Koska taisin puhua jotakin korskeita paketin valmiiksi saattamisesta ennen sen varsinaisen kiireputken alkamista ja tässä on aikaa ruhtinaallisesti noin nelisen päivää, ajattelin nyt tarttua itseäni reippaalla otteella niskasta ja pistää tuulemaan. Toivon, ettei tarmonpuuskani ole aiheuttanut noloja kirjoitusvirheitä tai muita vastaavia, mutta ehkäpä kykenemme etenemään niistä huolimatta.
14. Sateen jälkeen
Joanna makasi pitkällään asuntonsa sohvalla. Hän kulutti aikaansa kokeilemalla, saisiko hän hajotettua pöydällä olevan hiuspinnin kyvyllään. Metallinpala lipsui kuitenkin hänen otteestaan jatkuvasti. Lopulta pöydän ääressä jurona istuva Siran kyllästyi katsomaan touhua ja nappasi pinnin käteensä. He olivat istuneet samalla tavalla jo muutaman tunnin. Kummankin mielessä oli liikaa asioita, jotta he olisivat osanneet purkaa niitä järkevästi. Kumpikaan ei tahtonut myöskään olla yksin. Vaistomaisesti he olivat vetäytyneet sen ainoan ihmisen luokse, jonka kumpikin tiesi sietävän itseään tällaisina päivinä.
"Tiedätkö mikä sinun ongelmasi on?" Siran kysyi yllättäen.
"Lasketaanko sinut vaihtoehtojen joukkoon?"
"Ei lasketa".
"Ai. Sitten tämä on vaikea".
"Haluatko, että kerron sinulle vai tahdotko vielä kieriskellä itsesäälissä?" Siran kysyi pisteliäästi.
"Eikö se muka kuulosta hauskalta tavalta viettää aikaansa?" Joanna kysyi takaisin.
"Kyllä se aina tämän voittaa", Siran totesi.
Joanna nauroi, mutta naurahdus jäi lyhyeksi.
"Sinä aiot kertoa minulle joka tapauksessa, etkö aiokin?" hän arvasi.
"Minä olen tosissani", Siran huomautti.
"Kerta se on ensimmäinenkin", Joanna totesi.
"Jo", Siran sanoi vaimeasti.
Joanna käänsi katseensa ja tuijotti hetken aikaa kattoon.
"Miksi me puhumme tästä nyt?" hän kysyi.
"Koska joskushan meidän on puhuttava tärkeistäkin asioista, emmekä me koskaan tahdo ehtiä", Siran sanoi kepeästi.
Joanna kohautti olkiaan.
"Vai niin", hän totesi. Vaikka hän pitikin äänensä tasaisena, hän tunsi silti epämiellyttävänä aavistuksena mihin keskustelu tulisi kääntymään.
"Rakastatko sinä häntä?" Siranin ääni oli vaimea, mutta sanat erottuivat selkeinä.
Joanna sulki silmänsä. Hän tunsi olevansa aivan lopussa. Pitkät yöunet, kylpy ja kunnon ateria olivat auttaneet häntä selviytymään viimeisestä vuorokaudesta järjissään. Nyt hän tunsi kuitenkin olonsa tyhjäksi ja kuluneeksi.
"Sataakohan huomennakin?" hän kysyi kevyesti takaisin.
"Oliko tuo sinun vastauksesi?" Siran kysyi.
"Onko sillä mitään väliä?" Joanna kysyi takaisin.
"Totta helvetissä sillä on väliä!" Siran huusi. Hänen äänessään oli raivoa, joka yllätti Joannan. "Miksi sinä teet tästä kaikesta itsellesi niin vaikeaa?"
Joanna ei tiennyt vastausta.
"Tekeekö kieltäminen sinulle jotenkin paremman olon? Uskotko, että se muuttaa todellisuutta? Miksi sinä vaivaudut, Jo? Minä luen ajatuksia", Siran miltei huusi. Joanna kuuli hänen äänestään raivon ja turhautumisen, kitkeryydenkin.
"Miksi se on sinulle niin tärkeää?" Joanna kysyi takaisin terävästi. Hän tunsi ärtymystä. Miksei Siran jättänyt häntä rauhaan? Hän ei halunnut puhua aiheesta, hän ei halunnut edes ajatella asiaa.
Siran ei vastannut pitkään toviin.
"Koska se on jotakin sellaista, jota minä en koskaan osannut", hän sanoi.
Joanna sulki silmänsä. Hän tunsi kyyneleiden polttelevan luomiensa takana. Hän raotti silmiään ja räpytteli kiivaasti. Yksi kyynel karkasi ja piirsi juovan hänen poskelleen.
Vaikka he olivat keskenään niin erilaiset, he olivat kuitenkin kuin toistensa peilikuvat. He olivat kaksi rikkonaista astiaa, hiilellä kiveen piirrettyjä hahmoja. Kumpikaan heistä ei ollut enää ehjä, eikä kumpikaan heistä osannut rakastaa. Sirania ei ollut kukaan koskaan opettanut, Joanna itse oli kolhinut itsensä liian pahoin uskaltaakseen enää. Kumpi olikaan raskaampi taakka, Joanna huomasi ajattelevansa, katkoa siipensä ja elää mukanaan vain muisto tuulesta vai syntyä siipirikkona voimatta koskaan todella koskettaa taivasta?
"Sinä pelkäät edelleen", Siran totesi.
Joanna ei vastannut.
"Sinä olet minun sisareni! Sinä et pelkää mitään, etkä väistä ketään. Kun minä olen peloissani tai eksynyt, minä haen sinulta lohtua ja tukea. Sinä olet meistä kahdesta voimakkaampi!" Siran huusi. Naisen äänessä oli epätoivoinen sointi. Joanna tunnisti sen. Oli katkeraa, niin katkeraa tajuta, etteivät sankarit olleetkaan sankareita, vaan ihmisiä. Hän muisti sen tunteen, eikä tahtonut kuulla sitä sisarensa äänessä.
"Minä en jaksa", hän sanoi vaimeasti.
"Kira rakastaa sinua, tiedäthän sinä sen?" Siran sanoi. Hänen äänessään oli vimmainen sävy, aivan kuin hän olisi päättänyt näyttää sisarelleen totuuden ja pakottaa tämän katsomaan sitä suoraan silmiin. "Hän piru vie rakastaa sinua!"
Joanna ei kyennyt vastaamaan. Hän näki mielessään Kiran kasvot, kuuli tämän äänen. Hän muisti, miltä mies oli tuoksunut painautuessaan häntä vasten, miltä miehen huulet olivat tuntuneet hänen suudellessaan tätä. Miten Kira oli pidellyt hänestä kiinni, kun hän oli itkenyt pelätessään menettävänsä Siranin. Miten mies oli ollut läsnä hänen jokaisena päivänään, valmiina tukemaan ja auttamaan häntä. Mitä hän oli antanut tälle takaisin? Hän oli pettänyt miehen luottamuksen sinä yönä juhlien jälkeen, antamalla tälle palan jotakin sellaista, johon heidän kummankaan ei olisi pitänyt sotkeutua.
Siran oli ollut oikeassa. Hänen piti olla voimakas ja peloton. Silti hän oli sortunut ja pakottanut Kiran polvilleen kanssaan.
"Minä korjaan sen", hän sanoi pakotetusti.
Siran tuijotti häntä laajentunein silmin. Hänen rintansa kohoili ja huulet olivat raollaan.
"Miten helvetin typerä sinä oikein olet?" tämä kysyi häneltä.
"Mitä muutakaan minä voin?" Joanna kysyi turhautuneena. Hän tunsi olonsa vihaiseksi. Vihaiseksi Siranille siitä, että tämä pakotti hänet ajattelemaan. Vihaiseksi itselleen, koska oli ollut kyllin typerä joutuakseen ongelmiin. "Mitä minä voin tehdä tai antaa hänelle? Mitä meillä on jäljellä? Mitä minusta on jäljellä?"
"Sinä saarnaat aina siitä, miten jokaisen tulee saada valita oma tiensä. Eikö olekin kamalan tekopyhää ja itsekästä sinulta, ettet sinä edes kysy Kiran mielipidettä?" Siran sanoi hiljaa.
"Älä", Joanna sanoi vaimeasti.
"Älä mitä? Älä kerro totuutta? Sillä se on itsekästä! Sinä pelkäät, koska kerran sinua satutettiin niin pahoin, ettet sinä uskonut selviytyväsi siitä hengissä. Sinä pelkäät niin paljon, että annat tuon pelon lamauttaa itsesi. Sinä rakastat häntä. Silti sinä mieluummin jätät hänet kuin annat hänelle mahdollisuuden, koska se säästää sinut siltä mahdollisuudelta, että hän joskus satuttaisi sinua yhtä pahasti", Siran sanoi. Naisen sinisten silmien katse oli jäätävä. "Sinä olet pelkuri".
Joanna käänsi katseensa, sillä hän ei tiennyt kumpi sattui häneen enemmän, Siranin sanat vai tämän katseessa näkyvä halveksunta. Hän tuijotti eteensä mitään todella näkemättä ja koetti pakottaa hengityksensä kulkemaan katkomatta. Hän ei tahtonut itkeä, ei nyt. Ei enää.
"Minä en tiedä enää pelkäänkö minä enemmän itse kipua vai mahdollisuutta siihen", hän sanoi lopulta hiljaa.
Siran ei vastannut. Hän veti syvään henkeä ja puhalsi sen sitten voimalla ulos. Joanna makasi aloillaan liikahtamatta, kuin lamautuneena omista sanoistaan. Siran tunsi raivonsa laantuvan ja tunsi häpeää äskeisestä purkauksestaan.
"Miten helvetissä meistä tuli näin typeriä?" hän kysyi. Naisen katseessa oli epätoivoa.
Joanna ei vastannut.
"Oletko sinä pohtinut sitä, mitä käskin sinun miettiä?" Yamamoto kysyi.
Joanna nyökkäsi.
"Oletko sinä löytänyt vastauksen?" Yamamoto kysyi.
Joanna oli pitkän tovin hiljaa. Sitten hän pudisteli päätään.
"Minä en tiedä", hän myönsi.
"Sinulla on ollut aikaa miettiä", Yamamoto huomautti.
"Minä tiedän, mitä te tahtoisitte minun vastaavan ja mitä minun pitäisi vastata. Se on myös järkevä ja käytännöllinen vastaus. Yhden ihmisen henki monen hengestä. Mutta vaikka minä vastaisin nyt mitä tahansa, minä en voi luvata, että vastaukseni olisi todellisella valinnan hetkellä sama", Joanna sanoi. Naisen äänessä oli päättäväisyyttä ja surua. "Minä en tiedä, mitä minä vastaisin tuona yhtenä hetkenä. En todella".
Yamamoto oli pitkän tovin hiljaa.
"Sinä olet vannonut puolustavasi Seireteitä", hän huomautti.
"Minä antaisin epäröimättä henkeni Seiretein puolesta, milloin tahansa", Joanna sanoi. Naisen sinisissä silmissä paloi päättäväinen tuli.
Yamamoto katsoi häntä pitkään.
"Minä tiedän sen", hän sanoi hiljaa. Mies oli tovin hiljaa. "Sinulla on hyvä sydän ja vahvat periaatteet. Sinä teet sen, minkä uskot oikeaksi. Joskus me tarvitsemme sydäntä enemmän kuin järkeä".
Mies vilkaisi Joannaa.
"Toisinaan meidän on taas asetettava omat tunteemme syrjään ja tehtävä se, mitä meiltä vaaditaan, jotta me voimme palvella muita. Minä oletan sinulla olevan riittävästi viisautta, jotta erotat nämä hetket toisistaan".
Joanna nyökkäsi hiljaa.
"Minä opin koko ajan", hän sanoi.
"Joanna", Yamamoto sanoi, kun hän oli jo lähdössä. Joanna seisahtui ja kääntyi katsomaan Yamamotoa.
"Sinun pitää myös oppia luottamaan muihin. Jokainen meistä tekee ratkaisunsa. Sinun on opittava luottamaan siihen, että muut tekevät omat ratkaisunsa ja kykenevät kantamaan niiden seuraukset. Jokaisella meistä on oikeus tehdä valintoja ja oikeus tehdä virheitä. Sinä et voi suojella muita elämältä, eikä se ole sinun tehtäväsikään".
Joanna käänsi katseensa hitaasti mieheen.
"Joku muu sanoi minulle äskettäin jotakin samankaltaista", hän sanoi.
"Todellako?"
Joanna nyökkäsi hiljaa.
"Menehän nyt".
"Kyllä".
Yamamoto huokaisi, kun ovi naisen takana sulkeutui. Niin nuori, hän huomasi ajattelevansa. Niin täynnä toiveita ja kiihkeyttä. Hän huokaisi uudelleen, mutta tällä kertaa eleessä oli tyyneyttä. Välillä vuodet tuntuivat taakalta, mutta hän oli niistä myös kiitollinen.
"Akane sai surmansa eilen puoliltaöin", Matsumoto totesi. He olivat kokoontuneet joukolla iltapäivästä Joannan asunnolle istumaan ja purkamaan viime päivien tapahtumia. Tunnelma oli ollut hiljaisen vaivautunut, eikä edes Renji ollut piikitellyt muita tavalliseen tapaansa.
Joanna nyökkäsi uupuneena.
"Niin minä kuulin", hän sanoi. "Mikäli Unohana on oikeassa, myöskään Yasu ei näe huomista".
"Paskat", Siran totesi. Nainen siemaisi pitkän kulauksen pitelemästään pullosta. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta naisen eleissä oli sulkeutunutta torjuvuutta. "Mitä väliä sillä on?"
"He saivat kuulusteltua häntä, kun hän tuli aamulla hetkeksi tajuihinsa", Matsumoto sanoi.
"Minä kuulin. Heidän ei ollut Yasun mukaan alun perin tarkoitus hyökätä kenenkään kimppuun, vaan he osuivat vahingossa tiedonkeruumatkallaan samaan aikaan kujalle vartijoiden kanssa. Heidän tilanteensa ja menneisyytensä huomioon ottaen, en lainkaan ihmettele, etteivät he tahtoneet jäädä kiinni uudelleen", Joanna sanoi hiljaa. "He jäivät kuitenkin keräämään näiden reiryokun Akanen käskystä taistelun jälkeen, olisihan se heidän näkökulmastaan muutoin mennyt hukkaan".
"Tai niin Yasu ainakin väitti", Kyoraku totesi. Mies kaatoi itselleen lasillisen. Hänen tavallisesti komeat kasvonsa näyttivät rasittuneilta. Mies hieroi otsaansa uupuneesti. "He saattoivat myös haluta lisätä voimiaan ennen varsinaista iskuaan".
"Sinä voisit varmistaa sen", Renji totesi Siranille. Naisen mulkaisu sai hänet kuitenkin hätkähtämään.
"Hitonko väliä sillä on enää kellekään? Joka ikinen sillä kujalla olleista on nyt joko kuollut tai tekee kuolemaa. Mitä helvettiä te enää tahdotte lisää?" Siran miltei sylki sanat suustaan.
"Ota rauhallisesti!" Renji sanoi nostaen kätensä ylös antautuvasti.
"Minä vihaan tätä", Siran sanoi myrtyneesti ja otti uuden siemauksen.
"Tietääkö kukaan Akikosta?" Joanna kysyi.
"Unohana sanoi, että se on enää ajan kysymys", Siran sanoi. Nainen haroi niskaansa. "Sanoinko jo kenties, että vihaan tätä?"
Seurue oli pitkän tovin hiljaa, sitten Kyoraku laski lasinsa huokaisten pöydälle.
"Minä taidan lähteä muutamalle", hän totesi.
"Sinä aiot juhlia tällaisena iltana?" Siran kysyi epäuskoisena.
Kyoraku levitteli käsiään ja katsahti muihin harvinaisen surumielisesti.
"Mitä muuta kukaan järkevä ihminen voi tehdä?"
"Kapteeni", Kira sanoi.
Joanna kohotti katseensa. Hän oli ollut istumassa pienessä puistikossa lähellä asuntoaan. Hän ei ollut tahtonut jäädä kotiinsa istumaan kaiken kokemansa jälkeen, mutta hänestä ei ollut myöskään todella liittymään Kyorakun ja Matsumoton seuraan juhlimaan. Niinpä muiden lähdettyä hän oli pukenut päälleen enemmän vaatetta ja lähtenyt kuljeksimaan päämäärättömästi. Hänen askeleensa olivat vieneet hänet pian hoidetulle viheralueelle. Puiden ja pienen lammen läheisyys tuntui rauhoittavalta.
Kira huomasi kapteeninsa katseessa yllättyneisyyttä. Ilmeisesti tämä ei ollut odottanut kohtaavansa häntä tänään. Toisaalta hän ei ihmetellyt sitä. Kira oli tehnyt pyöreää päivää siitä lähtien, kun Joanna oli pidätetty tehtävistään, eikä hän ollut ennättänyt paljoa toimistonsa ulkopuolelle.
"Hei", nainen sanoi varovasti ja teki vaistomaisesti tilaa kivipenkillä, jotta mies mahtuisi istumaan.
"Huomasin sinut kulkiessani ohi ja ajattelin, että kaipaisit ehkä seuraa", Kira sanoi ja yritti hymyillä. Hän tunsi olonsa kuitenkin epävarmaksi. Hän ei tiennyt enää, mitä nainen hänestä oikein halusi tai oliko hän edes toivottu.
"Joko toimistolla hiljeni?" Joanna kysyi. Hän tunsi olonsa haavoittuvaiseksi istuessaan arkivaatteissaan. Ne muuttivat hänet kapteeni Rossista Joannaksi. Niinpä hän puhui työstä, käytti sitä suojanaan.
"Vähän kerrassaan", Kira totesi. Hän vilkaisi naista. "Huhut tiesivät kertoa, että sait työsi takaisin".
"Aloitan huomenna", Joanna myönsi.
"Sinäkö et ajatellut kertoa minulle asiasta?" Kira kysyi kulmaansa merkitsevästi kohottaen. Miehen äänensävy paljasti kuitenkin, ettei hän ollut vakavissaan.
"Ajattelin, että huomaisit kyllä viimeistään aamulla", Joanna sanoi ja hymyili vinosti. "Oletko pahoillasi?"
"Siitä, ettet kertonut minulle vai siitä, että palaat huomenna?" Kira kysyi takaisin.
"Kummastakaan?"
"Ehkäpä", Kira sanoi.
"Kyllä minä aioin lähettää sinulle sanan vielä tänään", Joanna lohdutti.
"Kuka sanoi, että minä olen siitä pahoillani?" Kira kysyi takaisin.
Joanna virnisti.
"Miten joukot jaksavat?" hän kysyi.
"Olosuhteisiin nähden hyvin", Kira sanoi. "Minusta tuntuu kuitenkin, että kestää pitkän tovin, ennen kuin asiat palaavat entiselleen".
"Jos ne palaavat enää ennalleen", Joanna totesi. Hän tajusi kuitenkin, miten sanat saattoi tulkita monella tapaa. Hän vilkaisi miestä varovasti syrjäsilmällä. Kira hänen vierellään oli hiljaa, kuin pohtien.
"Niin tietenkin", Kira totesi lopulta. Hän käänsi katseensa pieneen koristelampeen heidän edessään. Hän tunsi olonsa pettyneeksi, vaikka koettikin vakuutella itselleen, ettei ollut odottanut mitään. Miksi olisi?
"Minä en tarkoittanut sitä niin. Ei sillä ole väliä. Unohda koko juttu", Joanna sanoi päättäväisesti toivoen voivansa karkottaa keskustelun ylle langenneen synkän varjon.
Kira katsahti häneen pitkään. Miehen katseessa häilähti terävyys.
"Minun lienee parasta mennä. Huomenna on paljon töitä", hän totesi tasaisesti. Hän nousi sanojensa vakuudeksi ja kääntyi vilkaisemaan Joannaa. "Hyvää yötä".
Kira kääntyi ja lähti kävelemään hiekkatietä pois puistikosta. Hänen olisi tehnyt mieli juosta, mutta hänen ylpeytensä ei antanut hänen kiirehtiä. Niinpä hän käveli hillittyä tahtia kauemmas kivipenkistä, kauemmas naisesta. Joannan ääni tavoitti hänet, kun hän oli lammen reunalla.
"Älä mene".
Naisen äänessä oli anova sävy.
Kira seisahtui ja kääntyi katsomaan naista. Tämän sinisissä silmissä oli pelokas katse. Nainen näytti merkillisellä tavalla hauraalta istuessaan kivipenkillä ja katsoessaan häntä. Kira tajusi, ettei pyyntö ollut naiselle helppo. Hän palasi takaisin naisen luo, muttei sanonut mitään. Hänen mielessään kirveli yhä heidän aikaisemmat sananvaihtonsa.
Jokin Joannan kasvoissa sai hänet kuitenkin nielemään kiukkunsa ja odottamaan. Hän seisoi pitkän hetken naisen edessä, tämän katsoessa häneen laajentunein silmin ja rohkeuttaan keräten. Kira ei tiennyt mitä lukea naisen kasvoilta, mutta hänen vaistonsa varoitti häntä kiirehtimästä tätä.
"Minä pelkään sinua kuollakseni", nainen sanoi lopulta.
Kira tuijotti häntä epäuskoisena. Hän oli odottanut naisen selittävän hänelle, miksei tämä voinut rakastaa häntä tai puhuvan siitä, miten tämä tahtoisi jatkossakin heidän olevan vain ystäviä. Hän ei ollut odottanut tätä.
"Pelkäät?" hän toisti.
Joanna hymyili vinosti, mutta hänen katseestaan heijastui surumielinen pelko.
"Minä pelkään sitä, mitä sinä saat minut tuntemaan. Minä pelkään sitä, miten suuren vallan se sinulle antaa", hän tunnusti.
Kira tuijotti vaaleaa naista edessään, eikä tiennyt mitä ajatella.
"Miksi sinä sitä pelkäät?" hän kysyi hämmentyneenä.
"Koska viimeksi kun minä rakastin, minuun sattui lopulta niin paljon, että toivoin kuolevani", Joanna sanoi. Naisen katse oli epätoivoinen. "Minä en tahdo enää tuntea sellaista kipua koskaan".
Kira katsoi naista edessään ääneti. Hän katsoi tämän silmiin ja näki pelkoa, surua ja ripauksen toivoa. Hän pohti naisen sanoja.
"Rakastatko sinä minua?" hän kysyi.
Joanna käänsi katseensa ja puristi kämmeniään nyrkkiin. Hän tunsi hengen takertuvan kurkkuunsa ja sydämensä hakkaavan vimmaisesti. Hetki tuntui maanvyöryltä, joka vei häneltä jalansijan ja hautasi hänet alleen. Hän veti henkeä epätoivoisesti.
"Rakastan", hän kuiskasi.
Silloin hän tajusi, että maanvyöry oli mennyt ohitse häneen koskematta. Hän kykeni taas hengittämään. Hän kohotti katseensa ja näki Kiran edessään. Miehen kasvoilla oli surumielinen hymy.
"Mikset sinä kertonut minulle aiemmin?" hän kysyi.
"Jotkut asiat vievät aikaa".
Joanna laski katseensa väistääkseen Kiran kasvoilla näkyvää hämmennystä. Hän tunsi olonsa edelleen huteraksi. Hänen kätensä tärisivät ja hänen oli vilu. Kira huomasi sen. Hän istui naisen viereen ja kietoi toisen kätensä tämän harteille vetäen naisen itseensä kiinni. Joanna antoi miehen tehdä sen. Hän tunsi miten lämmin Kira oli, aisti etäisenä tämän tuoksun. Hän nojasi kasvojaan miehen kylkeä vasten.
"Minä vien sinut kotiin", Kira sanoi hiljaa tuntien naisen tärisevän hienokseltaan.
Joanna ei vastustellut, vaan antoi miehen shunpota heidät hänen asunnolleen. Vasta eteisessä Kira irrotti otteensa hänen harteiltaan. Joanna kääntyi katsomaan miestä. Tämä seisoi hänen takanaan, piirteet vakavina. Joanna katsoi miestä pitkään ja tutkivasti.
"Voitko sinä luvata minulle, ettet sinä koskaan satuta minua?" hän kysyi hiljaa.
"Onko olemassa sellaista lupausta, jonka minä voin vilpittömin mielin antaa ja johon sinä voit luottaa?" Kira kysyi.
Joanna laski katseensa.
"Oletko sinä varma, että tätä sinä haluat?" hän kysyi sen sijaan.
"Olen", Kira vastasi,
"Miksi?" Joannan katseessa oli vilpitöntä hämmennystä.
Kira hymyili harvinaista hymyään.
"Miksi en?" hän kysyi takaisin ja tarttui naisen olkapäihin. Hän veti naisen hitaasti itseään vasten ja piteli tästä kiinni. Joanna tunsi, miten hänen kehonsa tärisi edelleen. Hän vetäytyi kauemmas miehestä ja kietoi käsivartensa ympärilleen.
"Tämä ei ole viisasta", hän sanoi. Hänen oli pakko sanoa jotakin. Hänen täytyi pitää kiinni järjestään, sillä muutoin kaikki kaatuisi hänen niskaansa.
"Ei olekaan", Kira myönsi auliisti. "Mikä viime päivinä on ollut viisasta?"
Joanna sulki silmänsä ja henkäisi.
"Minä en tiedä pystynkö minä tähän", hän sanoi.
"Sinä rakastat minua", Kira sanoi takaisin. "Sinä sanoit sen jo. Mitä sinä enää pelkäät?"
Joanna käänsi katseensa. Kun hän kääntyi vilkaisemaan miestä, hänen katseessaan oli surumielinen taite.
"Sinä et koskaan sanonut sitä takaisin minulle".
Kira oli pitkän tovin hiljaa.
"Minä rakastan sinua".
Joanna sulki silmänsä. Kun hän avasi ne uudelleen, Kira oli edelleen hänen edessään.
"Me olemme hulluja molemmat", hän sanoi.
"Minä rakastan sinua silti", Kira sanoi.
"Se tarkoittaa vain sitä, että olet hullumpi kuin minä", Joanna totesi.
"Tule tänne", Kira sanoi.
Joanna katsoi miestä. Heidät erotti vain yksi askel, mutta se tuntui kokonaiselta kaikkeudelta. Hän tiesi, ettei Kira liikkuisi. Hänen täytyi ottaa askel itse. Sen mies vaatisi häneltä. Joanna veti henkeään ja soimasi itseään. Mitä muuta Kira oli koskaan häneltä vaatinut?
Kun hän vihdoin astui miehen luo, hän tunsi kaiken kirkkaana ja selkeänä, aivan kuin hän olisi ensi kertaa todella nähnyt itsensä. Hän rakasti Kiraa, rakasti koko typerästä sydämestään. Hän painautui miestä vasten ja suuteli tätä, kerta toisensa jälkeen. Kiran kädet olivat hänen ympärillään, pidellen hänestä kiinni tiukasti. He suutelivat uudelleen ja uudelleen, kuin hyvittääkseen ajan, jonka olivat epäröineet ja pelänneet. Lopulta Kira tarttui Joannaan ja veti hänet mukaansa.
Joanna antoi miehen tehdä sen.
Siran seisoi Akikon huoneella. Hän tuijotti vuoteella makaavaa naista. Ukitake seisoi hänen vierellään, näyttäen tavanomaista kalpeammalta. Unohana seisoi lempeänä hahmona vuoteen vierellä. Hän ojensi kätensä ja sipaisi Akikon korvan takaa karanneen suortuvan takaisin paikoilleen. Nuori nainen näytti levolliselta maatessaan vuoteella.
"Mikäli te haluatte, te voitte jäädä tänne hetkeksi", Unohana sanoi. Hänen äänessään oli myötätuntoinen sävy.
Siran ei vastannut, vaan tuijotti eteensä torjuvana. Ukitake nyökkäsi hiljaa.
"Kiitoksia", hän sanoi.
Unohana poistui ja sulki oven hiljaa perässään. Huoneessa oli pitkän aikaa hiljaista. Ukitake liikahti ensimmäisenä, astuen vuoteen vierelle. Hän sipaisi Akikon otsaa ja hymähti.
"Hän oli hyvä nainen", hän sanoi lempeästi.
"Mitä sillä on väliä? Hän on nyt kuollut", Siran sanoi tylysti.
"Me muistamme hänet", Ukitake korjasi. "Sillä on merkitystä".
Siran pudisteli päätään.
"Se on jotakin sellaista, jota jälkeen jääville sepitetään. Jottei kukaan meistä tuntisi oloaan kurjaksi. "Hän elää muistoissamme, hän on yhä lähellämme". Mutta se ei ole todellista. Akiko on nyt kuollut, eikä mikään muuta sitä. Eivät kauniit sanat tai muistot", hän sanoi.
Ukitake ei voinut olla kohottamatta kulmiaan naisen sanat kuullessaan.
"Mikä sinua vaivaa tänään?" hän kysyi.
Siran käänsi hänelle selkänsä äkäisesti ja meni ikkunan äärelle. Nainen seisoi hetken torjuvana paikoillaan ja kääntyi sitten vilkaisemaan miestä takanaan.
"Minuun sattuu, enkä minä tiedä enää kenen vika se on", hän sanoi. "Minä en enää tiedä ketä vihata".
Ukitake oli pitkän tovin hiljaa naisen sanoja pohtien.
"Ehkäpä voisit aloittaa lopettamalla itsesi vihaamisen", hän ehdotti.
Siran aikoi kivahtaa hänelle äkäisen vastauksen, muttei kyennytkään. Hän tajusi, että mies oli oikeassa. Hän todella vihasi itseään. Hän oli tehnyt sen, minkä oli uskonut oikeaksi, eikä sillä ollut ollut merkitystä. Asiat eivät olleet oikeammin kuin ne olivat olleet hänen aloittaessaan. Se sai hänet tuntemaan olonsa heikoksi, epätoivoiseksikin. Siran oli tottunut siihen, että hänen tiesi, mitä hänen tuli tehdä ja sitten hän teki sen. Asiat palautuivat normaaleiksi tai joskus ne muuttuivat. Niissä oli kuitenkin aina jotakin järkeä. Niin asiat menivät, niin niiden kuului mennä.
Siran vilkaisi vuodetta, jossa Akikon ruumis makasi. Naisen kuolemassa ei ollut järkeä. Se ei ollut merkityksellinen, vaan vahinko. Sattuma. Hän muisti oman vihansa ja päättäväisyytensä sukellettuaan naisen mieleen. Hän oli aikonut muuttaa asioita, pakottaa syylliset vastuuseen. Nyt hän seisoi samassa paikassa muutamaa päivää myöhemmin tehtävänsä täyttäneenä. Miksi hän tunsi yhä vihaa? Miksi hän tunsi epäonnistuneensa?
Siran tuijotti hämmentyneenä valkohiuksista kapteenia edessään, eikä tiennyt mitä sanoa.
Ukitake käveli ääni naisen vierelle ja veti varoen hänet syliinsä.
"Sen ei pitänyt mennä näin", nainen sanoi hämmentyneenä hänen rintaansa vasten.
Ukitake sulki silmänsä ja piteli kiinni naisesta.
"Ei niin", hän sanoi.