A/N: Oli tarkoitus kirjoittaa vähän pidemmälle ennen kuin alkaisin postailemaan taas, ihan siksi että pikakuvake on yhä piilossa ja tämä on vielä tavallistakin enemmän irrallinen chapu tällaisenaan, mutta menköön nyt, JUHANNUXEN KUNNIAXI!1 Kun on paikoin siihen sopivaa tematiikkaa ;) Köh. Viettäkää hauska mutta turvallinen juhannus.

Ai niin. OLEN KIRJOITTANUT ISHIDAN NIMEN SÄÄNNÖNMUKAISESTI VÄÄRIN IHAN HELVETIN MONEN CHAPUN AJAN EIKÄ KUKAAN VAIVAUTUNUT KERTOMAAN MINULLE! Voihan... xD Puolustaudun sillä, että i on niin pirun pieni kirjain, että sellaista ei voi niin pystysuoran sanan joukosta nähdä xD Kiitos ja ylistys Googlen toiminnolle "tarkoititko..." koska ilman sitä sama jatkuisi muissakin ficeissäni.

Reviewit saattavat nopeuttaa pikakuvakkeen palaamista näkyviin ;) Tässä säälittävässä chapterissa olen yrittänyt epätoivoisesti kuvata sitä, millaiselta jengi näyttää opettajan silmin.

Word count (Okinawa): 4252

Warnings: nääh

Spoilers: Tasoa Ichigo ja Renji on niinQ shinigamei.

Disclaimer: Jos omistaisin jotain, tatskatut shinigamit nähtäisiin useammin ilman paitaa.

Okinawa

Ichigo näki lentokoneen ikkunasta kuinka Okinawan pitkänomainen pääsaari levittäytyi hänen allaan. Vaikka oli jo marraskuu, sää oli täysin pilvetön ja meri saarten ympärillä hohti turkoosina lentokoneen korkeudelle asti, useisiin kilometreihin meren pinnasta. Aallot murtuivat saarten kallioisiin jyrkkiin rantoihin, joiden välissä piilottelivat kirkkaanvalkeat hiekkarannat hohtavina ja kutsuvina. Hiljalleen rantaviiva muuttui vehreiksi metsäkaistaleiksi ja niiden kanssa vuorotteleviksi harmaiksi kaupungeiksi.

Tunnelma lentokoneessa ei vielä ollut muuttunut levottomaksi, sillä aikataulutettuun laskeutumiseen oli aikaa lähes tunti. Näkymistä allaan Ichigo kuitenkin päätteli, että lento saattaisi olla edellä aikataulusta, mikä sopi hänelle hyvin. Ei niin, että päinvastainen ei olisi sopinut, sillä Ichigon epäilykset lentomatkan suhteen eivät olleet käyneet toteen. Epäilyksen aiheuttaja nukkui rauhallisesti omalla istuimellaan Ichigon vieressä, ja suurin hänestä aiheutuva haitta oli se, että hänen toinen jalkansa retkotti auttamattomasti Ichigon puolella. Sitä paitsi Renji oli kuolannut kasvoilleen.

Ichigo harkitsi hetken antavansa veljensä näyttää juuri niin typerältä kuin hän näyttäisi jos kuola ennättäisi valua hänen paidalleen, mutta päätti sitten toisin. Hän murjaisi Renjin kylkiluita kyynärpäällään, minkä seurauksena shinigami vain raotti silmiään ja pyyhkäisi kuolan hihaansa.

"Hä? Ollaanko jo perillä?" Renji mutisi ja sulki silmänsä edes kuuntelematta vastausta.

Ichigo virnisti pienesti, tai pikemminkin antoi ilmeensä lientyä hetkittäisesti. Muutamia viikkoja sitten hän oli luvannut syöttää veljensä täyteen matkapahoinvointilääkkeitä ja rauhoittavia ennen lentomatkaa, ja juuri niin oli toimittu. Kun lähtöaika oli lähestynyt, Renji oli syönyt puolen kourallista monivärisiä tabletteja, jotka tuntuivat toimivan liiankin hyvin, sillä hän oli viettänyt suurimman osan lentomatkastaan unten mailla, pihalla kaikesta ympärillään tapahtuvasta. Tästä syystä Ichigo ei voinut olla tuntematta pientä pelkoa siitä, että lentokenttämuodollisuudet Okinawassa olisivat hieman haastavammat kuin lähtömuodollisuudet olivat olleet.

Edellisen lentomatkan koettelemuksista viisastuneina Ichigo ja Renji olivat hankkineet jälkimmäiselle väärennetyn henkilöllisyystodistuksen, missä Urahara oli ollut suureksi avuksi, ja loppujen lopuksi ongelmallisin vaihe oli ollut passikelpoisen valokuvan saaminen. Siihen nähden, että Renji piti itseään varsin miehekkäänä miehenä, hän oli hyvin tarkka passikuvansa edustavuudesta.

Urahara oli tehnyt hyvää työtä ja Renjin passi oli mennyt täydestä. Matka lähes Okinawaan asti oli sujunut suuremmitta kommelluksitta, ja niin Ichigo oli varsin tyytyväinen eloonsa ja oloonsa antaessaan katseensa vaeltaa pitkin matkustamoa.

Istuimella Renjin vieressä oli kirjaansa uppoutunut Chado, ja hänen vieressään, käytäväpaikalla, istui Ishida. Myös Ishidalla oli kirja edessään, mutta jäykkä quincy ei näyttänyt keskittyneen lukemiseen, vaan myös hänen katseensa harhaili pitkin matkustamoa. Kun se osui Renjiin ja tavoitti sitten Ichigon katseen, Ishda hymähti visuaalisesti ja kohensi silmälasejaan.

Kuinka joku voi hymähtää visuaalisesti, ja vielä noin tietävää sävyyn, Ichigo ihmetteli ja antoi katseensa vaeltaa toiselle puolelle käytävää, jossa Rukia, Tatsuki ja Orihime kikattivat hiljaa ja pelasivat korttia. Neljännellä keskikäytävän paikalla istui torkkuva Chizuru, jolle kuluneet viikot olivat olleet hyvin rasittavia. Luokkaretken oppilasvastaavan työ ei ollut kevyt etenkään silloin, kun matka järjestettiin hyvin lyhyellä varoitusajalla.

"Laskeudumme hetken kuluttua Nahan lentokentälle. Olkaa hyvät ja kiinnittäkää turvavyönne. Sää kentällä on aurinkoinen, ja lämmintä on huikeat 24 celsiusastetta", kapteenin ääni kuulutti ja matkustamon täytti innokas puheensorina. Turvavöitä kiinniteltiin ja matkustajat söivät hedelmäkarkkeja estääkseen korviaan menemästä lukkoon.

Makeistaan imeskellen Ichigo loi taas katseensa ulos ikkunasta. Kone menetti korkeuttaan ja vähä vähältä maa tuli yhä lähemmäksi. Meri katosi näkyvistä nopeasti, ja hetken kuluttua sen esimerkkiä seurasivat metsät ja kalliot. Pian Ichigo näki vain lentokentän ja kiitoradan, ja kun koneen pyörät koskettivat pehmeästi radan pintaa, matkustajat antoivat kapteenille aplodit pehmeän laskeutumisen johdosta.

Vasta aplodien pauhu herätti Renjin kunnolla, ja hän pudisti päätään karistaakseen unen mielestään. Kesti hetken, ennen kuin hän muisti missä oli ja miksi hän tunsi olonsa niin uniseksi, minkä vuoksi päätti, että seuraavalla kerralla hieman maltillisempi hevoskuuri saisi riittää.

Ajatuksiaan selvitellen shinigami seurasi koneesta poistuvia matkustajia. Häntä ja muita oppilaita oli opastettu odottamaan niin pitkään, että he voisivat poistua yhdessä ryhmässä koneesta ja kulkea ryhmänä läpi lentokenttämuodollisuuksien, mistä Renji oli hyvin kiitollinen. Ottaen huomioon hänen ensikosketuksensa lentokentän turvatarkastuksen kanssa, hän oli valmis tarttumaan jokaiseen oljenkorteen, joka teki silmätikuksi joutumisen edes hieman epätodennäköisemmäksi. Hän oli jopa harkinnut tatuointiensa peittämistä paksulla maskeerauksella (hän kieltäytyi sanomasta sanaa "meikkivoiteella"), mutta oli lopulta luopunut ajatuksesta ensisijaisesti miehisyyssyistä, toissijaisesti siksi, että tatuoinnit näkyivät kuitenkin hänen passikuvassaan.

Kun viimeinkin suurin osa lomalaisista ja liikemiehistä oli noussut koneesta, koitti Karakuran koulun oppilaiden vuoro. Käsimatkatavaroitaan raahaten he siirtyivät lentokentälle, jossa heitä odottivat nopeasti ohi olevat standardimuodollisuudet.

Chizurun ankaran käskyvallan alla jokainen marssi kiltisti bussiin, istuutui parinsa viereen ja valmistui saapumaan hotellille, joka olisi luokan tukikohta seuraavat päivät.

Hotelli ei missään nimessä ollut hieno, mutta se oli viihtyisä ja kodikas, joskin yllättävän länsimaalaishenkisesti rakennettu ja kalustettu. Vastaanotto (jolle Renji ja Ichigo olivat irvistelleet henkisesti Okayaman muistojen tulviessa heidän mieleensä) oli kaikin puolin tavallinen tiskeineen, huonekasveineen ja muutamine pöytäryhmineen, käytävät oli päällystetty paikoin valkeilla sileillä kaakeleilla, paikoin kokolattiamatolla, ja neljän hengen huoneisiin mahtui tuskin muuta kuin vuoteet, muutama kaappi, tv ja kirjoituspöytä.

Yhtä neljän hengen huonetta jakoivat yllättäen Renji, Ichigo, Mizuiro ja Keigo, sillä opettaja oli puuttunut luontaisesti muodostuneeseen huonejakoon omalla hirmuvallallaan. Tätä seikkaa useimpien oli tässä tapauksessa hankala ymmärtää, sillä Chadilla ja Ishidalla oli normaalisti rauhoittava vaikutus Ichigoon ja Renjiin, ja rauhoittaahan opettaja tavallisesti luokkaretkeläisiä halusi. Lopputulos ei kuitenkaan ollut niin epämiellyttävä kuin se olisi voinut olla, joskin Mizuiro käyttäytyi hieman vaivautuneesti Renjin läsnä ollessa ja toisin päin, mistä Ichigo sai suurta sadistista nautintoa. Hän jopa harkitsi ottavansa Keigon bileet puheeksi, mutta päätti toisin Charlotten vuoksi. Ei ollut syytä kaataa Renjin peiteidentiteetin päälle enempää vaikeuksia kuin oli aivan välttämätöntä.

Oppilailla oli aikaa asettua taloksi, minkä jälkeen syötäisi illallinen hotellilla. Levättäisiin matkan rasituksista, pelattaisiin pingistä ja lautapelejä, ja seuraavana aamuna lähdettäisiin hieman syrjäisemmälle rannalle ja tutustumaan paikalliseen luontoon oppaan seurassa.

Aamulla keskustelu ruokapöydässä oli vilkasta ja innokasta. Sitä seuraava Moriyama Sachiko, historianopettaja Karakuran koulusta, laski varmuuden vuoksi suojattinsa ja henkäisi helpotuksesta saatuaan toisella laskukerralla oikean lukumäärän. Inoue Orihime oli vain ollut hakemassa lisää ruokaa ja siksi hetkellisesti näkymättömissä.

Tähän asti kaikki olivat siis tallessa ja ehjiä, mikä oli tietenkin suuri helpotus, vaikkei Sachiko odottanutkaan sen suurempia pulmia. Hän oli kuitenkin päättänyt jo hyvissä ajoin ennen matkaa pitää tarkasti silmällä neljää oppilastaan: Inoue Orihimea, Asano Keigoa, Abarai Renjiä ja Honsho Chizurua, joskin kaikkia hieman eri syistä.

Inoue vaikutti viattomalta ja naiivilta, ja siten mahdollisesti helposti erilaisiin tyhmyyksiin ja vaaroihin narutettavalta, vaikka hänellä olikin sydän puhdasta kultaa ja ainoastaan hyviä aikomuksia. Hän oli niin kiltti, että ei edes pitänyt puoliaan Honshoa vastaan, vaikka selvästi kiusaantuikin hieman fyysisestä läheisyydestä, jota tyttö tarjosi hänelle aina tilaisuuden tullen, mikä olikin syy Honshon tarkkailuun. Sachiko yksinkertaisesti pelkästi tytön menevän joskus liian pitkälle.

Asano taas oli yksinkertaisesti energisyydessään ja tarmokkuudessaan hieman vahdittava, helposti houkuteltavissa erilaisiin tyhmyyksiin. Abarain kohdalla levottomuus ja käytösongelmat luokkahuoneessa olivat omiaan herättämään yleisiä, joskin sen kummemmin tarkentumattomia epäilyksiä.

Sachikon onneksi nämä neljä viettivät suuren osan ajastaan suhteellisen lähellä toisiaan, sillä Abarai ja Kurosaki olivat kutakuinkin erottamattomat. Asano ja Kojima hakeutuivat usein Kurosakin seuraan, kuten teki myös Inoue, ja missä oli Inoue, ei kaukana ollut Honsho. Tämä onnekas sattuma helpotti suuresti Sachikon työtä, ja itse asiassa se oli ainoa asia, joka oli saanut hänet lupautumaan luokkaretken aikuiseksi valvojaksi.

Kyseinen valvoja seurasi tarkasti, kuinka hänen suojattinsa söivät, keskustelivat ja lopulta lähtivät huoneisiinsa pakkaamaan tavaroitaan päivää varten. Kaikki heistä vaikuttivat innokkailta ja tyytyväisiltä, ja Sachiko kuuli pätkiä päivän suunnitelmia koskevista keskusteluista. Jotkut aikoivat ottaa aurinkoa, jotkut aikoivat uida, jotkut puhuivat uusista, luokkaretkeä varten ostetuista bikineistään, ja joidenkin keskustelu harhaili aiheesta toiseen kuten niin usein tämän ikäisten nuorten keskustelu teki.

Viimeisenkin oppilaan poistuttua aamiaispöydästä Sachiko nautti hetken laskeutuneesta hiljaisuudesta ja viimeisestä kupillisestaan kahvia ennen päivää, josta epäilemättä tulisi hyvin vaiherikas. Kahvinsa kermaista pehmeyttä maistellessaan hän pohti, mitä ottaisi mukaansa rannalle. Hän aikoi viettää suurimman osan päivästään aurinkotuolissa oppilaitaan valvoen, mutta ei aikonut sen estää omaa rentoutumistaan. Oppilaat joka tapauksessa pitäisivät hänestä enemmän ja käyttäytyisivät paremmin, mikäli hän ei olisi liian jäykkä. Ehkäpä hän ottaisi uusimman Rei Shimuran mukaansa?

Kun kahvikuppi tyhjeni, Sachiko seurasi oppilaidensa esimerkkiä ja siirtyi huoneeseensa, jossa pakkasi suureen rantakassiinsa kaiken, mitä suinkin saattoi arvella tarvitsevansa. Heti sen jälkeen hän siirtyi hotellin aulaan, jossa osa oppilaista jo odotti bussikyytiä rannalle.

Kello 10, kaikki hyvin.

Hieman myöhemmin hälisevät oppilaat purkautuivat bussista ja juoksivat rannalle. Sachiko hymyili itsekseen; oli mukavaa nähdä oppilaiden nauttivan olostaan. Useimmat olivat tehneet ankarasti töitä kuluneen lukuvuoden aikana, ja siksi todellakin ansaitsivat hieman vaihtelua Karakuran harmaaseen arkeen. Jotkut olivat tietenkin olleet hieman vähemmän ahkeria, mutta toisaalta monilla heistä oli muutakin ajateltavaa kuin koulu. Esimerkiksi Abarain perhetilanne oli lievästi sanoen kaoottinen, eikä ollut ihme, että se vaikutti hänen koulunkäyntiinsä.

Sachiko levitti pyyhkeensä aurinkotuolilleen ja asettui mukavasti. Hän levitti aurinkovoidetta iholleen ja antoi sitten pilvettömältä taivaalta paistavan auringon hemmotella itseään. Hän oli iloinen siitä, että oli lähtenyt mukaan, sillä sää oli mitä ihanteellisin rantalomaa ajatellen. Ainoakaan pilvenhattaraa ei haalistanut taivaan sineä ja ilma oli lähes hiostavan kuuma, täysin liikkumaton.

Meri oli tyyni ja turkoosinsininen, hiekka suorastaan häikäisevän valkoista ja hienoa kuin puhtain puuteri. Muutamat lokit huutelivat merellä, mutta mikäli niiden ja oppilaiden ääniä ei laskettu mukaan, ranta oli suorastaan hämmästyttävän hiljainen. Sesonkikausi todellakin oli vielä kaukana edessäpäin.

Nuoret kiljuivat ja juoksivat pitkin rantaa. Muutamat heittelivät frisbeetä rantavedessä, toiset kiristivät beach volley-verkkoa. Aikaa ei todellakaan oltu tuhlattu! Sachiko laski suojattinsa ja sai taas kerran oikean lukumäärän, kun muisti ottaa huomioon sen, että Honsho oli lähtenyt ostamaan vesimelonia ja luvannut palata pian. Hänen sanojaan ei ollut tarvetta epäillä, joten Sachiko oli antanut hänelle luvan. Honsho oli osoittautunut hyvin vastuulliseksi nuoreksi naisenaluksi. Teräväkin hän oli, ja tiedonhaluinen, ja luokkatovereidensa kesken pidetty. Ehkä hänestä tulisi journalisti? Kunpa hän vain malttaisi jättää Inouen rauhaan...

Niin Inoue! Sachiko etsi hänet katseellaan ja ilahtui suuresti näkemästään. Tyttö heitteli frisbeetä rantavedessä Kuchikin, luokan vaihto-oppilaan kanssa. Inoue oli muuttunut suuresti aloitettuaan koulun, mistä Sachiko tunsi suurta helpotusta. Totta kyllä, Inoue oli kiltti ja kultainen, mutta hän oli myös hiljainen ja omalla tavallaan hyvin ujo, ja oli pienoinen ihme, että niin hiljaisesta ja ujosta tytöstä oli tullut omalla tavallaan näkyvä ja kuuluva persoona luokkahuoneessa. Tässä erityisen suurena apuna oli ollut Kuchiki, jonka raudanluja tahto ja ystävällinen mutta voimakas asenne olivat tarttuneet hieman Inoueenkin sinä aikana, jonka nuo kaksi olivat viettäneet yhdessä.

Sachiko hymyili itsekseen. Inoue ja Kuchiki olivat niin erilaisia, että heidän ystävyytensä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä tapahtumalta. Jos Inoue oli ujo ja hiljainen, Kuchiki oli ulospäinsuuntautunut ja lujatahtoinen. Tyttöjen erot ulottuivat selvinä fyysisellekin puolelle: Inoue oli muodokas, Kuchiki hyvin hoikka ja niin siro, että näytti suorastaan särkyvältä uudenuutukaisissa asuurinsinisissä bikineissään. Hän näytti myös hyvin kauniilta, Sachiko ei voinut olla arvioimatta. Syvä sininen korosti tytön vaaleaa ihoa ja mustaa tukkaa, jotka puolestaan korostivat kankaan hohtavaa sinistä.

Jos Kuchiki haluaisi, hän kykenisi epäilemättä hankkimaan itselleen varakkaan miehen, eikä hänen tarvitsisi tehdä päivääkään töitä, Sachiko pohti hieman huvittuneena. Oli hankala kuvitella tyttöä minkäänlaisessa työssä, mutta toisaalta mikä tahansa työ tuntui sopivan hänelle paremmin kuin edustusvaimon rooli. Jos tyttö halusi, hän kyllä osasi käyttäytyä ensiluokkaisesti, mutta ystäviensä seurassa hän ei useinkaan halunnut. Kuchiki oli yksinkertaisesti liian luja luonne jäämään kotiin.

Inoue sen sijaan viihtyisi kotiäitinä. Hänen hellä ja kärsivällinen luonteensa olisi ihanteellinen lapsia kohtaan, eikä kenenkään hänen avuillaan varustetun tarvinnut huolehtia siitä, ettei saisi itselleen aviomiestä. Inouekin oli varsin sievä inkiväärinvärisissä bikineissään, jotka olivat tarkalleen samaa sävyä kuin hänen hiuksensa.

Kun Inoue vahingossa heitti frisbeen syvemmälle veteen, Sachikon katse tarkentui sen lähellä uiviin poikiin. Kurosaki, Abarai, Asano ja Kojima olivat keskittyneet roiskuttamaan vettä toistensa päälle, ja aina kun kylmää vettä osui Asanoon, tämä kiljui äänellä, jolla olisi voinut rikkoa lasia. Asanon kiljunta vain innosti muita, jotka hiuksistaan päätellen olivat jo ainakin kertaalleen sukeltaneet pirteänviileään veteen.

Frisbeen nähdessään Abarai lakkasi räiskyttämästä, ui muutaman voimakkaan vedon kohti liitokiekkoa ja heitti sen sitten takaisin rannalla pelaaville tytöille, eikä Sachiko voinut olla huomaamatta pientä punastusta heidän poskillaan. Hän toivoi ettei Abarai sekoittaisi tyttöjen ystävyyttä minkäänlaisella merkillisellä kolmiodraamalla, jota ei ehkä edes tajuaisi luovansa. Hän oli aivan väärää lajia Inouen mahdolliseksi aviomieheksi, ja sitä paitsi Inoue oli aivan liian nuori edes ajattelemaan koko asiaa.

Sachiko hymähti itsekseen ja päätti pitää mielikuvituksensa aisoissa paremmin. Dekkari oli todellakin ollut oiva kirjavalinta, mikäli imelät romaanit, joita hän oli viime aikoina ahminut, saivat hänet näkemään draamaa ja romansseja siellä, missä mitä todennäköisimmin oli pelkkää ystävyyttä ja nuorten haparoivia ensiaskelia kohti aikuisuutta monimutkaisine kysymyksineen. Oi, ollapa taas nuori!

Kun Abarai oli heittänyt kiekon rannalle, hän seurasi sen esimerkkiä ja palasi itsekin kuivalle maalle, eikä Sachiko voinut kuin pohtia, mitä Abarain kansio jätti kertomatta pojan menneisyydestä. Hän tiesi pojan olevan kaksi vuotta luokkatovereitaan vanhempi, seitsemäntoistavuotias, ja kaksi vuotta jäljessä koulusta, koska oli perheensä jatkuvan muuttamisen vuoksi menettänyt kokonaisen lukuvuoden ja kertaalleen kerrannut luokan, koska oli asunut vieraskielisessä maassa, eikä ollut sen vuoksi kyennyt seuraamaan opetusta kunnolla.

Tai edes sen vertaa, mitä hän ylipäätään seuraa opetusta.

Tämä tieto oli kuitenkin käytännöllisesti katsoen ainoa merkittävästi tavallisesta poikkeava, eikä mitenkään selittänyt pojan tatuointeja, jollaisia seitsemäntoistavuotiailla ei todellakaan kuulunut olla. Pieni siro kuva tuon ikäisillä ei enää ollut ennenkuulumattomuus, mutta noin massiivisia kuvia näki tuskin koskaan, ei edes täysi-ikäisillä.

Mihin asti kuvat mahtavat yltää? Sachiko pohti, eikä voinut olla tuntematta pientä inhimillistä uteliaisuutta, mikä tosin ei ollut lainkaan epätavallista niille, jotka näkivät Renjin ilman paitaa. Tosin Sachikon tapauksessa uteliaisuutta väritti pienoinen omantunnonpistos. Millainen opettaja ajatteli oppilastaan sillä tavalla?

Oli kuitenkin hyvin hankala olla ajattelematta, mikäli sattui olemaan naispuolinen, makaamaan mukavasti aurinkotuolissa katselemassa poikaa, joka parhaillaan kuljetti sormiaan tukkansa läpi selvittäen sotkuja räikeänpunaisessa hiusmassassa, joka kerrankin laskeutui vapaana pojan selkää pitkin.

"Abarai hei", yksi beach volleyta pelaavista pojista huusi, "meitä puuttuu joukkueesta yksi. Tuletko pelaamaan?"

"Jep", Renji huusi vastaan ja juoksi kentälle. Peli pääsi alkamaan, ja Sachiko seurasi sitä hieman laiskanlaisesti mutta tyytyväisenä siitä, että luokka oli hyväksynyt Abarain edes jossakin määrin mukaansa. Ei ollut mikään salaisuus, ettei poika ollut erityisen pidetty joukkuepelien ulkopuolella, mutta ehkäpä hän pääsisi pelien kautta hieman parempaan asemaan?

Honsho palasi mukanaan useita vesimeloneja, ja nuoret kerääntyivät hänen ympärilleen nauttimaan hedelmästä, josta myös opettaja sai osansa.

Kun oppilaat olivat pelanneet ja uineet kyllikseen ja Sachiko oli huomannut Renjin käytöksen parantuneen merkittävästi kun hänen ei tarvinnut istua paikoillaan, opettajatar keräsi laumansa kasaan. Oli aika aloittaa saaren luonnosta kertova kierros, sillä saariopas oli juuri saapunut rannalle.

Kierros alkoi lyhyellä johdannolla saaren historiaan, noin ihmisten kannalta, ja jatkui sitten kävelyllä lähiympäristössä, jossa opas näytti oppilaille muun muassa erilaisia kasveja ja eläimiä. Noin kierroksen puolessa välissä alettiin kiivetä korkealle kalliolle, ja kun viimeisetkin oppilaat pääsivät sen päälle, Sachiko oli erityisen kuumissaan ja hengästynyt ylimääräisestä huolehtimisesta. Hän oli pelännyt uteliaasti puolelta toiselle poukkoilevien oppilaiden lipsahtavan kapealta polulta ja vierivän jyrkännettä alas, ja siksi hän oli useita oppilaitaan varoitellutkin. Oppilaat olivat kuulleet mutteivät sen kummemmin kuunnelleet, ja siksi Sachiko oli poikkeuksellisen iloinen oppaan ottaessa uudelleen ohjat käsiinsä.

Opas puhui paljon saarten geologiasta, synnystä ja muotoutumisesta nykyiseen muotoonsa. Sachiko oli hieman yllättynyt nähdessään, että useimmat oppilaat kuuntelivat opasta aidosti kiinnostuneina, mitä harvoin luokkahuoneessa pääsi todistamaan. Tietysti jotkut oppilaista – muun muassa Abarai ja Asano – kiinnittivät enemmän huomiota näyttävään jyrkänteeseen ja sen juuren kareihin murtuviin aaltoihin, mikä kuitenkin oli kestettävissä niin pitkään, kun nuoret eivät olleet liian lähellä laitaa tai häirinneet oppaan puhetta.

"Voi paska", Sachiko kuuli Abarain älähtävän puoliääneen, ja oli juuri aikeissa käskeä tätä siistimään suunsa kun kuuli sen, mikä toteamuksen oli kirvoittanut. Tuulen huminan ja murtuvien aaltojen äänen yli kuului avunhuuto vaimeana mutta kuitenkin selkeänä, ja koska tuuli kävi mereltä, ei ollut vaikea arvata, mistä suunnasta huuto kuului.

"Potki jaloilla ja kauho käsillä, ja yritä olla hengittämättä vettä", Renji huusi veden varassa kamppailevalle naiselle, jota Sachiko ja useimmat oppilaista eivät edes nähneet, sillä nainen oli niin lähellä jyrkännettä, että kallio peitti heidän näkymänsä.

"Voi helvetti", Renji sanoi taas puoliääneen ennen kuin jatkoi huutoaan: "Tuolla tahdilla sinä olet kalanruokaa ennen kuin ehdit kissakalaa sanomaan! Älä hätäänny; pinnalla pysyminen ei ole mitään rakettitiedettä, kuuntele vain minun ohjeitani niin onnistut!"

Renjin sanojen vaikutus ei ollut toivotunlainen, pikemminkin päinvastainen, ja huudosta päätellen naisen paniikki paheni entisestään.

Tässä vaiheessa seurueen opas oli päässyt perille tapahtumista ja sännännyt alas polkua, ilmiselvänä tarkoituksenaan päästä veneelle ja sen kanssa naisen luo ennen kuin meri nielaisisi pulaan joutuneen. Matka oli kuitenkin pitkä, ja kalliolle jääneille oli varsin selvää, että oppaalla ei olisi aikaa, minkä vuoksi sekä Ichigo että Renji tekivät samanaikaisesti juuri sen, mitä kukaan täysissä järjissään oleva ei olisi tehnyt: he säntäsivät juoksuun aikomuksenaan hypätä mereen, kallioiden väliin.

Renji, joka oli oppaan puhuessa harhaillut huomattavasti lähemmäs jyrkännettä, ennätti hypätä ensin. Tästä syystä Ichigo pysähtyi lähelle jyrkänteen reunaa seuranaan monet muut oppilaat, jotka olivat sännänneet laidalle katsomaan hätään joutunutta. (Jälkikäteen Ichigo kiitti henkisesti luokkatovereitaan, sillä kollektiivinen ryntäys oli naamioinut hänen aikeensa tehokkaasti ja säästi hänet pitkältä, pitkältä, hyvin pitkältä puhuttelulta, jollaiselle Renji joutui itsensä altistamaan.)

Kun Sachiko näki Renjin uhkarohkean loikan, hän oli pyörtymäisillään; ei siksi, että olisi nähnyt teon (suoraan sen typeryyteen verrannollisen) sankarillisuuden, vaan siksi, että hän yksinkertaisesti näki oppilaansa loikkaavan pää edellä keskelle karikoita punainen tukka leiskahtaen. Hänen mielessään oli samanaikaisesti kolme jär-, no, verrattain järkevää lausetta: 'eieieieieieieiei!', 'voi paska' ja 'jos hän selviää tuosta niin hän on jälki-istunnossa koko loppuvuoden!'

Kun Sachikokin ennätti jyrkänteen laidalle ja katsoi alas, hän ei nähnyt muuta kuin vaahtoisen veden ja tappavat lohkareet. Sydän kurkussa hän ja hänen oppilaansa tuijottivat kuohuja, ja kun Renji pääsi pinnalle, Sachikon lisäksi myös monet muut henkäisivät ääneen helpotuksesta.

Loppuosa noin seitsemissäkymmenissä olevan vanhan rouvan pelastusoperaatiosta oli huomattavasti vähemmän näyttävä eikä puoliksikaan yhtä dramaattinen. Renji auttoi naista pysyttelemään pinnalla niin pitkään, että opas veneineen saavutti heidät ja auttoi naisen veneeseen, kun taas Renji ui sen vierellä rantaan asti, sillä hän ei huomattavasti painavampana ja siten vaikeammin pieneen veneeseen poimittavana halunnut ottaa riskiä purtilon kaatumisesta.

Kun opas, vanhus ja Renji ennättivät rannalle, koko luokka oli ennättänyt heitä vastaan. Useimmat olivat kiinnostuneempi naisesta kuin Renjistä, ja kun nainen saatiin rauhoittumaan, hän kertoi nukahtaneensa uimapatjalle ja heränneensä jyrkänteen edessä, kun vesi oli tulvinut nopeasti uppoavan patjan päälle. Ilmeisesti ilmatäytteinen patja oli rikkoutunut kallionjuuren teräviin kiviin ja muuttunut hetkessä uimataidottomalle naiselle hyödyttömäksi.

Renji mutisi jotakin, jonka Sachiko ja Renjin ystävät olivat tulkitsevinaan kriittiseksi lausunnoksi vanhuksen yleisestä hyödyllisyydestä mikäli hänen onnistui lähes päästää itsensä päiviltä kyseisellä tavalla, mutta Sachiko päätti antaa lausunnon mennä ohi korviensa, kuten myös Ichigo, Rukia ja muut Renjin ystävät, jotka olivat tulleet tarkistamaan häntä ennemmin kuin ventovierasta naista.

"Hyvä tavaton, sinähän vuodat verta!" Sachiko parkaisi ja myöhemmin vannoi itselleen, että ei ollut käyttänyt niin tätimäistä ilmaisua kuin oli. Väite itsessään piti kuitenkin paikkansa: Renjin oikean käden kyynärvarsi ja molemmat kämmenet olivat täynnä verinaarmuja.

"Äh, olen saanut pahempia kompuroidessani kotimatkalla kapa-" oppilas aloitti, mutta roolinsa muistaessaan sai ankaran yskänpuuskan, jonka aikana muutti kielikuvan toiseksi. "Kotimatkalla koulusta pyörällä", hän korjasi ja ansaitsi Ichigolta tukahdutetun naurunpyrskähdyksen.

"En edes tiennyt, että sinä osaa ajaa pyörällä", Ichigo sanoi ja virnisti, mikä maksoi hänelle vastaanotetun häijyn mulkaisun sekä Renjin että Sachikon taholta.

"Ne on puhdistettava", opettaja sanoi päättäväisenä. "Ties mitä bakteereja meressä on."

"Ichigon isä on lääkäri, Ichigo voi laittaa niihin laastarit?" Renji ehdotti toiveikkaana, mutta opettaja pudisti päätään.

"En ota riskiä siitä, että oppilaani saa verenmyrkytyksen tai ties mitä, koska tieten tahtoen en vienyt häntä lääkäriin. Jäykkäkouristusrokotuksen sinä ainakin tarvitset."

Renji rypisti kulmiaan tyytymättömänä, mutta tyytyi kohtaloonsa. Suolavesi pisti haavoissa erittäin epämiellyttävästi, ja shinigami arveli (aivan oikein), että vastaan väittäminen olisi turhaa, ellei hän veisi vastaväitteitä fyysiselle tasolle.

"Minulla on jäykkäkouristusrokotus voimassa", hän kuitenkin yritti, mutta myös järkeily kaikui kuuroille korville. Sachiko ohjeisti luokan palaamaan Honshon johdolla hotellille. Loppupäivän ohjelmaa jatkettaisiin sitten kun Renji olisi paikattu.

Muutamat äänet mutisivat hieman pettyneitä vastalauseita, mutta koska monet nuorista olivat yhä hieman säikähtyneitä läheltä piti -tilanteesta, Sachikon päätös piti, vaikkei hän uskonutkaan ongelmia tulevan, vaikka oppilaat olisi jätetty rannalle. Riskiä hän ei kuitenkaan halunnut ottaa – jaloistaan yhä hieman vapiseva opettaja oli saanut riittävästi säikähdyksistä yhdelle päivälle.

Pian Renji ja Sachiko jäivät kahden rannalle odottamaan taksia, kun opas lähti viemään pelästynyttä vanhusta tämän kotiin ja muu luokka marssi parijonossa kohti bussia.

Kuin lastentarhassa! Sachiko todellakin taisi säikähtää, Renji ajatteli hieman huvittuneena, vaikkei itsekään ollut täysin immuuni yllättäville tapahtumille. Hänen käsiään pisteli yhä, ja hän olisi ollut valmis ellei aivan tappamaan niin ainakin mukiloimaan jonkun yhdestä savukkeesta. Halua mieliteon toteuttamiseen ainakaan vähentänyt tieto siitä, että hänen repussaan, ulkotaskun vuoren sisällä, oli ohut pahvikotelo, joka sisälsi melkein askin verran Marlboron punaista ja pienen sytyttimen.

Talouspaperilla haavojensa ympäristöä kuivaava shinigami kävi ankaraa väittelyä itsensä kanssa ja virnisti hieman kuvitellessaan, kuinka hänen toiseen korvaansa kuiskutti pieni demoni-Renji ja toiseen enkeli-Renji.

...ah, pehmeää savua vetäisit keuhkoihisi, maistelisit sen kitkeryyttä ja makeutta. Rentoutuisit ja rauhoittuisit, demoni-Renji sanoi.

Mutta se on myrkyllistä ja sinä tiedät, mitä se tekee sinulle, enkeli huomautti. Sitä paitsi mitä Sachikokin ajattelisi.

Hitot siitä mitä hän ajattelee, hän on silkka ihminen, eikä meidän tarvitse kestää häntä hetkeäkään sen jälkeen kun tehtävä on ohi, ja sitä paitsi voisit harhauttaa häntä. Voisit vaikka teeskennellä pyörtyväsi.

Pyörtyväsi! Sillehän nauraisivat kuolleetkin, ja etenkin kuolleet! Renji pyörtymässä muutamaan naarmuun! Enkeli vetosi shinigamin ylpeyteen.

Ennen kuin väittely kallistui merkittävästi kummankaan osapuolen voitoksi, Sachiko huomasi oppilaansa äkillisen hiljaisuuden ja tämän ilmeen huvittuneisuuden, jollaista ei olisi itse tilanteeseen liittänyt.

"Oletko sinä kunnossa?" opettaja kysyi äänessään syvää huolta. "Ethän sinä lyönyt päätäsi mihinkään?"

Enkeli ja demoni katosivat samanaikaisessa symbolisessa savunpölähdyksessä, kun Renji palasi todellisuuteen.

"Juu kyllä, mutta voisin tappaa tupakasta", hän lipsautti puolivahingossa ja jatkoi nopeasti opettajaansa harhauttaakseen: "En lyönyt päätäni, älä huoli, pelkkiä naarmuja pohjasta. Ne kivet ovat todella teräviä, luulisi kuluvan pyöreämmiksi aalloissa."

Sachiko ei ollut helposti hämättävissä, mutta päätti olosuhteet huomioon ottaen katsoa asioita läpi sormiensa. "Olkoon menneeksi tämän kerran, kunhan et kerro kenellekään. Ymmärräthän sinä, että olisit voinut kuolla?"

"Hei, kiitos! Voisitko sinä ojentaa...? En haluaisi sotkea laukkua vereen. Ulkotasku, pahvirasia vuoren sisällä."

Kätkön olemassaolo ei ollut opettajattarelle yllätys, mutta se ei estänyt häntä rypistämästä otsaansa paheksuvasti, vaikka hän suostui etsimään rasian ja ojentamaan sen Renjille.

"Ymmärräthän sinä, että tämän jälkeen minun on takavarikoitava nämä?" Sachiko kysyi ja ansaitsi oppilaaltaan piittaamattoman olkien kohautuksen.

"Saan lisää kun haluan", hän vastasi, sytytti tupakan ja ahnehti keuhkonsa täyteen myrkyllistä savua silmät ummessa jokaisesta henkäyksestä nauttien.

Sachiko laittoi rasian omaan laukkuunsa aikomuksenaan hävittää se sopivan tilaisuuden tullen. Oppilaan ja opettajan välille laskeutui hiljaisuus, jonka Renji rikkoi vasta, kun tupakka oli poltettu filtteriin asti ja tumpattu huolellisesti.

"Minä muuten tiesin mitä tein kun hyppäsin", shinigami sanoi opettajalle, sillä hänen mieleensä oli hiipinyt epämiellyttävä ajatus siitä, että opettaja mahdollisesti piti häntä itsetuhoisena. Mitä hän ei missään nimessä ollut. Ei ainakaan ilman hyvin painavaa syytä, ja silloinkin hän teki typeriä asioita vain tavoitellakseen jotakin hyvin, hyvin tärkeää.

"Tarkoitan, että ole hypännyt yhdeltä jos toiseltakin kalliolta ja osaan hypätä siihen kohtaan kuin haluan, ja kivien välissä oli aivan riittävästi tilaa", hän selvensi, ja vaikka sanat olisi voinut ymmärtää väärin hyvin monella tavalla, Sachiko ei ollut halukas vääristelemään niiden sisältöä.

"Olen iloinen kuullessani tuon, mutta ottamasi riski oli silti melkoinen. Et voinut tietää, mitä pinnan alla oli", opettaja huomautti.

"Tiedän", Renji joutui myöntämään. "Mutta siinä ei näkynyt edes varjoja, joten riski oli siedettävä, ja jos en olisi hypännyt, siitä vanhasta haahkasta olisi tullut kalanruokaa. Sanoisin, että lopputulos oli vähintäänkin käypä."

Sachiko nyökkäsi pitkälti siksi, ettei voinut väittää vastaankaan.

"Toinen tupakka?" Renji kysyi toiveikkaana, mutta opettaja kielsi suoraan.

"Et polttanut ensimmäistäkään", hän vastasi. "Miksi sinä edes poltat niitä inhottavia syöpäkääryleitä? Tuhoat vain elämääsi ja hankit vaikeuksia koulussa."

Renji hymähti. "Luulisi, että meille molemmille on selvää, ettei minua odota akateeminen ala."

"Sinä et ole tyhmä", Sachiko puolusti oppilastaan, "ja tupakka tekee sinulle pahaa valitsemasi alan akateemisuudesta riippumatta."

"Tiedän, ja lupaan etten polta paljon. Toisinaan vain haluan potkia kaikenlaisista sekalaisista idiooteista ilmat pihalle, ja silloin tupakka on paljon pienempi paha", Renji lupasi tietämättä itsekään, miksi oli katsonut parhaaksi jakaa tietoa päihteidenkäytöstään opettajalleen, joka ei voinut estää naurahdusta pakenemasta huuliltaan.

"Se johtuu murrosiästä. Muistan itsekin, millaista se oli – älä huoli, se menee ohi muutamassa vuodessa", opettaja vakuutti, ja käsitti oppilaansa hämmentyneen ilmeen jonkinlaiseksi leimahduksenomaiseksi ymmärrykseksi, vaikka itse asiassa shinigami yksinkertaisesti hämmästyi sanoista.

Niin minulle sanottiin... Miten monta ihmisikää siitä on? hän pohti taksin kaartaessa paikalle. Joko muutama vuosi on paljon pidempi aika kuin minun käsitykseni niistä, tai kysymys on pysyvästä osasta persoonallisuuttani.

Myöhemmin Renji palasi hotellihuoneeseensa kädet laastaroituina ja yhtä rokotuskokemusta rikkaampana. Hänellä oli hirvittävä nälkä, sillä muut olivat syöneet päivällisen sillä aikaa, kun lääkäri oli pyyhkinyt naarmuja desinfiointiaineella, asetellut haavatyynyjä paikoilleen ja kiinnittänyt ne sideharsolla samalla, kun oli vakuuttanut Sachikolle, että tulehdus tai muu komplikaatio oli epätodennäköinen.

Kohtelu oli ollut helposti kestettävissä huolimatta kuluvasta lounasajasta, mutta kun lääkäri oli saanut viimeisen harsonkappaleen kiinnitettyä, asiat olivat Renjin kannalta kokeneet sellaiset alamäen, että hän oli lähes kuullut mielessään, kuinka ne rymisivät pyöriessään mäkeä alas. Lääkäri oli ottanut esille ruiskun, "sitten vielä jäykkäkouristusrokotus ja homma on selvä".

Vielä tämäkin oli ollut tyystin siedettävää, vaikka neste ruiskun sisällä näytti epäilyttävän väriseltä, mutta kun lääkäri oli määrännyt hänet vatsalleen hoitopöydälle ja käskenyt häntä laskemaan housujaan muutaman sentin, eikä hän ollut edes pyytänyt Sachikoa jättämään huonetta... Urk. Eikä asiaa lainkaan parantanut se, että hotellihuoneessa tulijaa odottava Ichigo oli virneestä (tai hänen tapauksessaan pikemminkin lieventyneestä murjottavasta ilmeestä) päätellen tiennyt ystävänsä kohtalon.

"Mitä pidit rokottamisesta?" Ichigo lohkaisi teennäisen viattomasti ja sula murhanhimo pilkahti Renjin silmissä.

"Olisi voinut olla pahempaakin", hän pakottautui sanomaan ja onnistui tarkoittamaankin sanojaan muistellessaan ensikosketustaan lentokentän turvatarkastukseen. "Missä ne kaksi sählääjää ovat?"

"Keigo ja Mizuiro?" Ichigo selvensi. "Menivät pelaamaan pingistä. Tuntuuko sinusta, että voisit ottaa matsin?"

Renji nyökkäsi. "Heti kunhan saa jotain syödäkseni, minä näännyn nälkään... Käyn pyytämässä Sachikolta luvan hakea jotain ruokaa tänne", hän sanoi ja vastusti onnistuneesti halua väännellä naamaansa. Abarai Renji ei kysynyt yhtään mihinkään lupaa Karakuran koulun historianopettajalta, paitsi erityisolosuhteissa muodon vuoksi, ja silloinkin se tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä.

Sachiko antoi luvan mutta määräsi Renjin suureen varovaisuuteen. "Sinä olet mukava poika", opettaja sanoi vaikkei voinutkaan seistä sanojensa takana sataprosenttisesti, "mutta sinulla on paha tapa joutua vaikeuksiin. Yritä välttää niitä, nyt ja sitten, kun koulun arki taas jatkuu. Jooko?"

Renji nyökkäsi, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aikomusta ahtaa päähänsä turhaa tietoa, jota opettajat siihen yrittivät väkisin ajaa. Sachikon laukku oli niin lähellä... Lapsellista kuin mikä, mutta seura tekee kaltaisekseen. Tämä paikka... tai oikeammin Karakuran koulu on alkanut vakavasti pehmentää päätäni, on kuin minuuteni päälle olisi liimattu tarralappu, johon on kirjoitettu jotain muuta kuin minut.

Myöhemmin illalla, kun Sachiko purki laukkunsa ja muisti takavarikoimansa pahvirasian, hänen ei enää onnistunut löytää sitä. Mitään muuta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka aivan kotelon vieressä oli ollut lompakko ja kohtuullinen määrä rahaa, joten Sachiko antoi asian olla. Miten suuri rikos loppujen lopuksi oli varastaa itselleen omaa takavarikoitua omaisuuttaan?

A/N2: Pelastuskohtaus on kamala. Siis aivan kamala! Kun kirjoitin sitä, sanoin siskolleni, että Myötähäpeän aallot lakaisevat sieluni tasaista hiekkarantaa ja muun muassa kutsuin kohtausta käyneeksi strutsinoksennukseksi. Mutta halusin silti kirjoittaa tämän syistä, jotka tulevat ilmi myöhemmin.