Rowling on se, joka tekee Rowlingin työt.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku
Rationalisointi
Hermione Granger oli pelännyt olevansa kääntymäisillään pahuuden puolelle.
Yleensä ero hyvyyden ja pahuuden välillä oli helppo käsittää – hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, miksi muilla oli siinä niin paljon vaikeuksia. Tylypahkassa "hyvä" tarkoitti samaa kuin professori Lipetit ja professori McGarmiwa ja professori Verso. "Paha" tarkoitti samaa kuin professori Kalkaros ja professori Orave ja Draco Malfoy. Harry Potter... oli eräs niistä harvinaisista tapauksista, joista ei voinut tietää pelkän katsomisen perusteella. Hermione yritti edelleen päättää, mihin poika kuului.
Mutta mitä tuli häneen itseensä...
Hermionesta oli aivan liian hauskaa nujertaa Harry Potter.
Hän oli suoriutunut tätä paremmin joka ikisellä tunnilla, jolla he olivat olleet. (Lukuun ottamatta luudalla lentoa, joka olikin kuin liikuntatunti, joten sitä ei laskettu mukaan.) Hän oli saanut oikeita tupapisteitä melkein joka päivä heidän ensimmäisellä kouluviikollaan, ei omituisista sankariteoista vaan älykkäistä asioista, kuten loitsujen nopeasta oppimisesta ja toisten oppilaiden auttamisesta. Hän tiesi, että sellaiset pisteet olivat paremmanlaatuisia, ja parasta oli, että myös Harry Potter tiesi sen. Hän saattoi nähdä sen pojan silmissä joka kerta, kun hän voitti itselleen uuden oikean tupapisteen.
Hyvyyden puolella voittamisesta ei pitänyt nauttia näin paljon.
Se oli alkanut junamatkapäivänä, vaikkakin oli kestänyt aikansa, kunnes pyörremyrsky oli selkeytynyt hänen päässään. Vasta myöhemmin sinä iltana Hermione oli alkanut tajuta, kuinka paljon hän todella oli antanut tuon pojan hyppyyttää häntä itseään.
Ennen Harry Potterin tapaamista hänellä ei ollut ollut ketään, jonka hän olisi halunnut nujertaa. Jos joku ei menestynyt oppitunnilla yhtä hyvin kuin hän, hänen tehtävänsä oli auttaa sitä jotakuta eikä vääntää veistä haavassa. Sitä hyvyys merkitsi.
Ja nyt...
...nyt Hermione oli voitolla, Harry Potter kavahti joka kerta, kun hän sai uuden tupapisteen, ja se oli niin hauskaa – hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä huumeiden vaaroista, mutta hän arveli, että tämä oli sitäkin hauskempaa.
Hän oli aina pitänyt tavasta, jolla opettajat hymyilivät, kun hän teki jotakin oikein. Hän oli aina pitänyt pitkistä oikein-merkkien riveistä täydellisesti menneissä kokeissa. Mutta nyt, aina suoriuduttuaan hyvin tunnilla, hän vilkaisi huolettomasti olkansa yli nähdäkseen vilauksen hampaitaan kiristelevästä Harry Potterista – ja se näky sai hänessä aikaan halun puhjeta laulamaan kuin Disney-elokuvassa konsanaan.
Se taisi olla melkoisen pahaa, eikö niin?
Hermione oli pelännyt olevansa kääntymäisillään pahuuden puolelle.
Ja sitten hänen mieleensä oli juolahtanut ajatus, joka oli pyyhkinyt pois kaikki hänen pelkonsa.
Hänellä ja Harrylla oli alkamaisillaan rakkaussuhde! Niin tietysti! Kaikki tiesivät, mitä merkitsi, kun poika ja tyttö alkoivat tapella jatkuvasti. Hehän liehakoivat toisiaan! Eikä siinä ollut mitään pahaa.
Eihän se voinut vain johtua siitä, että hän olisi yksinkertaisesti nauttinut päästessään pieksemään pohjimmaisetkin pihinät perinpohjaisesti pellolle koulun kuuluisimmasta oppilaasta – sellaisesta, joka oli kirjoissa ja puhui kuin kirjat, joka oli jollain tavoin kukistanut pimeyden lordin ja jopa nitistänyt professori Kalkaroksen kuin säälittävän pikku ötökän ja joka oli, kuten professori Orave olisi asian luultavasti ilmaissut, hallitseva osapuoli verrattuna kaikkiin ensiluokkalaiskorpinkynsiin paitsi Hermione Grangeriin, sillä Hermione puolestaan kerta kaikkiaan musersi pojan joka elää kaikissa kouluaineissa luudalla lentämistä lukuun ottamatta.
Koska siitä nauttiminen olisi ollut pahaa.
Ei. Rakkaussuhde se oli. Siitä oli kyse. Siksi he tappelivat.
Hermione oli hyvillään siitä, että oli tajunnut asian juuri ajoissa päiväksi, jolloin Harry häviäisi heidän kirjanlukukilpailunsa, josta koko koulu tiesi. Tapahtuman silkka ylitsevuotava ilo oli niin suurta, että hän halusi ruveta tanssimaan.
Oli lauantai-iltapäivä, kello oli varttia vaille kolme, ja Harry Potterilla oli vielä puolet Bathilda Bagshotin Historian taikakausista lukematta. Hermione tuijotti taskukelloaan, joka tikitti kammottavan hitaasti kohti 2:47:ää iltapäivällä.
Ja koko Korpinkynnen oleskeluhuone katseli heitä.
Joukossa ei ollut vain ensiluokkalaisia – uutiset olivat levinneet kuin kulovalkea, ja reilusti yli puolet koko Korpinkynnestä oli ahtautunut huoneeseen. Oppilaat olivat likistyneet sohville, nojailivat kirjahyllyjä vasten ja istuivat tuolien käsinojilla. Kaikki kuusi valvojaoppilasta olivat paikalla, samoin kuin Tylypahkan johtajatyttö. Jonkun oli ollut pakko langettaa huoneeseen ilmanpuhdistusloitsu vain, jotta happea olisi tarpeeksi kaikille. Ja puheensorina oli vaimennut kuiskauksiksi, jotka puolestaan olivat haipuneet täyteen hiljaisuuteen.
14:46.
Jännite oli sietämätön. Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu, kuka tahansa muu, vastapuolen häviö olisi ollut selviö.
Mutta tämä oli Harry Potter, ja aina oli mahdollista, että hän nostaisi hetkenä minä hyvänsä kätensä ja napsauttaisi sormiaan.
Äkillisesti ja kauhuissaan Hermione tajusi, että Harry Potter voisi tehdä juuri niin. Olisi niin hänen tapaistaan olla lukenut jo valmiiksi loputkin kirjasta...
Hermionen päässä alkoi pyöriä. Hän yritti hengittää, mutta huomasi ettei kerta kaikkiaan kyennyt siihen.
Kymmenen sekuntia jäljellä, eikä poika ollut vieläkään nostanut kättään.
Viisi sekuntia jäljellä.
2:47 iltapäivällä.
Harry Potter asetti kirjaansa varovasti kirjanmerkin, sulki kirjan ja siirsi sen syrjään.
"Haluaisin huomauttaa jälkipolvien hyväksi", poika joka elää sanoi kirkkaalla äänellä, "että minulta jäi lukematta vain puolikas kirja, ja että kohtasin urakkani aikana joukon odottamattomia viiveitä –"
"Sinä hävisit!" Hermione kirkaisi. "Sinä hävisit! Sinä hävisit kilpailumme!"
Kuului yhteinen uloshengityksen ääni, kun kaikki huoneessa olijat alkoivat jälleen hengittää.
Harry Potter katsoi Hermionea liekehtivän tulisesti, mutta tämä leijui jo puhtaanvalkoisen ilon sädekehässä, jota mikään ei voinut koskettaa.
"Tajuatko sinä, millainen viikko minulla on ollut?" Harry Potter kysyi. "Kenellä tahansa vähäisemmällä olisi ollut vaikeuksia saada luetuksi kahdeksaa Dr. Seussin kirjaa!"
"Sinäasetit aikarajan itse."
Harryn liekehtivän tulinen katse kuumeni entisestään. "En olisi voinut millään loogisella tavalla tietää, että minun pitäisi pelastaa koko koulu professori Kalkarokselta, tai joutua pahoinpidellyksi pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla, ja jos kertoisin sinulle kuinka menetin kaiken aikani kello viiden ja päivällisajan välillä torstai-iltapäivänä sinä kuvittelisit, että olen päästäni sekaisin –"
"Voooi, kuulostaa siltä, että joku taisi jäädä suunnitteluharhan ansaan."
Harry Potterin kasvoilta kuvastui silkka järkytys.
"Mistä tulikin mieleeni, että olen saanut luetuksi ensimmäisen kirjajoukon, jonka minulle lainasit", Hermione sanoi ja näytti parhaansa mukaan viattomalta. Osa kirjoista oli ollut vieläpä vaikeita. Hän mietti, kuinkahan kauan Harry Potterilta oli kestänyt lukea ne kaikki.
"Jonakin päivänä", poika joka elää sanoi, "kun homo sapiens -lajin etäiset jälkeläiset tutkiskelevat galaksin historiaa ja miettivät, kuinka kaikki alun alkaen meni niin väärin, tulokseksi saadaan se onneton päivä, jona joku opetti Hermione Grangerin lukemaan."
"Sinä häviät silti", sanoi Hermione. Hän nosti kätensä leualleen ja näytti mietiskelevältä. "No niin, mitäköhän sinun pitäisi sitten menettää?"
"Mitä?"
"Hävisit vedon", Hermione selitti, "joten sinun on maksettava sakkoa."
"En minä tällaiseen muista suostuneeni!"
"Etkö todella?" kysyi Hermione Granger ja otti kasvoilleen harkitsevan ilmeen. Sitten, aivan kuin ajatus olisi vasta pälkähtänyt hänen päähänsä, hän sanoi: "Siinä tapauksessa asiasta äänestetään. Kaikki korpinkynnet, joiden mielestä Harry Potterin on maksettava velkansa, nostakaa kätenne ylös!"
"Mitä?" Harry Potter rääkäisi uudelleen.
Hän kääntyi ympäri ja huomasi olevansa lukemattomien nostettujen käsien ympäröimä.
Ja jos Harry Potter olisi katsonut ympärilleen huolellisemmin, hän olisi huomannut, että varsin suuri osa katselijoista oli nähtävästi tyttöjä, ja käytännössä joka ikinen naispuolinen huoneessa oleskelija oli nostanut kätensä.
"Lopettakaa!" Harry Potter ulvoi. "Te ette tiedä, mitä hän aikoo kysyä! Ettekö te tajua, mitä hän tekee? Hän saa teidät sitoutumaan johonkin etukäteen, ja sitten ryhmäpaine saa teidät suostumaan mihin tahansa, mitä hän sanoo myöhemmin!"
"Älä huoli", sanoi Penelope Clearwater -niminen valvojaoppilas. "Jos hän vaatii jotain kohtuutonta, me voimme yksinkertaisesti muuttaa mieltämme. Eikö vain, kaikki?"
Ja Penelope Clearwater sai vastaukseksi innokkaita nyökkäyksiä kaikilta niiltä tytöiltä, joille hän oli kertonut Hermionen suunnitelmasta.
Hiljainen hahmo hiipi hiljaa Tylypahkan tyrmien koleilla käytävillä. Hänen oli määrä olla läsnä tietyssä huoneessa kuudelta illalla ja tavata muuan henkilö, ja jos vain mahdollista, oli parasta olla paikalla ajoissa kunnioituksen osoittamiseksi.
Mutta kun hänen kätensä väänsi ovennuppia ja avasi oven synkkään, hiljaiseen, tyhjillään olevaan huoneeseen, pölyisten ja vanhojen pulpettirivien keskellä näkyi jo toisen hahmon varjokuva. Varjokuvalla oli kädessään pieni, vihreänä hohtava sauva, josta kajastava kalpea valo hädin tuskin valaisi sauvan pitelijän, ympäröivästä huoneesta nyt puhumattakaan.
Käytävän valo hiipui pois näkyvistä, kun ovi sulkeutui ja painui visusti kiinni hänen takanaan. Dracon silmät alkoivat hiljalleen tottua himmeään hohteeseen.
Siluetti kääntyi hitaasti katsomaan häntä kohti ja paljasti hämärän peittämät kasvonsa, joita aavemainen vihreä loiste valaisi vain osittain.
Tästä tapaamisesta Draco piti jo valmiiksi. Jos vihreän valon olisi pitänyt sellaisenaan, heistä molemmista olisi tehnyt hiukan pidempiä, heille olisi pukenut huput ja naamiot ja heidät olisi siirtänyt luokkahuoneesta hautausmaalle, kaikki olisi ollut täysin samanlaista kuin tapa, jolla ainakin puolet hänen isänsä kavereiden kertomista kuolonsyöjätarinoista alkoi.
"Draco Malfoy, tahdon sinun tietävän", varjokuva sanoi tappavan tyynesti, "että minä en syytä sinua taannoisesta tappiostani."
Draco avasi suunsa harkitsemattomasti osoittaakseen mieltään siitä, kuinka ei ollut mitään syytä sille, että häntä pitäisikään syyttää –
"Ennen muuta se johtui omasta typeryydestäni", varjojen peittämä hahmo jatkoi. "Olisin voinut tehdä monia asioita toisin missä tahansa vaiheessa tapahtumia. Et pyytänyt minua tekemään tismalleen mitä tein. Pyysit vain apua. Minä olin se, joka valitsi epäviisaasti juuri sen nimenomaisen menetelmän. Mutta on yhä totta, että hävisin kilpailun puolella kirjalla. Sinun idioottimaisen lemmikkisi teot, ja sinun minulta pyytämäsi palvelus, ja, niin, myös oma houkkamaisuuteni sen suorittamisessa, saivat minut menettämään aikaa. Enemmän kuin tiedätkään. Aikaa, joka lopulta osoittautui elintärkeäksi. On yhä totta, Draco Malfoy, että jos et olisi pyytänyt minulta palvelusta, minä olisin voittanut. Enkä... sen sijaan... hävinnyt."
Draco oli jo kuullut Harryn häviöstä ja maksusta, jota Granger oli tältä vaatinut. Uutiset olivat levinneet nopeammin kuin pöllöt olisivat niitä pystyneet viemään.
"Minä ymmärrän", Draco sanoi. "Ja pyydän anteeksi." Ei hän voinut sanoa mitään muuta, jos halusi Harry Potterin ystäväkseen.
"En minä pyydä sinulta ymmärrystä tai anteeksipyyntöä", synkkä hahmo sanoi yhä samalla tavalla tappavan tyynesti. "Mutta olen juuri viettänyt kaksi tuntia Hermione Grangerin seurassa pukeutuneena sellaisiin vaatteisiin, jotka minulle annettiin. Olemme käyneet niinkin ihastuttavissa Tylypahkan paikoissa kuin pikkuruisen, solisevan vesiputouksen luona – minusta se näytti enemmänkin räältä – ja seurassamme on kulkenut joukko muita tyttöjä, jotka olivat meille väkisin avuliaita esimerkiksi sirottelemalla tiellemme muodonmuutettuja ruusujen terälehtiä. Olen käynyt treffeillä, Malfoyn viimeinen vesa. Elämäni ensimmäisillä treffeillä. Ja kun sanon, että saat luvan maksaa sen palveluksen takaisin, sinä maksat sen."
Draco nyökkäsi vakavana. Ennen paikalle saapumistaan hän oli viisaana varotoimenpiteenä opetellut kaikki opeteltavissa olevat yksityiskohdat Harryn treffeistä, jotta hän saisi hysteeriset naurunsa naurettua ennen heidän sovittua tapaamisaikaansa, eikä syyllistyisi hankalaan etikettivirheeseen hihittämällä jatkuvasti kunnes menettäisi tajuntansa.
"Luuletko", Draco sanoi, "että Grangerin tytölle pitäisi tapahtua jotain ikävää –"
"Levitä Luihuisessa sanaa, että Grangerin tyttö on minun, ja lupaan ripotella kenen tahansa minun asioihini sekaantuvan jäänteet niin laajalle alueelle, että sillä puhutaan kahtatoista eri kieltä. Ja koskapa en kuulu Rohkelikkoon ja käytän oveluutta suorien, edestä päin tulevien hyökkäysten sijaan, kenenkään ei pitäisi joutua paniikkiin jos minun nähdään hymyilevän sille tytölle."
"Tai jos sinut nähdään uusilla treffeillä?" Draco kysyi päästäen ääneensä vain hitusen skeptisyyttä.
"Uusia treffejä ei tule", sanoi vihreäksi valaistu hahmo niin pelottavalla äänellä, ettei se kuulostanut vain keneltä tahansa kuolonsyöjältä, vaan Amikus Carrow'lta silloin kerran juuri ennen kuin Dracon isä oli käskenyt tätä lopettamaan, sillä ei tämä ollut pimeyden lordi.
Tietysti ääni oli edelleen korkea, särkymätön ja nuorelle pojalle kuuluva, ja kun sen yhdisti itse sanojen kanssa, niin no, se ei kerta kaikkiaan toiminut. Jos Harry Potterista jonain päivänä tulisi seuraava pimeyden lordi, niin Draco säilöisi tämän muiston turvallisesti ajatuseulaan, eikä Harry Potter koskaan uskaltaisi pettää häntä.
"Mutta puhukaamme seuraavaksi iloisemmista asioista", sanoi vihreään varjottu hahmo. "Puhukaamme tiedosta ja voimasta. Draco Malfoy, puhukaamme tieteestä."
"Kyllä", sanoi Draco. "Puhukaamme."
Draco pohti, kuinka suuri osa hänen omista kasvoistaan näkyi, ja kuinka suuri osa oli tuon aavemaisen, vihreän valon varjostama.
Ja vaikka Draco pitikin ilmeensä vakavana, sydämessään hän hymyili.
Hän pääsi viimeinkin todella keskustelemaan aikuisten tavoin.
"Tarjoan sinulle voimaa", sanoi varjojen peittämä hahmo, "ja aion kertoa sinulle siitä voimasta ja sen hinnasta. Voima syntyy todellisuuden muodon tuntemisesta ja sillä tavoin sen saamisesta hallintaansa. Mitä voi ymmärtää, sitä voi myös hallita, ja se on tarpeeksi suuri voima Kuun pinnalla kävelemiseen. Voiman hinta on se, että on opittava kysymään kysymyksiä luonnolta ja – paljon vaikeampi vaihe – hyväksyä luontoäidin vastaukset. On tehtävä kokeita ja katsottava, mitä tapahtuu. On myös hyväksyttävä kokeiden tulosten merkitys, vaikka ne kertoisivat teorian olleen väärässä. Sinun täytyy oppia häviämään, ei minulle vaan luonnolle. Jos huomaa riitelevänsä todellisuuden kanssa, on annettava todellisuuden voittaa. Tämä tuntuu sinusta kivuliaalta, Draco Malfoy, enkä tiedä oletko sillä tavoin vahva. Nyt kun tunnet hinnan, onko toiveesi edelleen oppia tätä ihmisten voimaa?"
Draco veti syvään henkeä. Hän ajatteli asiaa. Ja oli hankala ymmärtää, millä muulla tavalla hän edes voisi vastata. Häntä oli ohjeistettu ystävystymään Harry Potterin kanssa keinolla millä hyvänsä. Kyse oli vain oppimisesta – ei hän lupautunut tekemään mitään. Hän voisi aivan hyvin lopettaa oppitunnit milloin tahansa...
Tilanteeseen liittyi tietysti lukuisia seikkoja, jotka saivat sen näyttämään ansalta, mutta totta puhuen Draco ei tiennyt, kuinka tämä voisi mitenkään mennä väärin.
Ja lisäksi Draco tavallaan tahtoi hallita maailmaa.
"On", hän sanoi.
"Erinomaista", sanoi varjoisa hahmo. "Minulla on ollut tietyllä tapaa kiireinen viikko, ja opetussuunnitelmasi laatiminen vie aikansa –"
"Minun täytyy itsekin tehdä monia asioita vahvistaakseni valta-asemani Luihuisessa", sanoi Draco, "läksyistä puhumattakaan. Kenties meidän pitäisi suosiolla aloittaa vasta lokakuussa?"
"Kuulostaa järkevältä", sanoi varjoisa hahmo, "mutta tarkoituksenani oli sanoa, että opetussuunnitelmasi laatimiseksi minun täytyy tietää mitä aion sinulle opettaa. Mieleeni tulee kolme ajatusta. Ensimmäinen on, että opetan sinulle ihmismielestä ja -aivoista. Toinen vaihtoehto on, että opetan sinulle fyysiseen maailmankaikkeuteen liittyviä asioita, eli Kuussa käymiseen tarvittavia taitoja. Tässä on osallisena suuri joukko numeroita, mutta tietynlaiselle mielelle nämä numerot ovat kauniimpi asia kuin mikään muu, mitä tiede meille voi opettaa. Pidätkö sinä numeroista, Draco?"
Draco pudisti päätään.
"Se siitä sitten. Opit kyllä vielä matemaattiset taitosi, mutta luulen, ettet aivan vielä. Kolmas vaihtoehto on, että opetan sinulle genetiikkaa ja perinnöllisyystiedettä, asioita joita sinä kutsut vereksi –"
"Tuo", sanoi Draco.
Hahmo nyökkäsi. "Arvelinkin, että voisit vastata noin. Mutta luulen, että se on sinulle kaikkein tuskallisin tie, Draco. Entäpä jos perheesi ja ystäväsi, veripuristit, väittävät toista, ja saatkin selville, että tieteellinen koe antaa toisen vastauksen?"
"Siinä tapauksessa keksin, kuinka saan tieteellisen kokeen antamaan oikean vastauksen!"
Syntyi tauko, kun varjojen peittämä hahmo seisoi hetken aikaa paikallaan suu avoinna.
"Öh", varjoisa hahmo sanoi. "Ei se oikeastaan toimi noin. Siitä minä juuri yritin sinua varoittaa, Draco. Vastausta ei voi saada muuttumaan miksi tahansa, mitä vain haluaa."
"Vastauksen voi aina saada muuttumaan haluamansa laiseksi", sanoi Draco. Se oli ollut käytännössä ensimmäinen asia, jonka hänen yksityisopettajansa olivat hänelle opettaneet. "Täytyy vain löytää oikeanlaiset perusteet."
"Ei", sanoi varjoisa hahmo ääni turhaumuksesta kohoten, "ei, ei, ei! Silloin saa väärän vastauksen eikä sillä tavoin voi matkustaa Kuuhun! Luonto ei ole henkilö – sitä ei voi huijata uskomaan jotain muuta. Jos yrittäisi väittää Kuulle, että se on tehty juustosta, saisi väitellä sen kanssa päiväkausia eikä Kuu silti muuttuisi miksikään! Tapa, josta sinä nyt puhut, on nimeltään rationalisointi – jos vaikka aloittaisi tyhjällä paperiarkilla, kirjoittaisi heti aluksi suoraan viimeiselle riville 'ja näin ollen Kuu on tehty juustosta' ja vasta sitten kirjoittaisi kaikenlaisia nokkelia väitteitä lopputuloksen ylle. Mutta Kuu joko on tehty juustosta tai sitten ei. Samalla hetkellä, kun viimeisen rivin kirjoittaa, se on jo valmiiksi oikeassa tai väärässä. Se, puoltaako koko paperiarkki oikeaa vai väärää lopputulosta, määräytyy siinä samassa, kun viimeinen rivi kirjoitetaan. Jos vaikkapa yrittäisi valita kahden kalliin matka-arkun välillä ja pitäisi itse enemmän kiiltävästä arkusta, ei ole merkitystä sillä, millaisia nokkelia väitteitä sen ostamisen puolesta keksisi, sillä todellinen puolustettavan arkun valitsemiseen käytettysääntöon ollut 'valitse kiiltävä arkku'. Ja olipa kyseinen sääntö kuinka pätevä tahansa hyvien matka-arkkujen valinnassa, niin tulokseksi saatava arkku on taatusti kiiltävä. Rationaalisuutta, järkiperäisyytä, ei voi käyttää tietyn puolen puolustamiseen. Sen ainoa mahdollinen käyttötarkoitus on päättää, kumpaa puolta puolustaa. Tiedettä ei ole tehty sitä varten, että joku saataisiin vakuutettua siitä, että veripuristit ovat oikeassa. Sellaisessa on kyse politiikasta! Tieteen voima juontuu siitä, että luonnon todellisesta olemuksesta saadaan selville asioita, joita ei voi muuttaa väittelemällä! Tiede voi kertoa meille, kuinka veri todella toimii, kuinka velhot todellisuudessa perivät taikavoimansa vanhemmiltaan ja ovatko jästisyntyiset tosiasiassa muita heikompia vai vahvempia –"
"Vahvempia!" sanoi Draco. Hän oli yrittänyt seurata selitystä kurtistellen kulmakarvojaan samalla mietteliäästi ja oli onnistunut ymmärtämään, kuinka se kävi tavallaan järkeen, mutta selitys ei todellakaan muistuttanut mitään, mitä hän oli koskaan aiemmin kuullut. Ja sitten Harry Potter oli sanonut jotain sellaista, jonka Draco ei kerta kaikkiaan voinut antaa olla. "Luuletko muka, että kuraveriset ovat muita vahvempia?"
"En luule mitään", sanoi varjoisa hahmo. "En tiedä mitään. En usko mitään. En ole vielä kirjoittanut viimeistä riviäni. Keksin tavan kokeilla sekä jästisyntyisten että puhdasveristen taikavoimien vahvuutta. Jos kokeeni kertovat minulle, että jästisyntyiset ovat heikompia, uskon, että he ovat heikompia. Jos kokeeni kertovat minulle, että jästisyntyiset ovat vahvempia, uskon, että he ovat vahvempia. Kun tiedän tämän ja joukon muita totuuksia, saan itselleni ripauksen voimaa –"
"Entä odotatko sinä, että minä uskon kaikkea mitä sinä sanot?" Draco tivasi tulisesti.
"Odotan, että teet kokeet henkilökohtaisesti", varjojen peittämä hahmo sanoi hiljaa. "Pelottaako sinua, mitä tulet itse löytämään?"
Draco tuijotti hetken ajan varjoisaa hahmoa ja kavensi silmiään. "Hyvä ansa, Harry", hän sanoi. "Tuo minun pitääkin muistaa, se on jotain uutta."
Varjoisa hahmo pudisti päätään. "Se ei ole ansa, Draco. Muista – minä en tiedä, mitä tulemme löytämään. Mutta maailmankaikkeutta ei voi ymmärtää väittelemällä sen kanssa tai käskemällä sen antaa seuraavalla kerralla erilaisen vastauksen. Kun tiedemiehen manttelin pukee ylle, on ymmärrettävä kaikki poliittiset mielipiteet ja väittämät ja ryhmittymät ja puolet, hiljennettävä mielen epätoivoiset oljenkorret ja uskouduttava ainoastaan itse luonnon vastaukselle." Varjoisa hahmo piti puheessaan tauon. "Useimmat eivät siihen pysty. Siksi tämä onkin hankalaa. Oletko varma, ettet haluaisi mieluummin vain oppia aivoihin liittyviä asioita?"
"Ja jos sanoisin sinulle, että haluaisinkin oppia aivoista", Draco sanoi lujasti, "niin sinä kerrot kaikille, että minua pelotti, mitä löytäisin."
"Ei", sanoi varjoisa hahmo. "En tee mitään sellaista."
"Mutta sinähän voisit tehdä samanlaisia kokeita itse, ja jos saisit väärän vastauksen, minä en voisi sanoa siihen mitään ennen kuin näyttäisit sen jo jollekulle muulle." Dracon ääni oli edelleen luja.
"Kysyisin sinulta silti ensiksi, Draco", varjojen verhoama hahmo sanoi hiljaa.
Draco pysähtyi niille sijoilleen. Tuota hän ei ollut odottanut, hän oli kuvitellut nähneensä jo ansan, mutta... "Tekisitkö sinä niin?"
"Tietysti. Kuinka minä voisin tietää, keitä täytyisi kiristää tai mitä heiltä pitäisi kysyä? Draco, vakuutan edelleen, ettei tämä ole asettamani ansa. Ainakaan sitä ei ole asetettu sinulle henkilökohtaisesti. Jos poliittiset mielipiteesi olisivat erilaiset, kysyisinkin sinulta 'entäpä jos kokeessa havaitaan, että puhdasveriset ovat vahvempia?'"
"Ihanko totta."
"Ihan! Se on hinta, joka kenen tahansa on maksettava tullakseen tiedemieheksi!"
Draco nosti kätensä ylös. Hänen oli saatava ajatella.
Varjoissa seisova, vihreällä valaistu hahmo odotti.
Ajatteluun ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Jos ei ottanut hämmentäviä osia lainkaan huomioon... niin Harry Potter oli aikeissa puuhastella jonkin sellaisen kanssa, joka voisi aiheuttaa velhomaailmassa jättiläismäisen poliittisen purkauksen, ja olisi ollut seinähullua vain kääntää koko asialle selkänsä ja antaa hänen tehdä kaikki yksinään. "Tutkimme verta", sanoi Draco.
"Erinomaista", hahmo sanoi ja hymyili. "Onnittelut – olet halukas kysymään kysymyksen."
"Kiitos", Draco sanoi pystymättä pitämään ironiaa kunnolla poissa äänestään.
"Hei, kuvittelitko sinä, että Kuuhun pääsisi helposti? Kiitä onneasi, että tähän liittyy vain mielen muuttaminen aina silloin tällöin, eikä ihmishenkien uhraamista!"
"Ihmishenkien uhraaminen olisi paljon helpompaa!"
Syntyi lyhyt tauko, ja sitten hahmo nyökkäsi. "Hyvä huomio."
"Kuule, Harry", Draco sanoi lähes kaiken toivonsa menettäneenä, "minä kuvittelin, että tässä olisi kysymys siitä, että ottaisimme kaikki jästien osaamat jutut ja yhdistäisimme ne velhojen osaamin juttuihin niin, että meistä tulisi kummankin maailman hallitsijoita. Eikö olisi paljon helpompaa vain opetella kaikki asiat, jotka jästit ovat jo valmiiksi saaneet selville – kuten ne kuujutut – ja käyttää niiden voimaa –"
"Ei", sanoi hahmo ja pudisti päätään rajusti niin, että hänen nenänsä ja silmiensä ympäri liikkui vihreitä varjoja. Hänen äänensä oli muuttunut hyvin synkäksi. "Jos et kykene oppimaan tiedemiesten todellisuuden hyväksynnän taitoa, minun ei pidä kertoa sinulle, mitä sen hyväksynnän avulla on jo löydetty. Se olisi sama, kuin jos voimakas velho kertoisi, mitä portteja ei pidä avata ja mitä sinettejä ei pidä murtaa, ennen kuin hänelle on ensin osoittanut älykkyytensä ja kurinalaisuutensa selviämällä vähemmistä vaaroista."
Kylmät väreet juoksivat Dracon selkää pitkin, ja hän värähti tahattomasti. Hän tiesi, että värähdyksen saattoi nähdä jopa himmeässä valossa. "Hyvä on", sanoi Draco. "Minä ymmärrän." Isä oli kertonut sen hänelle useita kertoja. Jos voimakkaammalta velholta sai kuulla, ettei ollut vielä valmis tietämään jotakin, asiasta ei pitänyt udella enempää jos tahtoi pysytellä hengissä.
Hahmo kallisti päätään. "Toden totta. Mutta sinun on ymmärrettävä jotakin muuta. Ensimmäisillä tiedemiehillä, jotka siis olivat jästejä, ei ollut teidän perinteitänne. Alussa he eivät vain yksinkertaisesti ymmärtäneet, mitä vaarallinen tieto tarkoitti, ja luulivat, että kaikista tiedetyistä asioista pitäisi pystyä puhumaan vapaasti. Kun heidän tutkimuksensa muuttuivat vaarallisiksi, he kertoivat maidensa poliitikoille asioista, joiden olisi pitänyt pysyä salassa – älä näytä tuolta, Draco, se ei johtunut pelkästä typeryydestä. Pitihän heidän olla tarpeeksi älykkäitä saadakseen salaisuudet alun perin selville. Mutta he olivat jästejä, ja kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun he olivat saaneet selville mitään todella vaarallista, eikä heillä alkujaan ollut salassapitoon liittyviä perinteitä. Oli meneillään sota, ja toisella puolella olevat tiedemiehet pelkäsivät, että jos he eivät puhuisi, vihollismaan tiedemiehet kertoisivat omille poliitikoilleen ensin..." Ääni haipui pois merkitsevästi. "Eivät he tuhonneet maailmaa. Mutta läheltä se piti. Emmekä me aio toistaa heidän virhettään."
"Aivan", Draco sanoi nyt hyvin jämerällä äänellä. "Me emme tee niin. Me olemmme velhoja, ja tieteen tutkiminen ei tee meistä jästejä."
"Totta puhut", sanoi vihreäksi valaistu varjokuva. "Perustamme oman tieteemme, taikatieteen, ja siinä tieteessä sovelletaan heti alusta lähtien älykkäämpiä käytäntöjä." Ääni kasvoi voimakkaaksi. "Kanssasi jakamaani tietoa opetetaan totuuden hyväksymisen oppien rinnalla. Tämän tiedon taso on kytköksissä kehitykseesi oppien parissa, etkä saa jakaa tietoa kenellekään, joka ei ole sisäistänyt oppeja. Suostutko tähän?"
"Suostun", sanoi Draco. Mitä hänen olisi muka pitänyt tehdä, vastata kieltävästi?
"Hyvä. Ja itse selville saamasi asiat sinä pidät omana tietonasi, paitsi jos toiset tiedemiehet mielestäsi ovat valmiita tietämään niistä. Emme kerro toistemme kanssa jakamiamme asioita ulkomaailmalle, paitsi jos olemme yhtä mieltä siitä, että maailman on turvallista niistä tietää. Ja mitä ikinä omat mielipiteemme tai vakaumuksemme ovatkaan, me kaikki rankaisemme ketä tahansa jäsentämme, joka paljastaa ulkopuolisille vaarallisen taikuuden saloja tai luovuttaa muille vaarallisia aseita, käytiinpä maailmassa sitten millaista sotaa hyvänsä. Tästä päivästä lähtien tämä on perinteemme ja tieteen laki velhojen keskuudessa. Olemmeko tästä samaa mieltä?"
"Kyllä", sanoi Draco. Itse asiassa tämä alkoi hiljalleen kuulostaa varsin kiehtovalta. Kuolonsyöjät olivat yrittäneet kaapata vallan olemalla kaikkia muita pelottavampia, eivätkä he varsinaisesti olleet vielä voittaneet. Kenties olikin aika yrittää salaisuuksien avulla hallitsemistä. "Ja ryhmämme pysyy salaisena niin pitkään kuin mahdollista, ja sen jokaisen jäsenen on suostuttava sääntöihimme."
"Niin tietenkin. Ehdottomasti."
Syntyi hyvin lyhyt tauko.
"Me tarvitsemme tähän parempia kaapuja", sanoi varjoisa hahmo, "sellaisia joissa on huput ja sitä rataa –"
"Olin juuri ajattelemassa tuota", sanoi Draco. "Emme me kokonaan uusia kaapuja kuitenkaan tarvitse, päälle pantavat huputetut viitat käyvät aivan hyvin. Minulla on Luihuisessa muuan ystävä, eräst tyttö, hän voi ottaa sinusta mitat –"
"Älä kuitenkaan kerro hänelle, mitä varten viittoja tarvitaan –"
"En minä ole tyhmä!"
"Eikä meidän kannata käyttää naamioita ainakaan vielä, kun tämä on vain meidän välistämme –" varjoisa hahmo sanoi.
"Selvä! Mutta myöhemmin meidän pitäisi ottaa käyttöön jonkinlainen erityismerkki, jota kaikki palvelijamme kantavat, Tieteen merkki – esimerkiksi Kuuta syövä käärme, joka merkitään heidän oikeaan käteensä –"
"Se on nimeltään tohtorin tutkinto, ja eikö se tekisi jäsentemme tunnistamisesta hieman liian helppoa?"
"Häh?"
"Tarkoitan, että entäpä jos joku sanookin 'no niin, käärikää nyt kaikki kaapunne oikea hiha ylös' ja meidän jäsenemme joutuu sanomaan 'hups, anteeksi, taidankin olla vakooja' –"
"Unohda mitä sanoin", sanoi Draco ja tunsi yllättäen hikoavansa. Hän tarvitsi harhautuksen ja nopeasti – "Entä miksi kutsuisimme itseämme? Tieteensyöjiksi?"
"Ei", varjoisa hahmo sanoi hitaasti. "Tuo ei kuulosta oikealta..."
Draco pyyhkäisi otsaansa hihan peittämällä kädellään ja pyyhki siltä pois hikikarpaloita. Mitä pimeyden lordi oikein oli kuvitellut? Isän mukaan pimeyden lordi oli ollut älykäs!
"Keksin sen!" sanoi varjoisa hahmo yhtäkkiä. "Sinä et ymmärrä sitä vielä, mutta usko vain, se sopii meille."
Juuri sillä hetkellä Draco olisi hyväksynyt vaikka 'Malfoynmurkinoijat', kunhan se vain olisi muuttanut puheenaihetta. "Mikä se on?"
Ja niin Tylypahkan tyrmien käyttämättömän luokkahuoneen pölyisten pulpettien välissä seisova vihreän hohteen valaisema Harry Potterin siluetti levitti kätensä dramaattisesti ja sanoi: "Tämä päivä tullaan muistamaan päivänä, jona syntyi... Bayesiläinen salaliitto."
Hiljainen hahmo laahusti väsyneesti pitkin Tylypahkan käytäviä Korpinkynnen oleskeluhuoneen suuntaan.
Heti tavattuaan Dracon Harry oli mennyt päivälliselle, jolla hän oli pysynyt hädin tuskin tarpeeksi kauan hotkiakseen pari pientä ahmaisua ruokaa ennen kuin meni nukkumaan.
Kello ei ollut vielä edes iltaseitsemää, mutta Harryn nukkumaanmenoaika oli mennyt ohi jo aikoja sitten. Hän oli tajunnut edellisenä yönä, ettei pystyisi käyttämään ajankääntäjää lauantaina ennen kuin lukukilpailu olisi jo ohi. Hän kuitenkin saattoi silti käyttää ajankääntäjää perjantai-iltana ja saada niin ylimääräistä aikaa. Niinpä Harry oli patistautunut pysymään hereillä iltayhdeksään perjantaina – jolloin suojakuori avautui – ja käyttänyt sitten ajankääntäjän jäljellä olevat neljä tuntia siirtyäkseen takaisin kello viiteen, minkä jälkeen hän oli lysähtänyt sänkyynsä ja nukahtanut. Hän oli herännyt lauantaina aamukahden aikoihin, kuten oli suunnitellutkin, ja lukenut seuraavat kaksitoista tuntia taukoamatta... eikä sekään ollut riittänyt. Ja nyt Harryn olisi mentävä nukkumaan varsin aikaisin seuraavien päivien ajan, kunnes hänen unirytminsä pääsisi tahtiin jälleen mukaan.
Ovelle ripustettu muotokuva kysyi Harrylta jonkinlaisen typerän arvoituksen, joka oli suunniteltu yksitoistavuotiaille ja johon hän vastasi edes sen kummemmin tietoisesti ajattelematta, mitä sanoi. Sitten Harry kompuroi portaat ylös makuusaliinsa, pukeutui yöpukuunsa ja lyyhistyi sängylleen.
Ja huomasi, että hänen tyynynsä oli jotensakin muhkurainen.
Harry voihkaisi, nousi vastahakoisesti istumaan, kääntyi sängyssään ja nosti tyynynsä ylös.
Alta paljastui viestilappu, kaksi kultakaljuunaa ja kirja nimeltä Okklumeus: kätketty taito.
Harry nosti viestin käteensä ja luki:
Kylläpä hankitkin itseäsi vaikeuksiin, ja nopeasti. Isäsi ei vedä sinulle vertoja.
Olet saanut itsellesi voimakkaan vihollisen. Kalkaroksella on puolellaan koko Luihuisen uskollisuus, ihailu ja pelko. Et voi nyt luottaa keneenkään siihen tupaan kuuluvaan, lähestytäänpä sinua sitten ystävällisessä tahi pelottavassa hahmossa.
Tästä lähtien et saa katsoa Kalkarosta silmiin. Hän osaa lukilitistä ja voi lukea mieltäsi, jos teet niin. Oheen olen liittänyt kirjan, joka voi auttaa sinua puolustamaan itseäsi, vaikkakin voit edistyä vain vähän matkaa ilman yksityisopettajaa. Siitä huolimatta pystyt pian jo toivottavasti edes tunnistamaan tunkeutumisen.
Jotta voisit löytää ylimääräistä aikaa okklumeuksen opiskeluun, olen liittänyt mukaan kaksi kaljuunaa, mikä on ensimmäisen vuoden taikuuden historian kokeiden ja läksyjen vastausten hinta (sillä professori Binns on pitänyt kurssillaan saman kokeen ja antanut samat tehtävät joka vuosi kuolemansa jälken). Uudet ystäväsi, Weasleyn kaksoset, pystynevät myymään sinulle kappaleen. On sanomattakin selvää, ettet saa jäädä kiinni se hallussasi.
Professori Oravesta en tiedä paljoakaan. Hän on luihuinen ja pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, ja siinä onkin jo kaksi syytä, miksi häneen ei pitäisi luottaa. Harkitse tarkoin, uskotko mitään hänen sinulle antamiaan neuvoja, äläkä kerro hänelle mitään, mitä et tahtoisi saatavan selville.
Dumbledore vain esittää mielipuolta. Hän on erittäin älykäs, ja jos sulkeudut tuolla tavoin komeroihin ja katoat, hän saa varmasti selville, että hallussasi on näkymättömyysviitta – ellei hän ole jo niin päätellyt. Välttele häntä aina kun mahdollista, piilota näkymättömyysviitta turvalliseen paikkaan (EI pussiisi) aina, kun et voi vältellä häntä, ja ole hyvin varovainen hänen läsnäollessaan.
Ole hyvä ja ole tulevaisuudessa varovaisempi, Harry Potter.
– Joulupukki
Harry tuijotti viestiä.
Se vaikutti melkoisen hyvältä neuvolta. Tietenkään Harry ei aikonut petkuttaa historiantunnilla, vaikka hänen opettajansa olisi ollut kuollut apina. Mutta Severuksen lukilitis... kuka viestin ikinä oli lähettänytkään tiesi useita tärkeitä, salaisia asioita, ja oli halukas kertomaan niistä Harrylle. Viesti varoitti häntä jälleen siitä, että Dumbledore voisi varastaa viitan, mutta tässä vaiheessa Harrylla ei kerta kaikkiaan ollut minkäänlaista hajua siitä, merkitsikö se jotain huonoa – ainahan kyseessä saattoi olla vain ymmärrettävä virhe.
Tylypahkassa vaikutti olevan meneillään jonkinlainen salajuoni. Kenties, jos Harry olisi verrannut tarinoita Dumbledoren ja viestin lähettäjän välillä, hän olisi voinut saada tapahtumista yhteiskuvan, joka olisi tarkempi? Jos esimerkiksi molemmat olisivat jostain samaa mieltä, niin...
...sama se...
Harry tunki kaiken pussiinsa, käänsi hiljuttajansa päälle, vetäisi peiton päänsä yli ja sammui.
Oli sunnuntaiaamu. Harry oli syömässä pannukakkuja suuressa salissa terävin, nopein haukkauksin ja vilkuili hermostuneesti rannekelloaan muutaman sekunnin välein.
Kello oli 8:02, ja täsmälleen kahden tunnin ja yhden minuutin kuluttua olisi kulunut tasan yksi viikko siitä, kun hän oli nähnyt Weasleyt ja siirtynyt laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä.
Ja hänen päähänsä oli pälkähtänyt... Harry ei tiennyt, oliko tämä pätevä tapa ajatella maailmankaikkeutta, ei hän tiennyt enää yhtään mitään, mutta se vaikutti mahdolliselta...
Että...
Hänelle ei ollut tapahtunut vielä tarpeeksi kiinnostavia asioita kuluneen viikon aikana.
Syötyään aamiaisensa Harry aikoi mennä suoraan huoneeseensa, piiloutua arkkunsa pohjakerrokseen ja olla puhumatta kenellekään ennen kuin kello oli 10:03.
Ja silloin Harry näki Weasleyn kaksoset, jotka kävelivät häntä kohti. Toinen heistä kantoi jotakin piilossa selkänsä takana.
Hänen olisi pitänyt kiljua ja juosta pois.
Hänen olisi pitänyt kiljua ja juosta pois.
Mitä ikinä tämä merkitsikin... se saattoi aivan hyvin olla...
...suuri loppuhuipennus...
Hänen olisi toden totta pitänyt kiljua ja juosta pois.
Harry jatkoi pannukakkunsa leikkaamista haarukallaan ja veitsellään, ja hänestä tuntui alistuneesti, että maailmankaikkeus saisi hänet käsiinsä joka tapauksessa. Surullinen totuus oli, ettei hän jaksanut kerätä kokoon tarpeeksi energiaa. Harry tiesi nyt, miltä tuntui, kun oli väsynyt juoksemaan, väsynyt pakenemaan kohtaloa. Sitä saattoi vain kaatua maahan ja antaa synkimpien syövereiden kauhistuttavien paholaisten raahata pois kynsillään ja lonkeroillaan, kohti omaa, sanoinkuvaamatonta kohtaloa.
Weasleyn kaksoset tulivat lähemmäksi.
Ja lähemmäksi.
Harry söi jälleen uuden palan pannukakkua.
Weasleyn kaksoset saapuivat hänen luokseen virnistäen iloisesti.
"Terve, Fred", Harry sanoi elottomasti. Yksi kaksosista nyökkäsi. "Terve, George." Toinen nyökkäsi.
"Kuulostat väsyneeltä", sanoi George.
"Sinun pitäisi piristyä", sanoi Fred.
"Katso mitä meillä on sinulle!"
Ja George veti Fredin selän takaa esiin –
Kakun, jossa oli kaksitoista palavaa kynttilää.
Syntyi tauko, jonka aikana Korpinkynnen pöytä tuijotti heitä.
"Tuo ei pidä paikkaansa", joku sanoi. "Harry Potterhan syntyi heinäkuun kolmaskymmenesensim–"
"HÄN ON TULOSSA", sanoi suunnaton, ontto ääni, joka sivalsi halki kaiken muun keskustelun kuin jäinen miekka. "SE, JOKA REPII KAPPALEIKSI KOKO –"
Dumbledore oli loikannut pois valtaistuimeltaan, juossut suoraa päätä henkilökunnan pöydän toiselle puolelle ja tarttunut tiukasti naiseen, josta nuo kauheat sanat olivat lähtöisin, Fawkes oli ilmestynyt paikalle yhdessä leimahduksessa, ja kaikki kolme katosivat tulisesti räsähtäen.
Syntyi järkyttynyt tauko...
...jonka jälkeen lukuisat päät kääntyivät katsomaan Harry Potterin suuntaan.
"En se ollut minä", Harry sanoi väsyneellä äänellä.
"Tuo oli ennustus!" joku pöydässä sihahti. "Ja voisin vaikka vannoa, että se koski sinua!"
Harry huokaisi.
Hän nousi ylös tuolistaan, korotti ääntään ja sanoi hyvin kovalla äänellä kaikkien alkavien keskustelujen yli: "Ei se koske minua! Tietenkään ei! En minä ole tulossa tänne, minähän olen jo täällä!"
Harry istuutui jälleen alas.
Häneen katsoneet ihmiset kääntyivät jälleen pois.
Joku muu pöydässä istuja sanoi: "Ketä se sitten koski?"
Ja sumeasti ja raskaasti Harry tajusi, kuka Tylypahkassa ei vielä ollut.
Se saattoi olla villi veikkaus, mutta Harrysta tuntui, että epäkuollut pimeyden lordi voisi ilmestyä paikalle jonakin päivänä.
Keskustelu jatkui hänen ympärillään.
"Entäpä sitten se, että hän repii kappaleiksi koko minkä?"
"Minä ainakin luulin kuulleeni, että Punurmio alkoi sanoa jotain T-kirjaimella alkavaa juuri ennen kuin rehtori tarttui häneen."
"Kuten... taikuuden? Tai tähdet?"
"Jos joku aikoo repiä taikuuden kappaleiksi, olemme todellisessa pulassa!"
Harrysta tuntui epätodennäköiseltä, että kukaan olisi voinut repiä kappaleiksi taikuutta, saati sitten tähtiä, paitsi jos maailmankaikkeudessa asusti jonkinlaisia pelottavia olentoja, jotka olivat kuulleet David Criswellin tähdennostoon liittyvistä aatteista.
"No", Harry sanoi väsyneellä äänensävyllä, "näinhän tapahtuu joka sunnuntai aina aamiaisaikaan, eikö totta?"
"Ei", sanoi otsaansa ilottomasti rypistävä oppilas, joka saattoi olla seitsemännellä vuosikurssillaan. "Ei tapahdu."
Harry kohautti olkiaan. "Miten vain. Tahtooko joku syntymäpäiväkakkua?"
"Mutta ei nyt ole syntymäpäiväsi!" sanoi sama oppilas, joka oli väittänyt vastaan ensimmäiselläkin kerralla.
Sen johdosta Fred ja George alkoivat tietenkin nauraa.
Jopa Harry onnistui hymyilemään uupuneesti.
Kun ensimmäinen pala tarjottiin hänelle, hän sanoi: "Minulla on ollut todella pitkä viikko."
Ja niin Harry istui arkkunsa pohjakerroksessa, joka oli suljettu ja lukittu, jottei kukaan pääsisi sisään. Hän oli vetänyt huovan päänsä yli ja odotti viikon loppumista.
10:01.
10:02.
10:03, mutta ihan vain varmuuden vuoksi...
10:04, ja ensimmäinen viikko oli ohi.
Harry huokaisi helpotuksesta ja veti varovasti huovan pois päänsä päältä.
Hetkeä myöhemmin hän oli noussut makuusalinsa kirkkaaseen auringonvaloon ja raittiiseen ilmaan.
Pian sen jälkeen hän oli Korpinkynnen oleskeluhuoneessa. Jokunen siellä oleskelija katsoi häntä, mutta kukaan ei sanonut mitään tai yrittänyt puhua hänelle.
Harry löysi jostain mukavan, leveän kirjoituspöydän, vetäisi alleen miellyttävän tuolin ja istuutui. Hän veti pussistaan esiin paperiarkin ja kynän.
Äiti ja isä olivat sanoneet Harrylle erittäin selkeästi, että vaikka he ymmärsivätkin hänen innokkuutensa kotoa lähtemisen ja vanhempien luota pois pääsemisen suhteen, hänen pitäisi kirjoittaa heille poikkeuksetta joka viikko, vain jotta he tietäisivät hänen olevan elossa, kunnossa ja poissa vankilasta.
Harry tuijotti tyhjää paperia. Katsotaanpas...
Lähdettyään vanhempiensa luota rautatieasemalla hän oli...
...tutustunut Darth Vaderin kasvattamaan poikaan, ystävystynyt kolmen Tylypahkan pahamaineisimman keppostelijan kanssa, tavannut Hermionen, sitten oli sattunut välikohtaus lajitteluhatun kanssa... maanantaina hän oli saanut aikakoneen, jotta voisi hoitaa unihäiriötään, saanut tuntemattomalta hyväntekijältä lahjaksi tarunhohtoisen näkymättömyysviitan, pelastanut seitsemän puuskupuhia viideltä, pelottavalta vanhemmalta pojalta, joista eräs oli uhannut murtaa hänen sormensa, tajunnut salaperäinen pimeän puolensa olemassaolon, oppinut langettamaan loitsutunnilla "jähmettyös"-loitsun ja aloittanut kilpailunsa Hermionen kanssa. Tiistaina hän oli aloittanut tähtitieteen, jota opetti mukava professori Aurora Sinistra, sekä taikuuden historian, jota opetti kummitus joka olisi hänen mielestään pitänyt manata pois ja korvata kasettinauhurilla. Keskiviikkona hänet oli julistettu luokan vaarallisimmaksi oppilaaksi... torstaina – ehkei hän edes ajattelisi torstaipäivää... perjantaina sattui välikohtaus taikajuomatunnilla, ja sen jälkeen hän oli kiristänyt rehtoria, ja sen jälkeen suojautumisopettaja oli antanut muiden piestä häntä tunnilla, ja sen jälkeen suojautumisopettaja oli osoittautunut upeimmaksi ihmiseksi, jota maa päällään kantaa. Lauantaina hän oli hävinnyt vedon ja käynyt elämänsä ensimmäisillä treffeillä ja alkanut käännyttää Dracoa valoisalle puolelle... ja sitten tänä aamuna professori Punurmion lausuma ennenkuulumaton ennustus saattoi tarkoittaa tai olla tarkoittamatta sitä, että kuolematon pimeyden lordi aikoi hyökätä Tylypahkaan.
Harry järjesteli aineistonsa mielessään ja alkoi kirjoittaa.
Rakkaat äiti ja isä,
Tylypahkassa on oikein hauskaa. Opettelin rikkomaan termodynamiikan toista lakia loitsutunnilla ja tapasin Hermione Granger -nimisen tytön, joka lukee nopeammin kuin minä.
Ehkei minun kannata kertoa enempää.
Terveisin rakastava poikanne,
Harry James Potter-Evans-Verres.