Ei, en ole lopettanut, vaikka se välissä kävikin mielessä. Haluan kovasti saada julkaistua ideani ja saattaa tämän loppuun. Olen vain niin saamaton paska :/ Suurin syy tähän kirjoittamattomuuteen on jälleen lukion äidinkieli. Olen ihan surkea siinä ja itsetunto kirjoittajana kärsii kovasti. En vain uskalla kirjoittaa. Ajattelin kirjoittaa uuden luvun heti kun lukiojakso päättyy ja pääsen työssäoppimaan, jolloin stressiä ei olisi, mutta ei mennyt ihan näin :D Minulla laahaa vieläkin yksi äidinkielen kirjoitelma tekemättömänä kun en vain osaa/ pysty/ henkisesti kestä sen kirjoittamista ja sitten en viitsi kirjoittaa tätä kun pitäisi kirjoittaa sitä ja sitten oli vielä hirveä taistelu saada se työssäoppimispaikka. Jotenkin tuntuu että kaikki on ollut liikaa, vaikka todellisuudessa olen vain makaillut sängylläni ja ollut koneella ilman todellista kiirettä (paitsi joinakin viikkoina) tämän koko taukoni ajan. Mutta kun ei tunnu siltä että voisi kirjoittaa, en kirjoita. Olen pahoillani.
Lisäksi *terävä hengenveto* kadotin Hetalian lähes kokonaan tämän taukoni aikana. Kyllä, ei ollut enää mitään mielenkiintoa koko sarjaa kohtaa. Löysin BBC:n Uuden Sherlockin ja luoja, rakastuin täysin. Sydämessäni ei ollut enää tilaa Hetalialle. Ilokseni kuitenkin huomaan että olen parantumassa tästä ja olen taas viimeaikoina pyörinyt aktiivisesti Hetalian parissa. Tässä teille kuitenkin nyt vähän tavallista pidempi luku ja päästään vähän romanttisempiin tunnelmiin ^^ Mutta ketkä ovat ne onnekkaat jotka saavat suhteensa käyntiin?
Se selviää kun luette luvun 21
"Mitä sinä ajattelet?" Tino kysyi vilkuillessaan ystäväänsä joka tuntui olevan ihan omissa maailmoissaan. He tekivät ruokaa yhdessä ja Tino alkoi olla huolissaan että Berwald leikkaisi pian sormensa kurkun sijasta. Hänen kysymyksenä ei luultavasti ylettänyt Berwaldin omaan maailmaan asti, sillä ruotsalaismies ei reagoinut häneen millään lailla. Tino lopetti kastikkeen sekoittamisen ja käveli ihan ystävänsä viereen. Varmuuden vuoksi hän myös otti kiinni Berwaldin veitsikädestä, ettei tämä säikähdyksissään leikkaisi mitään tarpeetonta.
"Berwald?"
Viimein Berwald tajusi säpsähtäen, että hänelle puhuttiin. Hän vilkaisi ensin kättään, jonka päällä Tinon käsi lepäsi ja käänsi katseensa sitten itse suomalaiseen.
"'nteeksi, s'nåitkå jåtain?" hän kysyi ja irrotti otteensa veitsestä. Tino hymyili hänelle.
"Kysyin vain mitä ajattelet, olit niin muissa maailmoissa", hän selitti. "Ajattelin sinun leikkaavan pian sormesi tai jotain."
"Ah, 'nteeksi."
Tino jäi katsomaan ystäväänsä kysyvästi. Berwald ei vastannut hänen kysymykseensä.
"Onko sinulla huolia?"
"P'ter K'rkland", Berwald vastasi lyhyesti.
Tino kohotti kulmiaan. Miksi Peter aiheutti Berwaldille huolia? Mitä hän nyt oli tehnyt? Olihan Peter hieman riehakas oppilas mutta ei mitenkään ilkeä.
"Tekikö hän jotain pahaa?"
"Ei", Berwald vastasi. "Tapasin h'net k'n ålin l'hdössä. H'n ei våinut m'nnä kåtiin."
Tino mietti hetken kuinka pitkä aikaväli Peterin koulupäivän päättymisellä ja Berwaldin lähdöllä oli. "Mutta silloinhan hän oli ollut ulkona pitkään! Ja eikö siihen aikaan satanut rankasti?" hän tajusi huolestuneena.
"Niin."
"Miksi hän ei voinut mennä kotiinsa?" Tino ihmetteli.
"P'lkäsi kai liikaa", Berwald vastasi. Hän ei viitsinyt kertoa tarkkoja yksityiskohtia, ei ollut hänen asiansa levittää näitä asioita. Tino pystyi samaistumaan Peterin tunteeseen vaikka ei asiasta paljoa tiennyt. Hän ei ollut mielellään viettänyt aikaa Ivanin kanssa, mutta seuraukset olivat pahat, jos hän ei ollut tullut kotiin sovittuna aikana.
"Ja Raivis meni jonnekin matkalle perheensä kanssa…" Tino vielä mutisi miettiessään tilannetta.
Ei hitto. Berwald halusi hakata päätään seinään. Hänen ei olisi pitänyt sanoa mitään. Hänen olisi pitänyt muistaa, että Tino oli huolehtijatyyppiä. Jos asia vaivasi Berwaldia, se vaivaisi Tinoa kaksin kerroin.
"Me emme våi s'lle m'tään", Berwald sanoi yrittäen saada Tinon unohtamaan koko asian. Vaikka hyvä hänen oli sanoa, kun ei itse ollut saanut asiaa päästään yli tuntiin. Tino nyökkäsi, tiesihän hän sen. He jatkoivat ruoanlaittoa ja nyt Berwald sai vilkuilla, ettei Tino satuttaisi itseään. He kattoivat ruoan pöytään ja söivät epätavallisessa hiljaisuudessa.
"Jos ei muuta, niin kutsu hänet vaikka tänne jos näin vielä käy. Ei ole hyvä että Peter on yksin ulkona niin pitkään", Tino sanoi lopulta. Berwald nyökkäsi.
Kolkolkolkolkol
Ihan kuin Peter ei olisi huolestuttanut minua jo tarpeeksi, Tino ajatteli seuraavana päivänä katsellessaan luokkaansa. Pitikö hänen olla poissa tunniltakin?
"Opettaja, Young Soo ahdistelee minua", kuului Yaon valitus.
"Young Soo, takaisin paikallesi", Tino käski korealaista palaten taas tähän hetkeen. "Tietääkö teistä kukaan, missä Peter on?"
"Ehkä hän on vain myöhässä?" Mei -niminen Taiwanilaistyttö ehdotti. Nyt myös Wendy -niminen tyttö nosti katseensa luonnoslehtiöstään huomatakseen, ettei Peter tosiaan ollut paikalla. Wendyllä ja Peterillä oli paljon yhteistä, ensinnäkin siinä, että molemmat tulivat mikrovaltiosta. Ruhtinaskunta Wy tai jotain Wendyn tapauksessa. He eivät olleet kovin läheisiä, mutta koulukavereita kuitenkin ja he viettivät välillä aikaa yhdessä.
"Hän on jo kaksikymmentä minuuttia myöhässä", Wendy huomasi. "Ehkä hän on sairas?" Kuin tilauksesta ovelta kuului koputus. Tino huokaisi, se olisi varmaan Peter. Hän meni avaamaan ovea miettien, toruako poikaa vai ei. Jos tällä oli ongelmia kotona, ei ollut mukavaa tulla vielä syyllistetyksi myöhästymisestä. Hän päätti vain avata oven. Se ei lopulta mennytkään niin yksinkertaisesti. Peter ei nimittäin ollut yksin. Hänellä oli sylissään pieni valkoinen koira, rodultaan luultavimmin bichon frisé. Tai ainakin Tino uskoi koiran olevan valkoinen, se oli niin likainen että oli vaikea sanoa. Peter itsekin näytti kierineen liassa.
"Peter, mitä ihmettä…?" Tino sai kysytyksi.
"Anteeksi että olen myöhässä", Peter sanoi hiljaa.
"Hei, Peterillä on koira mukanaan!" Bella huudahti etupulpetista josta näki mitä tapahtui ja juoksi heidän luokseen. Peter astui luokkaan ja Tino sulki oven hänen perässään.
"Ihana!" Cecilia henkäisi ja tuli silittämään koiraa.
"Hei, varokaa!" Yao huudahti koiraa kohti syöksyville pienemmille oppilaille. "Koira voi pelästyä."
"Da-ze, korealainen rotu!"
"Eikä ole, vaan belgialainen!" Bella tiesi.
"Onko tämä sinun?" Mei kysyi ja silitti koiraa korvan takaa.
"Miksi sinä toit koiran kouluun?" Mona, Monacolainen tyttö kysyi.
"Se onkin harvinaisen hyvä kysymys", Tino sanoi ja yritti kuulostaa moittivalta. Ei eläimiä saanut tuoda kouluun.
"Hän ei ole minun", Peter vastasi. "Näin hänet matkalla juuttuneena aitaan. En voinut jättää häntä siihen."
"Sen irrottaminen aidasta taisi olla aikamoinen prosessi", Mona sanoi silmäillessään Peteriä. "Miten sinä olet noin likainen?"
"Ympärillä oli mutaa", Peter vastasi. "Enkä saanut häntä irti helposti." Mona tutki oliko koiralla pantaa kaulassaan. Ei ollut.
"Sinä siis toit kulkukoiran tänne?" Mona kysyi kauhuissaan. "Sillä voi olla vaikka mitä tauteja."
"Älä sano noin", Peter sanoi ja tönäisi Monan kauemmaksi.
"Peter, älä töni. Mona on oikeassa, sitä paitsi joillain voi olla allergia", Tino järkeili.
"Mutta en voinut jättää häntä siihen!" Peter huudahti ja kääntyi Tinon puoleen. "Hän on niin pieni ja söpö."
"Mitä ajattelit tehdä hänelle?" Tino kysyi. "Viet kotiisi?" Peterin ilme synkkeni.
"En voi. Eikö joku muu voisi ottaa sitä?"
"Haluaisin, mutta meillä ollaan allergisia", Bella sanoi.
"Opiskelija-asunto", Yao selitti.
"Meillä on kissa."
"Meille ei oteta lemmikkiä."
"En halua koiraa."
Wendykin nosti katseensa piirustuksestaan. "Ei käy."
"Voisiko se olla luokan maskotti?" Mei kysyi. "Pitäisimme sitä täällä koulussa."
"Se ei käy", Tino keskeytti oppilaansa, jotka olivat heti innostuneet ajatuksesta. "Koira ei ole sellaiseen sopiva eläin." Kaikki kääntyivät Tinon puoleen anovasti. Peter nosti koiraa korkeammalle, kohti Tinoa.
"Mitä me sitten teemme hänelle?" hän kysyi.
"Sitä paitsi, ehkä hänellä on oma koti, mutta on vain karkuteillä", Tino huomautti. "Meidän pitää varmaan viedä hänet löytöeläinkeskukseen." Tino nosti pienen koiran syliinsä ja tutkiskeli sitä. "Sitten tämä tyttö saa hyvän kodin."
"Vietkö sinä?" Peter kysyi. Hän ei itse tiennyt missä sellainen paikka sijaitsisi.
"Vien, minulla on hyppytunti tämän jälkeen, joten ehdin viedä hänet kotiin odottamaan", Tino sanoi ja silitti koiraa joka yritti nuolla Tinon sormia parhaansa mukaan.
"Se tarvitsee nimen!" Young Soo huudahti äkkiä.
"Ei se tarvitse näin lyhyeksi ajaksi", Yao väitti vastaan. "Ja sillä varmaan on jo."
"Charlotte!" Mei ehdotti välittämättä Yaosta.
"Marianne."
"Hanatamago."
"…"
"Hanatamago?" kuului kun yhdestä suusta. Kaikki tuijottivat Tinoa jonka suusta ehdotus oli tullut.
"Hanatamago", Tino vahvisti. "Hänen nimensä on Hanatamago. Vai mitä?" hän leperteli koiralle ja kutitti sen vatsaa. Hanatamago itse näytti ravistavan päätään.
"Siis Kukkamuna?" Wendy kysyi. Hän oli mangaharrastuksensa myötä opetellut japania jonkin verran.
"Kukkamuna", Tino vahvisti.
"…"
"Se on hieno nimi!" Tino sanoi päättäväisesti. "Hän muistuttaa koiraa yhdestä lempisadustani. Ja sen koiran nimi oli Hanatamago."
"…"
"Miksi kukaan ei arvosta nimiä, joita annan lemmikeille?" Tino parahti.
"…"
"No niin kaikki! Palatkaa paikoillenne!" Tino käski häntä epäuskoisena katselevia oppilaita. "Ei käytetä koko tuntia tähän."
Kolkolkolkolkol
Berwald otti avaimensa esille ja avasi oven. Hän ei ehtinyt kuin pudottaa laukkunsa eteisen lattialle ja ottaa toisen kenkänsä jalastaan kun pieni valkoinen märkä koira juoksi hänen luokseen haukkuen mutta pysähtyi kuin seinään nähtyään Berwaldin.
…Tino, Berwald huokaisi päänsä sisällä.
Pian kyseinen suomalainen juoksikin koiran perässä paikalle.
"Hanatamago! Tule takaisin!" hän huudahti. "Ai, moi Berwald", hän lisäsi havaitessaan ystävänsä kunnolla. Berwald nosti koiran ja ojensi sen takaisin Tinolle.
"Minun pitänee selittää. Katsos, tänään Peter oli myöhässä tunnilta kun yritti irrottaa tätä koiraa aidasta, johon se oli jäänyt jumiin. Ja minä lupasin viedä sen löytöeläinkeskukseen", Tino kertoi. "Mutta se oli niin likainen, että pesin sen ensin."
"H'natamago?"
"Niin, luokka halusi sille nimen ja minä nimesin sen", Tino sanoi. Berwald oli tunnistanut Tinon kädenjäljen nimen valinnassa saman tien. Nimi oli sadusta "kukkien loihtija". (köh, luku 1)
"Kuivaan hänet vielä ja vien sitten", Tino sanoi ja kääntyi mennäkseen takaisin kylpyhuoneeseen. Berwaldin ilme ei värähtänytkään, hän vain otti toisen kenkänsä jalastaan. Hän tiesi mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän suoristautui ja odotti Tinon kääntyvän takaisin. Tosiaan, Tino ei ollut ehtinyt kovin pitkälle kun hän kääntyi jälleen Berwaldin puoleen purren alahuultaan.
"Berwald, voimmeko me pitää hänet?"
Piste Berwaldille.
"Se våi ålla j'nkun lemmikki", Berwald huomautti.
"Aika hylätyltä hän näytti", Tino väitti vastaan. "Eikä kukaan ole ilmoittanut tällaisen koiran olevan karkuteillä. Soitin ja kysyin."
"Se…"
"Sinä lupasit minulle koiran", Tino muistutti (luku 10).
"M'nä…"
"Katso miten söpö hän on!" Tino huudahti ja ojensi koiraa Berwaldia päin, jotta hän näkisi paremmin. Berwald käveli Tinon luokse ja painoi sormensa hänen huulilleen, ettei suomalainen enää keskeyttäisi mitä hän yritti sanoa.
"Såpii. Jås se ei åle j'nkun lemmikki, se käy m'nulle", hän sanoi pieni hymy huulillaan. Tino vain tuijotti häntä. Berwald otti sormensa pois antaen Tinolle taas luvan puhua. Tinon huulet raottuivat hieman eikä Berwald äkkiä voinut irrottaa katsettaan niistä. Samalla Tino kokosi itsensä ja hymyili pian leveästi.
"Kiitos Berwald!" hän huudahti ja syöksähti halaamaan ruotsalaista. Hän joutui kuitenkin pysäyttämään liikkeensä pian muistettuaan Hanatamagon olevan hänen sylissään ja pitävän hänen kätensä varattuina. Hän jäi seisomaan siihen vähän epävarmana siitä mitä tehdä nyt. Laskeako Hanatamago alas vai unohtaa koko juttu? Berwald ratkaisi Tinon ongelman halaamalla häntä itse. Pakkohan hänen oli halata kun Tino näytti niin hämmentyneeltä. Ikävä kyllä Hanatamago ei pitänyt paikastaan rutistuksissa heidän välissään ja ilmaisi sen haukahtamalla ärtyneenä. Berwald irrottautui Tinosta pikaisesti tuntien olonsa nyt vähän kiusaantuneeksi. Tinokin katsoi häntä punaa poskillaan. Suomalainen laski pian katseensa Berwaldin silmistä.
"Ööö… Kiitos. Kiitos vielä", hän sanoi ja kääntyi palatakseen kylpyhuoneeseen.
Viikon kuluttua:
"Sun salaisissa haaveissa, joku rakastaa sua niin että sydämeen sattuu."
"Lovi!"
"Sulle jumala vastaa: Mä seuraan sua matkoillas."
"Älä kuvittelekaan vastaavasi siihen ääliö!" Lovino huudahti toisesta huoneesta.
"Annan anteeksi kaiken mihin katuva kaatuu."
"En, jos et halua", Antonio vastasi.
"Minä rakastan sua niin että sattuu."
"Mutta se on sitten Elizabetalta", Antonio huomautti katsottuaan näyttöä.
"Hitto, varsinkin sen takia pysy kaukana siitä!" Lovino sanoi ja saapui Antonion luo olohuoneeseen kantaen kahta lasillista tomaattimehua. Laskettuaan juomat alas hän otti kännykkänsä käteensä ja harkitsi vastatako vai ei. Olisiko Elizabetalla jotain tärkeää? Vai valittaisiko hän taas, kun Tino ja Berwald eivät edistyneet yhtään? Lovinoa ei kiinnostanut hittojakaan miten heidän suhteellaan meni. Se olisi homoliitto, eikä Lovino tukenut niitä. Hän hyväksyi, mutta ei tukenut. Jos hän ei hyväksyisi, hänen pitäisi todellakin lakata viettämästä aikaa joidenkin ystäviensä kanssa.
"Äh, hitto", Lovino ärähti ja painoi vihreää luuria. "Hei Elizabeta."
"Lovino! Mikä sinulla kesti!"
"No kännykkä ei sattunut olemaan ulottuvilla. Mitä asiaa sinulla on?" Lovino sanoi ja kääntyi Antonion puoleen viitoten häntä olemaan hiljaa.
"Mitä on tapahtunut sille lipevälle naistenmiehelle jonka tunnen?" Elizabeta kysyi nyrpeänä linjan toisessa päässä.
"Anteeksi", Lovino korjasi äänensävyään. Hän kuitenkin puhui naiselle, vaikka se tuntui joskus kaukaiselta ajatukselta Elizabetan tapauksessa.
"Minä en enää kestä!" Elizabeta huudahti.
"Mitä et kestä?" Lovino kysyi. Hän ei jaksanut hämmästellä yllättävää huutoa sen enempää. Siihen tottui ajan myötä.
"Tino ja Berwald, voitko kuvitella!" Elizabeta huokaisi. "Että he ovatkin tyhmiä."
"Juu juu", Lovino myönteli. Hän ei jaksanut tätä aihetta, ihan oikeasti.
"Ainoat toivoni olette sinä ja Antonio", unkarilainen sanoi. "Valoni tunnelin päässä."
"Miksi?" Lovino kysyi epäillen.
"Te olette ainoat, jotka edistyvät."
"Emme romanttisessa mielessä, ääliö."
"Lovi, mistä te puhutte?" Antonio kysyi väliin äkkiä kiinnostuneena puhelun kulusta. Lovino piteli kännykkää mahdollisimman kaukana itsestään ja kumartui Antonion puoleen sähisten uhkaavasti. "Enkö minä käskenyt olemaan hiljaa?"
"Älä ole noin julma Antoniolle", Eliza kommentoi.
"Miten niin olen julma Antoniolle?" Lovino kysyi tuoden puhelimen taas korvalleen. "Mistä päättelet hänen olevan lähimaillakaan."
"Näen teidät."
"Okei, tuo on jo karmivaa", italialainen sanoi ja katseli ympärilleen nähden pian Elizabetan kasvot painautuneena ikkunaan. Ludwig tulisi valittamaan jäljistä joita lasiin jäisi. Onneksi Lovino ei välittänyt siitä, se olisi Felin ongelma. Lovino lopetti puhelun ja meni laittamaan sälekaihtimet kiinni unkarilaisen nenän edestä. Ovikello soi pian sen jälkeen.
"Kukahan siellä on?" Antonio kysyi.
"Kukahan tosiaan", Lovino murisi ja meni avaamaan oven Elizabetalle.
"Mikä tuon pointti oli?" Lovino kysyi ärtyneenä.
"Ihan huvikseni vain", Eliza sanoi olkiaan kohauttaen. "Enkö saisi?"
"Et."
"Oletpa ärtynyt vaikka sinulla on Antoniokin täällä", Eliza virnuili ja tökki Lovinon kylkeä.
"Lopeta."
Elizabeta nosti kätensä pystyyn antautuvasti, käveli Lovinon ohi ja istui Antonion viereen sohvalle. Lovino tuli hänen perässään ja istui nojatuoliin. He keskustelivat hetken niitä näitä kunnes Elizabeta huomasi olevansa ainoa jolla ei ollut juotavaa. Lovino meni hakemaan hänelle jotain jättäen Antonion ja Elizabetan kahdestaan.
"Joten", unkarilainen aloitti kääntyen kunnolla espanjalaisen puoleen. "Mikä on suunnitelmasi tälle illalle?"
"Anteeksi mitä?" Antonio kysyi.
"Lovinon suhteen. Sinähän olet täällä. Kai sinulla on jokin suunnitelma jatkoa varten?" Elizabeta kysyi.
"Vietän aikaa hänen kanssaan" Antonio vastasi epävarmasti. "Ja toivon parasta." Elizabeta hieroi ohimoitaan. "Tuoko on parasta mihin pystyt?"
"Jos kaikki menee hyvin vien hänet…"
"Hys, Lovino tulee takaisin", Elizabeta keskeytti ja siirtyi vähän kauemmas Antoniosta. Lovino katsoi unkarilaista vihaisesti laskiessaan tämän lasin pöydälle ja istui takaisin tuoliinsa. Hän ei ehtinyt paljoa istua kun hänen kännykkänsä soi taas. Lovino vastasi siihen ärähtäen ja lähti toiseen huoneeseen. Antonio katsoi hänen peräänsä hieman huolestuneena, sillä Lovino vaikutti tavallistakin ärtyneemmältä.
"Lovinolla on kiva soittoääni", Antonio tuumasi aloittaakseen keskustelun jollain tavalla.
"Se on ollut hänellä rippikouluajoista lähtien", Elizabeta kertoi.
"Mikä on… rippikoulu?" Antonio kysyi. Hän oli opiskellut suomea paljon, mutta kyseinen sana ei ollut tuttu.
"Siis… Rippikoulu käydään yleensä kun on 15, että saa oikeuden mennä naimisiin kirkossa, toimia kummina ja niin edelleen", Elizabeta selitti. "Kirkollinen juttu siis."
"Aa", Antonio sanoi tajuttuaan mistä puhuttiin.
"Sitä ennen Lovino ei edes ollut uskonnollinen. Ja nyt hän opettaa uskontoa", Elizabeta kertoi ja toi lasinsa huulilleen. "Aika yllättävää. Ja se ", unkarilainen lisäsi kulauksen jälkeen, "onkin ongelma. Hän on liian uskonnollinen teidän suhteeseenne."
"Onko se siis mahdotonta?"
"Ei, mutta vaikeuttaa asiaa huomattavasti. Jos hän ei ajattelisi sen olevan raamatun oppien vastaista, Lovino olisi taipunut jo ajat sitten. Hän on oikeasti hulluna sinuun", Elizabeta sanoi hymyillen.
"Oikeasti?" Antonio kysyi yllättyneenä.
"Aivan varmasti", Eliza vakuutti. "Huomaatko miten häntä harmittaa, että minä olen täällä kun te voisitte olla kahdestaan?"
"No…"
"Tule tänne", Elizabeta sanoi ja viittoili Antoniota tulemaan lähemmäksi. Antonio tuli osaamatta epäillä mitään. Elizabeta veti hänet vielä lähemmäs, että hän saattoi kuiskata jotain Antonion korvaan.
"Lovino… Hän… Hän on hyvin mustasukkaista sorttia. Tämä neuvona ja varoituksena", hän sanoi ja kietoi toisen käsivartensa Antonion hartioille. "Onneksesi minä haluan auttaa teitä. Jos haluat että asia hoituu nopeasti, sinun pitää nyt sipaista oikeanpuoleista poskeani."
"Minusta vai sinusta katsottuna?" Antonio kysyi kuiskaten hänkin ymmärtämättä oikein missä mentiin mutta teki niin ihan vain hetken salaperäisyyden takia.
"Nyt."
Antonio koski ja Elizabeta painautui hänen kättään vasten näyttäen epäilyttävän iloiselta.
Oh.
He olivat kovin lähekkäin ja… Yrittikö Elizabeta iskeä häntä? Vaikka hän sanoikin yrittävänsä saada häntä ja Lovinoa yhteen?
"Kai sinä tajuat että minä tosiaankin haluan vain Lovinon", hän kysyi epäilevästi.
"Tajuan. Mutta sinun pitää nyt yrittää sanoa se Lovinolle entistä uskottavammin."
"Mitä tarkoitat?"
"Hän ei juuri nyt taida luottaa sinuun."
Antonio ei ehtinyt kuin avata suunsa kun kuuli oven paiskautuvan kiinni. Hän käänsi katseensa siihen suuntaan olettaen Felicianon tulleen kotiin. Mutta iloisemmasta italialaisesta ei näkynyt eikä kuulunut mitään, joten Antonio alkoi epäillä toista, epämiellyttävämpää vaihtoehtoa. "Lähtikö Lovino pois?" hän kysyi.
"Lähti", Elizabeta vastasi, nousi sohvalta ja meni ikkunaan. "Ja pian sinä menet hänen peräänsä."
"Elizabeta!" Lovino torui tajuttuaan kunnolla mitä oli tapahtunut. "Minulla oli muutenkin tarpeeksi vaikeuksia saada Lovino luottamaan minuun!"
"Anteeksi, mutta tekin olitte jääneet vähän jumittamaan paikoillenne. Te tarvitsitte kunnon herättelevän potkun persuksille, varsinkin Lovino", Elizabeta selitti ja tuli raahaamaan Antonion ylös sohvalta. "Sinun pitäisi jo olla juoksemassa hänen peräänsä!"
"En vieläkään usko sinun auttaneen asiaa millään lailla…"
"Ajattele sitä näin, jos Lovino ei pitäisi sinusta, miksi hän olisi juossut ulos omasta talostaan nähtyään sinut minun kanssani hieman epäilyttävissä merkeissä?" unkarilainen yritti. "Hänen on pakko myöntää että hänellä on tunteita sinua kohtaan."
"Niin mutta…"
"NYT! Mene!"
Kolkolkol
Lovino ei välittänyt. Tämä oli ihan tuttua. Miksi ei olisi käynyt näin? Mitä hyvää hänessä muka oli? Elizabeta oli ääliö, mutta Antonio vielä sitäkin suurempi. Lovino ei ollut lainkaan sillä tuulella, että kestäisi jotain tällaista. Hyvä on, Antonio halusi jonkun muun. Miksi hitossa hän sitten edes oli pyörinyt hänen ympärillään? Oliko espanjalaisilla tapana vannoa rakkauttaan toiselle samalla kun jahtasivat muita? Ei sillä että hän välittäisi tästä käänteestä. Parempihan hitto vie oli, että Antonio ei enää juossut hänen perässään. Ällöttävää se vain oli.
Miksi hän sitten oli juossut ulos?
Hitto vie.
Lovino käveli ripein akselin eteenpäin. Kadulla ei ollut tällä hetkellä ketään muuta, mutta Lovino kuuli silti jonkun puhuvan. Se ei ollut suomea. Ei mitenkään yllättävää tällä seudulla. Ääni tuli yhä lähemmäksi ja Lovino kohotti katseensa jaloistaan huomatakseen lähestyvänsä yhtä sivukujaa. Hänen itsesuojeluvaistonsa käski häntä juoksemaan nopeasti sen ohi. Epäilyttävä kuja plus epäilyttävät äänet olivat yhtä kuin ongelmia. Hän hengitti syvään ja lähti juoksemaan. Ei, hän ei ollut pelkuri, hänellä vain oli terve itsesuojeluvaisto. Se ei ikävä kyllä auttanut tällä kertaa, sillä vaikka Lovino tiesi olevansa nopea juoksija, joku otti hänen olkapäästään kiinni ja veti hänet pois valoisalta kadulta pimeälle kujalle. Lovino huudahti pelästyneenä ja kääntyi sitten katsomaan kujalla olevia miehiä. He näyttivät turkkilaisilta, niin kuin Lovino oli kielestä vähän päätellyt.
"Mitä hittoa!" Lovino kysyi ärtyneenä.
"Hiljaa", yksi miehistä sanoi uhkaavasti. "Anna raha."
"Minulla ei ole rahaa mukanani", Lovino sanoi uhmakkaasti, vaikka hänen jalkansa tärisivät huolestuttavasti.
"Rahaa!"
"Ei ole! I don't have any!" Lovino selitti yrittäen myös englantia siltä varalta, etteivät miehet olleet ymmärtäneet häntä. Yksi heistä tuli tutkimaan hänen taskunsa, mutta niissä ei ollut mitään. Lovinolla ei ollut tapaa varastoida juuri mitään taskuihinsa, eikä hän ollut ottanut niin lompakkoaan kuin kännykkäänsä mukaan rynnätessään ulos.
"Minulla ei tosiaan ole mitään. Päästättekö minut nyt menemään?" Lovino kysyi varovasti. Häntä ei ollut koskaan yritetty ryöstää. Suomessa ainakaan. Pari vuotta sitten Italiassa lapsijoukko oli yrittänyt samaa, mutta hyvin heikolla menestyksellä. Nyt kyseessä oli kolme aikuista miestä. Tilanne ei ollut juurikaan Lovinon mieleen. Miehet kurtistivat kulmiaan vihaisina. He eivät pitäneet siitä, ettei uhrilla ollut rahaa. Turhaa työtä ei ollut kiva tehdä.
"Hiçbir şey [Ei mitään]", yksi mutisi toverilleen ja viittoi Lovinoa tutkinutta henkilöä irrottamaan.
"Bir şey her zaman vardır [Aina on jotain]", tämä vastasi virnistäen. Lovinon uhmakas ilme muuttui vähemmän uhmakkaaksi kun hänen kahlitsijansa kädet eksyivät aivan väärään paikkaan.
"Irti minusta, perhana!" Lovino karjaisi ja yritti rimpuilla vapaaksi. Siitä ei olut paljon apua. Kopeloijan käsi kuitenkin siirtyi tarpeeksi lähelle hänen suutaan, jotta hän voisi purra sitä, ja juuri niin hän teki. Mies murahti vihaisesti ja veti kätensä pois. Lovino käytti tilaisuutta hyväkseen ja syöksyi irti tämän otteesta. Hieman väärään suuntaan ikävä kyllä, nyt hän oli vielä kauempana kadusta ja miehet tukkivat tien sinne. Lovino kääntyi katsomaan taakseen. Umpikuja. Tietenkin. Miten kliseistä. Lovino kääntyi jälleen katsomaan hyökkääjiään päin valmiina pyörtymään millä hetkellä hyvänsä.
"P-perhana! Antonio, auta minua!" hän huusi, ei kovin lujaa tosin. Hyvä jos se kuului kadulle asti. Ei hän edes uskonut Antonion tulevan, mutta juuri nyt hän ei kuunnellut järkeään. "Tule pelastamaan minut, hitto vieköön."
"Ei apua, ei pelasta", yksi miehistä sanoi ja kohotti kätensä valmiina iskemään. Lovino sulki silmänsä ja odotti kipua. Sitä ei tullut, mutta luja tömähdys sai hänet avaamaan silmänsä ja huomaamaan että se mies makasi nyt tajuttomana maassa. Lovino kohotti katseensa ja hänen hengityksensä salpaantui.
Kol
Antonio ei ollut pitkävihainen. Elizabetan temppu oli hieman huolestuttava, mutta enemmän hän oli huolissaan Lovinosta. Hän oli huomannut italialaisen kauempana ja oli lähtenyt juoksemaan hänen peräänsä, mutta Lovino oli yllättävän nopea. Antonion sydän oli hypännyt kurkkuun kun Lovino oli kadonnut sivukujalle, mutta Antonio ei ollut ihan niin typerä, että olisi juossut hänen perässään suoraan pulaan. Hän hiljensi vauhtiaan ja hiipi varovasti lähemmäksi. Kun hän oli päässyt aivan kujan viereen, hän kuuli puhuttavan jotain vierasta kieltä. Antonio ei pitänyt jälkimmäisen äänensävystä. Hän kurkisti varovasti nähdäkseen mitä tapahtui ja näki jotain, mitä ei olisi koskaan halunnut nähdä. Bastardo, pidä kätesi poissa sieltä, Antonio ajatteli ottaessaan puhelimensa esiin soittaakseen hätänumeroon. Hän kuuli kuinka Lovino tappeli vastaan, mutta ei hän voinut mennä auttamaan. Se olisi ollut pelkästään tyhmää ja tarkoittaisi vain, että heidät molemmat hakattaisiin.
"P-perhana! Antonio, auta minua!"
Antonio ei edes huomannut, että oli laskenut kännykkänsä alas, astunut kujalle ja ottanut käsiinsä seinää vasten tarpeettomana nojanneen tangon, ennen kuin oli iskenyt yhden miehistä tajuttomaksi kyseisellä esineellä.
"Ne? [Mitä?]", yksi miehistä kysyi ja molemmat vielä seisovista miehistä kääntyivät katsomaan Antonioon. Antonio tuijotti miehiä vihaisesti ja näytti pariakymmentä senttiä pidemmältä kuin oikeasti olikaan.
"Minä en salli teidän enää koskevankaan Lovinoon", Antonio ilmoitti nähden punaista ja valmiina hyökkäämään uudestaan. Ja sitten kaikki kävi hyvin nopeasti. Toinen miehistä iskeytyi seinään Antonion tartuttua tätä kauluksesta ja nostettua tämän ilmaan voimalla, jota Lovino ei olisi arvannut espanjalaisella olevan. Miehen takaraivo iskeytyi tiiliseinään ja hän huudahti kivusta. Sitä seurasi pian vielä suurempi kipu nenässä, johon Antonion nyrkki iskeytyi. Lovino ei ollut varma murtuiko miehen nenä, mutta siltä se kuulosti. Antonio irrotti otteensa ja mies valahti maahan kontalleen pitäen kättään verta vuotavalla nenällään ja kirosi äänekkäästi. Vaikka kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, kolmas mies oli ehtinyt nostaa maasta Antonion käyttämän tangon ja löi kovan iskun espanjalaisen kylkeen. Antonio puri hampaansa yhteen. Lovino tahtoi mennä väliin, mutta hänen jalkansa eivät suostuneet liikkumaan. Hitto, hän oli pelkuri. Hän ei voinut auttaa miestä, joka oli auttanut häntä jo näin paljon. Antonio oli kuitenkin taas pian tilanteen herra ja hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun kaataen tämän maahan ja piteli tämän kättä, jossa ase oli, maassa ja yritti saada tätä irrottamaan. Se ei kuitenkaan käynyt kovin helposti. Siinä vaiheessa kun Antonio sai iskettyä nyrkkinsä keskelle vastustajansa kasvoja, hän oli itsekin saanut ties kuinka monta iskua ja oli kurjassa kunnossa. Hän oli kuitenkin niin raivon vallassa, ettei edes huomannut kipuaan. Mies, jonka nenä oli murrettu, oli paennut paikalta heti kun oli kivultaan pystynyt ja kolmas mies yritti samaa, mutta Antonio ei aikonut päästää tätä menemään. Hän nosti nyrkkinsä valmiina uuteen iskuun, ja olisi lyönytkin, ellei Lovino olisi tarttunut siihen.
"Hän on jo luovuttanut", Lovino yritti järkeillä. "Sinun ei tarvitse jatkaa." Hän oli juuri ehtinyt lauseensa loppuun kun Antonio iski hänetkin seinään. Mitä luultavimmin hellemmin kuin turkkilaisen numero kaksi, mutta sattui se silti hieman. Lovinon sydän hypähti kurkkuun. Eikö Antonio tajunnut kuka hän oli? Espanjalaisen katse oli vieläkin taistelunhaluinen ja raivoisa, ja se pelotti Lovinoa hieman. Hyvä on, erittäin paljon.
"A-antonio?"
Antonio piti kiinni hänen rinnuksistaan ja oli kumartunut hänen ylleen niin, että heidän otsansa melkein koskettivat toisiaan. Espanjalainen hengitti hyvin raskaasti ja sulki silmänsä rauhoittuakseen. Lovinoa rauhoitti hieman se, ettei hän enää nähnyt sitä raivoisaa katsetta toisen silmissä, mutta hänen sydämensä tykytti vieläkin kuin hullu. Tällä välin toinenkin turkkilainen pakeni paikalta jättäen yhä tajuttomana makaavan toverinsa yksin. Antonio avasi silmänsä jälleen ja Lovino nielaisi, sillä ne olivat edelleen raivoisat. Ei, tarkemmin katsoen ne eivät olleet raivoisat… Katse oli vahva, lähes pelottava, mutta ei lainkaan vihainen. Kiihkeä. Niin, kiihkeä oli sana jota hän etsi. Sekään ei tosin rauhoittanut hänen sydäntään. Lovino laski katseensa Antonion silmistä tämän huuliin, jotka olivat kutsuvasti raollaan. Hän nosti katseensa pian takaisin Antonion silmiin, jotka olivat nyt lähes anovat.
"Lovino… Por favor", Antonio pyysi tuskin kuuluvasti.
Hän ei saisi. Lovino ei saisi tehdä mitään. Se olisi väärin, väärin Jumalaa kohtaan. Eikä Lovinolla ollut ketään muuta kuin Jumala, vain Hän pysyi aina hänen vierellään, eikä hän aikonut pettää Hänen luottamustaan. Ei koskaan.
Joten miksi hän nyt siis suuteli Antoniota kiihkeämmin kuin oli koskaan suudellut ketään? Lovino tarttui espanjalaisen hiuksiin ja veti tätä vieläkin lähemmäksi jos mahdollista Antonion tehdessä samoin toivuttuaan hämmästyksestä.
"Te amo Lovi, te amo", Antonio sanoi kun heidän oli pakko irrottautua hengittämään hetkeksi. Lovino ei sanonut mitään, suuteli vain uudestaan miestä, johon hän oli ehtinyt rakastua tässä lyhyessä ajassa.
"Ääliö, älä tuhlaa happea puhumalla", Lovino mutisi ärtyneenä heidän toisen taukonsa aikana.
"Te amo", Antonio toisti hengästyneenä ja virnistäen tyytyväisenä. "Minusta on hauskaa kun voin sanoa sen sinulle."
"Typerys", Lovino ärähti. "Ole hiljaa…
"…Ja suutele minua, niinkö", Antonio kokeili päättää Lovinon lauseen. Italialainen punastui. Hän oli ehkä ajatellut juuri niin, mutta hän ei olisi sanonut sitä ääneen.
"Ole vain… ah, hiljaa", Lovino mutisi Antonion huulten siirryttyä hänen kaulalleen.
Se kaikki olisi voinut johtaa pidemmällekin, ellei poliisiauto olisi juuri silloin pysähtynyt kujan eteen.
Kol
"Sinä siis olet ihastunut?" Matthew kysyi ystävältään tämän pitkän selostuksen jälkeen heidän istuessaan koulun ruokalassa ja levitti perunamuusiaan ympäri lautasta, sillä hänellä ei ollut enää juuri ruokahalua.
"Jos sen noin tylsästi haluaa lyhentää, niin kyllä", Gilbert vastasi yrittäen näyttää itsevarmalta, mutta hänen kalpeilta kasvoiltaan oli helppo huomata pieni puna. Matthew tuhahti.
"Ainakin se oli nopeammin sanottu, kuin sinun vartin selityksesi", hän sanoi ja tuijotti ruokaansa kuin se olisi mielenkiintoisin asia koko maailmassa.
"Minä olenkin liian mahtava "nopeisiin selityksiin"."
"Minua ei tosiaankaan kiinnostanut ne kaikki yksityiskohtaiset selityksen hänen rinnoistaan tai takapuolesta."
"Eikö tosiaan? Ei yhtään?"
"Ei."
"Francis osaa arvostaa hyvää kuvailua."
"Minä en ole Francis."
"Totta", Gilbert myönsi. "Mutta olisit sinä voinut pitää siitä edes vähäsen."
"En voi sanoa pitäneeni."
"Katso nyt", Gilbert käski ja viittoi ystäväänsä katsomaan tyttöä, josta oli puhunut lähes tauotta ruokailun ajan. Matthew vilkaisi tyttöä. Lukion toisella, sievä muttei erityisen kaunis, hänellä oli pitkät vaaleat hiukset ja… Matthew hymyili, ohut letti hiuksissaan.
"En haluaisi pilata mitään, mutta eikö hänestä tule häiritsevällä tavalla mieleen isoisäsi?" hän kysyi huvittuneena. Gilbert katsoi hetken tarkemmin ja mietti Matthewin sanoja, kunnes hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
"Hemmetti Matthew, miksi menit sanomaan tuon?" hän kysyi ja yritti saada epämiellyttävän kuvan katoamaan mielestään. Matthew kohautti olkiaan. Jotta sinä hylkäisit ihastuksesi häneen, hän tiesi vastata itselleen, muttei sanonut mitään ääneen.
"Mutta ei se mitään, letistä pitää vain päästä eroon", Gilbert sanoi ja heilautti kättään vähättelevästi koko jutulle.
"Onnea matkaan", Matthew mutisi, yrittäen kuitenkin kuulostaa iloiselta ja kannustavalta.
"Mahtavat ihmiset eivät tarvitse onnea!"
"Ei sitten", Matthew sanoi. Ei se rehellinen toivotus ollutkaan.
"Entä sinä?" Gilbert kysyi ja nojautui lähemmäs ystäväänsä.
"Anteeksi mitä?"
"Come on, kai sinä pidät jostakusta?" Gilbert kysyi selvästi kiinnostuneena. "Sinä et koskaan kerro minulle näistä asioista."
Matthew kohautti olkiaan ja punastui hieman.
"Come on Matti~"
"Pidän, kyllä minä pidän eräästä. Mutta en sano kenestä", Matthew vastasi ja laittoi hieman ruokaa suuhunsa, jotta hänen ei tarvitsisi heti vastata.
"Come ooooon."
"…Sinä varmaan nauraisit."
"Jos se tyyppi ei ole täysin naurettava niin en tietenkään."
"Kyseessä on pikemminkin joku jota en koskaan voi saada."
"Hmm, tiedänkö minä hänet?" Gilbert kysyi yrittäen saada vihjeitä.
"Tiedät."
"Hyvännäköinen?"
"On."
"Entä minun mittapuullani? Pitäisinkö minä häntä hyvännäköisenä?"
Matthew hymyili kysymykselle. Kyllä, Gilbert piti itseään erittäin hyvännäköisenä.
"Pidät."
"Nuorempi vai vanhempi kuin sinä?"
"Vanhempi."
"Onko hän…"
"En minä loputtomasti anna vihjeitä", Matthew keskeytti.
"Selvä, yksi arvaus siitä kuka se on, ja sinun pitää vastata siihen totuudenmukaisesti kyllä tai ei", Gilbert vaati. Matthew arveli, ettei Gilbert arvaisi oikein ja hänestä oli mielenkiintoista kuulla ketä hän epäili, joten hän lupasi yhden arvauksen.
"Eihän se ole Katyusha, eihän?" Gilbert kysyi epäilevästi, mutta oli varma, että oli osunut oikeaa. Matthew punastui silkasta ajatuksesta.
"Kat-Katyusha? Ei, ei ole", hän vastasi. "Me olemme vain ystäviä."
"Ja vannot niin?"
"Vannon."
"Kuka se oikeasti on?"
"En kerro."
"Come oooon."
"Meidän pitää lähteä tunnille Gilbert", Matthew sanoi ja nousi viedäkseen tarjottimensa pois. Gilbert tuhahti turhautuneena, otti oman tarjottimensa ja seurasi ystäväänsä.
"Oletko muuten kuullut uuden juorun Antoniosta ja Lovinosta?" Gilbert kysyi virnistäen muistettuaan asian. Matthew katsoi häntä kysyvästi.
"Se tapahtui eilen. Homma meni siis näin…"
Kol
"…Ja ussanope ja Antonio olivat juuri ehtineet riisua toistensa vaatteet kun poliisi saapui paikalle", Peter lopetti kertomuksensa. Berwald kohotti katseensa niin nopeasti, että jokin hänen niskassaan naksahti ikävästi, mutta hän ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Peter oli puhua pälpättänyt lähes taukoamatta tunnin ajan ja Berwald oli pikkuhiljaa lakannut kuuntelemasta häntä sen tarkemmin, mutta tuo lause oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Ensinnäkin se kuulosti oudolta lapsen sanomana, ja toiseksi, VAD FAN? Lovino ja Antonio? Miksi hän ei ollut kuullut siitä? Peter huomasi hänen hämmentyneen ilmeensä ja näytti hieman voitonriemuiselta.
"Minä tiesin ettet sinä kuunnellut tarkasti!"
"'nteeksi."
"No ainakin sinä yrität", Peter sanoi ja keskittyi vuolemaan puupalikkaa, jonka Berwald oli hänelle antanut, ettei hänellä olisi tylsää. He olivat parhaillaan puukäsityöluokassa, jonne Peterillä oli tullut tavaksi tulla viettämään aikaa iltapäivisin. Peter tiesi, että Berwald tuijotti häntä toivoen, että hän selittäisi asiaa enemmän, mutta hänen piti kouluttaa Berwaldia hieman. Jotain ikävää voi käydä, jos ei kuunnellut häntä. Berwald oli jo valmiina avaamaan suunsa ja kysymään tarkempia tietoja, kun Peter kohotti katseensa jälleen häneen.
"Sitä on yritetty pitää salassa, mutta joku on aina kuullut salaisuudet ja juoru on levinnyt ympäri koulua", Peter selitti. "Heidät olisi varmaan erotettu, ellei Lovino olisi rehtorin lapsenlapsi." Berwald ei tästä tiedosta tullut juuri viisaammaksi, hän tajusi vain että asia taisi olla vakava. Peter huokaisi dramaattisesti huomattuaan tämän ilmeen.
"Eilen jotkut turkkilaiset kävivät ussanopen kimppuun, mutta Antonio tuli onneksi väliin ja hakkasi hyökkääjät henkihieveriin. Kaksi hyökkääjää pääsi karkuun mutta yksi makasi tajuttomana maassa ja saatiin lopulta kiinni. Lopuksi ussanope ja Antonio päätyivät pussailemaan sillä kujalla, jossa kaikki oli tapahtunut", Peter tiivisti sen mitä tiesi. "Ja kun poliisit saapuivat paikalle, heillä ei ollut enää edes vaatteita. Jotkut sanovat, että he olivat pidemmälläkin."
"S'lvä, våit l'pettaa siihen", Berwald sanoi väliin, sillä ei halunnut kuulla enempää. Hän pyytäisi Lovinoa selittämään tilanteensa myöhemmin itse.
"Aika jännä, että täällä liikkuu ihmisiä jotka tekevät jotain sellaista", Peter sanoi keskittyen taas puupalikkaansa, josta piti tulla veitsi. Berwald ei ajatellut asiaa mitenkään "jännänä" vaan alkoi huolestua. Mitä jos ne miehet hyökkäisivät Tinon kimppuun? Berwald tiesi, että Tino oli vahva, luultavasti vahvempi kuin hän itse oli, joka oli aika paljon sanottu, ja Tino oli myös hyvin päättäväinen. Mutta hän oli myös erittäin hyväuskoinen ja kiltti ja joku saattoi käyttää sitä hyväkseen. Ja normaalia lyhyempikin hän oli. Jos joku uskaltaisi koskea Tinoon, Berwald ei vastaisi seurauksista. Hän oli kiihdyksissään pelkästä ajatuksestakin noussut seisomaan ja Peter piti sitä merkkinä, että Berwald aikoi lähteä kotiin. Hän vielä kysyi varmistaakseen asian ja vilkaistuaan kelloa Berwald tuumasi, että voisi tosiaankin lähteä. Peterin kasvoille nousi tyytymätön ilme kuten aina, kun Berwald lähti eikä Peter ollut varma miten viettää seuraavat pari tuntia ennen kuin hän uskaltaisi mennä kotiin. He lähtivät luokasta ja matkalla pysäkille Berwald tajusi vielä yhden huolestuttavan seikan. Peter varmaan vaeltelisi ympäri kaupunkia vielä jonkin aikaa. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että Peter liikkuisi pitkään yksin kun kaksi selvästi vaarallista miestä liikkui lähistöllä. Tino oli sanonut, että olisi ok jos Peter viettäisi aikaa heillä, joten Berwald päätti ehdottaa juuri tätä. Peter oli varma, että olisi hauskempaa viettää aikaa Berwaldin kotona (siellä olisi ainakin tv) joten hän suostui mielellään. He nousivat bussiin ja Berwald kaivoi puhelimensa taskustaan ilmoittaakseen Tinolle että heille tulisi vieras. Tino vastasikin pian.
"Hej. Niin, ålen tulåssa... Tuån Peter'n m'kanani… S'lvä. Kuulitkå Låvinåsta ja Antåniåsta? Mmm. Hejdå."
Peter tuijotti Berwaldia kysyvästi tämän lopetettua puhelunsa. Berwald siis asui jonkun kanssa? Toinen taisi puhua aika paljon, sillä Berwaldilla oli aina kulunut varsin pitkä aika lauseidensa välissä.
"Oliko se vaimosi?" hän kysyi, sillä se vaikutti luultavimmalta vaihtoehdolta.
Berwald vilkaisi Peteriä ja hymyili sitten ensimmäistä kertaa niin, että Peter kykeni huomaamaan sen.
"Niink'n våi s'nåa."
Peter halusi tietää tarkemmin, mutta päätti odottaa, sillä hän näkisi tämän mysteerisen henkilön kuitenkin pian. He olivat molemmat hiljaa loppumatkan ajan.
KOLKOLKOLKOLKOL
Tuskaaa :D En minä tällaista kirjoita. Mutta kirjoitin kuitenkin. No niin, Lovino ja Antonio ovat nyt sitten kai aika virallinen pari. Nopeaa. Se on pois alta, ehkä tästedes yritän keskittyä Tinoon ja Berwaldiin kun Peterkin pääsi kunnolla mukaan.
Romantiikan kirjoittaminen on hankalaa :DD Haluan vain kirjoittaa huumoria mutta se ei ihan kuljeta juonta eteenpäin (mikä juoni?).
Colorful Black: Toivottavasti into ei ole sammunut vaikka tässä näin älyttömän pitkä aika menikin ^^' Kiitos.
Liibooboo: Vaikka neuvoni myöhästyi, kai olit kiltti ilman sitäkin? Ja ehkä se Tino joskus tajuaa, ken tietää. Mutta hän varmasti osaa nyt olla varovaisempi puhelimensa kanssa. Ihanaa että pidät juonen kannalta turhista tapahtumista, pidän niistä itse yleensä eniten :D En mäkään malttais odottaa että saan nämä valmiiksi mutta teidän ikäväksenne työskentelyni on hidasta.
Zonnebloem: Olet väärässä. Ranska on pervo. Piste. :D
LiMeAnGGa: Kiva kun tykkäät :D
UtaChan: Tästä seuraa just tätä. Ja lienet jo käynyt ahkerasti isoskoulutuksessa? Toivottavasti olet tykännyt :D
Tekopupu: Hän on :)
Symbol of forever: Olet joutunut istumaan aika kauan, olen pahoillani.
paprikaaa: Kiitos :)
Joku anonyymi: Aww, kiitos :) Yritän kovasti (ja varsinkin nopeasti *köh*) saada teille suomenkielisiä ficcejä luettavaksi.
o0RiDa0o: Mua saa hoputtaa ihan rauhassa. Mulla pitääkin olla huono omatunto että saan asiat hoidetuksi :D Jos asenne on vain "ei sitä nyt oo mikään pakko tehä…" Niin ehän mä saa itteäni niskasta kiinni. Syyllistäkää minua rakkaat lukijani, syyllistäkää! Toivottavasti tämäkin piristi jonkin verran :D