A/N: Nähtävästi tovi, jos toinenkin, ehti vierähtämään edellisestä päivityksestä. Mutta pitkähköksi venähti näköjään tämä päivityskin. Joskus näinkin – tällä kertaa tekstiä jakamalla en olisi saanut lukua toimimaan haluamallani tavalla, vaan koko 8k sanan setti halusi tulla julkaistuksi yhtenä, omana kokonaisuutenaan. Monessa mielessä – alkoi jo olla aikakin.
Kiitoksia Rni, jälleen kerran, jatkuvasta kannustuksestasi ja mielen nöyräksi pistävästä palautteesta! Olet aivan rehellisesti sanottuna ollut yksi tämän tarinan kantavista voimista, onnistuessasi aina tavalla tai toisella puskemaan minuun kirjoitusintoa sellaisen takellellessa.
Rni: epäilit, että kohtaaminen Bastilan kanssa ei enää ole kaukana. Olisiko näin…?
Pidemmittä puheitta:
Luku 14.
Luutnantti tiesi monenlaista ihmisten kuulustelemisesta. Hän tiesi kiduttamisesta.
Hän tiesi kuinka, vaihe vaiheelta, ihmisen ruumis murrettiin, mielen seuratessa vääjäämättä perässä. Kunnes ihminen tunsi vain ja ainoastaan syvintä avuttomuutta ja epätoivoa. Kuinka hänen käsityksensä maailmasta sumentui, kunnes läsnä olivat vain kipu ja kuulustelijan sanat. Viimeistään tällöin kielet alkoivat kulkea ja salaisuudet luikertelivat niitä utelevan ulottuville. Avuttomuus, toivottomuus, kärsimys ja toiveikkuus – kuinka maalata syvin pimeys ja saada vähäisinkin tarjottu valo näyttämään mittaamattoman kalliilta aarteelta.
He tiesivät saman. He osoittivat hänelle, että hän oli täysin heidän vallassansa – hänen ruumiinsa heidän käsissänsä, liikuntakyky vietynä. Penkkiin sitominen oli ensimmäinen askel. Avuttomuus.
Kuten aina, he aloittivat asialliseen sävyyn. He laskivat faktat hänen eteensä yksitellen, kuin ne olisivat olleet rakennusaineita, talon perustuksia. He tiesivät yllättävän paljon, joten heidän oli täytynyt seurata hänen tekemisiään huomattavasti pidempään kuin hän oli aavistellut. Paljon kauemmin. He esittivät syytökset rauhallisesti. Paljastamalla tietonsa hän voisi auttaa heitä, mutta ennen kaikkea itseään – ja sitähän hän halusi, he kannustivat. Sillä hänen tilanteensa oli toivoton: hän oli maanpetturi.
He halusivat hänen ottavan seuraavan askeleen, tuntevan toivottomuutta.
Mutta hän ei ollut kieltänyt eikä myöntänyt. Heillä täytyi olla kiire, sillä he olivat siirtyneet nopeasti seuraavaan vaiheeseen, puskien piinaavan syklin yhä nopeampaan ja nopeampaan pyörintään.
"Petturi!" he olivat karjuneet. "Luopio!"
"Kenelle uskollisuutesi kuuluu, Weyron?" he olivat kysyneet.
"Vastaa, Weyron. Säästät itsesi suuremmalta kivulta", he olivat luvanneet valheellisella, kehräävällä, johdattelevalla ystävällisyydellä.
"En palvele ketään", kerta toisensa jälkeen hän oli vastannut, saman kaavan toistaessa itseään yhä uudelleen ja uudelleen. Hän kuunteli äänensä muuttumista ensin karheaksi ja sitten käheäksi.
Hän pysyi vaiti siitä huolimatta ja sen vuoksi, että hänen tilanteessaan kuulustelun lopputulos oli jo ennalta määrätty. Heidän saavuttaessa maalinsa hän tulisi kuolemaan. Joko silloin, kun Sithit luulivat saaneensa selville sen, mitä halusivatkin. Tai hänen ruumiinsa antaessa periksi. Joko tai.
Mitä tietojen antamiseen tuli, hänellä ei ollut mitään hävittävää. Ei ollut ketään, kenen nahkaa olisi suojellut omansa kustannuksella. Ei ollut aatetta, minkä takana hän halusi seistä – ei ollut mitään, minkä vuoksi kuolla.
Tietysti he eivät olleet tyytyväisiä hänen vastauksiinsa. Joten he jatkoivat.
Rancorin kuolema oli jättänyt jälkeensä petollisen hiljaisuuden. Pariovet eivät milloinkaan käyneet – eivät syösseet sisuksistaan lukuisia itsevarmuutta ja verenhimoa puhkuvia jengiläisiä ja muuttaneet hallimaista tilaa uudemman kerran sotatantereeksi. Hiljaisuus tuntui eräällä tapaa levolliselta. Se oli tyyni ennen myrskyä – se oli hetki ennen sydämenlyönnin tiivistymistä.
Pohdinnat tulevaisuudesta olivat päällimmäisinä mielessämme kivutessamme loputtomalta tuntuvaa, synkänpimeää porraskäytävää pitkin kohti Black Vulkarsien tukikohtaa. Pariinsataan pystysuoraan metriin mahtuu melkoinen määrä portaita. Kuljimme hiljaisin ja varovaisin askelin jonossa, minä ja Sandra ensimmäisinä ja Carth Missionin vierellä viimeisenä – jako muotoutunut sovituksi kuin vaistonvaraisesti ja ilman erillistä komentoa. Komentaja oli alhaalla opettanut tytölle ja wookieelle muutamia Tasavallan laivaston hiljaisen elekielen tavallisimpia viittomia ja hiljaisesta kuiskeesta päätellen nuori twi'lek kertaili oppimaansa.
Minun ajatukseni olivat lopullisessa kohteessamme. Ne olivat hänessä. Sillä jokainen noustu porrasaskelma vei minut lähemmäksi häntä. Kenties sitä saattoi kutsua valmistautumiseksi.
Mitä tiesin Bastila Shanista?
Minun oli myönnettävä, että paljonkin – ja en oikeastaan mitään. Tiesin, että ikävuosiinsa nähden hän oli niittänyt melkoisesti mainetta taistelutaidoillaan. Ei pelkästään siitä yksityiskohdasta johtuen, että hän hallitsi jeditaidon, jota nimitettiin taistelumeditaatioksi. Kyvyn, jolla huhupuheiden mukaan oli mahdollista hallita kokonaisten armeijoiden mieliä – valaa miehiin rohkeutta tai vaihtoehtoisesti riistää ja murentaa taistelumoraaleja. Saada vatsalaukut kääntymään ympäri silkasta pelosta. Tietämykseni Voiman todellisista mahdollisuuksista oli erittäin rajallinen – mikäli joskus tilanne oli ollut toinen, sen tiedon olin kadottanut tai se oli viety. Mutta epäilin, että liioittelun sävyttäminäkin puheissa oli perää. Huhut yleensä saavat alkunsa totuuden siemenestä.
Siemen. Se oli ilmaisuna liian mieto. Tässä tilanteessa.
Helvetti – hänen meriittilistallaan oli yksi isokokoinen päänahka. Varsin kookas ja se oli selvää. Nainen oli onnistunut surmaamaan miehen, joka oli sekä tuonut Tasavallalle voiton mandalorialaisista että puskenut Tasavallan itsensä polville anelemaan arvoa. Minun mittapuullani hän kenties siis oli yksi tunnetun galaksin vaarallisimmista elossa olevista henkilöistä. Tätä en voinut kieltää itseltäni, joten oli itsestään selvää, että minun oli lähestyttävä häntä asiaan kuuluvalla varovaisuudella.
Naisella siis oli merkittävä sotastrateginen arvo Tasavallalle. Mutta saavutuksistaan huolimatta todellisuudessa hänen symbolinen arvonsa oli mittavampi. Sillä yksi henkilö – kuinka etevä tahansa – on vain yksi osa massiivista koneistoa. Jos koneiston tahtotila on riittävä, se jatkaa liikettään. Se pyörii silti, vaikka jokin merkittävä osa poistettaisiin. Darth Revanin kuolema ei ollut pysäyttänyt Sithejä – tuskin edes hidastanut. Koneisto oli järjestäytynyt uudelleen ja jatkanut ärjyen vyöryntäänsä galaksin ylitse. Mutta Bastila Shan oli osoittanut, että Sith-lordit olivat kuolevaisia. Hän oli osoittanut, että Darth Revan oli mahdollista saada sylkemään verta. Hän oli näyttänyt, että Sithit olivat voitettavissa.
Hänen menettämisensä ei ollut taistelun runtelemalle Tasavallalle minkäänlainen vaihtoehto. Minä tiesin sen. Carth Onasi tiesi sen. Jopa tyhjäpäinen huonetoverini Endar Spirellä oli tiennyt sen.
Tiesin myös, että hänen silmänsä olivat sävyltään kuin puhdistettua terästä.
Niillä silmillä hän oli katsonut minua, nostanut valosapelinsa valmiuteen ja huudahtanut:
"Et voi…!", pusertaen itsevarmuutta sanojensa taakse.
Määrittämätöntä hetkeä myöhemmin olin maannut jossain tietoisuuden ja tajuttomuuden välitilassa. Olin maistellut omaa vertani omassa suussani ja tiedostanut kuolevani. Ne samat silmät olivat porautuneet kasvoihini tuolloin. Hän oli kykeneväinen surmaamaan minut – niin taitojensa kuin mielenlaatunsa puolesta. Lähestulkoon hän oli tehnyt niin. Olin hengissä vain siitä syystä, ettei hän sillä hetkellä ollut upottanut valosapelia sisuksiini. Olin elossa, koska hän oli päättänyt siten. Miksi?
En tiennyt, tuliko minun tuntea häntä kohtaan vihaa… vai kiitollisuutta.
Mutta mitä tiesin hänestä itsestään, henkilönä?
Carth ei milloinkaan sanonut sitä suoraan, mutta vahvasti epäilin komentajan motivaation kumpuilevan enemmänkin velvollisuudentunteesta Tasavaltaa kohtaan kuin naista kohtaan tuntemastaan ystävyydestä. Jostain lauseiden välistä olin onnistunut lukemaan, että Carthin komennon alla olleesta laivasta, Endar Spirestä, oli tullut naisen oma jossain niillä main, kun komentosillan ovet olivat sulkeutuneet hänen selkänsä takana. Eivätkä komentajan ja naisen mielipiteet aina olleet linjassa. Olin havainnoinut piilotettuja vihjeitä kiivaista käydyistä väittelyistä, ammusten lailla sinkoilleista sanoista, silmille heitetyistä arvoasemista, menetetyistä hermoista. Toisin sanoen hän ei lainkaan vaikuttanut henkilöltä, joka tulisi antamaan minulle haluamaani vaivattomasti.
Hän seisoi minun ja janoamieni vastausten välillä. Este ylitettäväksi. Tavalla tai toisella.
Katsoin rannetietokonettani. Kello oli sopivan vähän ja paljon, sillä aamuyö aloitteli ensimmäisten tuntien kulkuaan. Oli aika, jolloin nukkuvat mielet olivat syvimmässä unessa – jolloin hereillä olevat mielet olivat turtia ja yllätys tappavin aseemme. Vibramiekka oli käsissäni välittömässä valmiudessa, terän näyttäessä tietä edelläni. Lievä heikkous vasemmassa olkapäässäni kertoi omaa synkkää kieltään syvällä lihaksistoni uumenissa piileskelevästä tuoreesta reiästä ja toivoin Sandran Voiman avulla luoman paikkauksen kestävän, mikäli saisin käyttää käsiäni todenteolla taistelutilanteessa. Valosapelin paino tuntui varusterepussani, sillä Jedi ei ollut pyytänyt sitä takaisin. Enkä enää olisi luopunut siitä, mikäli hän olisi kysynyt.
Olimme hioneet suunnitelman loppuun ennen portaikkoon astumista hyödyntämällä Gadonin tiedustelun hankkimaa karkeaa pohjapiirrosta. Tukikohta oli alkujaan vanha varastorakennus: paksut seinät, leveät käytävät – ja tietysti lukuisia huoneita täynnä Vulkarseja.
"Tukikohdassa on arviolta satakunta Vulkarsia. Takaovi on tukikohdan keittiön tuntumassa ja joudumme ohittamaan useita majoitustiloja. Todennäköisesti osa ovista on koodien takana – Beksit eivät tienneet, että mitkä. Tähtäimessämme on ajoneuvohalli rakennuksen alakerrassa", Carth oli selostanut Missionille ja Zaalbarille, kuljettaen samalla sormeaan suunniteltua kulkureittiä pitkin datapaneelin pinnalla.
Wookiee ulahteli ymmärtäneensä, mutta pitävänsä hyökkäystä uhkarohkeana.
"Emme hyökkää", olin tarkentanut. "Iskemme hiljaa, iskemme salaa. Emmekä käytä sädeaseita ellei välttämättömyys pakota siihen. Lähtökohta on, että kukaan ei kuole – verilöyly herättää liikaa kysymyksiä. Sädeaseiden äänet kaikuvat kauas."
Tämä oli ollut yksi suunnittelua ohjanneista monista valintakysymyksistä, mutta toisaalta tällä kertaa johtopäätös oli ollut ilmeisen selvä. Suora hyökkäys ei ollut minkäänlainen vaihtoehto, sillä tätä tehtävää ei saatettaisi menestyksekkäästi loppuun voimalla.
Useammat askeleet tarkoittivat enemmän ääniä. Mitä vähemmän meistä näitä käytäviä samoaisi, sitä pienemmällä todennäköisyydellä meidät havaittaisiin. Mitä vähemmän meistä astuisi tukikohtaan - taasen - sitä suuremmalla todennäköisyydellä huomaisimme tulleemme ylivoiman nujertamiksi ja päättäisimme päivämme kyseisten seinien suojassa. Mikäli meidät havaittaisiin. Mikäli Vulkarsit havaitsisivat läsnäolomme, he heittäisivät kaiken kasvoillemme. Heillä oli ylivoima, heillä oli kotikenttäetu.
Joten hiljaisuus tuli olemaan vahvin liittolaisemme.
"Meillä on mahdollinen ongelma, Daraz. Voimme olettaa, että he ennemmin tai myöhemmin huomaavat meidän käyneen kylässä. He eivät saa havaita, että tulomme liittyy kiituriin", Carth oli huomauttanut. "Jos he ymmärtävät, että rakkineessa on jotain mätää, emme mahdollisesti näe heitä kisa-alueella - emmekä Bastilaa. Joudumme rakentamaan harhautuksen."
"Mikäli toimimme tehokkaasti, he eivät edes ehdi ajatella koko perhanan kiituria", vastasin. "Ensimmäinen valvontamonitori – ja koko paikka on meidän."
Jos minulla on mahdollisuus valita, hyökkään aina äänettömästi. Käytän yllätystä sellaisena aseena, jollaiseksi se on luotu. Varmistan kohteen elämäntaipaleen päättymisen jo ennen kuin se on itse siitä tietoinen. Vieläkin tehokkaampaa on, jos kohteen huomion saa kiinnitettyä toisaalle. Väärään paikkaan. Harhautus on sodankäynnin tehokkaimpia aseita. Se on sodankäynnin verisimpiä aseita.
Paksut metallipariovet häämöttivät portaikon yläpäässä vahvoina ja torjuvina. Niiden toisella puolella olisimme tunkeilijoita vihamielisellä kentällä, saaliita.
Elehdin ehdottoman hiljaisuuden. Viitoin twi'lekiä avaamaan oven. Asetuimme asemiin.
Menisimme hiljaa… ja lähtisimme ryminällä.
Trask heräsi vavahtaen. Hän oli kyennyt torkahtamaan jossain välissä. Tai vajoamaan tajuttomuuteen. Hän ei ollut aivan varma. Vaikka hän tiedosti säilyttäneensä kaikki ruumiinosansa, hänen olonsa oli samankaltainen kuin hän olisi ajanut kahteen suuntaan silppurin lävitse ja hänet olisi parsittu uudelleen kasaan paksulla ja rosoisella narulla.
Punnertaen käsillään, hän pakotti itsensä istuvaan asentoon. Vaikka huone tuntui värähtelevän ja huojahtavan voihkaisten akselinsa ympäri, hän tunsi jälleen kykenevänsä ajattelemaan ja oli kiitollinen siitä. Mitä he olivat hänen vereensä tunkeneet, aineiden vaikutus oli hälvenemässä.
Täydellisen varma ja täydellisen väärässä. Helvetin aivoton gizka. Revan kääntyisi haudassaan, mikäli tietäisi, kuinka olet toiminut.
Tai ehkä ei kuitenkaan. Revan olisi katsonut hänen epäonnistuneen ja pitänyt häntä osana sodan väistämättömiä tappioita. Siten Revan olisi ajatellut, luokitellut hänet heikoksi ja arvottomaksi. Revan todennäköisesti kääntyisi haudassaan vasta, jos Malak häviäisi sodan ja hukkaisi edesmenneen mustan lordin huolella rakentaman imperiumin. Tällöin – haudassa kääntymisen lisäksi – Revan todennäköisesti nousisi sieltä.
Kalustamaton, paljas vankiselli ei antanut vihjeitä hänen olinpaikastaan. Hänen silmänsä lipuivat yksitellen huoneen nurkasta nurkkaan ja hän havaitsi sen täysin tyhjäksi. Voima, hän olisi voinut antaa toisen kätensä lasillisesta vettä. Avaruuslaivalle tyypillisen taustahuminan puuttuessa hän tiedosti olevansa planeetan pinnalla. Todennäköisesti hänet oli sijoitettu lähimpään tukikohtaan. Tarkasti vartioituna ja satojen vihollisten ympäröimänä - ajatuksen koko toteutuneen absurdiuden iskiessä häneen koko voimallaan pystyyn nousseen seinän lailla. Vihollisten: miesten ja naisten, joille hän oli kääntänyt selkänsä, omilla toimillaan ja ikiomana virheenään. Kylmyys kulki hänen luihinsa asti. He olivat kulkeneet pitkän matkan. Hän ja he kaikki.
Kuinka kauan siitä jo oli vierähtänyt, kun hän oli hakeutunut Tasavallan laivastoon? Kymmenkunta vuotta? Hänen ajatuksensa vaelsivat kaukaiseen messiin, ruokahetkeen kahdeksan vuoden taakse, mandalorialaisiin sotiin, astioiden kilinään, keskustelun tasaisen sorinaan ja mauttomaan lihapataan. Myöhemmin se nimenomainen hetki oli tuntunut eräänlaiselta käännekohdalta. Jollainen se oli ollutkin. Sillä he olivat saapuneet.
"Kuulitteko, hieno käänne: saimme vahvistuksia: Jedejä. He saapuivat tänään kahdella kuljetussukkulalla - ovat jo laivassa," Toby oli selostanut jo laskiessaan tarjotintaan pöydälle. Lautanen ja lasit olivat tärähdelleet, nesteet keikkuneet aitauksissaan.
Sotamies Toby Kamer, tummaihoinen alati hyväntuulinen tarisialainen, oli kaatunut Dxun-kuulla, Trask muisti.
"Kuulin huhua", Trask sanoi. "Vihdoinkin."
"Trask tarkoittaa, että vihdoinkin samperin kaapuniekat lopettivat käsiensä päällä istumisen ja meditoinnin ja huomasivat, että täällä soditaan", Jaq kommentoi suupalojen välissä. Tummapäinen alderaani veteli ruokaa vauhdikkain ottein suuhunsa.
"Kuinka monta?" Trask kysyi.
"Ei paljon. Toistaiseksi vain muutama sata - ja heistä vain viitisenkymmentä sijoitetaan tänne", Toby vastasi.
"Ei siis banthan paskaakaan, jos minulta kysytään", Jaq huomautti väliin. "Kuvittelevatko he, että sota hoidetaan heiluttamalla paria valomiekkaa ja tekemällä muutama taikatemppu?"
Nuori alderaani oli ollut vihainen siitä asti, kun he olivat menettäneet Serrocon. He kaikki olivat. Järkyttyneitä, tyrmistyneitä ja riekaleina.
"Älä nyt, Rand. Alikersantti Katarn väitti, että heitä tulee koko ajan lisää. Järjestön rivit oikein tutisevat."
Trask kohautti harteitaan. Täydennys ei ollut toivotun suuruinen. Hän oli kuvitellut, että järjestö oli miesvahvuudeltaan huomattavasti mittavampi. Miksi lähettää siitä vain pieni osa? Eivätkö Jedit vieläkään nähneet omaa enklaaviaan kauemmaksi?
Tällöin Trask ei vielä ollut aavistanut, että Toby oli ollut oikeassa. Vapaaehtoisten määrä oli kasvanut, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin – kuin rinnettä alaspäin vyöryvä lumipallo, joka kerää kulkiessaan lisää massaa suorastaan eksponentiaalisella nopeudella. Tulevina kuukausina ja vuosina järjestöstä tuli lohkeamaan tuhansia Jedejä kattava viipale.
"Parempi kai kuin ei mitään", Trask totesi lopulta, yrittäen kuulostaa positiiviselta. "Eikös yksi Jedi vastaa pariakymmentä sotilasta?" hän vitsaili.
"Kolmeakymmentä, vähintään!" Toby vastasi innostuen.
"Kahta mandalorialaista siis", Jaq sanoi. "Joudumme loppupeleissä kuitenkin tekemään kaikki hommat itse. Taidan sen kunniaksi lähteä vetämään pääni täyteen."
"Onnea matkaan", Trask naurahti aiotun mahdottomuudelle.
Jaq nousi ja kaappasi tarjottimensa käsiinsä. Nuori mies harppoi menemään rivakoin askelin, pujotellen pöytien välistä ja ihmisiä väistellen, tavoitteenaan tarjottimen ja astioiden palauttaminen.
Sotamies Jaq Rand ja paljon myöhemmin luutnantti Rand… Rand oli valikoitunut metsästäjäksi Darth Revanin valtakauden aikana, kuten hänkin, ja mies oli ollut tehtävässään piinaavan hyvä ja yhtälailla piinaavan julma. Trask ei tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi olleensa poissa kuvioista aivan liian kauan.
"Mielenkiintoista on, että nämä ovat jotain erillistä, epävirallista ryhmittymää", Toby jatkoi madalletulla äänellä ja salaliittolaisen elkein. "Kutsuvat itseään revanisteiksi. Eivät kuulemma laita paljon painoarvoa neuvoston kotkotuksille."
"Yllättävää – enpä tiennyt tällaisia ihmeitä olevan olemassa. Kuka heitä johtaa?"
"Joku naamiosankari…" Toby ehti aloittaa.
"Hän on kuulkaas komentaja Revan teille, sotilaat. Mestari Revan minulle. Vaikka tätä ette hänen suustaan kuule. Kunnianarvoisa mestarini osaa olla tietyissä asioissa vaatimaton jopa rasittavuuteen asti. Mutta hänen on parasta tottua arvonimiin, joten voinemme auttaa häntä tässä käyttämällä niitä säntillisesti."
Naisen ääni oli kuulunut suoraan hänen takaansa äkillisenä ja selkeänä. Trask oli vaistomaisesti kääntynyt kohtaamaan puhujan – hän edelleenkin muisti hätkähtäneensä tiedostaessaan sanomansa kiirineen tahattomasti vääränlaisiin korviin. Vaalea nainen oli pitkä ja verhoutunut jäntevää ruumista peittävään, myötäilevään taistelupukuun. Nuori, iältään ehkä hiukan yli parikymppinen, Trask oli arvioinut. Piilotettua naurua silmissään. Hänen lyhyehköt hiuksensa olivat vallattomat ja näyttivät siltä, kuin hän olisi astunut suihkusta suoraan tuuliseen ulkoilmaan. Hänen vyöllään oli roikkunut hopeisena kiiltelevä valosapeli.
Perhana – Jedi, oli ollut Traskin ensimmäinen ajatus.
"Anteeksi, sir – lady – ma'am", Trask oli takellellut. Miten helvetissä Jedejä puhuteltiin?
Nainen puhkesi nauruun. Hänen äänensä oli matala ja soinnikas, aavistuksen käheä. Miellyttävä.
"Meetra riittää aivan mainiosti. Tänään pelkkä Meetra Surik. Todennäköisesti huomisesta alkaen olen jotain muuta, joten aion nauttia viimeisistä hetkistäni ilman pakollista tittelitaakkaa. Ja koska tässä on vapaa paikka, aion liittyä seuraanne, jotta voitte kertoa minulle, kuinka teillä menee."
Se oli ollut alku – Jedit olivat käyneet sotaan. He olivat seuranneet mandalorialaisten uhkaa vakuuttavaan sävyyn rummuttanutta nuorta ritaria, joka oli symbolisesti ja Traskin mielestä osittain ironisesti verhonnut kasvonsa mandalorialaisella naamiolla. Piirteettömällä ja punamustalla. Kunnes uhka tulisi poistumaan – näin nimellä Revan tunnetun ritarin huhuttiin vannoneen. Hänen rinnallaan kulki usein pitkä, kalju ritari, jonka päänahka oli tatuoitu siniharmain kuvioin. Oli selvinnyt nopeasti, että mies, joka käytti nimeä Malak, oli Revanin lähin ystävä ja luotetuin taistelukumppani.
Laivaston miehistövahvuuteen liittyneet Jedit olivat vapaaehtoisen asemassa – heillä ei ollut neuvostonsa virallista tukea tai suostumusta. Johtajansa tavoin, järjestön silmissä he olivat kapinallisia – lähestulkoon rikollisiksi luokiteltavia. Aluksi Traskista oli tuntunut merkitykselliseltä ainoastaan se, että he saivat vahvistuksia. Hänelle oli ollut aivan sama, kantoivatko he valosapeleita vai eivät, tai tunnustivatko valosapelien käyttäjät jediuskontoa kuinka pilkuntarkasti taikka ylipäänsä lainkaan. Mutta jälkikäteen kukaan ei voinut kieltää, etteikö revanistien väliintulo sysännyt Tasavallan sotakoneistoa jyristämään ennennäkemättömällä vaihteella. Hetki sitten he olivat menettäneet Serrocon.
Yhtäkkiä he olivat kykeneväisiä pistämään mandalorialaisille kampoihin, he havaitsivat.
Jo ensimmäisten taistelujen kulku oli antanut viitteitä, että Tasavalta oli saanut pistämättömän taktikon Revanin muodossa. He olivat saaneet rintamaälyä ja horjumatonta rohkeutta Malakin muodossa. Revanin ja Malakin johtamat joukot onnistuivat kääntämään Tasavallalle ensin yhden taistelun. Heti perään toisen.
Hiljalleen Tasavalta alkoi jälleen saada sodasta jalansijaa, tappiomielialan vaihtuessa orastavaksi toiveikkuudeksi ja lopulta naamioidun Jedin kykyjä kohtaan suunnatuksi kivenkovaksi varmuudeksi. Vuoden sisään Revanilla oli suora komento kokonaisesta Tasavallan laivaston kolmasosasta. Hänelle oli myönnetty laivaston ylikomentajan arvo ja hän oli korkeimmassa vastuussa koko Tasavallan sotastrategiasta. Malak oli hänen lähin kenraalinsa. Revan oli hyödyntänyt työkalunsa täydellisesti. Hän oli teroittanut ne ja tähtäsi niihin paikkoihin, joissa tiesi vihollisensa olevan heikoimmillaan.
Ehkä mandalorialainen naamio antoi Revanille kyvyn nähdä suoraan mandalorialaiseen sydämeen, Trask muisti pohtineensa.
Sillä sota alkoi hiljalleen vaihtaa suuntaansa ja kääntyä Tasavallalle, Revanin lukiessa mandalorialaisten strategioita ja johtaessa joukkoja vuoroin oveliin, yllätyksellisiin hyökkäyksiin tai ennakoiviin puolustustehtäviin. Revanin masinoimia taktiikoita pidettiin uhkarohkeina, mutta edistyksellisinä. Ja ne tekivät tehtävänsä. Nuori ylipäällikkö johti joukkojaan toistuvalla menestyksellä taisteluun, mutta sota oli synkkä morsian. Kuten mandalorialaiset tunsivat tappiot kalustossaan, miehistössään ja moraalissaan, menetykset riipivät myös Tasavallan koneistoa.
Revan alkoi niittää mainetta kylmäpäisenä johtajana, joka oli valmis kärsimään myös tappioita saavuttaakseen voiton. Ilkeimmät kielet kuiskivat, että hän näki joukkonsa vain ryppäänä numeroita, jotka kuvastivat tulivoimaa ja päälukua ja tappioita kohdatessaan hän vain pyyhki sopivan määrän lukuja tiedostoistaan. Trask ei ollut samaa mieltä. Kukaan ei ymmärtänyt menetyksiä kuten miehet, jotka kohtasivat niitä päivästä päivään eturintamassa. Jokainen eturintamassa taistellut oppi alitajuisesti turruttamaan tuskansa. Joko menetyksiä oppi olemaan katsomatta suoraan silmiin tai murentui kappaleiksi.
Trask ei ollut nähnyt Surikia montaa kertaa lyhyen tapaamisen jälkeen, mutta naisen teot Tasavallan laivastossa olivat jääneet hänen mieleensä sitäkin painokkaammin. Kuten Revan ja Malak, nainen oli noussut Tasavallan laivaston arvojärjestelmässä huimalla vauhdilla. Jotkut olivat sanoneet häntä Revanin oikeaksi kädeksi, heti Malakin jälkeen. Taktisesti lahjakas, vahva johtaja - kenraali Surik oli nauttinut Revanin ja Malakin tavoin valtavaa arvostusta Tasavallan joukkojen keskuudessa.
Kunnes.
Trask tiesi hänen kadonneen Malachor V:n taistelun jälkimainingeissa. Todennäköisesti karanneen tai joutuneen karkotetuksi, mikäli naista ympäröivissä huhuissa oli ollut totuuden perää. Todennäköisesti niissä oli, eikä sillä oikeastaan ollut väliä. Ei enää. Nainen kuului tappioihin kuten nuori Jedi, jonka kanssa Trask oli keskustellut juuri ennen Malachor V:n taistelua.
"En enää tiedä, teemmekö oikein. Maksammeko tästä liian suuren hinnan? En pysty ajattelemaan muuta kuin, että hän alkaa muistuttaa heitä", twi'lek oli sanonut, viitaten Revaniin ja mandalorialaisiin.
"Näetkö sen – hänen taktiikkansa käyvät yhä uhkarohkeammiksi, yhä kylmemmiksi… Hän on valmis uhraamaan sinut tai minut voittaakseen. Se ei ole oikein. Se ei voi olla oikein."
Trask muisti puistelleensa päätään, uskomatta miehen sanomisia ja olematta yhtymättä tämän epäuskoon. Ylikomentaja Revan tiesi, mitä teki. Hän ei ollut nähnyt Jediä enää koskaan keskustelun jälkeen, sillä Jedi oli lähetetty taistelemaan Malachor V:n pinnalle. Eikä hän ollut palannut.
Eikä ollut kukaan toinenkaan.
Malachor V oli ollut nerokas juoni. Se oli ollut mandalorialaisten sotien viimeinen etappi. Planeetta oli ollut mandalorialaisille pyhä – maa, jonka pinnalla ainoastaan vereltään puhdas mandalorialainen ihminen tai taung sai käyskennellä. Revanille tämä oli ollut ase. Revan oli ymmärtänyt mandalorialaista sielua riittävän hyvin osatakseen käyttää sitä mandalorialaisia itseään vastaan.
Hän oli komentanut Tasavallan laivaston hyökkäämään Malachor V:lle yhdistettynä maa- ja ilmahyökkäyksenä, jolloin mandalorialainen laivasto koko mittavuudessaan oli välittömästi nakuttanut tämän yhden ja saman planeetan koordinaatit navigointitietokoneisiinsa. Yksitellen valtavat risteilijät kansoittivat kiertoradat, basiliskit ratsastajineen jyristelivät tukemaan maajoukkoja ja avaruus täyttyi verenpunaisena hohkaavien lasertykistöjen valonäytöksestä laivastojen kohdatessa. Trask oli katsellut esitystä aitiopaikalta, Coruscant-nimisen risteilijän tykkitornista.
Revanin ja Malakin joukko-osasto oli viivästynyt, joten kenraali Surik oli johtanut hyökkäystä. Surik oli seurannut taistelua lippulaivansa komentosillalta, odottanut mandalorialaisten sota-alusten vyörymistä planeetan kiertoradalle. Katsellut kuinka, yksitellen, laiva toisensa jälkeen liittyi valtavaan muodostelmaan. Mandalorialaisten alusten ryhmityttyä puolustamaan, nainen oli antanut vetäytymiskäskyn planeettaa ympäröiville taistelualuksille. Ja hänen alukseensa rakennetun aseen täytyi laulaa vain yhden ainoan kerran.
Helvetti oli riistäytynyt valloilleen.
Jokainen planeetan pinnalla taistellut – mandalorialainen, Tasavallan sotilas ja Jedi yhtälailla – hajosivat sekunnin murto-osan sisällä atomeiksi, planeetan itsessään vääntyessä myrkylliseksi, elämää hylkiväksi haudaksi. Valtaosa mandalorialaisesta laivastosta kiskoutui kohti planeetan ydintä painovoimakentän vääristyessä, murskautuen Malachor V:n pinnalle. Ne alukset Tasavallan laivastosta, jotka eivät ennättäneet noudattaa vetäytymiskäskyä, kokivat saman kohtalon. Tappiot olivat olleet massiiviset.
Sinä päivänä koko galaksi oli itkenyt verenpunaisia kyyneleitä.
Malachor V tuhoutuneena, koko taung-rotu lähes pyyhittynä olemattomiin, runnottuina ja särkyneinä, mandalorialaisten selkäranka oli katkennut lopullisesti. Sillä viimeinen sinetti Tasavallan voitolle tuli samoihin aikoihin, kun Tasavallan karmivimmat tappiot koko sodan aikana olivat verottaneet laivastoa. Revanin lippulaiva yhytti muun laivaston, ylikomentajan ottaessa jälleen johdon. Viivästyksen pohjimmainen syy levisi puhurin lailla miehistön keskuuteen. Revan oli kohdannut itsensä Mandalore Ultimaten lippulaivan, tunkeutunut alukseen ja surmannut Mandaloren kaksinkamppailussa. Mies miestä vastaan. Sen lisäksi, että mythosaur-kasvoisen pedon ruumis oli runnottu, siltä oli leikattu pää.
Mandalorialainen vallan symboli – Mandaloren naamio – oli Tasavallan hallussa. Se oli Revanin käsissä. Revan oli riistänyt kokonaiselta kansalta oikeuden johtajaan.
Shakki ja matti. Mandalorialainen sotamahti oli kaatunut.
Surikin katoaminen tapahtui näihin aikoihin. Puhuttiin salaisesta joukkotuhoaseesta. Huhuttiin, että sen käyttö oli epäonnistunut – se oli lauennut käyttäjäänsä vastaan, sen tuhovoima oli ylittänyt huimimmatkin arviot. Keskusteltiin Surikin osuudesta. Revan ei ollut vahvistanut tai kieltänyt. Hän oli ilmoittanut lakonisesti, että syylliset olivat saaneet rangaistuksensa. Kuolemat eivät olleet merkityksettömiä, hän oli sanonut.
He olivat uhranneet ja menettäneet paljon. Mutta ehkä sillä oli arvoa. Tasavalta seisoi jälleen omilla jaloillaan. Näin he uskaltautuivat ajattelemaan. He eivät kyenneet iloitsemaan – toisin kuin jokainen tiedotusväline jokaisella Tasavallan planeetalla. Heidän arpensa olivat vielä auki ja verisimmillään. Heidän katkeruutensa myrkyllisimmillään.
Myös Revan ei juhlinut voittoa. Laivaston ylikomentaja katsoi tulevaisuuteen. Toisin kuin he olivat olettaneet, mandalorialaisten uhkaa symboloiva piirteetön punamusta naamio säilyi hänen kasvoillaan. Se oli ensimmäinen viesti. Rauhan aika ei vielä ollut saanut alkuaan.
Malachor V:n pöly ei vielä ollut laskeutunut, kun Revan oli puhunut koko miehistölleen. Yksi niistä erittäin harvinaisista kerroista. Revan ei ollut sanojen mies tai poliitikko – ei ollut Malakkaan. Taistelemalla lukuisissa taisteluissa miestensä rinnalla - aivan eturintaman hiessä, pölyssä ja kauhussa - he olivat osoittaneet, että ainoastaan teot merkitsivät. He antoivat painoarvoa ainoastaan teoille. Tämä sama sai heidän sanansa kuulostamaan merkityksellisiltä. He olivat sotilaita, he ymmärsivät sotaa muuna kuin taktiikkapalavereina ja strategiaruudulla vilisevinä kuvioina. Siksi he kaikki – Jedit ja sotilaat – olivat uskoneet, kun Revan väitti Malachor V:n voiton olleen viimeisen laukauksen sijaan vasta alkavan sarjan ensimmäinen.
"Joku tulee ristimään tämän voitoksi. Joku tulee sanomaan, että tänään Tasavalta kaatoi Mando'aden. Mutta hän on suppeakatseinen ja väärässä, sillä meidän sotamme jatkuu. Uhka ei ole poistunut ja tulee vaatimaan lisää meidän hikeämme. Meidän vertamme. Mutta älkää epäröikö. Me metsästämme, me iskemme – me hoidamme tämän loppuun."
Yksikään poliitikko tai kuningas ei ollut nujertanut mandalorialaisia. Sotilas oli. Heidän johtajansa.
Vuosien kuluessa, sodan arpeuttaessa galaksia, se oli alkanut hiljaisena kuiskeena. Ensin varovaisina lauseina Jedien keskuudessa. Hitaasti voimistuen se oli kasvattanut äänensä kunnes Malachor V:n taistelun jälkeen se oli heistä jokaisen huulilla. Miksi me uhrauduimme, jotta poliitikot saisivat juhlia, juoda viiniä ja istua leveillä takamuksillaan, leikitellä päätöksillä? Miksi me vuodatimme verta, jotta jedineuvosto voisi jatkaa hyödyttömien oppiensa levittämistä – kaksinaismoralistisien oppiensa, empatiasta, joka ei salli avun tarjoamista todellisen hädän hetkellä? Revan oli ollut oikeassa – Revan oli nähnyt mandalorialaisten luoman todellisen uhkan. Kuinka monta miestä kuoli sen takia, koska neuvosto ei tarjonnut järjestön apua? Kuinka moni kuoli siksi, koska vallanpitäjät eivät kyenneet tarttumaan heille viskattuun haasteeseen?
Mandalorialaisten sotien loppumetreillä jedineuvosto ja senaatti olivat olleet kirosanoja heidän keskuudessaan. He halveksivat heitä.
Joten he seurasivat sitä miestä, kehen he uskoivat.
Kaksi päivää myöhemmin, koko Tasavallan juhliessa voittoa ja surressa menetettyjä, Revan oli johtanut koko komennuksessaan olevan miehistövahvuuden tuntemattomaan avaruuteen. Yli kolmasosa koko Tasavallan laivastovahvuudesta oli irtautunut pääryhmästä. He metsästivät kuukausia mandalorialaisia karkureita, löytämättä paljoa muuta kuin autioita planeettoja tai heikkoja sivilisaation kaikuja, tyhjiä, murentuneita kaupunkeja ja avaruuslaivojen luurankoja. Kunnes heidän lopulta oli myönnettävä tappionsa ja telakoiduttava erään kaukaisen ja nimettömän planeetan kiertoradalle. Huoltaakseen ja korjatakseen taistelun ja matkanteon ryvettämät aluksensa.
Tai näin miehistölle kerrottiin. Nimittäin tällöin Revan ja Malak olivat lähteneet, kahdestaan ja ilman tukijoukkoja, jättäen laivaston amiraali Karathin haltuun ja vastaamaan tarvittavien korjaustoimenpiteiden toteuttamisesta. Miehistö oli rypenyt epätietoisuudessa, mutta ylin upseeristo oli vankkumattoman varma kahden Jedin paluusta. Joten he odottivat. He korjasivat runkojen vauriot, parantelivat oikuttelevia aseita ja suojia. He perustivat väliaikaisen tukikohdan tälle sivilisaation ulkopuolella sijaitsevalle asumattomalle, autiolle ja jääkylmälle planeetalle. Ja he odottivat jännittyneinä, uskoen.
Uhka ei ole poistunut ja tulee vaatimaan lisää meidän hikeämme. Meidän vertamme.
Ehti vierähtää viisi kuukautta ennen kuin Revan ja Malak saapuivat pienellä ja nopealla ja täysin tuntematonta teknologiaa edustavalla aluksella. Kului tuskin tuntiakaan ja jokainen viestintäpaneeli jokaisessa aluksessa ja planeetan pinnalle kasatuissa rakennuksissa heräsi eloon. He kohtasivat Revanin naamioidut kasvot ja tumman äänen.
"Tasavaltaa runtelee sairaus. Sitä kalvaa päättämättömyyden, tyhjien lupausten ja tekopyhyyden sairaus. He, jotka käänsivät sille selkänsä hädän hetkellä ansaitsevat tulla rangaistuiksi. Miljoonat heidän teennäisen hyvyytensä ja päättämättömyytensä aiheuttamat kuolemat ovat oikeutettuja kostettaviksi. Galaksilla on oikeus parempaan – sillä on oikeus valtaan, joka on vahvaa ja suoraa. Me annamme sen sille. Me vahvistamme ja yhtenäistämme sen, minkä he ovat rikkoneet."
"Tästä päivästä alkaen me olemme uuden keisarikunnan perustukset. Tästä päivästä alkaen marssimme uuden lipun alla. Me palaamme, rakennumme ja me puhdistamme galaksin."
Revanin hiljennyttyä Malakin ääni oli kuulunut mestarinsa rinnalta: "Polvistukaamme osoittaaksemme kunnioituksemme ja uskollisuutemme lordi Revanille."
Trask ei ollut epäröinyt hetkeäkään langetessaan polviasentoon ja julistaessaan satojen tuhansien muiden lailla uskollisuutensa miehelle, jonka galaksi tuli vuotta myöhemmin tuntemaan nimellä Darth Revan. Sillä Revan oli ollut oikeassa. Uhka ei ollut poistunut – se vain oli muuttanut muotoaan. Se oli kuin syöpäkasvain, joka nakersi tunnettua galaksia sisältä päin kunnes jäljellä olisivat vain kuoret, jotka romahtaisivat kykenemättä kannattelemaan omaa massaansa. He olivat tiedostaneet tämän jo kauan sitten. Ja jokainen heistä oli valmis seisomaan johtajansa takana. Galaksin oikeutetun vallanpitäjän. Ainoan, joka oli kyennyt suojelemaan galaksia suurimman hädän hetkellä.
Aina tietysti löytyy toisinajattelijoita ja heitä oli myös Revanin laivastossa. Jos mies tai nainen tunnusti avoimesti epäröivänsä Revanin linjan noudattamista, he katosivat hiljaa ja huomaamatta. Heidän kohtalostaan ei koskaan puhuttu. Sithin keisarikunnan perustamista seuranneina kuukausina he omaksuivat, että Revanin silmät olivat kaikkialla. Hän ei sallinut vähäisintäkään petturuuden elettä. Revan halusi heidän olevan ryhmä, johon uskollisuus hänen aatettaan kohtaan oli iskostunut tasaisen vankkumattomana.
He palasivat aivan tunnetun ja tuntemattoman avaruuden rajamaille, hiljaa ja huomaamatta. He vaihtoivat säännöllisesti sijaintia ja tekivät silloin tällöin varovaisia tiedustelulentoja, kartoittivat etäältä Tasavallan joukkojen sijainteja ja miehistövahvuuksia. Heitä oli vähemmän, joten he olivat väistämättä alakynnessä – vailla vakituista tukikohtaa, vailla suoraan sodankäyntiin tarvittavia resursseja. Revan ja Malak poistuivat toistuvaksi johtoaluksistaan viikoiksi ja palasivat vain käskeäkseen heidän siirtyä uusiin koordinaatteihin ja aloittaa uusi tiedustelukierros. Ja pysymään näkymättömissä.
Kunnes muutamaan johtoalukseen kirjoitettiin koordinaatit, joista tuli tuoreen Sithin keisarikunnan tarkimmin vartioitu ja arvokkain salaisuus. Ja yhtäkkiä heillä oli käytettävissään rajaton määrä aluksia. Heillä oli tulivoimaa ja heillä oli tahtoa.
Puoli vuotta myöhemmin laivasto oli kooltaan massiivinen, kasvunsa ainoina rajoitteina ainoastaan miehistön pääluku. Ensimmäisenä toimenaan Revan miehitti Korribanin autioituneen hautamaan ja perusti tänne keisarikunnan hallinnollisen sydämen, edesmenneiden Sith-lordien hautapaasien tuntumaan. Toisena tekonaan hän matkasi armeijan kärjessä aivan galaksin ytimeen. He lipuivat yhtenä taivaankannen täyttävänä rykelmänä pois hyperavaruudesta Foerostin tuntumassa ja avasivat viivyttelemättä tulen kohti näitä Tasavallan merkittävimpiä telakoita. Hyökkäys oli niin äkillinen, brutaali ja röyhkeä, että Trask puoliksi tunsi koko Tasavallan vavahtavan.
Darth Revan julistautui avoimesti Sithin mustaksi lordiksi. Sisällissota oli syttynyt.
He todellakin olivat kulkeneet pitkän matkan. Hän ja he kaikki. Ja hän oli kääntänyt heille selkänsä hetken mielijohteesta. Miehen vuoksi, joka oli muistuttanut niin erehdyttävästi hänen mestariaan, että hän oli voinut vannoa mestarinsa olevan elossa. Hän oli antanut vaistojensa ja tuntemuksiensa johdatella ajatuksiaan – hän oli toiminut irrationaalisesti ja typerästi syöksyessään Darth Bandonin kimppuun Endar Spiren komentosillalla ja sysätessään kranaatin tämän syliin. Vaistojensa seuraaminen oli pelastanut hänen henkensä useammin kuin hän saattoi laskea. Kuinka ne tällä kertaa olivat pettäneet hänet niin karmivalla tavalla?
Kohtaaminen oli sinetöinyt hänen kohtalonsa hylkiönä, jolla ei ollut paikkaa Sithin keisarikunnassa. Kuluneet kahdeksankunta vuotta hän oli seurannut ja palvellut vain yhtä miestä. Se oli toiminut hänen perusteenaan teoilleen. Hänen motivaatiolleen. Kunnes… Hän oli ollut surun ja järkytyksen runtelema kuullessaan mestarinsa kuolemasta.
Siksi hän oli melkein tipahtanut jaloiltaan astuessaan hyttiinsä Endar Spirellä ja huomannut katsovansa ohimoonsa kohdistettua pistoolin piippua ja sen takaa näkyviä kasvoja. Hän käskynsä kertoivat, että hänen tuli kohdata Sith-sotilaat juuri siinä huoneessa ja astua jälleen takaisin keisarikunnan palvelukseen.
Juuri sillä nimenomaisella hetkellä hän oli päättänyt unohtaa.
"Komennuksesi tulee jatkumaan pitkään, Weyron", Revan oli sanonut. "Kenties kauemmin kuin osaat odottaa, sillä sinulla on pitkä lista ihmisiä läpikahlattavanasi. Tulet raportoimaan suoraan minulle. Mikäli näen tarpeelliseksi, että palaat, saat ohjeesi minulta. Siihen asti olet Tasavallan sotilas, Weyron."
Näin ei ollut käynyt. Mestarinsa kuolemaa seuranneina kuukausina hän oli saanut ohjeensa Malakin upseeristolta. Mutta hänen mestarinsa käskyt ajoivat jokaisen Malakilta saadun käskyn ohitse. Hän oli ensin päättänyt seurata miestä ollakseen aivan varma. Vakuututtuaan hän oli päättänyt taistella tämän puolesta, vuodattaa verta tämän puolesta ja – hittosoikoon – vaikka kuolla kupsahtaa siitä samaisesta syystä. Hän ei ollut ottanut asiaa puheeksi, koska mies ei ollut ottanut.
Siihen asti olet Tasavallan sotilas, Weyron.
Hän oli ollut idiootti.
Mutta hän ei ollut päättänyt jäädä makaamaan ja kuolla.
Suunnitelmat muuttuvat. Kysymys on aina jatkuvasta optimoinnista, kehittyvän tilanteen huomioimisesta. Yksittäinen suunnitelma voi olla erinomainen. Sitä voidaan noudattaa siististi alusta loppuun ja tavoite voidaan saavuttaa. Mutta koska kaikkia esiintyviä muuttujia ei ole mahdollista huomioida, kyky sopeuttaa suunnitelmaa vasta tekee siitä täydellisen.
Brejikin koira oli ollut sanansa mittainen mies.
Puolitoista vuorokautta tutkimusretkestäni rancorin sisukalujen anatomiaan seisoin Black Vulkarsien virallisena edustajana kiiturikilpailujen lähtökentällä. Tummanruskea, lähes musta kaapu varjosti kasvojani, verhoten kypäräni, panssarini ja vyölleni kiinnitetyt aseet. Asetelmat olivat muuttuneet. Vaakakuppia oli heilautettu.
Mutta minä olin juuri siellä missä olin kaavailutkin olevani.
Tarkkailin ympäristöäni ja kuuntelin kuuluttajan selostusta vain puolittaisella mielenkiinnolla. Jossain puheenkohinan lomassa häivähti salanimeni, joka oli vain yksi uusi hätäisesti keksitty alias jo pitkähköksi kasvaneen salanimien listan jatkona. Areena oli muodoltaan suorakulmainen, kenties viisikymmentä metriä leveä ja kaksi kertaa niin pitkät. Syvät, alas Tummakaupunkiin asti ulottuvat kuilut erottivat tehokkaasti monisatapäisen yleisön lähtöalueelta. Kymmenkunta kilpailijaa eri kiiturijengeistä. Isäntien asemassa, Vulkarseilla oli mittavampi edustus kuin muilla. He kaksinkertaistivat lähtöalueella käyskentelevien henkilöiden määrän.
Painoin heidän sijaintinsa mieleeni.
Yhtä kappaletta rancoria tervehdittyämme tukikohtaan astuminen oli tuntunut helpolta. Mission oli näpertänyt oven auki nopeasti ja kaksi oven takana laiskassa vahdissa seissyttä Vulkarsia olivat kuolleet ääneti. Tämä ruumiita synnyttämättömän etenemisen taktiikkaan tullut välitön ja väistämätön takaisku oli kuitenkin kartuttanut kantamuksiamme kahdella avainkortilla ja täten helpotetulla kululla. Säilynyt hiljaisuus oli pääasia, joten en suonut asialle enempää ajatuksia ja ajatukseni olivat kahlanneet automaatiolla toimintasuunnitelmaa läpi.
Neljä päävaihetta: tunkeudutaan sisälle, etsitään valvontamonitori, otetaan paikka haltuun, jakaannutaan. Alku oli lämmittelyä. Loppua voitaisiin kutsua itse asiaksi.
Käytävät olivat olleet yllättävänkin autiot. Olin odottanut niillä enemmän aktiivisuutta, enemmän käyskenteleviä Vulkarseja. Ehkä jengiläiset noudattivat normaalia unirytmiä ja luottivat rancoriin ja etusisäänkäyntiä vartioiviin miehiin ja tykkitorneihin nukkuessaan levollista unta tukikohdan majoitustiloissa. Ymmärrettävää, mutta typerää. Varsinkin, kun Bekseillä näytti olevan satunnaisia pyrkimyksiä tukikohtaan tunkeutumisen suhteen – otettakoon, että toistaiseksi he vaikuttivat vain monipuolistaneen rancorin ruokavaliota. Saavutus kai sekin.
Minä ja Sandra olimme irtaantuneet joukosta, Jedin tunnustellessa kevyesti Voimalla ympäristöä, etsien merkkejä elollisista. Minä pidin silmäni auki ja kuulostelin lähestyvien askelten ja droidien kitinän varalta. Paikansimme valvontamonitorin tyhjästä huoneesta kahden oven päästä. Jedi viittoi Carthia ja Missionia lähestymään. Reitti selvä. Wookieen tehtäväksi oli jäänyt paluureitin varmistaminen. Tästä ei neuvoteltu. Kashyykin jätti ei kerta kaikkiaan mahtunut samaan lauseeseen äänettömän liikkumisen taitolajin kanssa.
Nuori twi'lek oli ollut ilmiömäinen päästyään tietokoneen kimppuun. Minä tiesin kyseisistä rakkineista jotain, mutta en milloinkaan ollut tuntenut samanlaista intohimoa kuin mitä näin tällöin Missionin silmistä kuvastuvan. Tytön kädet lensivät näppäimistöllä ja varmistin katseellani hänen tekevän sitä, mitä olimme sopineet. Ensimmäiseksi hän pyyhki saapumisemme valvontakameroista ja reititti nauhoituksen tuhoutumaan välittömästi sen jälkeen, kun kuva oli vilahtanut monitorin ruudulla.
Paikallistimme kaksi partioivaa droidia ja sammutimme ne. Varmistuimme reitistä ja selvitimme turva-alueet. Paikansimme tumman metallisena kiiltelevän, sulavalinjaisesta runkokehikosta ja kahdesta massiivisesta moottorista koostuvan kohteen ajoneuvohallista. Laskimme reitillä olevat viholliset ja määrittelimme heidän sijaintinsa. Katveita tuli jäämään – lasinen silmä ei nähnyt kaikkialle. Ne huolestuttivat minua. Kymmenkunta Vulkarsia oli meidän kannaltamme aivan väärässä paikassa – häärien aivan kiiturin tuntumassa, ilmeisesti viimehetken viilauksia horisontissa häämöttävää kilpailua varten. Heidän kohdallaan homma menisi uudelleensijoitteluksi. Mutta vasta hetken ollessa täydellisen oikea.
Olimme päättäneet siirtyä vaiheesta kolme vaiheeseen neljä. Jakaantuminen ja tunkeutuminen. Carth jäi valvomaan twi'lekin selustaa. Onasin vastuulle kykenin jättämään myös twi'lekin selän tökkimisen sädekiväärin tukilla, mikäli nuoren varkaan hermot pettäisivät. Sellaiselle nimittäin ei ollut sijaa. Se ei ollut vaihtoehto.
Minä ja Sandra askelsimme hiljaa syvemmälle tukikohtaan. Kaksi oli riittävä ja minimivaade, sillä toinen kykenee varmistamaan selustan ja toinen etenemissuunnan. Jedin valinta tälle tehtävän osuudelle oli selvä, sillä kukaan ei kykene liikkumaan niin hiljaisella askeleella kuin Jedi näin halutessaan. Itse tiesin kykeneväni olemaan hyvä kakkonen.
Ensimmäinen ylikuormitetun voimajohdon aiheuttaman räjähdyksen paukahdus kuului kaukaa etusisäänkäynnin suunnasta välittömästi, kun olimme asettuneet Sandran kanssa asemiin tyhjään varastohuoneeseen ajoneuvohalliin johtavan käytävän varrelle. Meitä valvonut nuori silmäpari oli suorittanut tehtävänsä. Tarkkaile ja toimi, kun käsketään.
Lähtölaskenta oli alkanut.
Kuvittelin mielessäni ajoneuvohallissa majailevien Vulkarsien hämmästyneet katseet, kääntyvät päät ryhtien muuttuessa ensin rentoutuneesta jännittyneiksi, tiedostuksen aiheuttaman säikähdyksen seuratessa perässä. Näin ajatuksissani heidän noukkivan aseensa ja suuntaavan kiivain juoksuaskelin ulos hallista ja kohti ylempää kerrosta ja etusisäänkäyntiä. Lukuisten juoksuaskelten töminä ohitti huoneen juuri, kun olin päässyt kuvitelmassani siihen asti. Olimme odottaneet kaksi minuuttia – enempään ei ollut aikaa. Ne olivat tuoneet mukanaan vain petollista hiljaisuutta.
Olimme siirtyneet varovaisesti ajoneuvohalliin. Kaksi minuuttia sisälle ja takaisin. Kaksi minuuttia paikan päällä. Maksimissaan. Minun oli toimittava aikarajojen puitteissa tai Vulkarsit ehtisivät takaisin vain löytääkseen minut käsiäni myöten kiiturinsa kimpussa.
Ja jossain niillä main asiat olivat alkaneet mennä mynkään. Tapahtunut olisi ollut vältettävissä käytettävissä olevilla viestintätaajuuksilla, mutta soveltuvan välineistön puuttuessa pystyimme keskustelemaan vain yhteen suuntaan. Tästä syystä emme saaneet minkäänlaista varoitusta.
"Täällä ei tunnu oikealta", Sandra ehti kuiskata, juuri ennen kuin kymmenkunta Vulkarsia vyöryivät sisään hallin takaovista. Olin puoliksi yllättynyt käsieni liikenopeudesta. Olin välittömästi vaihtanut vibramiekan sädepistooliin ja tukevaan kahden käden otteeseen.
"Seis!" karjaisin. Sivusilmälläni näin Sandran myös vaihtaneen pistooliin. Tähtäsimme kahta kohdetta, enkä voinut muuta kuin luottaa Vulkarsien terveeseen itsesuojeluvaistoon, kun lukuisat pistoolit ja kiväärit nousivat valmiuteen. Kahdeksan vastaan kaksi, laskin. Mikäli aseet alkaisivat laulaa, kenties tipahtaisimme avoimessa tulitaistelussa kuin kypsät hedelmät. Mutta veisimme heitä mukanamme. Luotin heidän tiedostavan tämän.
"Keitä helvetissä te olette – Beksejä?" vihreäihoinen twi'lek murahti pistoolini tähtäimissä.
"Näytämmekö me Bekseiltä?" minä murisin. Käsissäni olevan pistoolin piippu ei hievahtanut kohteestaan. Uskoin panssarini pintaan kuivumassa olevan rancorin tumman veren tehostavan vaikutelmaa. "Mielenkiintoinen lemmikki teillä. Sääli, että se piti lopettaa", piikittelin.
"Laskekaa aseet. Olette alakynnessä."
"Niinkö?" kysyin itsevarmasti. "Tämä rakennus on miehitetty. Minulla on riittävästi miehiä sinun ja koko tämän joukon teurastamiseen. Tällä hetkellä mieheni seuraavat silmä kovana tätä huonetta ja näitä tapahtumia. He hyökkäävät merkistäni tai jos vedät tuosta liipaisimesta. Löydät minuutin päästä aivosi tuolta takanasi olevalta seinältä. Haluatko ottaa sen riskin?"
Hän katsoi minua epäilevästi.
"Etkö usko? Haluatko, että demonstroin?"
Irrotin hitaasti ja äkkiliikkeitä varoen vasemman käteni pistoolin kahvalta, säilyttäen tähtäimet tiukasti kohteessaan. Viitoin pienin sormenliikkein kaksi lyhyttä merkkiä, joista jälkimmäinen käski häipymään - ja sukkelasti.
Kumea räjähdys kuului jostain meidän yläpuoleltamme. Vulkarsit säpsähtelivät. Katseet suuntautuivat hetkellisesti kohta yllämme häämöttäviä kattolaattoja.
"Se oli vain voimajohto. Tyhjässä huoneessa. Seuraavaksi on vuorossa jotain huomattavasti suurempaa, jos nuo aseet eivät laske seuraavan viiden sekunnin sisällä. Te laskette aseet. Sitten me laskemme aseet. Tilanne selvä."
Hän katsoi minua, harkitsi. Pohti väittämäni todenmukaisuutta.
"Viisi", pohjustin. "Neljä."
"Laskekaa ne saamarin pyssyt", twi'lek urahti. Vulkarsit pälyilivät toisiaan, mutta tottelivat. Yksitellen piiput laskivat ja kääntyivät kohti lattiaa. Nyökkäsin Sandralle ja tämä laski aseensa piippua hiukan vaikuttaakseen kauppaa kunnioittavalta. Jediltä kestäisi ehkä neljäsosasekunti nostaa se takaisin valmiuteen. Taitoin pistoolini piipun osoittamaan lattiaa edessäni.
"Ovatko mieheni kunnossa?" hän kysyi.
"Paria lukuun ottamatta, kyllä - mikäli eivät ole käyttäytyneet typerästi", vastasin. "Mieheni osaavat pysyä näkymättömissä."
Nostin teatraalisin elkein mykän rannetietokoneeni huulilleni ja lausuin kuiskaten muutaman sanan. Kuvitteellinen vetäytymiskäsky yhtälailla kuvitteelliselle joukolle. Se teki häneen vaikutuksen.
"Heillä on ohjeet. Mikäli minä ja kumppanimme emme astu etuovestanne viidentoista minuutin kuluessa, ehjinä ja hyvinvoivina ja aseemme vyöllämme, he hyökkäävät. Ota tämän hyvän tahdon eleenä. Voima tietää – en jaa niitä usein."
Twi'lek nyökkäsi hyväksyvästi. "Nyt haluan kuulla, että keitä te olette ja miksi helvetissä te olette tunkeutuneet minun ajoneuvohalliini."
"Jaq Surik", vastasin, yhdistäen kaksi mieleeni satunnaisesti tullutta nimeä. "Minä ja mieheni olemme palkkionmetsästäjä. Tiedonlähteeni kertovat, että teillä on jotain, minkä minä haluan. Beksit lupasivat järjestää sen minulle, mikäli ropellan vähän teidän kiiturinne parissa. Ei mitään henkilökohtaista – vain pienimuotoista liiketoimintaa."
Heilutin koukkua ja toivoin kalan nappaavan.
"Liiketoimintaa…" hän toisti. Miehen silmiin oli syttynyt laskelmoiva katse. "Me Vulkarsitkin osaamme tehdä liiketoimintaa. Olette ammattilaisia ja Vulkarseilla on aina käyttöä aseensa tuntevalle porukalle. Rahaako haluatte? Voimme helposti tuplata sen, mitä Gadon tarjoaa."
Hetkellisesti mielessäni häivähti kuva kahdesta Bastilasta. En ollut varma, pidinkö siitä.
"Keskustellaan", totesin.
Twi'lekin nimi oli Kandon Ark ja älykkäänä miehenä hän oli ymmärtänyt tilaisuuden sellaisen kävellessä vastaan. Hän oli nähnyt mahdollisuuden omansa ja Brejikin valta-aseman pönkittämiseen ja visioinut jengisotien päätöksen, Vulkarsien yksinvallan alla tutisevan Alakaupungin. Ja toimiessaan Vulkarsien johtajan Brejikin kakkosmiehenä hänellä myös oli valtuudet mittapuullani riittävän houkuttelevan tarjouksen tekemiseen. Hän ei voinut vetää kiiturikilpailujen pääpalkintoa pois – kukaan ei voinut. Mutta paikka areenan lähtöruudukossa tuli olemaan minun tai valitsemani henkilön.
Hinta oli verinen. Hänen pyyntönsä oli itsensä Gadon Thekin elämä.
Hetkeä myöhemmin olimme astuneet ulos Vulkarsien tukikohdan etuovesta. Ohittaneet tykkitornit ja vartijat - tuoreen liittolaisen asemassa - ja suunnanneet Alakaupungin sisuksiin risteileviä käytäväverkostoja kohden. Olin havainnut Sandran tärisevän. Epätoivoa otteissaan, Jedi oli tarttunut käsivarteeni ja pysäyttänyt etenemisemme välittömästi päästyämme vartijoiden näkökentän ulkopuolelle. Hän oli hillinnyt itsensä tukikohdassa hienosti, säilyttäen kuulaan ulkokuorensa ja minun hänelle langettamani osan rakennetussa ja esitetyssä näytelmässä.
"Me emme voi…" Jedi sanoi ääni särähdellen. Tuska kuulsi voimakkaana hänen sinisten silmiensä takaa. "Minä en salli… Minä en anna sinun surmata Gadonia. Se ei ole sen arvoista, Daraz. Me emme ole murhaajia."
Olin katsonut häntä tyrmistystä tuntien.
"Me sanomme Gadonille, että emme onnistuneet. Tehtävä meni pieleen. Keksimme toisen tavan vapauttaa Bastila."
"Tämä on ainoa oikea tapa", olin vastannut.
Kuutisen tuntia myöhemmin olin palannut Vulkarsien tukikohtaan. Yksin. Olin kävellyt suoraan vartijoiden luokse ja vaatinut sisäänpääsyä. He olivat johdattaneet minut Kandonin luokse, hänen toimistonsa virkaa täyttävään huoneistoon ajoneuvohallin takaosassa. Kaksi pyöreää esinettä olivat kilisseen kolkon metallisesti painaessani ne pöydälle.
Twi'lek oli välittömästi tunnistanut Gadon Thekin silmäimplantit. Valkoinen katse vailla kohdetta. Osoitus Gadon Thekin kuolevaisuudesta.
Vulkarsit olivat juhlineet.
Seisoin kilpailualueella rennossa valmiudessa ja odotin. Beksien nimeämä kilpailija oli viimeinkin saapunut lähtöalueelle ja tutkin häntä uteliaisuutta tuntien. Hänen ulkoasunsa toi mieleeni rodianin ja jonkun tuntemattoman avaruusrodun risteymän. Hänen ruumiinrakenteensa oli hento, pituutensa keskimittaista miestä selvästi lyhyempi. Hänen päänsä peittävä kypärä näytti puoliksi hyönteismäiseltä isoine tummine linsseineen ja puoliksi kaasunaamarilta kasvojen alaosan peittävän suojuksen vuoksi.
Tunsin lievän hymyn hiipivän huulilleni. Kaikki oli valmista. Palaset olivat loksahtelemassa paikoilleen.
Black Vulkarsien johtaja ja kilpailun isäntä Milos Brejik asteli reippain askelin lähtöalueen keskiössä sijaitsevalle aidatulle puhujankorokkeelle, kuuluttajan väistyessä syrjään. Hän oli mies ehkä kolmissa kymmenissä, parhaimmissa voimissaan, tummaihoinen ja omasi vaikuttavan nenän. Hänen puheensa koskivat kilpailujen merkitystä, korostivat Vulkarsien ylivaltaa ja käväisivät pilkkaavan vaivihkaisesti pahoittelemassa Gadon Thekin odottamatonta poismenoa. Yleisön huudahduksen ja satunnaiset hurraukset kuulostivat huminalta korvissani.
Tunsin lihasteni jännittyvän. Sillä ovet lähtöalueen toisella puolella olivat auenneet.
Bastila Shan.
Kaksi miestä kuljettivat luvassa olevan palkinnon lähtöalueelle. Nimenomaan kuljettivat – pyörillä varustetuilla kärryillä kuin suurikokoisen voittopokaalin. Sillä hän seisoi hiukan itseään korkeammassa häkissä.
Katsokaa ja ihastelkaa – Tasavallan upseeri ja Jedi. Koskematon nainen. Vulkarsien vangitsema nainen, jonka Vulkarsit auliisti tulevat luovuttamaan voittajan käsiin ja mielitekojen ulottuville. Mittaamattoman arvokas palkinto. Me olemme asettaneet hänet tarjolle, koska kykenemme siihen.
En keskittynyt Brejikin puheeseen. Katsoin Bastila Shania ensimmäistä kertaa lihan ja veren muodossa. Naista minun unistani, joka oli äkillisesti saanut substanssinsa. Ensimmäistä kertaa sitten kohtaamisemme. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hän oli katsonut minua vakaalla, harmaalla katseellani samanaikaisesti kuin olin lipunut kohti kuoleman syvintä kuilua.
"Et voi…!"
Hän näytti pienemmältä kuin olin muistanut. Ehkä se johtui siitä, että hän seisoi pää painuksissa ja puolialastomana, vain alusvaatteissaan yleisön uteliaiden katseiden pommituksen alaisena. Kuin horroksessa. Nöyryytettynä, mutta liian huumattuna tiedostaakseen sitä itse. Metallinen kauluri kiersi hänen kaulaansa – otaksuin sen olevan keino estää häntä käyttämästä jedivoimiaan. Ehkä hän oli ollut tajuton heidän löytäessään hänet. Se selitti, kuinka Vulkarsit olivat vangitsemisen lisäksi myös kyenneet pitämään hänet vankinaan. Kuka tahansa Jedi omien voimiensa herrana olisi kävellyt ulos tukikohdasta ja pyyhkinyt kulkiessaan muutamalla Vulkarsilla lattiaa.
Helvetti.
En tiedä, miksi hänen näkemisensä vaikutti minuun niin voimakkaasti. Hampaani olivat puristuneet yhteen ja minun oli käskettävä itseäni rauhoittumaan, sillä vastaherätetty nälkäinen raivo sisälläni kipinöi tuhansin punaisina hohkaavin lieskoin. Runnoin väkivalloin ajatuksiani kasaan kunnes mieleni täytti vain olennainen. Olin nähnyt riittävästi. Totta helvetissä olin nähnyt riittävästi.
Oli aika toimia.
Kävelin rauhallisesti kohti koroketta, kuin kuullakseni paremmin. Nostin rauhallisesti käteni selkäni taakse, venyttelin. Käsieni palatessa visiiri oli kasvoillani.
Ja räjähdys kuului kumeana yleisön joukosta.
Jokainen elollinen sielu hiljeni sekunnin murto-osaksi. Kunnes kauhu otti vallan ja sadat olennot päättivät yhtäaikaisesti pyrkiä areenan oville. Savupilvi levisi ja kasvoi, tappaen valon synkällä ja pistävänhajuisella syleilyllään. Hurraaminen oli vaihtunut huutamiseksi ja kirkumiseksi. Täydellinen sekasorto.
Yksinäisen laukauksen kaiku kimpoili tilassa ja näin ensimmäisen Vulkarsin tarttuvan kaulaansa ja kaatuvan. Onasi oli asemissa. Toinen savukranaatti lensi ohitseni irtauduttuaan Beksien kilpailijan kädestä, lähestyen koroketta. Olin jo vauhdissa, seuratessani sen lentorataa miekka käsissäni ja energiakilven levittäytyessä suojaamaan ruumistani. Seivästin ensimmäisen Vulkarsin jo ennen kuin he ehtivät tiedostaa hyökkäyksen tulevan myös minun suunnastani.
Kuten sanottua, harhautus on sodankäynnin tehokkaimpia aseita. Onnistunut harhautus perustuu siihen, että vihollisen huomio kääntyy hetkellisesti pois olennaisesta, jolloin hän ei ole valmistautunut varsinaiseen hyökkäykseen. Se on kuin mielestä hetkellisesti painettaisiin nappia, jolla unohdetaan se, mitä oltiinkaan tekemässä. Henkilötasolla se tuottaa järkytyksiä, horjuttaa tasapainoja. Kaikki nämä heikentävät vihollisen kykyä vastata taisteluun.
"Minkä todennäköisyyden annat sille, Gadon, että Brejik luopuu palkinnostaan vailla taistelua? Oli voittaja Beksi tahi Vulkarsi."
Gadon ei käyttänyt aikaa harkitsemiseen.
"Nolla", hän vastasi.
Nyökkäsin.
"Tällaista uumoilin… Siinä tapauksessa minulla on käyttöä silmillesi."
Zaerdran pistooli oli välittömästi kohonnut osoittamaan kasvojani. Edellisen kerran kohdatessamme nainen oli vetänyt minut syrjään vain sanoakseen, että tappaisi minut, mikäli havaitsisi minun olevan uhka Gadonille.
"Laske aseesi Zaerdra. Etkö näe, että ystäväni tässä on tullut hieromaan kauppaa."
Brejikin tarjoama palkinto oli liian kertakaikkisen hyvä, liian houkutteleva. Brejikin olisi täytynyt olla typerä luopuessaan naisesta, jonka pelkillä lunnailla rahoitettaisiin Vulkarsien toiminta moneksi vuodeksi. Brejikillä ei missään vaiheessa ollut tarkoitus luovuttaa Bastila Shania. Siksi heidän oli helppo tarjota minulle paikkaa kilpailuissa. Se oli täysin arvoton. Yhtä tyhjän kanssa.
Mutta minun tarkoitukseni ei missään vaiheessa ollut kokeilla taitojani kiiturin ratissa. Tiesin monia yksinkertaisempiakin tapoja leikkiä tuurin myötämielisyydellä kuin nousta rakkineen ohjaimiin, jonka toimivuudesta ei ollut minkäänlaisia takeita. Ajella pari kierrosta ja joko havaita kiiturin hajoavan kappaleiksi tai tulevani Vulkarsien vedättämäksi ja olevani yksin pahuksen vihamielisellä kentällä. Tapanani ei milloinkaan ole ollut jättää asioita sattuman varaan. Suunnitellun ja järjestelmällisen hyökkäyksen voimaan sen sijaan pystyn uskomaan.
Joten olin tarjonnut Gadonille jotain, josta tiesin hänen olevan kykenemätön kieltäytymään. Olin tarjonnut hänelle Brejikin päätä lautasella. Kaksinkertainen vedätys.
Minun hintani oli ollut Sandran sijoittaminen lähtöalueelle. Naamioituna ja Beksin nimettynä kilpailijana.
Savukranaatit olivat vaarattomia. Niiden ainoina haittoina on heikentynyt näkökyky ja hengitysteiden ärsytys. Ne aiheuttavat vuotavia silmiä ja yskimistä, ei muuta. Me emme voineet käyttää varsinaisia räjähteitä. Sirpaleiden osuminen Bastilaan kulki mukana liian suurena riskinä. Lopputyö oli hoidettava käsin. Se oli hoidettava läheltä. Ja se sopi minulle mainiosti.
Kypäräni teki tunnollista työtä puhdistaessaan kitkerän savun ilmasta ja puskiessaan puhdasta ilmaa keuhkojeni tavoiteltavaksi. Savun keskellä näkyvyys oli olematon, mutta etenin määrätietoisesti kohti puhujan koroketta. Kohti Bastilaa. Nainen oli kuin majakka jossain aistieni reuna-alueilla. Lähestulkoon törmäsin Vulkarsiin, joka haki suojaa korokkeen takaa. Väänsin miekan hänen kädestään ja puskin kyynärpääni hänen ohimoonsa. Hän valahti hervottomaksi.
Avoimessa tilassa, tuulenvireen riepoteltavana, savu oli jo alistumassa kohtaloonsa ja hiljalleen hälvenemässä. Eteneminen tuli olemaan helpotettua niin kauan kuin pakotimme viholliset lähitaisteluun ja pidimme heidät sekasortoisesti erillä toisistaan. Mutta kun heidän näkökenttänsä palautuisi ennalleen, palaisi myös mahdollisuus järjestelmällisyyteen. Tavoitteeni oli, että heistä jokainen oli joko kuollut tai paennut ennen tätä. He saivat itse valita, kumpaan joukkoon he tulisivat kuulumaan.
Kiersin korokkeen ja juoksin kohti alueen laitaa ja paikallistin toisen Vulkarsin ehkä viiden metrin päästä. Twi'lek laukaisi aseensa nähdessään minut, mutta liipaisimen paniikinomaisen rykäisyn heilauttama piippu sysäsi ammuksen jonnekin lattian durabetoniin. Hän ei milloinkaan ehtinyt laukaista toista kertaa.
Twi'lekin kaatuessa erotin häkin ääriviivat oikealla puolellani. Sille oli matkaa enää kymmenkunta metriä. Muutama juoksuaskel. Mutta samankokoinen oli myös vihollistemme näkökenttä. En paikallistanut Sandraa, mutta otaksuin Jedin tekevän taattua työtä alueen toisella laidalla. Poimien Vulkarseja yksitellen, paikallistaen heidät ongelmitta kykyjensä turvin. Olimme jakaneet lähtöalueen karkeasti kahteen osaan. Jedin tehtävänä oli pitää oma puolensa siistinä.
Bastila Shan oli minun tehtäväni. Kymmenen metrin päässä. Matka oli konkretisoitunut muutamaksi askeleeksi. Muutamaa päivää aikaisemmin se oli tuntunut lähes valovuosilta.
Jokin alitajuntani syövereissä häiritsi minua. Se oli kuin lievä nykäisy. Kuin jokin olisi kurottautunut minua kohti, tarttunut käteeni ja kiskaissut pehmeästi. Maanittelevasti. Sulkien tuntemuksen epäolennaisena mieleni ulkopuolelle, tiivistin askeltani ja tarrauduin häkin oveen. Ravistin.
Perhana.
Häkki oli lukossa. Kokeilin taskujani ja paikallistin elektronisen tiirikan. Siitä ei tulisi olemana hyötyä. Lukko oli vanhanaikainen mekaaninen laite. Järeä ja itsepintainen.
Joudummeko kuljettamaan Bastila Shanin häkkeineen?
Käänsin vibramiekkani pystyyn ja iskin pari voimakasta iskua lukkoon miekan kahvalla. Kolinan lisäksi lukko ei osoittanut rikkoutumisen merkkejä. Pohdin ohimennen miekan käyttämistä vipuvartena ja kampeavani oven saranoiltaan. Kunnes muistin kantavani galaksin tehokkainta tiirikkaa. Punnitsin riskejä mielessäni. Ne olivat helvetinmoiset.
Naisen silmät olivat kiinni. Hän ei vaikuttanut olevan tilanteen tasalla, saati edes siinä kiinni. Hän todennäköisesti ei tiennyt, missä oli. Silti. Syvimmän punaisen sävyllä varustetun valosapelin heiluttaminen Bastila Shanin silmien edessä tuntui typerimmältä teolta, mihin olin kuunaan lähtenyt. Saatoin murentaa jokaisen rakentamani suunnitelman vaivihkaisesta, salakavalasta lähestymisestä ennen kuin olin edes päässyt toteuttamaan niitä.
Näin sivusilmälläni hahmon takaviistossa. Tunnistin tummaihoisen miehen tummassa panssarissa. Brejik.
Helvetti.
Valosapeli oli kädessäni ja survaisin energiasta valetun terän suoraan lukkoon ja sen sisälle. Metalli suli, haihtui olemattomaan. Repäisin yhdellä rivakalla liikkeellä häkin oven auki.
Ja Bastilan pää ponnahti pystyyn. Jedin silmät rävähtivät auki, katseidemme lukittuessa. Teräksenharmaat silmät. Silmät minun muistoistani. Minä kourani puristuneena punaisen Sith-valomiekan kahvan ympärille. Sydämeni lyödessä entistä kiivaimmin lyönnein, iskin käteni sapelin aktivointipainikkeelle ja annoin terän kuolla. Kuljetin sen takaisin vyölleni, kaapuni suojiin. Ainoa ajatukseni liittyi siihen, että oliko hän ehtinyt tunnistaa käsissäni olleen esineen.
Et voi…!
Metallinen kauluri napsahti auki. Äkillisesti naisen läsnäolo täytti aistini. Voimakkaana – elävämpänä ja tuhannen kertaa todellisempana kuin mikään muu ympäristössä. Aistin hämmennystä. Hän arvioi minua, kuin tietämättään, oliko hän kohdannut vihollisen vai liittolaisen. Kuten minäkin häntä.
Voittaa.
Et voi voittaa. Niin hän oli sanonut. Muistin sanat täydellisellä kirkkaudella.
Et voi voittaa.
Harmaat silmät tutkivat minua häkeltyneinä. Hänen suunsa aukesi kuin sanoakseen jotain.
Keskittymiseni oli horjunut vain hetkeksi, mutta taistelussa hetkenkin herpaantumisella on usein karmiva hinta. Kuolettava hinta. Horjahdin häkkiä vasten, kun ammus pureutui kylkeeni. Energiakilvet loimottivat hetkellisesti sinisinä ja kirkkaina imiessään liike-energian valtaosallisesti itseensä ja kuollessaan pois. Kuulin tukahtuneen murahduksen irtoavan huuliltani. Brejik.
Olin unohtanut Brejikin.
Nostin pistoolin ja kylvin ähkäisten suojatulta, Brejikin pyrähtäessä puhujankorokkeen suomaan tulisuojaan. Soimasin itseäni lipsahduksesta – kuinka olin syyllistynyt näin alkeelliseen, typerään virheeseen. Antanut Shanin sekoittaa ajatukseni. Kylkeäni tykytti, mutta kilpien ansiosta ammus oli tuntunut lähinnä nyrkin iskulta. Se ei ollut pureutunut panssarin pintaa syvemmälle.
"Bastila Shan, seuraa!" ärähdin, itselleni vihaisena, ja viitoin kohti lähtöalueen ovia.
Myös Jedi oli toipunut, sillä hän oli astunut sulavasti ulos häkistä. Hän katseli ympärilleen valppain silmin ja ilmeisen häiriintymättömänä savuverhon haipuvista jäänteistä ja puolittaisesta alastomuudestaan. Nähtyään etsimänsä ja ilmeisen kuurona huutamalleni ohjeelle, hän porhalsi nopeaan juoksuun viistosti kohti alueen keskustaa. Yhdeksänkymmentä asetta väärään suuntaan. Kirosin ääneen.
Tekikö se panta hänestä typerän lisäksi kuuron?
Katselin ympäristöä pistoolin tähtäimien lävitse edetessäni kohti lähtöalueen ovia. Savuverho oli lähestulkoon haihtunut olemattomiin. Näin Sandran hahmon etäällä, lähellä ovensuuta ja paluureittiä. Bastila oli nostanut maasta kuolleen käden pudottaman tuplateräisen vibramiekan ja suunnisti päättäväisesti kohti puhujan koroketta, liikkuen nopeudella ja ketteryydellä. Tähtäsin rauhallisesti ja odotin sopivaa aukkoa, vain todetakseni Brejikin olevan katveessa. Ja pysyvän siellä. Bastila puolestaan eteni päättäväisesti. Väistellen Brejikin ampumia laukauksia nopein askelin, Voiman ja koko elämänsä kestäneen taistelukoulutuksen tuomalla varmuudella. Päästyään iskuetäisyydelle, nainen syöksi vibramiekan nopeaan sarjaan. Viimeinen isku upposi jonnekin Black Vulkarsien johtajan rintaan. Nopea, eleetön voitto.
Samassa kenttä tuntui tyhjältä. Myrkyllisinä vaaran sävyinä hohkaava varjo oli väistynyt. Laskin pistoolini ja alusvaatteisillaan seisovan tummahiuksisen naisen luokse. Seistessään rinnallani, hänen päälakensa ei aivan ylettänyt olkapääni korkeudelle.
"Hänellä oli valosapelini", Bastila sanoi. Kulturelli aksentti. Talravin, otaksuin. Nainen kumartui ja kiskaisi vaalean sylinterin Brejikin vyöstä. Pohdin tapahtunutta ironiaa – minulle oli ollut aivan sama, vaikka Brejik olisi tämän kohtaamisen jälkeen elänyt. Kaupankäyntini sekä Beksien että Vulkarsien kanssa oli päättynyt siihen pisteeseen, kun Sandra oli astellut kanssani areenalle. Mutta Bastila oli tietämättään toiminut juoksutyttönäni ja kuljettanut tekemäni kaupan loppuun. Gadonin mielestä tulin olemaan kunniakas mies.
"Olen Daraz, Tasavallan laivastosta. Liikettä, Shan", hoputin. Tietämättäni, mitä muuta olisin voinut sanoa. Tunsin itseni sanattomaksi. Kuin puuhun törmännyt bantha. Jossain määrin olin odottanut häneltä jonkinlaista reaktiota lausuessani nimeni – ehkä pientä muutosta silmien katseessa tai lähes olematonta nykäystä kasvojen lihaksistossa. Mutta en nähnyt mitään, totesin pettyneenä. Mikäli hänen mielessään vyöryi yhtäläinen ajatuksien sotamarssi kuin minun päässäni, hän peitti sen täydellisesti. Hän katsoi minua ja lopulta nyökkäsi.
"Sotamies, näytä poistumisreitti", hän tokaisi vaativaan sävyyn. Kohotin kulmaani, mutta pakottauduin nyökkäämään. Halusin irvistää.
Ole hyvä vain, Bastila-helvetin-Shan.
Juoksimme oville, Sandran liittyessä seuraan. Nainen kiskoi naamion kasvoiltaan ja paljasti vaaleat hiuksensa.
"Bastila, tännepäin - nopeasti", hän huudahti ja viittoi kohti Bekseiltä lainattua kuusipaikkaista ilmakiituria. Wookiee oli ohjaimissa. Mission ja Carth istuivat kyydissä, komentajan pitäessä sädekiväärinsä tarkassa valmiudessa. Ajoneuvon moottorit olivat käynnissä. Astuttuamme kyytiin wookiee veti ohjaimista ja sysäsi aluksen Alakaupungin lentoreiteille.
Mieleni oli synkkä. Synkempi kuin olin odottanut, enkä virkannut sanaakaan. Sillä tietämättään nainen oli välittömästi varmistanut minulle monen monta asiaa. Vastannut lukuisiin eri kysymyksiin. Joten minulla oli paljon ajateltavaa.
Kasvoni olivat olleet kypärän visiirin verhoamat. Hän ei mitenkään voinut nähdä piirteitäni. Silti hän oli tunnistanut minut välittömästi. Sotilasarvooni viittaaminen oli ollut vain se viimeinen, varmistava laukaus.
Minun oli aika hyväksyä yksi seikka tosiasiana. Jossain määrin – siitä huolimatta, että todisteita oli laukannut silmieni eteen yhä nopeammaksi muuttuvalla tahdilla – tiedostin silti, jollain syvimmällä tasolla, kierrelleeni totuutta. Osa minusta ei ollut halunnut uskoa ymmärtämääni. Pieni osa minusta oli ollut toiveikas, että menneisyydestäni paljastuneet asiat olisivat olleet jotain hyvin suurta väärinymmärrystä. Jotain, jolle voisin nauraa makeasti jälkikäteen.
Mutta, ennen kaikkea, olin aina ollut realisti. Siksi tunsin tämän pienen toiveikkaan äänen kuihtuvan. Kuolevan.
Olin palvellut Sithin keisarikuntaa. Piste.