Etsiä uutta elämää ja J. K. Rowlingia!
Koskapa tarinan tieteelliset seikat pitävät yleensä täysin paikkansa, on syytä varoittaa, että luvuissa 22-25 jätetään huomiotta useita mahdollisuuksia. Näistä tärkein on, että taikuuteen liittyviä geenejä on useita, mutta kaikki kuuluvat samaan kromosomiin (mitä ei luonnollisesti tapahtuisi, mutta kromosomeja on saatettu peukaloida). Tässä tapauksessa perintömalli olisi mendeliläinen, mutta taikakromosomi voisi silti heikentyä risteytyessään taiattoman vastineensa kanssa. (Harry on lukenut Mendelistä ja kromosomeista tiedehistoriaa käsittelevistä kirjoista, muttei ole tutkinut tarpeeksi perinnöllisyystiedettä tietääkseen kromosomien risteytyksistä. Hei, hän on vain yksitoista.) Vaikka nykyaikainen tiedejulkaisu löytäisikin paljon enemmän viilattavia pilkkuja, kaikki Harryn vahvoina todisteina pitämät asiat ovat oikeasti vahvoja todisteita – muut mahdollisuudet ovat epätodennäköisiä.
Kahdeskymmenesviides luku
Ratkaisuehdotuksista pidättäytyminen
Näytös 2:
(Aurinko paistoi säteillen suureen saliin yllä olevasta loihditusta taivaskatosta ja valaisi oppilaat aivan kuin he olisivat istuneet paljaan taivaan alla. Se heijastui heidän lautasistaan ja kulhoistaan, kun he ahmivat yöunien virkistäminä aamiaistaan valmistautuen kaikenlaisiin suunnitelmiin, joita olivat sunnuntaitaan varten tehneet.)
No. Velhouden määritti siis vain yksi asia.
Se ei ollut yllättävää, kun asiaa ajatteli. Enimmäkseenhän DNA kertoi ribosomeille, kuinka aminohappoja oli määrä yhdistää toisiinsa proteiineiksi. Tavanomainen fysiikka pystyi kuvailemaan aminohappoja oikein mainiosti, ja riippumatta siitä, montako aminohappoa yhteen liitti, tavanomaisen fysiikan mukaan koskaan, ikinä tulokseksi ei saataisi taikuutta.
Ja silti taikuus vaikutti perinnölliseltä ja DNA:ta seuraavalta.
Se varmaankaan ei johtunut siitä, että DNA olisi käärinyt ei-taikuudellisia aminohappoja taikaproteiineiksi.
Sen sijaan avainasemassa oleva DNA-jakso ei itsessään antanut velholle hänen taikuuttaan.
Taikuus tuli jostakin muualta.
(Korpinkynnen pöydässä istui poika, joka tuijotti kaukaisuuteen, kun hänen oikea kätensä lusikoi automaattisesti merkityksetöntä ruokaa hänen suuhunsa siitä, mitä ikinä hänen edessään olikin. Hänen ruokansa olisi luultavasti voinut vaihtaa hiekkakasaan, eikä hän olisi huomannut mitään.)
Ja jostain syystä taikuuden lähde kiinnitti huomionsa tiettyyn DNA-merkkiin yksilöissä, jotka olivat tavallisia, apinoista polveutuneita ihmisiä kaikin muin tavoin.
(Itse asiassa sangen useat pojat ja tytöt pöydässä tuijottivat kaukaisuuteen. Kyseessähän oli kuitenkin Korpinkynnen pöytä.)
Oli myös muita loogisia ketjuja, jotka johtivat samaan lopputulokseen. Monimutkainen laitteisto oli aina yleispätevä suvullisesti lisääntyvän lajin kohdalla. Jos geeni B turvautui geeni A:han, niin geeni A:n oli oltava itsessään käytännöllinen ja noustava itsekseen lähes maailmanlaajuisuuteen geenipoolissa, jotta B voisi olla tarpeeksi usein hyödyllinen kelpoisuusedun aikaansaamiseksi. Kunhan geeni B olisi yleismaailmallinen, niin syntyisi geenimuunnos A* joka turvautuisi B:hen, ja geeni C joka turvautuisi geeneihin A* ja B, ja sitten B* joka turvautuisi C:hen, kunnes lopulta koko kone hajoaisi jos siitä poistettaisiin yksikin osa. Mutta kaiken oli tapahduttava vähä vähältä, sillä evoluutio ei koskaan tarkistanut asioita etukäteen. Evoluutio ei koskaan alkaisi suosia geeniä A valmiiksi, jotta geenistä B voisi myöhemmin tulla yleismaailmallinen. Evoluutio tarkoitti sitä yksinkertaista historiallista tosiasiaa, että niiden eliöiden, joilla tosiasiallisesti oli enemmän lapsia, geenit olisivat seuraavassa sukupolvessa tosiasiallisesti yleisempiä. Niinpä monimutkaisen koneiston kaikkien osien oli tultava lähestulkoon yleispäteviksi ennen kuin laitteen muut osat kehittyisivät niiden olemassaolosta riippuvaisiksi.
Joten monimutkainen, keskenään riippuvainen laitteisto, voimakas ja kehittynyt proteiinikone joka ajoi elämää eteenpäin, oli aina yleispätevä suvullisesti lisääntyvän lajin kohdalla – lukuun ottamatta pientä kourallista ei-toisista riippuvaisia variantteja joita valikoitui mukaan aina ajoittain, kun pidemmälle kehittynyt monimutkaisuus hitaasti vakiintui paikalleen. Siksi kaikilla ihmisillä oli samanlainen perustava aivojen rakenne, samanlaiset tunteet ja samanlaiset niihin liittyvät kasvonilmeet – nämä sopeutumat olivat monimutkaisia, joten niiden oli oltava yleispäteviä.
Jos taikuus olisi ollut sen kaltaista – suuri, monimutkainen sopeutuma, jossa oli paljon tarvittavia geenejä, niin jästin kanssa risteytyvä velho saisi lapsen, jolla olisi vain puolet kyseisistä osista, eikä puolikkaalla koneella saisi paljoakaan aikaiseksi. Niinpä koskaan ei voisi syntyä yhtäkään jästisyntyistä. Vaikka kaikki osat päätyisivätkin yksi kerrallaan jästien geenipooliin, jokainen niistä ei voisi koskaan rakentua uudelleen oikeaan paikkaan velhon aikaansaamiseksi.
Ei ollut koskaan ollut olemassa jonkinlaista geneettisesti syrjäytynyttä ihmisjoukkoa, joka olisi sattumalta törmännyt aivojen kehittyneisiin taikaosiin johtavaan evolutiiviseen tiehen. Sellainen monimutkainen, geneettinen laitteisto ei olisi koskaan voinut rakentua uudelleen jästisyntyisiksi, jos velhot risteytyisivät jästien kanssa.
Joten miten ikinä geenit velhon määrittivätkin, niin eivät ainakaan sisältämällä monimutkaisen laitteiston piirustukset.
Tämä oli toinen syy, miksi Harry oli arvellut mendeliläisen mallin olemassaoloa. Jos taikuutta määrittävät geenit eivät kerran ollet monimutkaisia, miksi niitä olisi enempää kuin yksi?
Ja silti itse taikuus vaikutti varsin monimutkaiselta. Ovenlukitsemisloitsu estäisi ovea avautumasta ja saranoiden muotoa muuttumasta, sekä vastustaisi lopeti loitsuimes-ja alohomora-loitsuja. Monta seikkaa, joista jokainen viittasi samaan suuntaan: sitä olisi voinut kutsua maaliinsuuntautumiseksi, tai yksinkertaisemmin sanottuna tarkoituksellisuudeksi.
Tarkoitukselliselle monimutkaisuudelle oli vain kaksi tunnettua syytä. Luonnonvalinta, joka tuotti esimerkiksi perhosia. Sekä älykäs rakentaminen, joka tuotti esimerkiksi autoja.
Taikuus ei vaikuttanut asialta, jonka olemassaolo olisi syntynyt itsejäljentämällä. Loitsut olivat tarkoituksellisesti monimutkaisia, mutta perhosista poiketen niiden monimutkaisuus ei johtunut niiden tarpeesta tehdä itsestään kopioita. Loitsujen monimutkaisuus johtui autojen tavoin niiden tarkoituksesta palvella niiden käyttäjää.
Niinpä joku älykäs suunnittelija oli luonut taikuuden lähteen ja käskenyt sitä kiinnittämään huomionsa tiettyyn DNA-merkkiin.
Itsestään selvä johtopäätös tästä oli, että tällä kaikella oli jotain tekemistä "Atlantiksen" kanssa.
Siitä Harry oli kysynyt Hermionelta jo aiemmin – junassa matkalla Tylypahkaan kuultuaan Dracon mainitsevan sen – ja sikäli kuin tämä tiesi, aiheesta ei tiedetty mitään muuta kuin itse sana.
Atlantis saattoi olla pelkkää legendaa. Mutta toisaalta oli myös kohtalaisen uskottavaa, että erityisesti ennen Merlinin kieltoa elänyt taikuutta käyttävä yhteiskunta olisi saattanut räjäyttää itsensä taivaan tuuliin.
Järkeilyn sarja jatkui: Atlantis oli ollut eristäytynyt sivilisaatio, joka oli jollain tavoin onnistunut luomaan taikuuden lähteen ja määräämään sitä palvelemaan ainoastaan ihmisiä, joilla oli atlantislainen geneettinen merkki – joissa virtasi Atlantiksen veri.
Ja samankaltaisella logiikalla saattoi myös päätellä, että velhojen lausumat sanat tai heidän sauvojensa liikkeet eivät olleet itsessään tarpeeksi monimutkaisia luomaan loitsujen vaikutukset tyhjästä – toisin kuin ne kolme miljoonaa ihmisen DNA:n emäsparia, jotka itse asiassa olivat tarpeeksi monimutkaisia luomaan ihmiskehon tyhjästä, ja toisin kuin ne tuhannet datatavut, joita tietokoneohjelmat vaativat toimiakseen.
Sanat ja sauvanheilautukset olivatkin siis vain laukaisimia, jonkun piilotetun ja paljon monimutkaisemman koneiston vipuja. Painikkeita, ei piirustuksia.
Ja aivan kuten tietokoneohjelmakaan ei suostuisi toimimaan jos yksikin virhe tehtäisiin, taikuuden lähde ei vastaisi kenellekään, ellei loitsuja langetettaisi täsmälleen oikealla tavalla.
Päättelyketju oli järkähtämätön.
Ja se johti väjäämättä yhteen, lopulliseen ratkaisuun.
Velhojen muinaiset edelläkävijät olivat tuhansia vuosia sitten määränneet taikuuden lähteen leijuttamaan esineitä vain, jos loitsija sanoisi...
Siipiirdium lentiusa.
Harry lysähti kasaan aamiaispöydässä ja lepuutti otsaansa väsyneesti oikeaa kättään vasten.
Tunnettiin muuan keinoälyn alkuajoilta peräisin oleva kertomus – kun kehittäjät olivat vasta aloittamassa urakkaansa, eikä kukaan ollut vielä tajunnut, että ongelma tulisi olemaan hankala – professorista, joka oli valtuuttanut erään kandidaattinsa ratkaisemaan tietokoneen näkökyvyn ongelman.
Harry alkoi ymmärtää, miltä kyseisestä kandidaatista oli varmasti tuntunut.
Tässä saattaisi kestää tovi.
Miksi alohomora-loitsun langettaminen oli hankalaa, jos se oli sama asia kuin napin painaminen?
Kuka oli ollut niin hölmö, että oli luonut avada kedavra -loitsun, jonka voisi langettaa vain vihan avulla?
Miksi loitsijaa vaadittiin sanatonta muodonmuutosta tehdessään erottamaan täysin toisistaan muodon ja materiaalin käsitteet?
Harry ei kenties olisi ratkaissut tätä ongelmaa edes valmistuttuaan Tylypahkasta. Hän saattaisi edelleen ahertaa ongelman parissa kolmikymmenvuotiaana. Hermione oli ollut oikeassa, mutta Harry ei ollut tajunnut sitä vielä sisäisesti. Hän oli vain antanut innoittavan puheen päättäväisyydestä.
Harryn mieli pohti hetken, pitäisikö hänen tajuta sisäisesti myös se ettei hän kenties voisi koskaan ratkaista ongelmaa kokonaan, mutta päätti sitten, että se veisi asiat aivan liian pitkälle.
Sitä paitsi hän olisi aivan kunnossa, kunhan vain voisi saavuttaa kuolemattomuuden muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana.
Mitä keinoa pimeyden lordi oli siihen käyttänyt? Kun asiaa ajatteli, se että pimeyden lordi oli jollain keinoin onnistunut selviämään hengissä ensimmäisen ruumiinsa kuolemasta oli lähestulkoon äärettömän paljon tärkeämpää kuin se, että hän oli yrittänyt valloittaa Britannian taikamaailman...
"Suonette anteeksi", kuului odotettu ääni hänen takaansa hyvin odottamattomaan sävyyn. "Luvallanne, herra Malfoy pyytää teitä keskustelutuokioon kanssaan."
Harry ei tukehtunut aamiaismuroihinsa. Sen sijaan hän kääntyi ympäri ja näki edessään herra Crabben.
"Suo sinä vain anteeksi", sanoi Harry, "mutta etkö tarkoita ennemminkin 'pomo haluu puhuu sun kanssa?'"
Herra Crabbe ei näyttänyt iloiselta. "Herra Malfoy ohjeisti minua puhumaan asianmukaisesti."
"En kuule sinua", Harry sanoi. "Et sinä puhu asianmukaisesti." Hän kääntyi takaisin pikkuruisia, sinisiä kristallihiutaleita täynnä olevan kulhonsa pariin ja söi tarkoituksenmukaisesti uuden lusikallisen.
"Pomo haluu puhuu sun kanssa", kuului uhkaava ääni hänen takaansa. "Sun ois parempi tulla kattoon sitä jos henkes on sulle kallis."
Noin. Nyt kaikki sujui suunnitelmien mukaan.
Näytös 1:
"Syy?" velhovanhus kysyi. Hän pidätteli kasvoiltaan raivoa. Hänen edessään seisova poika oli ollut uhri, eikä tätä todellakaan pitänyt pelotella yhtään enempää. "Mikään ei voi antaa syytä –"
"Tein itse hänelle jotain pahempaa."
Velhovanhus kangistui kauhusta äkillisesti. "Harry, mitä sinä oikein olet tehnyt?"
"Huijasin Dracoa uskomaan, että huijasin hänet osallistumaan johonkin rituaaliin, jossa uhrattiin hänen uskonsa veren puhtauteen. Ja se tarkoitti, ettei hän voi olla kuolonsyöjä, kunhan kasvaa aikuiseksi. Hän menetti kaiken, rehtori."
Kansliassa vallitsi pitkä hiljaisuus, jonka rikkoivat ainoastaan pikkuvekottimien pienet savuntuprahdukset ja vihellykset, jotka olivat ajan myötä nekin alkaneet kuulostaa hiljaisuudelta.
"Voihan sentään", sanoi vanha velho, "tuntuupa minusta hupsulta. Ja minä kun luulin, että sinä yrittäisit käännyttää Malfoyn perillisen esimerkiksi osoittamalla hänelle tosi ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta."
"Hah! Ihan kuin se muka olisi toiminut."
Velhovanhus huokaisi. Tämä meni liian pitkälle. "Kerrohan, Harry. Kävikö mielessäsi edes, että jonkun pelastamisessa valheiden ja juonittelun avulla olisi jotain sopimatonta?"
"Tein sen kertomatta yhtäkään suoraa valhetta, ja koska puhumme nyt Draco Malfoysta, luulisin että osuvampi sana olisi sopiva." Poika näytti sangen omahyväiseltä.
Velhovanhus pudisti päätään epätoivoisena. "Ja tässä on sankarimme. Olemme tuhon omia."
Näytös 5:
Pitkä, kapea, karkea kivitunneli, jota vain lapsen sauva valaisi, vaikutti useita kilometrejä pitkältä.
Syy tähän oli yksinkertainen: se oli useita kilometrejä pitkä.
Kello oli kolme aamuyöllä. Fred ja George olivat aloittamassa matkaansa halki salakäytävän, joka johti Tylypahkassa sijaitsevasta yksisilmäisen noidan patsaasta Hunajaherttuan karkkikaupan kellariin Tylyahossa.
"Kuinka sujuu?" kysyi Fred matalalla äänellä.
(Ei sen vuoksi, että heitä olisi kuunnellut kukaan. Tavallisella äänellä puhumisessa oli jotain omituista, jos oli matkalla salakäytävän läpi.)
"Eipä toimi edelleenkään", sanoi George.
"Molemmat, vai –"
"Se ajoittainen korjasi taas itsensä. Ja toinen on ihan samanlainen kuin aina ennenkin."
Kartta oli erityislaatuisen voimakas taikaesine – se kykeni jäljittämään kaikki älykkäät olennot koulun alueella reaaliajassa ja nimeltä. Se oli lähes varmasti luotu Tylypahkan alkuperäisen perustamisen yhteydessä. Ei ollut lainkaan hyvä asia, että siinä oli alkanut esiintyä virheitä. Luultavasti kukaan muu kuin Dumbledore ei osaisi korjata karttaa, jos se menisi rikki.
Eivätkä Weasleyn kaksoset aikoneet luovuttaa karttaa Dumbledorelle. Se olisi ollut anteeksiantamaton loukkaus Kelmejä kohtaan – niitä neljää tuntematonta henkilöä, jotka olivat onnistuneet varastamaan käyttöönsä osan Tylypahkan turvallisuusjärjestelmää, jonka luultavasti itse Salazar Luihuinen oli valmistanut, ja muuntamaan sen oppilaiden pilailuvälineeksi.
Joidenkin mielestä se olisi saattanut olla epäkunnioittavaa.
Joidenkin mielestä se olisi saattanut olla rikollista.
Weasleyn kaksoset uskoivat vakaasti, että jos Godric Rohkelikko olisi ollut paikalla näkemässä, hän olisi hyväksynyt kaiken.
Veljekset kävelivät yhä eteenpäin enimmäkseen hiljaisuudessa. Weasleyn kaksoset puhuivat toisilleen suunnitellessaan uusia piloja tai silloin, kun toinen heistä tiesi jotain mitä toinen ei tiennyt. Muulloin siinä ei juurikaan ollut järkeä. Jos he tiesivät jo ennestään samat asiat, heillä oli tapana ajatella samalla tavalla ja tehdä samanlaisia ratkaisuja.
(Entisaikaan identtisten taikakaksosten syntyessä oli ollut tapana tappaa heistä toinen syntymän jälkeen.)
Ajan mittaan Fred ja George kapusivat tunnelista ulos tomuiseen kellariin, jossa lojui levällään omituisia aineksia sisältäviä tynnyritä ja telineitä.
He odottivat. Mikään muu ei olisi ollut kohteliasta.
Piakkoin kellariin johtavia portaita alas kapusi haukotellen laiha, vanha mies, joka oli pukeutunut mustaan yöpukuun. "Hei vain, pojat", sanoi Ambrosius Kuru. "En odottanut teitä tänä yönä. Joko varastonne ovat tyhjät?"
Fred ja George päättivät, että Fred puhuisi.
"Eivät oikeastaan, herra Kuru", sanoi Fred. "Toivoimme, että voisitte auttaa meitä jonkin huomattavan paljon... mielenkiintoisemman asian kanssa."
"Noh, pojat", sanoi Kuru vakavan kuuloisena, "toivottavasti ette herättäneet minua vain että voisin taas kertoa, etten aio myydä teille yhtäkään tuotetta josta voisitte joutua todellisiin hankaluuksiin. Tai en ainakaan ennen kuin täytätte kuusitoista –"
George vetäisi kaapunsa sisästä esineen ja ojensi sen Kurulle sanomatta mitään. "Oletteko nähnyt tämän?" kysyi Fred.
Kuru katseli edellispäivän Päivän profeettaa, nyökkäsi ja kurtisti kulmiaan. Lehden otsikossa luki SEURAAVA PIMEYDEN LORDI? ja siihen oli painettu nuoren pojan valokuva, jonka epäluonteenomaisen kylmän ja synkän ilmeen jonkun oppilaan kamera oli onnistunut ikuistamaan.
"En voi uskoa sitä Malfoyta", Kuru ärähti. "Havittelee poikaa kun tämä on vasta yksitoistavuotias! Se mies pitäisi jauhaa murskaksi ja käyttää suklaan raaka-aineena!"
Fred ja George räpäyttivät silmiään yhtä aikaa. Malfoyko Rita Luodikon takana oli? Siitä Harry Potter ei ollut heitä varoittanut... mikä tietenkin tarkoitti, ettei Harry tiennyt siitä. Ei hän koskaan olisi muutoin sotkenut heitä tähän...
Fred ja George vaihtoivat katseita. No, Harryn ei tarvitsisikaan tietää ennen kuin homma olisi hoidettu.
"Herra Kuru", Fred sanoi hiljaa, "poika joka elää tarvitsee apuasi."
Kuru katsoi heitä molempia.
Sitten hän huokaisi.
"Olkoon", sanoi Kuru, "mitä te tarvitsette?"
Näytös 6:
Kun Rita Luodiko vaani määrätietoisesti mehukasta saalista, hän ei yleensä keskittynyt siihen kohellukseen josta muu maailmankaikkeus koostui. Juuri sen vuoksi hän melkein törmäsi nuoreen, kaljuuntuvaan mieheen, joka oli astunut hänen tielleen.
"Neiti Luodiko", sanoi mies melko vakavan ja kylmän kuuloisena kasvoiltaan niin nuoren näköiseksi henkilöksi. "Hauska törmätä teihin täällä."
"Pois tieltäni, mäntti!" kivahti Rita ja yritti astua hänen ohitseen.
Hänen tiellään seisova mies matki hänen liikkeitään niin täydellisesti, että vaikutti siltä kuin kumpikaan ei olisi liikkunut lainkaan. Molemmat vain pysyivät paikallaan, kun katu liikkui heidän ympärillään.
Rita siristi silmiään. "Kuka sinä oikein luulet olevasi?"
"Kuinka typerää", sanoi mies kuivasti. "Olisi ollut järkevää painaa mieleensä sen valepukuisen kuolonsyöjän kasvot, joka kouluttaa Harry Potterista seuraavaa pimeyden lordia. Sillä eihän", ohut hymy, "sellaiseen henkilöön soisi törmäävän kadulla, varsinkaan jos häntä on sattunut vastikään haukkumaan sanomalehdessä."
Ritalta kesti hetki tajuta, mihin mies viittasi. Oliko tämä Quirinus Orave? Mies näytti samaan aikaan aivan liian nuorelta ja vanhalta. Tämän kasvot kuuluisivat jollekulle vajaa nelikymppiselle, kunhan ne vain rentoutuisivat tuimasta ja kopeasta ilmeestään. Ja tämän hiukset putosivat jo pois? Eikö miehellä ollut varaa parantajaan?
Ei, sillä ei ollut merkitystä. Hänellä oli aika ja paikka ja kuoriainen jona olla. Hän oli juuri saanut nimettömän vihjeen siitä, että matami Bones viettäisi aikaa erään nuoremman avustajansa kanssa. Siitä hän ansaitsisi melkoisen palkkion, kunhan vain voisi vahvistaa tapauksen, sillä Bones oli kohdelistassa korkealla. Vihjailija oli sanonut, että Bonesin ja tämän nuoren avustajan oli määrä syödä lounasta Maryn mestan erikoishuoneessa, joka oli hyvin suosittu tietynlaisiin tarkoituksiin – Rita oli saanut selville, että huone oli turvattu kaikilta kuulolaitteilta, mutta seinälle asettunutta kaunista, sinistä kovakuoriaista vastaan siellä ei ollut turvatoimia...
"Pois tieltä!" Rita sanoi ja yritti työntää Oravea pois tieltään. Oraven käsi torjui hänen omansa, ja Rita menetti tasapainonsa, kun sysäys ei osunutkaan mihinkään.
Orave vetäisi ylös kaapunsa vasemman hihan ja esitteli vasenta käsivarttaan. "Huomaatko", sanoi Orave, "ei pimeyden piirtoa. Tahtoisin, että sanomalehtesi julkaisisi oikaisun."
Rita nauroi epäuskoisesti. Tietenkään mies ei ollut oikea kuolonsyöjä. Ei lehti olisi juttua julkaissut, jos hän olisi ollut. "Unohda se, mäntti. Ala nyt kalppia."
Orave tuijotti häntä hetken.
Sitten hän hymyili.
"Neiti Luodiko", hän sanoi, "toivoin löytäväni jonkinlaisen keinon, jolla voisin suostutella sinua. En voi kuitenkaan pidättäytyä tuntemasta sitä mielihyvää, että yksinkertaisesti murskaan sinut."
"Sitä on yritetty. Väisty nyt sivuun tieltäni, mäntti, tai etsin käsiini auroreita jotka pidättävät sinut journalismin estelystä."
Orave kumarsi hänelle pienesti ja käveli sitten hänen ohitseen. "Näkemiin, Rita Luodiko", miehen ääni kuului hänen takaansa.
Kun Rita keinotteli tiensä eteenpäin, hän pani mielensä perukoilla merkille, että mies vihelteli jonkinlaista sävelmää kävellessään pois.
Aivan kuin tuollainen olisi pelottanut häntä.
Näytös 4:
"Anteeksi, mutta en taida olla mukana", sanoi Lee Jordan. "Olen enemmän jättiläishämähäkkityyppiä."
Poika joka elää oli sanonut, että hänellä oli Sekasorron järjestölle tärkeä tehtävä, jotakin vakavaa ja salaista, ja merkittävämpää ja hankalampaa kuin heidän tavalliset pilansa.
Ja sitten Harry Potter oli puhjennut puheeseen, joka oli innostava mutta ympäripyöreä. Puheessa oli kysymys jostain sellaisesta, että Fredilla ja Georgella ja Leellä oli kaikilla mahtavaa potentiaalia, kunhan he vain oppisivat olemaan omituisempia. Tekemään ihmisten elämistä epätodellisia, eikä vain yllättämään heidät esimerkiksi ovien ylle asetetuilla vesisangoilla. (Fred ja George olivat vaihtaneet tässä kohdassa kiinnostuneita katseita, sillä he eivät olleet koskaan saaneet tuota päähänsä.) Harry Potter oli turvautunut pilaan, jonka he olivat tehneet Nevillelle – josta, oli Harry maininnut hivenen katuvana, lajitteluhattu oli häntä ojentanut – mutta joka varmasti oli saanut Nevillen epäilemään omaa täysjärkisyyttään. Pila oli varmasti tuntunut Nevillestä siltä, kuin hänet olisi siirretty äkillisesti toiseen maailmankaikkeuteen. Samalta tuntui kaikista muista, kun he olivat kuulleet Kalkaroksen pyytävän anteeksi. Siinä piili pilailun todellinen voima.
Oletteko mukana? Harry Potter oli kiljaissut, ja Lee Jordan oli vastannut ei.
"Me olemme mukana", sanoi Fred tai kenties George, sillä Godric Rohkelikko olisi epäilemättä sanonut kyllä.
Lee Jordan irvisti katuvaisesti, nousi seisomaan ja lähti autiolta ja hiljutetulta käytävältä, jolla Sekasorron järjestön neljä jäsentä olivat tavanneet ja istuneet alas salamyhkäiseen ympyrään.
Kolme Sekasorron järjestön jäsentä kävivät toimeen.
(Ei se niin surullista ollut. Fred ja George tekisivät edelleen Leen kanssa jättiläishämähäkkipiloja, aivan kuten ennenkin. He olivat alkaneet kutsua porukkaa Sekasorron järjestöksi vain värvätäkseen mukaan Harry Potterin, sillä Ron oli kertonut heille Harryn omituisuudesta ja pahuudesta. Fred ja George olivat päättäneet pelastaa Harryn osoittamalla tälle tosi ystävyyttä ja hyväntahtoisuutta. Onneksi sellainen ei vaikuttanut enää tarpeelliselta – vaikkakaan he eivät olleet asiasta aivan varmoja...)
"No", sanoi toinen kaksosista, "mistä tässä on kyse?"
"Rita Luodikosta", sanoi Harry. "Tiedättekö, kuka hän on?"
Fred ja George nyökkäsivät otsiansa rypistäen.
"Hän on kysellyt minusta."
Se ei ollut hyvä uutinen.
"Osaisitteko arvata, mitä tahtoisin teidän tekevän?"
Fred ja George katsoivat toisiaan hivenen ymmällään. "Tahtoisitko, että livauttaisimme hänelle erinäisiä hieman mielenkiintoisempia makeisiamme?"
"Ei", sanoi Harry. "Ei, ei, ei! Tuo on jättiläishämähäkkiajattelua! Miettikää nyt: mitä te tekisitte jos kuulisitte, että Rita Luodiko etsii huhuja teistä?"
Se teki asiasta päivänselvää.
Hiljalleen Fredin ja Georgen kasvot alkoivat kääntyä virneisiin.
"Pistäisimme itsestämme liikkeelle huhuja", he vastasivat.
"Täsmälleen", sanoi Harry leveästi hymyillen. "Mutta nämä eivät voi olla vain mitä tahansa huhuja. Tahdon opettaa ihmisiä olemaan koskaan enää uskomatta, mitä sanomalehdissä kerrotaan Harry Potterista, aivan kuten jästitkään eivät usko mitä sanomalehdissä kerrotaan Elviksestä. Ensiksi ajattelin hukuttaa Rita Luodikon niin moniin huhuihin, että hän ei enää tiedä mitä uskoa, mutta siinä tapauksessa hän vain poimii niistä käsiinsä huhut, jotka kuulostavat uskottavilta ja inhottavilta. Tahdon siis, että laatisitte minusta valheellisen tarinan ja saisitte Rita Luodikon jollain keinoin uskomaan sitä. Mutta sen on oltava jotain sellaista, jonka valheellisuuden jokainen jälkeenpäin tajuaa. Tarkoituksemme on huiputtaa Rita Luodikoa ja hänen toimittajiaan ja vasta jälkeenpäin antaa jutun valheellisuuden tulla julki. Ja tietenkin – koska vaatimukset ovat nuo – tarinan on oltava niin naurettava kuin se vain voi olla päästäkseen paperille. Ymmärrättekö, mitä tahtoisin teidän tekevän?"
"Emme oikeastaan..." sanoi Fred tai George hitaasti. "Tahdotko, että keksimme tarinan?"
"Tahdon, että teette kaiken", Harry Potter sanoi. "Minä itse olen tällä haavaa ikään kuin kiireinen, ja lisäksi tahdon pystyä sanomaan totuudenmukaisesti, ettei minulla ollut hajuakaan siitä mitä tuleman piti. Yllättäkää minut."
Hetken ajan sekä Fredin että Georgen kasvoilta paistoi hyvin pahansuopa virnistys.
Sitten he vakavoituivat. "Mutta Harry, emme me oikeasti osaa tehdä mitään sellaista –"
"Opetelkaa sitten", Harry sanoi. "Luotan teihin. En täysin, mutta jos ette osaa tehdä sitä, niin kertokaa minulle – voin kokeilla jonkun muun apua tai tehdä kaiken itse. Jos teillä on todella hyvä ajatus niin naurettavalle tarinalle kuin sillekin, kuinka saan Rita Luodikon ja hänen toimittajansa julkaisemaan sen, niin siitä vain, antaa mennä. Mutta älkää tyytykö mihinkään keskinkertaiseen. Jos ette keksi mitään mahtavaa, sanokaa se vain."
Fred ja George vaihtoivat huolestuneita katseita.
"En minä saa päähäni mitään", sanoi George.
"En minäkään", sanoi Fred. "Anteeksi."
Harry tuijotti heitä.
Ja sitten hän alkoi selittää, kuinka asioita piti pohtia.
Sen olisi kuulunut kestää pidempään kuin kaksi sekuntia, sanoi Harry.
Yhtäkään kysymystä ei ikinä pitänyt kutsua mahdottomaksi, sanoi Harry, kunnes asiaa olisi kellon minuuttiviisarista katsoen miettinyt viisi minuuttia. Ei metaforisesti viisi minuuttia, vaan todellisen kellon mukaan viisi minuuttia.
Ja lisäksi, sanoi Harry painokkaalla äänellä ja oikea käsi voimakkaasti lattiaa hakaten, pohtimista ei pitänyt aloittaa etsimällä heti saman tien ratkaisuja.
Sitten Harry heittäytyi selittämään jonkinlaisesta kokeesta, jonka oli tehnyt joku Norman Maier -niminen organisaatiopsykologi. Norman Maier oli pyytänyt kahta erillistä ongelmanratkaisuryhmien joukkoa suoriutumaan ongelmasta.
Ongelmassa, sanoi Harry, oli ollut kolme työntekijää, jotka tekivät kolmea eri työtä. Nuorin työntekijä tahtoi vain tehdä helpointa työtä. Vanhin työntekijä tahtoi vaihdella tekemäänsä työtä, jottei hänelle tulisi tylsää. Tehokkuusekspertti oli ehdottanut, että nuorimmalle työntekijälle annettaisiin helpoin työ ja vanhimmalle vaikein, sillä työnteko olisi silloin 20 prosenttia tuottoisampaa.
Yhdelle ongelmanratkaisuryhmien joukolle oli annettu ohjeeksi olla ehdottamatta ratkaisuja ennen kuin ongelmasta oltaisiin keskusteltu niin perinpohjaisesti kuin mahdollista niitä esittämättä.
Toiselle ongelmanratkaisuryhmien joukolle ei ollut annettu ohjeita. Ja niiden jäsenet olivat tehneet kuten ihmiset luonnollisestikin tekevät, eli reagoineet ongelman olemassaoloon ehdottamalla ratkaisuja. Ihmiset kiintyivät ratkaisuihinsa ja alkoivat kamppailla niiden puolesta ja riidellä valinnanvapauden ja tehokkuuden suhteellisesta tärkeydestä toisiaan vastaan ja niin edespäin.
Ensimmäinen ongelmanratkaisuryhmien joukko, joille oli annettu ohjeeksi keskustella ongelmasta ensin ja vasta sitten ratkaista se, pääsi paljon todennäköisemmin siihen ratkaisuun, että nuorimman työnantajan annettaisiin pitää helpoin työpaikka ja kaksi muuta vaihtelisivat työpaikkoja keskenään. Ekspertin tietojen mukaan sen parannus tehokkuuteen olisi 19 prosenttia.
Ratkaisujen etsimisestä aloittaminen sai asiat täysin pois järjestyksestä. Aivan kuin olisi aloittanut ruokailun jälkiruoasta, mutta pahanmakuisesta sellaisesta.
(Harry myös lainasi jotakuta Robyn Dawes -nimistä, joka oli sanonut, että mitä hankalampi ongelma oli, sitä todennäköisemmin se yritettäisiin ratkaista saman tien.)
Harry siis jättäisi tämän ongelman Fredin ja Georgen hoidettavaksi, ja he keskustelisivat sen kaikista puolista ja pohdiskelisivat kaikkea jonka kuvittelisivat olevan edes jokseenkin olennaista. Eikä heidän pitäisi yrittää keksiä suoranaista ratkaisua ennen kuin he olivat tehneet näin, paitsi jos he tietenkin saisivatkin sattumalta päähänsä jotain mahtavaa, missä tapauksessa he voisivat kirjoittaa ajatuksen ylös ja sen jälkeen jatkaa mietintää. Ja hän ei halunnut kuulla heiltä mistään niin sanotuista minkään keksimisen mahdottomuuksista ainakaan viikkoon. Jotkut viettivät vuosikymmeniä yrittäen keksiä vain yhtä asiaa.
"Kysymyksiä?" sanoi Harry.
Fred ja George tuijottivat toisiaan.
"En minä saa päähäni mitään."
"En minäkään."
Harry yskäisi hellävaroen. "Ette kysyneet mitään määrärahastanne."
Määrärahastanne? he ihmettelivät.
"Voisin vain saman tien kertoa teille määrän", Harry sanoi. "Mutta luulen, että tämä on paljon innoittavampaa."
Harry pisti kätensä kaapunsa sisään ja nosti esiin –
Fred ja George kaatuivat lähes kumoon, vaikka istuivatkin maassa.
"Älkää tuhlatko kaikkea vain pelkän tuhlaamisen vuoksi", Harry sanoi. Kivilattialla heidän edessään kimalteli täydellisen järjetön määrä rahaa. "Käyttäkää sitä vain, jos mahtavuus niin vaatii – ja mitä mahtavuus vaatii, sitä älkää epäröikö käyttää. Jos jotain jää yli, palauttakaa se vain jälkeenpäin. Minä luotan kyllä teihin. Ai niin, ja saatte tuosta kymmenen prosenttia riippumatta siitä, kuinka paljon lopulta käytätte –"
"Emme me voi!" älähti toinen kaksosista. "Me emme hyväksy rahaa mihinkään tuollaiseen!"
(Kaksoset eivät koskaan ottaneet vastaan rahaa sääntöjen rikkomista varten. Vaikkei Ambrosius Kuru sitä tiennytkään, he myivät kaikki hänen tuotteensa korottamatta hintaa lainkaan. Fred ja George halusivat kyetä todistamaan – vaikka sitten totuusseerumin vaikutuksen alla – etteivät he olleet tehneet rikollisesti voittoa, vaan tarjonneet pelkkää julkispalvelua.)
Harry kurtisti heille kulmiaan. "Mutta kun pyydän teitä tekemään tämän eteen oikeasti töitä. Aikuinen voisi saada tällaisesta maksua, ja se laskettaisiin silti ystävänpalveluksen piikkiin. Ei tällaiseen voi noin vain palkata ihmisiä."
Fred ja George pudistivat päätään.
"Olkoon", Harry sanoi. "Siinä tapauksessa hankin vain teille kalliit joululahjat, ja jos yritätte palauttaa ne minulle, minä poltan ne. Nyt ette edes tiedä, kuinka paljon teihin aion käyttää, paitsi tietenkin että määrä on suurempi kuin jos olisitte vain ottaneet rahat. Ja aion muuten ostaa ne lahjat teille joka tapauksessa, joten miettikääpä sitä ennen kuin sanotte, ettette saa päähänne mitään mahtavaa."
Harry nousi ylös hymyillen ja kääntyi lähteäkseen, kun Fred ja George haukkoivat yhä henkeään järkytyksestä. Hän harppoi muutaman askelen poispäin ja kääntyi sitten takaisin kohti heitä.
"Ai niin, vielä yksi juttu", Harry sanoi. "Jättäkää professori Orave pois siitä, mitä ikinä sitten aiottekin tehdä. Hän ei pidä julkisuudesta. Tiedän, että suojautumisprofessorista on helpompi uskoa omituisia juttuja kuin kenestäkään muusta, ja olen pahoillani, että joudun astumaan tällä tavalla tiellenne, mutta pyydän, jättäkää professori Orave kaiken ulkopuolelle."
Ja Harry kääntyi jälleen ja otti vielä muutaman askelen –
katsoi taakseen vielä yhden kerran ja sanoi pehmeästi: "Kiitos."
Ja lähti.
Hänen lähtönsä jälkeen syntyi pitkä hiljaisuus.
"No", sanoi yksi.
"No", sanoi toinen.
"Suojautumisprofessori ei taida pitää julkisuudesta, vai mitä."
"Harry ei taida tuntea meitä kovinkaan hyvin, vai mitä."
"Ei, ei hän taida."
"Mutta emmehän me käytä rahaa tietenkään siihen."
"Emme tietenkään, eihän se olisi oikein. Hoitelemme professori Oraven erikseen."
"Etsimme käsiimme joitain rohkelikkoja jotka kirjoittavat Luodikolle ja sanovat..."
"...että professorin hiha oli sattunut nousemaan ylös kerran suojautumistunnilla, ja he olivat nähneet pimeyden piirron..."
"...ja että hän varmaankin opettaa Harry Potterille kaikenlaisia kauheuksia..."
"...ja että hän on kamalin suojautumisopettaja miesmuistiin jopa Tylypahkassa, ja että hän ei vain epäonnistu meidän opettamisessamme vaan tekee kaiken väärin ja on täydellinen vastakohta siitä mitä hänen pitäisi olla..."
"...kuten silloin kerran, kun hän väitti että tappokirouksen voisi langettaa vain rakkauden avulla, mikä tekisi siitä melko lailla hyödyttömän."
"Tuo on hyvä."
"Kiitos."
"Suojautumisprofessorikin varmasti pitää siitä."
"Hänellä on huumorintajua. Hän ei kutsuisi meitä miksi kutsui, jos hänellä ei olisi huumorintajua."
"Mutta pystymmekö todella tekemään Harryn työn?"
"Harry käski keskustella ongelmasta ennen kuin yritämme ratkaista sen, joten tehdään niin."
Weasleyn kaksoset päättivät, että George esittäisi innokasta ja Fred epäilevää.
"Kaikki vaikuttaa tavallaan ristiriitaiselta", sanoi Fred. "Hän tahtoo sen olevan niin naurettavaa, että kaikki tekevät Luodikosta pilkkaa ja tietävät sen olevan väärin, ja lisäksi hän tahtoo, että Luodiko uskoo jutun. Emme me voi tehdä molempia asioita samaan aikaan."
"Meidän täytyy saada aikaan valheellista todistusaineistoa, jotta voisimme vakuuttaa Luodikon", sanoi George.
"Oliko tuo ratkaisu?" kysyi Fred.
He miettivät sitä.
"Kenties", sanoi George, "mutta ei kai meidän tarvitse niin tarkkoja sen suhteen olla, vai mitä olet mieltä?"
Kaksoset kohauttivat avuttomina olkiaan.
"Ja niinpä valhetodisteiden on oltava tarpeeksi hyviä Luodikon vakuuttamiseen", sanoi Fred. "Pystymmekö muka todella siihen yksinämme?"
"Ei meidän tarvitse sitä yksinämme tehdä", sanoi George ja osoitti rahakasaa. "Voimme palkata muita avuksemme."
Kaksosten ilmeet muuttuivat mietteliäiksi.
"Harryn pääoma saattaa kulua siihen melkoisen nopeasti", sanoi Fred. "Meille tuo on paljon rahaa, mutta jollekulle Kurun tapaiselle ei."
"Ehkäpä meille annetaan alennusta, jos kerromme että tämä tapahtuu Harryn vuoksi", sanoi George. "Mutta mikä tärkeintä, mitä ikinä sitten teemmekin, sen on oltava mahdotonta."
Fred räpäytti silmiään. "Miten niin mahdotonta?"
"Niin mahdotonta, ettemme joudu vaikeuksiin, koska kukaan ei usko että olisimme voineet tehdä sen. Niin mahdotonta, että jopa Harry alkaa ihmetellä sitä. Sen on oltava epätodellista, sen on saatava ihmiset epäilemään omaa täysijärkisyyttään, sen on pystyttävä... parempaan kuin Harry."
Fredin silmät laajenivat hämmästyksestä. Niin tapahtui heidän välillään joskus, muttei usein. "Mutta miksi?"
"Ne olivat piloja. Ne olivat kaikki piloja. Piirakka oli pila. Muistipallo oli pila. Kevin Entwhistlen kissa oli pila. Kalkaros oli pila. Me olemme Tylypahkan parhaat pilailijat, ja aiommeko me vain siirtyä syrjään ja luovuttaa ilman taistelua?"
"Hän on poika joka elää", sanoi Fred.
"Ja me olemme Weasleyn kaksoset! Hän haastaa meidät. Hän sanoi, että pystyisimme siihen mihin hänkin. Mutta voisin vaikka vannoa, ettei hän kuvittele, että voisimme koskaan olla yhtä hyviä kuin hän."
"Hän on oikeassa", sanoi Fred ja tunsi olonsa varsin hermostuneeksi. Weasleyn kaksoset olivat joskus eri mieltä, vaikka tiesivätkin täysin samat asiat, mutta se tuntui joka kerta luonnottomalta, aivan kuin vähintään toinen heistä tekisi varmasti jotakin väärin. "Me puhumme nyt Harry Potterista. Hän pystyy mahdottomaan. Me emme."
"Kyllä me pystymme", sanoi George. "Ja meidän on oltava vielä mahdottomampia kuin hän."
"Mutta –" sanoi Fred.
"Niin Godric Rohkelikko tekisi", sanoi George.
Se selvitti asian, ja kaksoset napsahtivat takaisin... siihen tilaan, joka heille oli normaali, olipa se sitten mikä hyvänsä.
"Hyvä on sitten –"
"– mietitäänpä asiaa."