Muutama päivä myöhemmin, jossain päin Valkoparran reviiriä
Saarella oli hiljaista. Luonnottoman hiljaista ottaen huomioon, että paikalla oli yli tuhat piraattia. Kaikki seisoivat hiljaa ja kunnioittavina, katsellen kahta kukkulan laelle pystytettyä muistokiveä. Toisessa, suuremmassa, luki Edward Newgate. Siihen oli seivästetty Valkoparran keihäs, johon kiinnitetyssä poikkipuussa liehui hänen suuri valkoinen takkinsa. Toinen kivi oli hiukan pienempi. Siinä luki Morgan Shira. Sen päällä lepäsi luuta, joka ei koskaan enää lentäisi. Alunperin oli ehdotettu Shiran kaulassa kulkenutta kultaista fraktaalikorua myöskin hautakiveen laitettavaksi, mutta Jappa oli ollut ehdottomasti ajatusta vastaan. Niinpä koru tulisi lojumaan pienessä lippaassa Moby Dickin kätköissä niin kauan kunnes Acen ja Shiran nyt vasta muutaman päivän ikäinen tytär sen voisi kaulaansa ripustaa.
Kaikki olivat hiljaa, kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa. Marco erotti pieniä inahduksia viereltään ja käänsi päätään. Annabella yritti parhaansa mukaan pidätellä itkua. Marco laski kätensä alaisensa olalle ja halasi kevyesti.
"Se oli minun syytäni, että Shira kuoli", miekkanainen kuiskasi lähes kuulumattomasti, "jos olisin vain vienyt ne kakarat laivalle niin-"
"Shh", Marco suhahti ja nielaisi vaikeasti, "jossittelu ei auta yhtään meinaan. Jos kohtalo päätti, että Shiran ja isäukon aika oli lähteä, meillä ei ole siihen osaa eikä arpaa."
"Mutta kun en kerinnyt edes kunnolla pyytää Shiralta anteeksi", Annabella niiskahti. Marco taputti hänen selkäänsä.
"Korvaat sen pitämällä huolta hänen tyttärestään meinaan."
Annabella nyökkäsi ja etsi katseellaan Tulinyrkin sylissä olevan pikkuvauvan. Äitinsä silmät perinyt tyttö tuntui aistivan yleisen tunnelman, eikä päästänyt inahdustakaan. Ace tuijotti mykkänä edessään kohoavia hautakiviä. Hänen mustat hiuksensa heiluivat hiljaa tuulessa. Kaikki oli niin tyyntä ja rauhallista parin päivän takaiseen verrattuna. Silti kaikki oli peruuttamattomasti muuttunut.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen kaikki alkoivat pikku hiljaa lähteä. Neko kääntyi Jappan vierellä lähteäkseen, kun Ace tuli heidän luokseen.
"Neko, pidätkö hänestä hetken huolta?" tulimies kysyi ojentaen vauvan Nekolle.
"Joo, pidän", silmäpuoli tyttö vastasi hiljaa hiukan ihmetellen.
"Minne sinä menet?" Jappa kysyi epäilevästi Acelta.
"Mä.. mä halua olla vielä hetken", Ace sanoi vaisusti. Jappa nyökkäsi ja patisti Nekon mukaansa muiden piraattien perään. Ace jäi yksin seisomaan kukkulalle. Hautakivet hänen edessään näyttivät massiivisilta ja jotenkin ilkkuvilta. Ace älähti ja lysähti polvilleen.
Surkimus.
Kuinka heikko sä olet?
Et pystynyt edes naistasi pelastamaan!
Entä isäukkosi? Jos olisit toiminut, hän olisi-
"Hiljaa!" Ace karjui päässään kuuluville äänille lyöden nyrkkejään maahan, "Hiljaa, hiljaa, hiljaa!"
"No tuosta nyt ei ole yhtään mitään apua."
Ace pysähtyi kuullessaan tyystin vieraan äänen. Hän kohotti varovasti päätään ja käänsi katsettaan. Hän ei tuntenut näkemäänsä naista, mutta tiesi välittömästi, kuka hän oli. Mustaleskestä kuuli usein monenlaisia yksityiskohtaisia tarinoita ja kuvailuja, mutta yksikään niistä ei tehnyt oikeutta totuudelle. Nainen, joka oli jo yli viisissäkymmenissä, näytti magiansa ansiosta edelleen kaksikymppiseltä. Musta, vesirajasta asti halki oleva hame paljasti verkkosukkahousujen verhoamat jalat, eikä punainen avara ja ihonmyötäinen hihaton paita jättänyt paljoa arvailun varaa. Uumaa korosti tummanpunainen korsetti ja mustiksi maalatut kynnet kaartuivat pituuttaan. Tummanruskeat ja hiukan lainehtivat hiukset valuivat selkää pitkin. Luonnostaan pikimustat luomet kehystivät kahta myrkynvihreää, tiukasti eteensä tuijottavaa silmää. Toisen niistä yli kulki ilkeännäköinen arpi. "Rogerin hurttana" tai paremmin "Mustaleskenä" tunnettu Morgan Dora omassa persoonassaan. Se ei tietänyt koskaan hyvää.
"Sopiiko, että liityn seuraan?" Dora kysyi retorisesti. Ace ei vastannut, mutta sitä tämä nainen ei odottanutkaan istuessaan Tulinyrkin vierelle. Jostain, taivas ties mistä, hän kaivoi esille avaamattoman viinapullo ja pyöräytti korkin auki pelkällä katseellaan. Kulauksen otettuaan hän ojensi pulloa Acea kohti.
"Huikka?"
"Ei kiitti, mä jätän väliin", Ace mutisi. Dora muljautti silmiään ja hörppäsi uudestaan. Sitten kului pitkä, Acen kannalta hyvin tukala hiljainen hetki.
"Kai sinä poika tajuat, että mieleni tekee repiä pääsi irti hyvin hitaasti ja tuskallisesti?" Dora kysyi.
"Tiedän", Ace vastasi nielaisten.
"Hyvä. Jos olet noin tietäväinen, niin tiedätkö senkin, miksen kuitenkaan tee niin?"
"En."
Dora oli hetken hiljaa ja siemaisi pullostaan ennen jatkamista.
"Kaksi asiaa; olet kapteenini kakara ja tyttärentyttäreni isä. Vannoin Rogerille uskollisuuttani enkä halua lapsenlapsestani täysorpoa. Siksi."
Kaikesta huolimatta oli yksi asia, johon Ace ei ikinä voinut olla puuttumatta.
"Mulla on tasan yksi isäukko ja se on Valkoparta", hän kirahti hiukan ärtyneesti. Dora vilkaisi häntä välinpitämättömästi.
"Ai Valkoparta? Tsk", Mustaleski tuhahti, "Ed oli kunnon veikko, osasi puhua naisille, mutten suoraan sanottuna ikinä ymmärtänyt tätä hänen 'olen kaikkien alaisteni isäukko' -juttua."
"Älä puhu isäukosta tuohon sävyyn!" Ace ärähti ja toinen hänen nyrkeistään leimahti tuleen. Dora katsoi häntä viileästi silmiin ja Ace tajusi mitä teki.
Mä en ole tuolle naiselle uhka enkä mikään. Se liiskaa mut yhtä helposti kuin kärpäsen.
Liekit Acen nyrkeistä sammuivat.
"Hyvä poika, et olekaan ihan niin itsetuhoinen tyyppi kuin olen kuullut", Dora sanoi ja otti taas kulauksen, "Tiedät milloin leikit hengelläsi."
Sitten tuli taas hiljaista. Tuuli löyhytteli Valkoparran takin liepeitä.
"Ed. Mä en ole ikinä kuullut kenenkään kutsuneen isäukkoa sillä lailla", Ace sanoi. Dora maiskautti suutaan.
"Joo, häntä ei kovin moni tyyppi sillä lailla kutsukaan", Dora mutisi, "vain minä ja pari muuta."
"Tunsitteko te hyvinkin?"
Dora tuntui hetken aikaa miettivän mitä sanoa.
"Kyllähän me. Oikein hyvin itse asiassa."
Dora oikoi jalkojaan paremmin.
"Merirosvokuningas, Haades, Mustaleski, Valkoparta, Buddha, Luuvitonen... Me kuusi loimme Merirosvojen aikakauden. Maailma huojahteli meidän tahtiimme", hän mutisi hiljaa ja naurahti kuivasti, "Roger, Rayleigh ja minä valloitimme Grand Linen, Ed oli ainoa, jonka onnistui pysytellä vauhdissamme ja Sengoku ja Grap roikkuivat perässä käsirautoja heilutellen... Oi niitä aikoja."
Mustaleski tuijotti lasittunein silmin eteensä ja naukkasi pullostaan.
"Ensin lähti Roger, sitten Rayleigh painui maan alle. Sengoku ja Grap jäivät eläkkeelle. Ja nyt tämä Edwardin juttu..." Dora murahti ja lisäsi maailmanvihaa huokuvalla äänellä, "se on inhottavaa tajuta olevansa sukupolvensa viimeinen."
Hän vilkaisi kulmat kurtussa pulloaan ja käänsi sen ylösalaisin.
"Ja viinaksetkin loppuu."
Ace ei sanonut mitään, kun lasinen viinapullo muuttui tuhkaksi ja hapertui Doran sormien välistä maahan. Vietettyään yli kaksi vuotta Shiran seurassa epätavallisesta oli tullut Acelle jo tavallista. Sopeutumisesta takaisin tavanomaiseen maailmaan tulisi vaikeaa ja Ace tiesi, ettei se ikinä onnistuisi kokonaan. Acen sisällä paloi tuli, mutta nyt siitä oli sammunut Shiran muotoinen kohta, joka ei enää koskaan syttyisi uudestaan. Enää koskaan Ace ei ensimmäisenä aamulla herätessään näkisi lempeästi hymyileviä kasvoja, eikä puolittain mustien silmäluomien peitossa olevia sinisiä silmiä. Enää tavarat eivät siirtyilisi paikasta toiseen ilman halki leijaillen. Enää tuuli ei riepottelisi Shiran hiuksia noitatytön kiitäessä taivaankannen poikki luuta allaan. Enää kukaan ei suutelisi Acea ja kuiskaisi niitä kolmea pientä sanaa juuri oikealla tavalla; "Minä rakastan sinua."
Dora huomasi seuralaisensa kadonneen ajatuksiinsa.
"Häntäkö mietit?"
"Häh?" Ace hätkähti hereille kuin transsista. Dora nyökkäsi kohti Shiran hautakiveä. Acen ilme synkkeni.
"Joo."
Ace ja Dora katselivat pienempää hautaa pitkän aikaa. Kivenlohkareen alla oli heille molemmille tärkeä ihminen, joka ei tulisi enää koskaan takaisin. Dora huokaisi raskaasti.
"Kuule poika, lupaatko minulle yhden jutun?"
Ace vilkaisi anoppiaan syrjäsilmin.
"Mitä pitäisi luvata?"
"Ole lapsenlapselleni parempi isä kuin mitä minä olin äiti tyttärelleni."
"...Mä lupaan."
Ace katsoi vierellään istuvaa naista ja hetken aikaa hän näki piinkovan ulkokuoren läpi. Vanhentunut, elämän päähän potkima nainen, joka oli valinnut takaisin potkimisen tien. Se oli kantanut pitkälle, mutta liian monta siltaa oli palanut takana ja liian vähän uusia oli edessä. Sitten Dora räpäytti myrkynvihreitä silmiään ja kaikki heikkoudet ropisivat tiehensä. Hän nousi ylös ja oikoi hamettaan.
"Katsokin sitten, että pidät sanasi Ace", Dora sanoi varoittavasti, "minä aion tarkkailla sinua. Ja ehkä tulla joskus käymäänkin."
Ace kuvitteli mielessään kauhuskenaarion Mustaleskestä Moby Dickillä. Hän ravisti nopeasti päätään ja karkotti sen tiehensä.
"Ei minulla sen ihmeempää", Dora mutisi ja kääntyi lähteäkseen, "tulipahan vain kunnioittamaan kuolleita ja kovistelemaan sinua."
Ace tunsi suuttumuksen roihahtavan sisällään.
"Dora!" hän ärähti naisen hiusten peittämälle selälle, "Sun tyttäresi on kuollut! Ja samoin ystäväsi! Etkö sä silti keksi mitään parempaa sanottavaa?!"
"Se on rouva Morgan sinulle, penikka!" Dora karjaisi hyisesti. Ace säpsähti jäistä ääntä ja oli jo hetken varma, että kuolisi siihen paikkaan. Mustaleski ei kuitenkaan liikahtanutkaan eikä ilmekään ei värähtänyt hänen kasvoillaan. Kului useampi minuutti ja Ace tunsi epävarman tunteen kasvavan vatsansa pohjassa. Lopulta Dora avasi suunsa.
"Hautasin omat vanhempani ja sisarukseni. Merivoimat teloittivat mieheni. Tyttäreni kuoli toisessa merirosvojen ajan sodassa. He kaikki kuolivat, koska minä en ollut paikalla estämässä tapahtumaa, koska olen häpeämätön, vastuuton ja itsekeskeinen narttu", Mustalesken sanat tipahtelivat kuin jääpuikot, "mutta ehkäpä juuri sen takia en keksi mitään sanottavaa."
Ace tuijotti.
"Tai sitten en vain pysty sanomaan mitään ääneen", hän lisäsi hiljaa. Hetken aikaa ainoa ääni hautakukkulalla oli puuskittainen tuuli.
"Muuten", Dora sanoi kääntymättä Acen puoleen, "mikä tyttärentyttäreni nimi on?"
"Majo", Ace murahti vastaukseksi, "Morgan D. Majo."
"No hyvä sentään, että on Morgan", Dora sanoi ja naurahti ivallisesti, "mutta että Majo? Etkö oikeasti keksinyt mitään mielikuvituksettomampaa?"
Ace kuunteli ilmeettömänä anoppinsa räkättävää naurua. Lopulta Dora vaikeni ja karaisi kurkkuaan.
"Ihan miten vain. En olisi kyllä uskonut, että annat D:n nimen kiertää eteenpäin. Siitä ei ole mitään muuta kuin harmia", Dora sanoi hiljaa. Ace kurtisti kulmiaan.
"Mitä sä tuolla meinaat?"
Dora kääntyi ympäri moniselitteinen hymynkare huulillaan. Myrkynvihreät silmät kätkivät taakseen jotain, mutta Ace ei ollut varma mitä. Tuuli alkoi vähitellen yltyä.
"Gol D. Ace", Dora sanoi maireasti venytellen, "saat kyllä varmasti aikanaan tietää, mitä tarkoitan. Mutta siihen asti pidä hyvä huoli Majosta."
"Hei, mä olen Portgas-!" Acen ärähdys katkesi äkilliseen tuulenmyräkkään. Tulimies sulki silmänsä vain pariksi sekunniksi, mutta se riitti Mustaleskelle. Kun Ace avasi taas silmänsä, merten yksi pelätyimmistä naisista oli kadonnut kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen.
Hetkeä myöhemmin, Moby Dick
Laskusilta kumahteli Acen kenkien alla hänen kiivetessään laivaan. Marco tuli hänen luokseen.
"Olemme lähtövalmiit. Onko vielä jotain, mitä haluat tehdä meinaan..?" Marco kysyi olkiaan kohauttaen.
"Ei. Lähdetään vain", Ace sanoi. Marco nyökkäsi. Ace etsiytyi reelingin äärellä seisovien Nekon ja Jappan luokse.
"Onko Majo ollut kiltisti?" hän kysyi hiukan hymyillen. Neko sipaisi pari hiushahtuvaa tyttövauvan otsalta.
"Totta kai hän on ollut isosiskolleen kiltisti", Neko hymyili. Ace tajusi, ettei ollut ajatellut purppuratukkaista tyttöä 'pikkutyttönä' enää pitkään aikaan. No, olihan Neko jo melkein kaksitoista. Ace nosti Majon syliinsä ja katseli mustien luomien kehystämiä sinisiä silmiä. Ensimmäiset heikosti näkyvät pisamat olivat alkaneet ilmestyä poskille ja mustanruskeat hiukset olivat kasvaneet parissa päivässä yllättävän nopeasti.
"Kumpi sä olet, Portgas vai Morgan?" Ace kysyi hiukan virnistäen.
"Ihan sama, riiviö siitä tulee kumminkin", Jappa murahti ilottomasti. Neko pukkasi häntä kylkeen.
"Et puhu noin pikkusiskostani!"
Jappa puhisi jotain takaisin ja kinasteleva kaksikko lähti Vistan ja Harutan luokse. Ace hymähti ja katsoi sitten tytärtään. Majo katsoi isäänsä takaisin päätä kallistaen ja jokin merensinisten silmien pohjalla kertoi, että kumpaan tahansa sukuunsa tyttö olisikin tullut, hän todellakin aiheuttaisi vielä paljon harmaita hiuksia monille ihmisille. Ace naurahti, nosti Majon olkapäälleen ja käänsi katseensa merelle. Kevyt tuulenvire heilutteli hänen hiuksiaan. Yhtäkkiä Ace huomasi jotain, joka sai hänen sydämensä jättämään pari lyöntiä väliin. Aivan laivan keulassa, reelinkiin nojaten seisoi tuttu hahmo. Ruskeat hiukset laskeutuivat hiukan lainehtien pitkin selkää, tuuli riepotti sinimustaa mekon helmaa. Siniset silmät välähtivät hymyillen mustien luomien varjosta.
"Ace, nostamme pian ankkurin. Haluatko tulla vielä katsomaan meinaan?" Marco kysyi saapuen toveriensa luo. Ace ei kuitenkaan reagoinut, vaan tuijotti tyhjään keulaan kuin hypnotisoituna.
"Ace?" Marco yritti uudemman kerran. Ace räpäytti silmiään kuin transsista heränneenä.
"Katsomaan? Mitä? Etääntyvää rantaa ja kaukaisuuteen katoavia hautakiviä?" tulimies kysyi hiukan hölmistyneenä.
"Niin, ajattelin että haluaisit..." Marco mutisi epävarmana Acen äkillisestä mielialanmuutoksesta.
"Ei mun tarvitse", Ace sanoi ja kääntyi katsomaan taas merelle, "Ei isäukko ja Shira siellä ole. He ovat täällä, koko ajan meidän mukanamme."
Marco katsoi nuoremman toverinsa tatuoitua selkää ja vahvoja käsivarsia, jotka pitelivät pientä tyttöä leveällä olkapäällä. Hetken aikaa hän oli näkevinään aavistuksen vielä kolmannestakin hahmosta, mutta se katosi silmiä räpäyttämällä. Siitä huolimatta Marcosta tuntui, että Ace oli oikeassa. Kuolleet eivät kadonneet mihinkään, vaan kulkivat aina elävien mukana. Marco hymähti ja jätti tuoreen yksinhuoltajaisän lapsineen yksin.
"Nostakaa ankkuri ja laskekaa purjeet! On aika lähteä meinaan!" Marco karjui käskyjä ympärillään hääriville piraateille. Valtavat purjeet pullistuivat ja laiva alkoi liikahdella eteenpäin. Mitä tästä eteenpäin tapahtuisi Valkopartapiraateille, maailman tasapainolle, koko aikakaudelle, siihen kenelläkään ei ollut vielä vastausta. Mutta yksi asia oli varmaa.
Tuulet olivat myötä.
Huom.1. Pahoittelut pitkästä päivitysvälistä . kiireiden takia.
Huom.2. Tämä on Jos vain tuulet ovat myötä -stoorin viimeinen luku. Kommentit, niin risut kuin ruusutkin tervetulleita. Tulevaisuudessa saatan ehkä vielä kirjoitella lyhyitä oneshot-tyyppisiä juttuja siitä, miten Acen lapsenkasvatus sujuu.
Huom.3. Dora pitää Acea mielikuvituksettomana, koska hän on antanut noidan lapselle nimeksi Noita (jap. majo = noita)
Huom.4. Morgan Shira, Morgan Dora, Morgan D. Majo, Jappa, Neko, Annabella, Tohtori Kuolema, Kiro, Rosso, Sumo ja Migot ovat omia hahmojani. Kaikki muu kuuluu kunnianarvoisalle herra Eiichiro Odalle!
Huom.5. Kiitos lukemisesta, toivottavasti piditte :)
Optimistic hazardous waste