. "Mitä on tapahtunut? Suunnitteletko kenties jotain?"

Gilbert epäröi vähän ja laski sitten katseensa jonnekin Éliásin polvien seudulle. Olisi kai parasta olla rehellinen.

"Tahtoisin tutustua sinuun paremmin." hän vastasi. "Myönnän etten ole ollut sinulle alusta asti niin kiva kuin olisin voinut olla, mutta haluan nyt korjata asian. Olen niin mahtava, että pystyn jopa myöntämään sen. Ja... minusta tuntuu, että voisimme tulla hyvin toimeen."

Éliás tuijotti vakaasti Gilbertiä, joka vastasi katseeseen mahdollisimman aidosti. Tietenkin hän yhä piti yllä mahtavuusauraansa, mutta se nyt sattui olemaan erottamaton osa häntä. Gilbert suorastaan näki rattaiden raksuttavan Éliásin päässä tämän miettiessä miten suhtautua albiinomiehen ehdotukseen. Hän vain syvästi toivoi vastauksen olevan myönteinen.

Gilbert tunsi odotellessaan katseensa keskittyvän tahtomattaankin Éliásin huulten seudulle. Jotenkin hänen teki kovasti mieli kokeilla noita huulia, ne näyttivät houkuttelevan pehmeiltä ja lämpimiltä. Silti samaan aikaan ajatus tuntui luotaantyöntävältä. Kahden mieliteon ristiriita repi Gilbertiä säälimättömästi kahtia sisältäpäin. Sitä oli vaikea kestää.

"Jos tämä on pila, se ei oikeasti ole yhtään hauska." Éliás lopulta aloitti, luoden nyt tuiman katseen Gilbertiin. "En vastaa mitään ennen kuin vannot, ettei tämä ole taas joku sairas Bad Touch Trio – vitsi."

"Tämä on totisinta totta." Gilbert vastasi välittömästi ja virnisti. "Vannon sen käsi sydämellä."

Éliás huokaisi.

"Hyvä on." tämä sitten jatkoi ja hymyili yhtä ylimielisesti kuin Gilbert hetki sitten. "Mutta saat luvan auttaa minua ensin loppuaskareissani. Onko sinulla sen jälkeen mitään erityistä mielessä?"

"Voitaisiin aloittaa ihan vaan hengailemalla." Gilbert ehdotti, sisältäpäin niin helpottuneena, että olisi voinut vaikka leijua ilmaan. "Näytän sinulle sen puolen itsestäni jonka kanssa koko maailman ihmiset toivoisivat voivansa ystävystyä."

"Haha, niin varmaan." Éliás vastasi puoliksi tuhahtaen, puoliksi naurahtaen. "Varastin viime ryöstöreissulla hyvän punaviinin, me voitaisiin vaikka korkata se puheen kannusteeksi."

"Kuulostaa hyvältä." Gilbert vastasi ja asteli ylimielisen rehvakkaasti alaisensa vierelle auttaakseen tätä askareissaan. Kaksikko rehki yhdessä ja sai Éliásin työt siksi tuplavauhtia valmiiksi. He suuntasivat sitten yhdessä nukkumatilojen suuntaan hakemaan sitä Éliásin viiniä.

Ehkä tämä on sittenkin ihan okei... Gilbert ajatteli itsekseen, seuratessaan Éliásin jalanjäljissä portaita alaspäin. Parempi ottaa pieniä askelia kerrallaan. Katsoa mihin tämä johtaa... jos johtaa. Olen yhä mahtavin ihminen koko planeetalla vaikka asiat menisivät pieleen. Ei siis ole mitään pelättävää.

"Francis!" Chell huudahti iloisesti, kiiruhtaen samalla miehen rinnalle. "Onko sinulla vielä paljon töitä jäljellä?"

Mainittu ranskalainen kääntyi vastaanottavaisesti tytön puoleen. Hän laski kätensä tämän tummien hiusten päälle ja hymyili lempeästi.

"Vielä kestää jonkun aikaa ennen kuin pääsen vapaalle." Francis vastasi ja veti kätensä takaisin itselleen. "Menisit leikkimään siksi aikaa jonnekin."

"En ole enää lapsi, Francis." Chell vastasi jääräpäisesti. "Jään odottamaan tähän vierellesi."

Francis pudisteli päätään hymyillen, mutta Chell piti sanansa ja jäi seisoskelemaan hänen rinnalleen. Francisilla ei ollut muuta kuin vahtivuoro, joten työn määrä ei ollut kummoinen. Silti hän ei voinut lähteä ennen kuin Nathan tulisi vuoronvaihdon aikaan kannelle. Siinä kestäisi vielä pari tuntia.

"Kuka olisi uskonut..." Chell aloitti hetken päästä, puhuen lähinnä itselleen. "Kaiken tapahtuneen jälkeen voimme yhä olla tällä tavalla yhdessä."

"Chell..." Francis vastasi hiljaisella äänellä.

"Anteeksi, uppouduin ajatuksiini." Chell jatkoi naurahtaen ja nosti kätensä rinnalleen. "Olen vain niin onnellinen, kun pääsin takaisin tänne luoksesi."

"Etkö viihtynyt Arthurin luona?" Francis kysyi uteliaana.

"No... hän sulki minut tyrmään." Chell vastasi, tytön ilmeen pingottuessa selvästi. "Pelkäsi kai minun muuten karkaavan. Ja niin olisin tehnytkin! Mutta jos olen ihan rehellinen ja unohdan koko sen tyrmään sulkemisen... niin oli Arthur aina tosi kiltti minulle."

Francis nyökkäili itsekseen. Viimeksi, kun he olivat nähneet Arthurin, eivät he olleet reagoineet toisiinsa mitenkään erikoisella tavalla. Siinä ei tosin ollut enää nykyään mitään uutta.

"Miten Arthurilla muuten meni?" Francis kysyi, hyvin varovaisesti, sillä hän ei halunnut Chellin käsittävän tilannetta väärin. "Kaikki ok?"

"Enemmän tai vähemmän kai." Chell vastasi olkiaan kohauttaen. "Emme koskaan puhuneet menneistä ajoista, jos sitä ajat takaa."

Vai niin... Francis ajatteli, ihmeissään siitä, että jopa tunsi olonsa hiukan pettyneeksi.

Silloin, kun hänet oli karkotettu kylästään miehiin sekaantumisen takia, oli Francis tuntenut olonsa niin yksinäiseksi ja hylätyksi kuin ihmiselle vain oli mahdollista. Siksi Arthurin tapaaminen oli tuntunut niin upealta. Hän ei ollut enää yksin. Arthur oli karkotettu omasta kylästään mustan magian takia (mitä se sitten oli tarkoittavinaan), joten heillä oli heti alusta asti jotain yhteistä. He selviytyivät yhdessä päivän kerrallaan, varastivat vaatteita ja ruokaa lähikylistä. Francis muisteli heidän yhdessäolonsa olleen aika myrskyisää omalla tavallaan, yhtenä hetkenä he olivat kuin parhaimmat ystävykset ja juonivat yhdessä pahojaan, seuraavana heillä oli räiskyvä riita. Mutta Francis ei olisi voinut olla onnellisempi, ainakaan siihen tilanteeseen nähden.

Ei kulunut kauankaan kun Francis sitten vietteli Arthurin itselleen. Se oli ranskalaismiehelle luontaista, hän piti vahvoista miehistä. Arthur oli ollut hämmentynyt aluksi (ja lyönyt ranskalaismiestä kuonoon), mutta vähän ajan kuluttua he palasivat yhteen. Kumma kyllä se oli Francisen onnellisinta aikaa, ja kun myöhemmin Chellkin liittyi heidän seuraansa, olivat asiat kuin parhaimmasta unesta. Francis oli aina ollut huolissaan Chellistä, varsinkin silloin hänen karkottamisensa jälkeen, kun ei voinut olla enää paikalla pitämässä huolta tytöstä. Viimeinkin asiat tuntuivat sujuvan. Francis ja Arthur sopivat, etteivät kertoisi suhteestaan Chellille, tyttö oli kuitenkin silloin vielä niin pieni.

Olikin outoa ajatella miten helposti heidän onnensa oli romahtanut. Arthur kyllästyi kiertolaiselämään ja päätti ryhtyä piraatiksi. Ei kulunut kauankaan kun englantilaismies perusti oman laivansa. Franciskin kiinnostui silloin itse piraattina olemisesta, mutta ei tahtonut ryhtyä Arthurin alaiseksi. Hänestä heidän olisi kuulunut olla tasavertaisia, kun olivat niin kauan sillä tavalla eläneet. Arthur ei kuitenkaan tahtonut jakaa paikkaa kapteenina, koska oli itse sen miehistön perustanut. Francis katui nyt itsepäisyyttään. Hän oli jättänyt Arthurin ja päätti etsiä oman laivan itselleen.

Tilanne oli Chellille raskas. Eihän tyttö osannut päättää kumman mukaan menisi. Francis oli ajatellut tytön kuuluvan hänelle, koska oli itse aikaisemmin pitänyt tästä huolta kauan ennen Arthuria. Tappeluunhan se sitten johti, kun Arthurkaan ei ollut valmis antamaan periksi. Francis voitti, niukin naukin. Hän vei Chellin mukanaan, ja jonkin ajan jälkeen tapasi Antonion ja Gilbertin. Kolmikolla sujui juttu heti ensimmäisestä hetkestä alkaen. Ei kulunut viikkoakaan, kun he olivat jo erottamattomat. Sitten kuin kohtalon sanelemana, Antonio ja Gilbert alkoivat puhua piraattilaivan perustamisesta. Francis oli ottanut tässä vaiheessa jo opikseen. Hän oli menettänyt yhden hyvän ystävän ahneutensa tähden, joten nyt hän ei edes ehdottanut kapteeniksi ryhtymistä.

Ja olen siitä kiitollinen... Francis ajatteli itsekseen. Paljon kaikenlaista on tapahtunut, mutta en kadu mitään. Olen kiitollinen kun asiat menivät näin.

"Chell." Francis aloitti lopulta, sivellen samalla leukaansa, johon oli jo kasvamassa uusi parransänki. "Minäkin olen onnellinen, että olet täällä kanssani. Anteeksi etten voinut hakea sinua aikaisemmin."

"Ei se haittaa." Chell vastasi ja nojasi päänsä Francisen hartiaa vasten. "Pidä vain huoli tästä eteenpäin huoli, ettei minua viedä enää pois..."

Francis kietoi kätensä Chellin ympärille ja nyökkäsi ääneti. Ranskalainen tiesi Chellin ihastuneen häneen. Ja rehellisesti sanottuna Franciskin tiesi olevansa kiinnostunut Chellistä, tämä ei ollut enää pikkutyttö. Mutta... toistaiseksi ranskalainen ajatteli olevan viisaampaa olla tekemättä mitään. Chell oli ainoa muisto Francisen vanhasta kodista, eikä hän halunnut tärvellä sitä.

Francis huokaisi itsekseen. Hänen olisi opittava näyttämään kiintymyksensä muullakin kuin fyysisellä tavalla. Hän oli jo pilannut tarpeeksi monta ystävyyssuhdettaan tuon ongelman takia.

Tino oli käpertynyt laivan viileimpään nurkkaukseen, jonka oli onnistunut löytämään. Välillä vaalea mies oli varma, että kuumuus veisi häneltä vielä hengen. Karibianmerelle sijoittuvat purjehdusmatkat olivat kaikista rankimpia. Ei niin, että Tino kaipasi kotimaansa pimeitä ja kylmiä talvipäiviä, mutta hiukan viileämpi ilmasto ei olisi vaihteeksi pahitteeksi.

Tino oli muutenkin tuntenut olonsa hiukan yksinäiseksi viimeaikoina. Elizabeta hengasi nykyään koko ajan Gilbertin kanssa ja Romanolla oli Antonio. Jopa Chell tuntui olevan kiinnostuneempi roikkumaan jatkuvasti Francisen perässä. Tinolla ei ollut ketään ja ajatus ahdisti häntä yhä useammin. Yksinäisimpinä hetkinään hän jopa huomasi uppoutuvansa vanhoihin muistoihin ja ajatuksiin joita hän ei muuten yleensä miettisi. Hän ajatteli Berwaldia ja joskus jopa Ivaniakin.

Luulin olleeni tällaista vahvempi... Tino mietti, nojaten uupuneena päätään käteensä. Hän istui laivan mastossa tähystyspaikalla. Tarpeeksi korkealla niin, että merituuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta tarpeeksi matalalla, että purjeet suojasivat häntä auringonsäteiltä.

Tino venytteli raukeasti monen tunnin istumisen jälkeen. Yksinäisyys vaani jälleen kulman takana, samoin pimeät ja ahdistavat ajatukset. Tino ei oikeastaan tiennyt miten suhtautua näihin yksinäisyyden nostattamiin mietteisiin. Hän oli pitänyt nuo muistot loitolla niin kauan, jopa teeskennellyt, ettei niitä ollut koskaan tapahtunut. Oli vaikeaa käsitellä niitä järkevästi. Mutta jostakin syystä Tinosta alkoi tuntua, että hän halusi käydä tapahtumat läpi. Hän halusi muistaa ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Tino siis sulki silmänsä ja uppoutui menneisyyteen...

Hän ei muistanut paljoa lapsuudestaan tai vanhemmistaan ennen Berwaldia. Hän oli syntynyt orjaksi Oxenstierna suvun tiloille, sen hän tiesi hyvin. Noin seitsemänvuotiaana Tino oli tavannut Berwaldin ensimmäistä kertaa vahingossa. Berwald oli karannut salaa ulos leikkimään ja törmännyt siellä Tinoon. He tykästyivät toisiinsa välittömästi, Tino enemmänkin aluksi ehkä Berwaldin omaisuuteen. Tällä oli upea huone, joka muistutti valtavasti lelukauppaa. Kaikki maailman lelut ja pelit löytyivät sieltä, lisäksi huoneessa oli aina kulhotolkulla makeisia. Tino ei orjana ollut koskaan omistanut enempää kuin vaatteensa, joten sellainen omaisuuden määrä tuntui huikealta.

Berwald kiintyi lopulta Tinoon niin paljon, ettei halunnut enää päästää häntä takaisin muiden palvelijoiden tiloihin. Berwald oli tottunut saamaan tahtonsa aina läpi, eikä tämäkään tilanne ollut poikkeus. Tinon onneksi (tai kiroukseksi) Berwaldin vanhemmat olivat myös ihastuneet Tinoon ja käytännössä katsoen adoptoivat hänet omakseen. Näihin aikoihin muistikuvat Tinon omista vanhemmista katosivat kokonaan, kaipa hän ei enää saanut tavata näitä jostakin syystä. Tino muisti kuitenkin olleensa niin haltioitunut uudesta elämästään, ettei tajunnut asiaa (niin kamalalta kuin se kuulostikin). Hän saattoi vain kuvitella miltä hänen vanhemmistaan oli tuntunut.

Siitä eteenpäin Tino ja Berwald asuivat onnellisesti yhdessä. Tino muisti oppineensa nopeasti miellyttämään uutta "perhettään". Hän oli aikaisemmin puhunut muiden palvelijoiden kanssa äidinkielenään suomea, kun taas Oxenstiernat puhuivat ruotsia. Hyvin pian Tino sai kuulla suomen olevan moukkien kieli ja ettei hänen suustaan siedettäisi muuta kuin ruotsia. Se oli ensiaskel Tinon oman itsensä kadotuksessa. Hyvin usein tulevien vuosien aikana häntä huomautettiin jostain, ja aina hän hautasi vanhat tapansa pinnan alle. Siitä tuli tapa, eikä Tino miettinyt asiaa sen enempää, vaikka hänen sydäntään usein kivistikin. Berwaldin kanssa oleminen lievitti sitä tunnetta, joten Tino ei koskaan perehtynyt asiaan syvemmin.

Sitten kuusitoistavuotiaana Tino tapasi Ivanin ensimmäistä kertaa. Venäläismies oli tullut asumaan Oxenstiernojen kartanoon tärkeiden bisnestapaamisien takia. Ivaniinkin Tino törmäsi puolivahingossa ja heti alusta asti kaksikon välillä oli vallinnut outo jännite, joka veti heitä puoleensa kuin magneetti. Tinon ja Berwaldin suhde oli vasta vähän aikaa sitten muuttunut romanttiseksi, kun ensimmäiseksi mainittu tajusi kauhukseen tuntevansa syvää kiinnostusta tähän uuteen venäläiseen. Tino ei olisi voinut mitenkään kuvailla syyllisyydentunnettaan. Ivan oli kuitenkin päättänyt ottaa Tinon omakseen ja vietteli vaalean miehen luokseen lupauksilla vapaudesta. Tino muisti nielleensä syötin välittömästi ja kaksi viikkoa ensitapaamisensa jälkeen he karkasivat yhdessä Ivanin palatessa takaisin kotiinsa. Berwaldin sydän oli särkynyt tuon tapauksen myötä ja vaikka Tino tiesi sen hyvin, jäi hän silti Ivanin luokse. Berwald yritti kirjoittaa hänelle useasti, mutta jokaisen kirjeen Tino heitti suoraan takkatuleen lukematta ainuttakaan. Hän ei olisi kestänyt sitä.

Tino muisti miten seuraavan parin vuoden aikana Ivan näytti hänelle millaista oli elää vapaudessa (ainakin vapaammassa kuin hänen aiempi elämänsä) ja Tino oli oppinut rakastamaan Ivania sen takia. Hän ei tuntenut edes kateutta Ivanin muita rakkaudenkohteita kohtaan, vaikka heitä asui kartanossa useampia Tinon rinnalla. Vapaudentunne oli ollut niin huumaava. Ja sen myötä syntyi katkeruus Berwaldia kohtaan. Kaikki ne vuodet hän oli elänyt ruotsalaisen leikkikaluna ja orjana, tietämättä paremmasta. Ivan huomasi tuon. Venäläismies kutsui Berwaldin kylään vajaa kolme vuotta Tinon kaappauksen jälkeen keskustelemaan "työasioista". Berwald tuli, ihme kyllä. Ivan oli kesken kokouksen kutsunut Tinon paikalle, joka ei ollut tiennyt asiasta. Ja siinä, aivan Berwaldin silmien edessä, Ivan oli suudellut Tinoa. Sitä seuraavia tapahtumia oli hankala muistaa, eikö Tino halunnutkaan tehdä sitä. Hän silti tiesi Berwaldin hyökänneen Ivanin kimppuun ja kaksikko tappeli henkihieveriin Tinon seuratessa tilannetta voimattoman taustalla.

Nähdessään molemmat rakastamansa miehet siinä kunnossa, Tino oli tuntenut hirveän syyllisyyden laskeutuvan hartioilleen. Koko tilanne oli hänen syytään. Ilman häntä sitä kamalaa tapausta ei olisi koskaan käynyt. Maa oli tuntunut katoavan Tinon jalkojen alta. Ja ennen kuin hän oli kunnolla tajunnut mitä oli tapahtunut, oli hän lähtenyt pakoon. Hän juoksi niin kovaa ja kauas kuin hänen jalkansa vain kantoivat. Yö oli ollut kylmä ja pimeä, eikä Tino ollut ottanut mitään kunnollista puettavaa mukaan lähtiessään. Lopulta hän päätyi satamaan ja sattui törmäämään siellä pikkuserkkuunsa Elizabetaan. He olivat tavanneet viimeksi vuosikausia sitten, joten oli pienoinen ihme, että he tunnistivat toisensa, varsinkin kun Elizabeta oli pukeutunut mieheksi. Elizabeta kertoi sen johtuvan siitä, että hän asui nyt merirosvolaivalla.

Tino oli siinä vaiheessa tajunnut, ettei hänellä ollut enää paluuta vanhaan ja pyysi Elizabetaa ottamaan hänet mukaansa. Elizabeta oli suostunut hetkeäkään epäröimättä. Siitä päivästä lähtien Tino oli ollut merirosvo, joka yritti kiivaasti unohtaa menneisyytensä.

Tino valpastui takaisin hereille mietteistään ja tajusi yön olevan jo pitkällä. Hän oli kai torkahtanut... Miljoonat tähdet tuikkivat kirkkaasti taivaalla, sirppikuun rinnalla. Näky oli kaunis.

Olen tehnyt paljon huonoja valintoja elämässäni... Tino ajatteli hiljaa itsekseen, katselleessaan äänettömästi tähtitaivasta. Kaikki eivät olleet minusta kiinni, mutta silti... Totta kai korjaisin virheeni jos pystyisin siihen. Menneisyyttä ei voi kuitenkaan muuttaa. Minun on siis tehtävä parhaani nykyisyydessä.

Tino sulki silmänsä ja muisteli erikoista tapaamistaan Berwaldin kanssa silloin basaareilla. Ruotsalainen oli sanonut etsineensä häntä... sanonut kaipaavansa häntä. Saattoiko se todella olla mahdollista kaiken tämän jälkeen? Jos Tinon oli vastattava rehellisesti... hänkin kaipasi Berwaldia. Todella paljon. Ehkä joskus... he saisivat asiat korjattua. Joskus...

"Hei, Tino!" kuului äkkiä Elizabetan ääni jostakin alhaalta. "Mitä sinä siellä yksiksesi istut? Tule istumaan iltaa meidän kanssa!"

"Vauhtia, pahus soikoon!" Romanon ääni kivahti. "Täällä alkaa olla kylmä!"

Heh, te ette tiedä kylmästä mitään. Tino ajatteli naurahtaen, tuntien liikuttuvansa siitä, että hänen ystävänsä muistivat hänet sittenkin. Hän nousi jaloilleen ja hivuttautui taidokkaasti köyttä pitkin alas kannelle muiden luo, virnistäen ihaileville huokauksille.

"Vee~!" Feliciano huudahti iloisesti juostessaan ovet paukkuen tyrmään. "Ciao, Ludwig!"

"Älä huuda." Ludwig vastasi ja hieroi särkeviä korviaan, yrittämättä edes peittää tympääntynyttä ilmettään "ystävältään".

Felicianon ansiosta Ludwigin olot sellissä olivat parantuneet huomattavasti. Italialainen oli "lainannut" ylimääräisiä peittoja ja toimittanut ne salaa ystävälleen. Lisäksi Feliciano laittoi aina vähän aterioistaan ruokaa sivuun ja antoi ne heti tilaisuuden tullen Ludwigille. Saksalainen tuntui arvostavan Felicianon anteliaisuutta, ja siksi Feliciano innostui juttelemaan miehelle kerta kerralta useammin. Feliciano vaistosi Ludwigin toisinaan ärsyyntyvän hänen seurastaan, mutta ei piitannut. Saksalaismies tarjosi hänelle juttuseuraa, mitä hän kipeästi kaipasi.

"Anteeksi, olen vain niin innostunut kun pääsen taas juttelemaan kanssasi." Feliciano sirkutti takaisin ja kaivoi tottuneesti läheisen muona-arkun takaa pehmusteen, jolle sen jälkeen tottuneesti istui Ludwigin sellin edustalle. "Päivä oli aika raskas, fratello ei taaskaan yhtään auttanut minua tekemään askareitani..."

Ludwig huokaisi päätään pudistellen ja loi sitten lävistävän sinisen katseensa Felicianoon, joka värähti vähän eleelle. Italialainen kuitenkin kokosi itsensä nopeasti.

"En jaksa teeskennellä kanssasi, että kaikki on hyvin." Ludwig aloitti ärsyyntyneellä äänellä. "Olen vankina piraattilaivalla, jolla kauan kadoksissa ollut veljeni asuu. Tämä kyseinen veli olisi antanut minun kuolla tuosta noin vaan. Sinäkin olet täällä vankina, silti hymyilet päivästä toiseen kuin vähä-älyinen idiootti."

"Mutta se johtuu sinusta!" Feliciano kiiruhti vastaamaan, keskeyttäen Ludwigin valituksen. "Minunkin veljeni, jonka luulin kadonneen iäksi, on täällä! Me voimme ymmärtää toisiamme!"

"Emme ikinä!" Ludwig kivahti takaisin. "En voi ikinä ymmärtää munkkia, joka hylkää uskonsa liittyäkseen merirosvolaivalle. Häpeällistä!"

"Olet käsittänyt väärin." Feliciano vastasi, kurtistaen hiukan kulmiaan turhautuneena. "Vee, en minä ole ryhtynyt piraatiksi. Vielä vähemmän olen hylännyt uskoni!"

Ludwig hiljeni hetkeksi, tuijottaen Felicianoa aidosti hämmästyneenä.

"Mutta, miksi sitten?" saksalainen lopulta kysyi, ilme taas tummentuen.

"Koska veljeni on täällä." Feliciano vastasi ja hymyili lämpimästi. "Luulin menettäneeni hänet ikuisiksi ajoiksi... se oli hirveää... luulin jääneeni ihan yksin koko maailmaan... Nyt, kun sain hänet takaisin, seuraan häntä vaikka maailman ääriin. Jos se tarkoittaa piraattilaivalla elämistä, olkoon niin."

"Ja seuraat sanaakaan sanomatta vierestä kun he ryöväävät ja tappavat ihmisiä?" Ludwig kysyi kiivaasti ja pudisteli päätään turhautuneena. "Olet tekopyhä."

"Vee, ehkä niin." Feliciano vastasi vaisulla äänellä. "Mutta en ainakaan ole hylännyt rakkaimpiani."

Italialainen puri kieltään. Aina välillä Ludwig sai tällaisen oikeudenmukaisuus-kohtauksen ja vaati häntä tekemään miten oli "oikein". Feliciano ei olisi kaivannut enempää moralisointia, hänen omatuntonsa kolkutti tuskallisesti jo valmiiksi. Ei todellakaan ollut helppoa seurata vierestä miten hänen veljensä eli synnissä. Mutta Feliciano ei aikonut ottaa sitä riskiä, että karkottaisi veljensä pois nalkutuksellaan. Hän aikoisi pysyä Romanon rinnalla niin kauan kuin vain pystyisi, ja rukoilisi tämän puolesta. Silti hän kaipasi seuraa henkilöltä, joka ei ollut piraatti. Siksi Ludwigin kanssa oleminen tuntui nykyään niin tärkeältä.

"Voisit tehdä oikean teon." Ludwig maanitteli pienen hiljaisuuden jälkeen ja nousi kiivaasti jaloilleen. "Päästä minut ulos täältä, niin ilmiannan tämän roistojoukon heti seuraavassa satamassa. Pääset varmasti käsiksi avaimiin jos vain kysyt siltä piraattiveljeltäsi."

"Ludwig, olen pahoillani." Feliciano vastasi ja hymyili surumielisesti. "Voin olla täällä ja jutella kanssasi, helpottaa olosuhteitasi. Mutta älä pyydä minua enää ilmiantamaan veljeäni tai lakkaan vierailemasta luonasi kokonaan. En halua sitä, joten älä pakota minua siihen, vee."

Ludwig tuijotti murhaavasti Felicianoa ja kääntyi siten ympäri, lyöden turhautuneena nyrkkinsä sellin seinää vasten. Feliciano säpsähti äänelle ja puri hammasta vapisten. Hänen täytyi jaksaa pitää pintansa...

"Vee." Feliciano aloitti lempeällä äänellä ja nousi myös jaloilleen, ojentaen kätensä Ludwigia kohti. "Tule tänne, kätesi vuotaa verta..."

Ludwig hengitti hetken aikaa kiivaasti, varmaan rauhoitellakseen itseään. Lopulta saksalainen kääntyi takaisin Felicianon puoleen ja asteli lähemmäs. Feliciano tarttui hellästi kaltereiden välistä Ludwigin käsiin ja kaivoi taskustaan sidetarpeita. Hän sitoi kiirehtimättä Ludwigin haavan kiinni ja nyökkäsi sitten saksalaiselle.

"Toivon todella, että tiedät mitä teet." Ludwig aloitti edelleen tyytymättömällä äänellä, vilkaisten ruhjoutunutta kättään.

"Vee, niin minäkin." Feliciano vastasi hiljaa ja hihkaisi sitten innostuneena, kaiken vakavuuden hävitessä hänen äänestään kuin tuhka tuuleen. "No niin, arvaa mitä Éliás sanoi minulle tänään? Et kyllä ikinä usko, mutta -"

Romano... italialainen ajatteli puhuessaan samalla mitättömistä päivän tapahtumista Ludwigin kanssa. Emme voi jatkaa tällaista elämää ikuisesti, mutta tällä hetkellä en keksi muutakaan. Vielä me täältä pois päästään, niin ettei kehenkään satu. Vee, lupaan sen!

Deve essere continuata...

Käännökset Italialaisille sanoille:

Ciao: Hei/moi

Fratello: Veli

Deve essere continuata: Jatkuu

Muuta mukavaa:

VIHDOINKIN! Tämän luvun kanssa meni ikuisuus, anteeksi siitä ._.

Halusin tässä luvussa lähinnä tuoda ilmi muiden hahmojen ajatusmaailmaa ja taustoja :)

...

Colorful Black: Romanon palkinto tulee kyllä olemaan jotain tärkeää, sen enempää en sano :)

saichin: Hehee, toivottavasti tää uusi luku aiheuttaa myös aaltoilua ^_^

UtaChan: Jee, kiitoksia kehuista! :3 Ja siitä että luet tätä :)

Annikyuu: Juuh, se laulu oli tosiaan saanut vaikutteita Pirates of the Caribbeanista, mutta muuten kirjoitin sen ite :D

SorelleItaliane: Niin kuin jo mainitsin, niin juu keksin itse tuon laulun tähän ficciin, mutta otin vaikutteita PotC:sta :)

Tekopupu: Itse raadoin tän luvun kanssa, oli niin paljon koulutöitä et en yksinkertaisesti enää jaksanu kirjoittaa. Mutta kyllä näitä lukuja pikkuhiljaa tulee :)

SuperYui: Kiitoksia paljon kehuista! :)

CrystalHitomi: Jees, kiitos kehuista! :D