Luku 21 – Ja he saivat viimein toisensa
"Miten Antonio voi?" Romano kysyi suunnilleen sadannen kerran Francisen astuessa ulos espanjalaisen hytistä. "Onko hän kunnossa?"
"Hänellä on vielä hyvin korkea kuume, mutta pysyy jo suurimman osan ajasta tajuissaan." Francis vastasi sulkiessaan samalla hytin oven takanaan kiinni. "Hän kyselee sinua, mutta en ole varma onko tapaaminen vielä viisasta. Sinulla on paljon kysymyksiä, joihin on vaikea vastata."
Romano ei sanonut mitään, sillä se oli totta. Antoniolla oli selvästi jokin vialla, sillä miten muuten espanjalainen olisi ollut niin kipeänä? Ei tavallinen flunssa tuollaista aiheuttanut...
He olivat joutuneet raahaamaan tajuttomaksi menneen Antonion takaisin laivalle, mutta onneksi he onnistuivat pakenemaan hirttopaikalta ilman suurempia ongelmia. Okei, yli puoli valtakuntaa oli nyt heidän perässään, mutta ainakin Antonio ja Arthur olivat turvassa. Kaksi laivaa purjehtivat edelleen samassa kurssissa vierekkäin, vaikka liitosta ei oltu neuvoteltu niin pitkälle. Silti jotenkin piraattimiehistöt olivat lähentyneet kaikkien näiden vastoinkäymisien jälkeen niin, ettei ilmassa vellonut juuri lainkaan epäluuloisuutta tai katkeruutta. Päinvastoin, tuntui lähes lohdulliselta, kun ihan lähellä oli niin paljon liittolaisia. Varsinkin nyt, kun he olivat valtakunnan etsityimpiä rikollisia.
Francis ja Chell eivät tietenkään olleet erityisen innostuneita Arthurin läsnäolosta, mutta tyytyivät vain jättämään englantilaisen parhaansa mukaan huomiotta. Jostakin syystä myös Arthur tuntui tekevän samoin. No, sopu ei harmittanut ketään.
"Romano?" Francis huhuili ja heilutteli kättään italialaisen kasvojen edessä. "Kuunteletko minua?"
"Häh? Ah, anteeksi..." Romano vastasi, hätkähtäen ajatuksistaan. "Mitä sanoit?"
"Tahdoin vain varoittaa sinua." Francis selitti ja huokaisi syvään. "Antonio aikoo kyllä selittää kaiken sinulle, mutta se mitä tulet kuulemaan, voi kuulostaa liian uskomattomalta ollakseen totta. Vakuutan silti, että joka sana siitä on totta, joten ole kärsivällinen ja kuuntele loppuun. Antonio ei houraile."
"...yritän parhaani." Romano sanoi, tietäen kuulostavansa hiukan epäluuloiselta. "Pitäisikö minun kuitenkin varautua johonkin pahaan?"
"No... tavallaan." Francis myönsi. "Antoniolle tapahtui jotain, mutta hän ei ole tehnyt mitään, mikä muuttaisi sinun käsitystäsi hänestä huonompaan."
"Okei." Romano vastasi hiukan helpottuneena.
Francis näytti pohtivan hetken kuumeisesti itsekseen, mutta siirtyi sitten sivuun ja hymyili Romanolle. Italialainen ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, vaan tuijotti ranskalaista kysyvästi.
"Uskon, että on viisaampaa antaa teidän kahden rakastavaisen tavata, kuin pitää teidät erossa." Francis totesi ja sipaisi pöyhkeilevästi hiuksiaan. "Mene."
Romano mulkaisi myhäilevää Francista, mutta ei vaivautunut vastaamaan tälle mitään. Hän suunnisti Antonion hyttiin johtavalle ovelle ja astui sisään.
Huone oli edelleen saman näköinen kuin ennen. Ilmassa leijaili kuitenkin raskas aura, hiukan samantapainen kuin sairaaloissa. Romano ei ollut varma mistä se johtui, eikä jaksanut perehtyä asiaan. Hänen katseensa suuntautui suoraan Antonio sängylle, missä espanjalainen makasi hiljaa liikkumattomana. Romano nielaisi kireästi ja asteli kiirettä pitämättä eteenpäin. Sängyn edustalla oli jo valmiiksi tuoli, joten Romano käveli sen luo ja istui aloilleen.
Antonion silmät olivat kiinni. Espanjalainen oli varmaan taas nukahtanut. Romano nojautui lähemmäs ja katseli lepäävää kapteeniaan. Tämä näytti niin kipeältä ja väsyneeltä, että Romanon sydäntä kouraisi. Hän kohotti kätensä ja pyyhkäisi espanjalaisen silmille valahtaneet hiukset sivuun. Samalla hän tunsi kuinka kuuma miehen otsa oli. Se suorastaan hehkui lämpöä ympärilleen!
Silloin Antonion silmät rävähtivät auki ja Romano säpsähti vähän. Espanjalainen hapuili katseellaan ympärilleen hetken aikaa, mutta tajusi sitten, että Romano oli siinä. Välittömästi Antonion suu suli lämpimään hymyyn.
"Pikku tomaattinihan se siinä..." tämä aloitti hiljaa. "Kaipasin sinua."
"Älä puhu liikaa." Romano sanoi ja veti kiireesti kätensä takaisin itselleen. "Rasitat itseäsi..."
"En sinun kanssasi." Antonio vastasi hymyillen. "Olen niin onnellinen, että olen vielä täällä... Koskaan ennen en ole ollut niin varma, että kuolisin siihen paikkaan..."
Romano tiesi heti mistä Antonio puhui. Se hirttopäivä oli ollut kokonaisuudessaan ihan kamala.
"Antonio..." Romano aloitti sitten, pakottaen huulilleen sanat, joita hän pelkäsi kuollakseen kysyä. "Miksi sinä olet noin kipeänä nyt? Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa, eikö niin?"
Antonio veti syvään henkeä, näyttäen siltä, että oli tiennyt kysymyksen tulevan ja valmistautui vastaamaan siihen. Romano puolestaan valmistautui kuuntelemaan.
"Olen ollut ihan pienestä asti jääräpää." Antonio alkoi selostaa tarinaansa, katse poissaolevasti kiinni seinässä. "Synnyin pieneen kalastajakylään, melko samanlaiseen kuin se sinun kotisaaresi. Ihmiset siellä olivat hyvin taikauskoisia, ja siksi meillä oli paljon sääntöjä miten piti käyttäytyä, ettei paha onni tarttuisi mukaan. En oikein koskaan jaksanut kuunnella käskyjä tai sääntöjä. Hölmöilin usein, mutta se ei koskaan mennyt liian vakavaksi... paitsi sinä yhtenä kohtalokkaana päivänä. Olin silloin yksitoistavuotias. Saarella oli yksi luola, jonne meillä tai kenelläkään saaren asukkaalla ei ollut lupa mennä. Minä kuitenkin päätin uhmata tuota kieltoa, osittain ikätovereideni painostuksesta."
Romano kuunteli uteliaana Antonion selostusta. Hän olisi halunnut keskeyttää tarinan kyselläkseen lisää, mutta hillitsi itsensä. Olisi parempi antaa espanjalaisen selittää rauhassa...
"En oikein kunnolla muista mitä siellä luolassa tapahtui... luulisin, että se oli täynnä joitakin muinaisen näköisiä esineitä. Outoja tavaroita..." Antonio jatkoi vaiteliaana. "Yritin olla koskematta mihinkään, mutta luolassa oli pimeää ja törmäsin johonkin. Tuntui kuin jokin sähköiskun tapainen olisi kulkenut vartaloni lävitse ja minulla pimeni. Kun lopulta heräsin, olin jotenkin päätynyt takaisin kyläni porttien edustalle. Älä kysy miten, minulla ei ole harmaintakaan aavistusta. Minua alkoi pelottaa ja juoksin suorinta tietä kotiin. Kylän papisto vaistosi kuitenkin heti, että minulle oli tapahtunut jotain. He alkoivat huutaa, että paholainen oli asettunut minuun, ja että olin saastunut..."
"Kuinka hirveän kuuloista!" Romano huudahti, kykenemättä enää estämään itseään. Hän tiesi millaista oli joutua muiden ihmisten leimaamaksi... millaista oli, kun muut pitivät häntä saastuneena...
"Tiedän... tilannetta pahensi se, että vanhempani olivat sieltä taikauskoisimmasta päästä." Antonio totesi ja pudisteli surullisesti päätään. "Papisto sanoi heille, että minut oli puhdistettava... ja ainoa keino puhdistaa paholainen ihmisestä oli... tuli. Kuvittele, omat vanhempani aikoivat polttaa minut hengiltä. Mutta minä juoksin... enkä enää koskaan palannut takaisin. En ole nähnyt vanhempiani enää sen jälkeen."
Romano tunsi sydäntään kouraisevan tuskallisesta. Miten kukaan saattoi tehdä niin omalle lapselleen?
"Aloin kierrellä ympäriinsä, ottaa selvää tästä oudosta varjosta sisälläni." Antonio selitti taas. "Pitkän ajan jälkeen tapasin shamaanin jossakin maailman reunalla. Hän osasi viimein kertoa mikä minua vaivasi. Sieltä luolasta oli tarttunut minuun jonkin sortin kirous. Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta en valehtele."
"Kerro lisää." Romano vastasi epäröimättä.
"Tämä kiroukseni tekee minut sairaaksi, syö minua hiljalleen sisältäpäin." Antonio sanoi ja painoi kätensä rintakehälleen. "Se tulee lopulta viemään henkenikin... shamaani ei osannut sanoa tarkalleen kuinka paljon aikaa minulla on, mutta kuulemma se, että olen vielä elossa, on pienoinen ihme."
"Pystyykö tuota kirousta poistamaan millään tavalla?" Romano kysyi, tuntien mahanpohjaansa kiertävän hiukan.
"Huhujen mukaan kyllä." Antonio sanoi ja näytti nyt hiukan toiveikkaammalta. "Vuosia myöhemmin, kun olin jo ryhtynyt piraatiksi Francisen ja Gilbertin kanssa, saimme kuulla silphiumista. Se on muinaisten aikojen kasvi, joka tarinoiden mukaan pystyy parantamaan minkä tahansa kirouksen tai sairauden. Ainoa ongelma on se, että silphiumia ei oikeastaan löydy enää mistään. Olen etsinyt sitä jo monta vuotta, niin monesta paikasta tuloksetta... En silti ole vielä luopunut toivosta. Pakko sitä on jostakin edes vähän löytyä. Niin monessa vanhassa legendassa puhutaan siitä..."
Romano nyökkäili itsekseen.
"Joten kaikki tuo sinun sairastelusi, kuume ja sellainen, johtuu kirouksesta?" italialainen kysyi selvittääkseen ajatuksensa.
"Niin." Antonio vastasi ja pakottautui hitaasti istualleen. "Anteeksi, kun en kertonut sinulle aikaisemmin. En vain tiennyt, miten olisin ottanut asian esiin..."
"Senkin paskiainen, et vain luottanut minuun." Romano murahti kiukkuisesti ja pukkasi Antonio takaisin makuulleen. "Äläkä rasita itseäsi! Yritätkö tulla enemmän kipeäksi?"
"En, en..." Antonio vastasi ja hymyili sitten. "Kiitos, kun pidät minusta huolta."
"No pakko se on, kun et sitä itse tee!" Romano kivahti takaisin. "Tajuatko miten olet aiheuttanut minulle tempauksillasi päänvaivaa viime aikoina?"
"Ainakin tiedät nyt, miltä minusta tuntuu suurimman osan ajasta kanssasi." Antonio vastasi ja tarttui sitten Romanon käsiin. "Minulla on kylmä. Tule viereeni, että saan nukuttua..."
"Tämä on vain typerän ilmiselvä juoni saada minut sänkyyn kanssasi." Romano sanoi silmäkulma nykien, mutta asettui loikoilemaan espanjalaisen rinnalle pehmeälle sängylle. Antonio kääntyi hymyillen italialaisen puoleen ja käpertyi tähän kiinni.
"Sehän nyt on selvä juttu." tämä vastasi kietoessaan kätensä Romanon ympärille. "Mutta jos et nyt kauheasti pane pahaksesi, en millään jaksa enää pysyä hereillä... lupaan, että ensi kerralla teemme jotain paljon kivempaa sängylläni..."
"Senkin idiootti!" Romano murahti, mutta Antonio oli jo vaipunut syvään uneen hänen käsivarsilleen. Italialainen huokaisi ja antoi kehonsa rentoutua, sulkien itsekin silmänsä.
Sinnittele, Antonio... hän ajatteli itsekseen ja hautasi sitten hiljaisesti kasvonsa espanjalaisen vallattomiin hiuksiin. Me etsitään sinulle parannuskeino... kaikki järjestyy kyllä...
Oli kulunut melkein viikko hirttoepisodista, ja Antonio alkoi viimein olla täysin toipunut kuumeestaan. Romano oli ohimennen kuullut Francisen ja Gilbertin puhuvan keskenään hiippaillessaan keskellä yötä vessaan. Antonio ei ollut kuulemma koskaan ennen sairastanut noin vakavasti tai niin pitkään. Kirous alkoi viimein kaikkien näiden vuosien jälkeen päästä espanjalaisen niskan päälle... Romanoa ahdisti tilanne enemmän kuin mikään muu tapaus hänen pienen elämänsä aikana. Heidän olisi etsittävä se silphium-kasvi pian käsiinsä! Muuten Antonio...
Ei, en saa masentua... Romano ajatteli, rohkaisten itseään tunnistaessaan olemuksestaan pieniä lannistumisen merkkejä. Peli ei ole vielä menetetty, eikä Antonio varmasti luovuta niin vähällä. Kyllä me jotain keksitään, pahus soikoon! Ihan varmasti...
Silloin Romano kuuli ripeitä juoksuaskelia takaansa. Hän ei ehtinyt reagoida niihin mitenkään, kun kuuli jo tutun äänen huutavan.
"Romano!" Elizabetan meuhkasi, ja seuraavaksi Romano tunsi käsiparin vetävän hänet siekailemattoman kovakouraisesti sivuun. "Nyt tuli ongelmia! Auta minua!"
"M- mitä?" Romano huudahti hoiperrellessaan Elizabetan hoputuksen tahdissa kulman taakse. "Hidasta vähän, pahus soikoon! Lennän kohta nenälleni... Mitä on tapahtunut?"
Elizabeta vilkaisi epäluuloisena kulman taakse, varmistaen ettei kukaan ollut seurannut heitä. Sitten nainen kääntyi takaisin ystävänsä puoleen.
"Francis on tapahtunut, ei helvetin helvetti..." Elizabeta vastasi manaillen ja alkoi kiertää ympyrää Romanon edessä, puhuen melkein enemmän itsekseen kuin ystävälleen. "Hän tietää, Romano. Hän tietää!"
"Tietää mitä?" Romano kysyi hämmentyneenä, yrittäen sitten rauhoitella yleensä niin tyyntä ystäväänsä. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut, kun tämä oli mennyt noin suunniltaan?
"Totuuden minusta!" Elizabeta jatkoi ja murahti raivostuneena ääneen. "Silloin hirttopäivänä autoin Francista kantamaan tajutonta Kapua, ja... ja olin kompastua yhdessä vaiheessa, mutta Francis ehti napata minusta kiinni... mutta hän nappasi sellaisesta paikasta, mistä hän huomasi heti, etten voinut olla mies..."
Mistä se pervo siis nappasi kiinni...? Romano ihmetteli tahtomatta oikeastaan edes tietää.
"Mitä minä teen?" Elizabeta ulvahti ja repi hiuksia päästään, näyttäen nyt oikeasti eksyneeltä. "Francis tietää totuuden ja on virnuillut minulle koko tämän viikon... Mitä, jos hän kertoo jollekin? Antoniolle? Lennän laivalta kuin leppäkeihäs, jos totuus tulee julki!"
"Francis on idiootti, mutta en usko, että hän kertoisi kenellekään tuollaista asiaa." Romano vastasi rauhoitellen, yrittäen estää Elizabetaa tuhoamasta hiuksiaan. "Enkä usko hetkeäkään, että Antonio karkottaisi sinua minnekään. En anna hänen tehdä sitä! Kuule, mitä jos vain kertoisit totuuden?"
Elizabeta puri ahdistuneena alahuultaan ja alkoi pyöritellä käsiään hermostuneesti toisiaan vasten. Ensimmäistä kertaa tämä oikeasti näytti naiselta Romanon silmien edessä, mikä hämmästytti italialaista suuresti. Ennen Elizabeta olisi suuttunut hänelle heti totuuden kertomisen ehdottelusta, mutta nyt... nainen näytti oikeasti harkitsevan sitä.
"Olisiko... olisiko se sinusta oikea päätös?" Elizabeta lopulta kysyi vaimealla äänellä, vältellen nyt Romanon katsetta. "Mitä, jos muut eivät sitten enää halua minua tänne? Mitä minä sitten teen?"
"Ei minun suhtautumiseni sinuun ainakaan muuttunut, kun sain tietää, että olet nainen." Romano vastasi olkiaan kohauttaen ja laski sitten rohkaisevasti kätensä ystävänsä olalle. "En usko, että se vaikuttaa muihinkaan. Ja minä tuen sinua! Sen myötä myös Antonio varmasti tukee sinua, joten kaiken pitäisi olla ok."
Elizabeta naurahti ja pudisteli päätään. Tällä oli omat aavistuksensa Romanon vallasta Antonioon, muttei maininnut italialaisen helpotukseksi asiasta mitään. Sitten naisen olemus koveni ja tämä nyökkäsi päättäväisesti.
"Hyvä on." tämä sanoi uhmakkaasti. "Minä kerron!"
"Niin sitä pitää!" Romano huudahti kannustaen. "Kerätään kaikki nyt heti kannelle. Hoidetaan tunnustus saman tien pois alta!"
"Helppo se on sinun sanoa..." Elizabeta mumisi, mutta kiiruhti miehistön nukkumatiloihin hälyttämään kaikki paikalle.
Romano ei voinut kuin ihailla ystävänsä rohkeutta. Elizabeta oli kasvanut ja kehittynyt täällä laivalla enemmän kuin olisi ehkä tajunnut myöntää. Romano mietti, pätikö sama myös häneen...
Viitisentoista minuuttia myöhemmin Elizabeta ja Romano olivat saaneet koottua suurimman osan miehistöstä kannelle. Kaikki näyttivät uteliailta, mutta eivät hoputtaneet kyselyillään Elizabetan valmisteluja, vaan rupattelivat keskenään. Romano bongasi katseellaan väkijoukosta Antonion, joka oli viimein tarpeeksi vahva oleilemaan pystyssä. Espanjalaisen katseesta paistoi uteliaisuus. Lähistöllä oleili myös kaiken pahan alku ja juuri - Francis. Ranskalaisen seurassa seisoi Chell, joka ei tuntunut ymmärtävän lainkaan mistä tässä tilanteessa oli kyse. Tino seisoi hiukan kauempana Felicianon kanssa, jota Romano oli vältellyt heidän riitansa alkamisesta asti.
Italialainen vilkaisi Elizabetaa, mutta totesi naisen pärjäävän hyvin yksinään ja suunnisti siis espanjalaisensa rinnalle. Antonio hymyili iloisesti nähtyään Romanon lähestyvän häntä. Vaikka italialainen yritti kovasti näyttää siltä, ettei häntä olisi ollenkaan kiinnostanut, ei tämä onnistunut kokonaan peittämään hymynkaretta huuliltaan. Antonio nappasi muka viattomasti Romanon käden käteensä, sillä kukaan ei pystynyt ahtaasta ihmisjoukosta elettä näkemään. Romano punastui vähän, muttei vetänyt kättään pois. Antonio tuntui olevan siitä tyytyväinen.
Lopulta Elizabeta veti rauhoittelevasti syvään henkeä ja kääntyi ystäviensä puoleen. Nainen oli valmis.
"Olen kutsunut teidät kaikki tänne, sillä minulla on eräs tärkeä asia kerrottavana..." tämä aloitti kuuluvalla äänellä, niin että kaikki varmasti kuulisivat. "Pyydän siis, kuunnelkaa ensin loppuun saakka mitä minulla on sanottavana ennen kuin sanotte itse mitään."
"Onko kaikki hyvin, Éliás?" Antonio kysyi hiukan huolestuneena. Romano tunsi espanjalaisen tiukentavan samalla alitajuisesti otettaan hänen kädestään.
"Heh..." Elizabeta naurahti hermostuneesti ja hymyili sitten kapteenilleen. "Siinäpä se... Olen salannut teiltä jo pitkään erään asian. Erään hyvin oleellisen seikan minusta..."
Lausahdus sai aikaan pientä keskustelua ja kuiskintaa miehistön keskellä. Kukaan ei silti keskeyttänyt "Éliásta".
Anna mennä, Elizabeta! Romano ajatteli, tajuten olevansa hiukan jännittynyt ystävänsä puolesta.
"Nimeni ei ole oikeasti Éliás." Elizabeta sanoi, pitäen äänensä kunnioitettavasti tasaisena, vaikka Romano tiesi kuinka paljon naista jännitti. "Enkä ole... mies."
Syvä hiljaisuus laskeutui kannelle. Kaikki vain tuijottivat Elizabetaa, joka vastasi vuoron perään tyynesti jokaiseen katseeseen.
"Oikea nimeni on Elizabeta Héderváry." Elizabeta esittäytyi, nostaen samalla kätensä rintakehälleen. "Olen pahoillani, että huijasin teitä näin pitkään. En uskaltanut esiintyä omana itsenäni pitkään aikaan, ja kun Kapu värväsi minut laivalle siinä uskossa, että olin mies, en voinut mitenkään kertoa totuutta. Pelkäsin, että hylkäisitte minut sen takia... naisia kun ei saisi tuoda laivalle... mutta en pelkää enää. Olette minulle kuin oma perhe... toivon siis sydämestäni etteivät asiat kovasti muutu totuuden tultua nyt julki..."
Antonio työnsi sanaakaan sanomatta lempeästi edessään seisovat piraatit sivuun ja asteli kiirettä pitämättä Elizabetan eteen. Nainen laski nöyrän nolona katseensa kannen puupinnalle. Romano pidätti hengitystään jännityksestä. Koko kannelle levittäytynyt miehistö supisi kiivaasti jotain, mutta Romano ei saanut sanoista selvää. Antonio seisoi vain nyt Elizabetan edessä. Mitä tämä aikoi tehdä...?
Silloin Antonio nosti kädellään Elizabetan kasvot ylöspäin, niin ettei nainen kyennyt katsomaan kapteenistaan poispäin. Elizabeta vapisi hiukan, ja samoin teki myös Romano. Ei kai Antonio ollut vihainen?
"Sinua parempaa ystävää tai alaista ei löydy ihan joka kulman takaa." espanjalainen aloitti tyynellä äänellä. "En hyväksy sitä, että valehtelit meille. Mutta olet teoillasi tällä laivalla ansainnut täyden luottamukseni, kaikesta huolimatta. Hauska siis viimein tavata, Elizabeta. Minun puolestani olet edelleen tervetullut laivalleni niin kauan kuin itse haluat. Uskon, että kaikki muut ovat samaa mieltä."
Miehistöstä kuului yksimielistä puhetta ja kannustavia eleitä. Elizabeta antoi katseensa kiertää puolelta toiselle, ja Romano näki selvästi kuinka naisen kurkkuun nousi liikutuksesta kova pala. Italialainen itse ei ollut lainkaan hämmästynyt tuloksesta. Elizabeta oli vain liian itsekriittinen.
"Kiitos, Kapu." Elizabeta vastasi lopulta Antoniolle ja kumarsi vähän. "Aion olla täällä rinnallanne vielä pitkään. Saatte siitä sanani."
"Hyvä kuulla." Antonio sanoi ja perääntyi taaksepäin. "On ilo saada sinut tänne. Mutta valehtele minulle vielä kerran, ja päädyt kalanruoaksi. Onko asia selvä?"
"Harvinaisen." Elizabeta vastasi nyökäten. "Se ei tule enää toistumaan, Kapu."
Antonio kääntyi ympäri ja suuntasi väkijoukon läpi takaisin Romanon luo. Italialainen heilutteli kannustavasti kättään Elizabetalle, joka vastasi virnistäen eleeseen. Kaikkihan oli järjestynyt ihan hyvin! Sitten Antonio asettui seisomaan Romanon taakse ja kietoi kätensä hiukan turhan tiukasti ja omistushaluisesti italialaisen ympärille. Romanolta oli tulla ilmat pihalle puristusotteen johdosta. Antonio taisi nyt ilmaista mielipiteensä siitä, että Romanon paras ystävä oli ollut kaiken aikaa nainen ja että hän oli tiennyt sen kaiken aikaa.
Taidan kuulla tästä kunniani myöhemmin... Romano ajatteli itsekseen ja huokaisi. Omistushaluinen espanjalaispaskiainen...
"Éliás!" Gilbertin huutava ääni halkoi äkkiä kannen ilmaa, ja kaikki kääntyivät uteliaina sen suuntaan.
Gilbert oli ilmestynyt yläkannelle, ja puuskutti joko hengästyksestä tai jännityksestä kiivaasti. Elizabeta räpäytti hämmentyneenä silmiään. Albiinomies loikki portaat alas kannelle muiden sekaan, ja asettui seisomaan mahtipontisesti Elizabetan eteen.
"Éliás, olen miettinyt erästä asiaa jo vaikka kuinka pitkään ja vannoin, etten ottaisi sitä ikinä kanssasi puheeksi." Gilbert aloitti, ääni edelleen tavallista kovempana. "Mutta mahtavuudestani huolimatta en ole tarpeeksi vahva mies piilottamaan tätä asiaa enää... Joten pyydän, kuuntele minua!"
"Gilbert -" Elizabeta oli aloittamassa, mutta ei saanut edes kunnolla sanoja suustaan, kun kyseinen mies jo keskeytti hänet.
"Ei, en anna sinun keskeyttää minua! Olen miettinyt näitä sanoja vaikka kuinka pitkään ja aion saada ne sanottua!" Gilbert huudahti ja osoitti Elizabetaa sormellaan. "Éliás – minä rakastan sinua!"
Elizabeta ei voinut kuin tuijottaa albiinomiestä suu auki. Gilbert hengitti edelleen tiiviiseen tahtiin, piittaamatta oudoksuvista katseista, joita sai runsaasti osakseen muulta miehistöltä.
"Et usko, miten olen tätä asiaa miettinyt. Valvonut lukuisia öitä kieltäessäni itseäni pitämästä miehestä... mutta ei enää!" Gilbert jyrisi. "En piittaa vaikka olisit mies, välitän sinusta silti enemmän kuin yhdestäkään naisesta koko elämäni aikana! Ja aion antaa koko maailman tietää sen!"
"Gilbert hei, kuuntelisit nyt -" Elizabeta yritti jälleen aloittaa, näyttäen nyt jo hiukan ärsyyntyneeltä.
Gilbert ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan, vaan marssi aivan Elizabetan eteen ja kaappasi naisen kädet käsiinsä.
"En ehkä osaa sanoa kaikkea oikein, tai käyttäytyä parhaimmalla mahdollisella tavalla." Gilbert jatkoi ja pakottautui hymyilemään "Éliásille". "En myöskään tiedä miten nämä asiat hoituvat miesten keskellä... mutta sinun kanssasi olen valmis ottamaan selvää. Pyydän vain yhtä tilaisuutta, jolla todistaa tunteeni sinulle, Éliás."
"Voi jumalauta soikoon, Gilbert!" Elizabeta kivahti ja riuhtaisi kätensä vapaaksi, perääntyen samalla pari askelta. "Kuuntele, kun sinulle puhutaan saatanan urpo!"
"Täh?" Gilbert kysyi, ilme hämmentyneenä.
"Et sitten voinut olla paikalla, kun tunnustin kaikille muille?" Elizabeta kysyi silmäkulma nykien ja tarttui oikealla kädellään poninhäntäänsä, vetäen sen auki. Naisen pitkät ja paksut hiukset laskeutuivat kevyen merituulen avustamana tämän olkapäille. Gilbert tuijotti näkyä suu puoliksi auki.
"Sinä -" Gilbert aloitti soperrellen, osoittaen nyt Elizabetaa sormellaan. "Tuo – mitä?"
"Kerroin juuri kaikille, että olen oikeasti nainen, okei?" Elizabeta selosti turhautuneena ja nosti kätensä puuskaan. "Eikä nimeni ole Éliás, vaan Elizabeta."
Gilbert tuijotti valehtelematta varmaan viisi kokonaista minuuttia Elizabetaa, suu edelleen typerästi raollaan. Romano saattoi melkein kuulla, kuinka rattaan raksuttivat albiinomiehen päässä. Kukaan ympärillä ei sanonut mitään, he eivät uskaltaneet. Lopulta Gilbertin katse terävöityi ja tämä suoristi ryhtinsä.
"Luojan kiitos!" albiinomies huusi.
Seuraavaksi tämä marssi jälleen aivan Elizabetan eteen, tarttui naista rinnuksista ja veti tämän suudelmaan. Elizabeta äännähti yllättyneenä, muttei vetäytynyt pois. Päinvastoin, nainen kietoi kätensä Gilbertin ympärille ja antautui tämän syliin täydellä olemuksellaan. Romano tunsi punastuvansa kirkkaasti ystäviensä intohimoiselle suudelmalle, ja käänsi katseensa sivuun. Ympäröivästä miehistöstä kuului vislauksia ja kannustavia huutoja, etenkin Francisen luota.
"Oli jo aikakin." Romano kuuli Antonion huokaisevan hänen takanaan. "Nuo kaksi jukuripäätä löysivät viimein toisensa... kuinka romanttista!"
"Minun on vielä vaikea uskoa tätä, pahus soikoon..." Romano mumisi pää pyörällä. "Elizabeta ja Gilbert? Mitä hittoa?"
"Usko pois, jos Éli- siis Elizabeta ei olisi valehdellut oikeasta identiteetistään niin pitkään, olisivat he päätyneet yhteen jo aikoja sitten. Voisin kirjoittaa useammankin romaanin Gilbertin sydänhuolista." Antonio vastasi hymyillen ja siveli Romanon kylkiä käsillään. "Mutta ei rakkaudesta kyllä koskaan ota selvää. Sitä rakastuu kehen rakastuu, eikä sille voi mitään. On vain antauduttava virralle..."
Romano tiesi Antonion tuijottavan häntä nyt siihen malliin, ettei ollut epäilystäkään, etteikö espanjalainen olisi viitannut äskeisellä puheellaan heihin.
"Hei..." Antonio aloitti nyt hiljaisemmalla, hyvin matalalla ja viettelevällä äänellä. "Muistatko vielä mitä sovimme tapahtuvan sen piraattineuvostovierailun jälkeen?"
Romano nielaisi kireästi ja tunsi sydämensä alkavan pamppailla kiivaaseen tahtiin. Kyllä hän muisti... ja nyökkäsi hiljaa, kehtaamatta myöntää asiaa ääneen.
"Kaikki se ikävä hirttodraama vaati huomiomme inhottavan pitkäksi aikaa, mutta nyt on kaikki taas kunnossa..." Antonio jatkoi, kumartuen nyt samalla puhumaan suoraan Romanon korvaan. "Minun kehoni palaa intohimosta, Romano... olet antanut minun odottaa itseäsi pidempään kuin kenenkään miehen tulisi sietää. Aion pistää asialle pisteen... tänä iltana."
Romano kääntyi nyt vaistomaisesti suoraan Antonioon päin, silmät lähes lautasen kokoisina. Hän tunsi punastuvansa, taas. Antonio vain vastasi leppoisasti hänen katseeseensa, lipoen ohimennen huuliaan.
"Tule auringonlaskun jälkeen hyttiini, kun muut ovat menneet nukkumaan." espanjalainen komensi ja sipaisi nopeasti Romanon poskea karheilla sormillaan. "Odotan sinua..."
Sen sanottuaan Antonio poistui yläkannelle. Romano säpsähti hereille ajatuksistaan, seurattuaan ensin kuin unessa espanjalaisen kävelyä. M- mitä hän oli mennyt lupaamaan? Ei hitto, Romano ei ollut uskoa mitä oli juuri tapahtunut. Hän vajosi kyykkyyn ja nosti kätensä päänsä sivuille, tuntien kylmän hien valuvan selkäänsä pitkin. Se tapahtuisi tänä yönä... hän ja Antonio... tänä yönä...
Eijei ei! Romano huusi päänsä sisällä, tuntiessaan kuvitelmiensa muodostavan monia häiritseviä ajatuksia siitä, mitä hän ja Antonio mahtaisivat yhdessä tehdä. Häiritseviä, mutta samaan aikaan hyvin... mielenkiintoisia ajatuksia. Romano puri kuumotellen alahuultaan.
Antonio varmasti tietäisi tarkalleen mitä aikoisi tehdä... oli espanjalaisella sen verran villi ja vilkas rakkauselämä huhupuheiden mukaan ollut. Romano ei omalla tavallaan pitänyt ajatuksesta, se sai hänen mahansa kiertämään. Hän tiesi olevansa mustasukkainen, muttei suostunut suoraan myöntämään sitä itselleen... Vaikka oli Romanokin munkkikokelaana olemisesta huolimatta tehnyt salaa lähempää tuttavuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa... Sitä hän ei kyllä ikinä kertoisi Antoniolle, tämä saisi takuulla sellaisen mustasukkaisuuskohtauksen, että jokaisen Romanon aikaisemman romanssin olisi varottava henkeään. Espanjalainen oli italialaisen suhteen niin omistushaluinen...
Romanolla ei ollut aavistustakaan miten kaksi miestä tekisivät... ne jutut... Tai no, oli hänellä epäilyksensä, mutta hän ei ollut täysin varma. Romano punasteli itsekseen muistaessaan, mitä hän ja Antonio olivat tehneet yhdessä silloin ennen piraattisaarelle lähtöä. Se oli tuntunut ihan kivalta... Olisiko tämäkin kerta samanlainen?
Kiivaasti pohdiskelevan italialaisen oikealla puolella liihotteli ympäriinsä Gilbert, joka autuaasta ilmeestään päätellen näytti päätyneen seitsemännelle taivaalle. Romano tuhahti ja käänsi katseensa vasemmalle, vain nähdäkseen pirullisesti virnuilevan Francisen, joka nosti molemmat peukalonsa kannustavasti pystyyn.
"Tee Antonio onnelliseksi!" ranskalainen huhuili ja pinkaisi sitten karkuun Chellin taakse, joka ei tyhjäpäisestä ilmeestään päätellen näyttänyt taaskaan ymmärtävän mitä tapahtui. "Oh hon hon hon hoo~! Tahdon sitten kuulla kaiken!"
Romano löi kätensä otsalleen tympääntyneenä. Hulluja täynnä koko laiva! Hän kiiruhti pää kolmantena jalkana miehistön nukkumatiloihin. Ehkä kuuma kylpy auttaisi häntä selvittämään ajatuksensa ja rentoutumaan... toivottavasti.
Voi elämä... Romano ajatteli jännittyneenä. Antonio tekee tämän minulle ihan tahallaan! Sekoittaa ajatukseni... Pahuksen espanjalaispaskiainen!
Deve essere continuata...
Käännökset Italialaisille sanoille:
Deve essere continuata: Jatkuu
Muuta mukavaa:
Gilbertin kaapista tuleminen ei mennyt ihan putkeen, mutta parempi näin. Ne kaksi ovat suloisia yhdessä ^^
...
Minah: Haa, tämä on siis selvästi kohtalo (tai äärimmäisen loistava ajoitus mun osalta) :D Myöhäiset onnittelut vielä! ^^
SamWin98: Ikuisesti kirjoittaminen on valitettavasti liian pitkään, hyvä kirjoittaja osaa lopettaa tarinansa ajoissa :) Ei Feli ole pahis, se vain joutui hyvin törkeellä tavalla hyväksikäytetyksi, kun oli liian sinisilmäinen. Sisaruksilla on usein räiskyviä riitoja, jotka saattaa sitten hetkessä hävitä taas olemattomiin (puhun kokemuksesta), joten älä murehdi liikaa. Kyllä ne italialaiset vielä löytää tavan antaa anteeksi toisilleen :) Kiitoksia vielä kehuista!
Colorful Black: Aika moni muukin tahtoisi varmaan juuri nyt esitellä Felin koivuniemen herralle, voi parkaa ^^ Jeps, nopea päivityputki jatkuu taas, joten nauttikaa! :)
FanGirl: Tervetuloa mukaan lukemaan! :) Ja kiitoksia ihanista kehuista! :D
Furretina: Kiitoksia kehuista! ^^
Annikyuu: Hihii, kiitokset myös siis piilolukijoille :D Heh... jos tykkäät UnkarixPreussi - parituksesta, niin tää luku taisi iskeä aika hyvin? Ja ficin loppu ei ole vielä vähään aikaan lähellä, joten uusia lukuja saa odotella jatkossakin :) Kiitoksia kehuista! ^^
daretodream: Hyvä pyyntöajoitus sulta, kun Elizabetan paljastus tuli jo tässä luvussa :D Kiitoksia kehuista! :)
onacchiS: Ei tarvitse hävetä ^^ Kiitoksia ihanista kehuista!
Kuutamolla: Antonion ongelmiin tuli vähän tässä luvussa vastauksia, toivottavasti valaisee asiaa :) Ja joo, Ranska on kovis!
Tekopupu: Oi, kiitos! :3 Toivottavasti tämä uusi luku on yhtä hyvä ^^
Adele: Ihanaa, toinen spamanofani! Aivan liian aliedustettu paritus, jos multa kysytään! :) Ja en voi kuin kiittää ihanista kehuista, tässä ihan herkistyy! ;_; P.S. Joo, katsoin sekaiichi hatsukoin molemmat tuottikset ja tykkäsin tosi paljon! :3 Mutta välillä melkein unohti, että Onodera on Onodera, kun se näytti ja käyttäytyi niin paljon kuin Romano :D
smaragd2: Kiitos kehuista, joo pyrin kohtuulliseen nopeuteen tän ficin kanssa :)
saichin: Ei haittaa mitään! Oliko desuconissa kivaa (kirjoittanut ei päässyt lähtemään) ? :) Kiitoksia kehuista! ^^