Fiilistelymusiikkia: Jenni Vartiainen - Vedenalaista

Luku 26 – Vuosipäivä, johon kaikki päättyy

"V- vee?" Feliciano äännähti hämmästyneenä, voimatta uskoa korviaan ja niiden juuri kuulemia sanoja.

"Tiedän, että pyydän sinulta paljoa." Antonio sanoi huokaisten samalla syvään, murheellinen ilme kasvoillaan. "Mutta en enää tiedä mitä muutakaan tehdä. Romano ei ole enää entisensä, eikä kykene varmaan ikinä antamaan itselleen anteeksi tapahtunutta, vaikkei se hänen syytään ollutkaan. Tunnen sen pikkuvihulaisen liian hyvin..."

"Mutta... onko meidän todella mentävä niin äärimmäisyyksiin?" Feliciano kysyi ja nosti epäröiden käden suunsa peitoksi, tuntien pienen kehonsa vavahtavan. "Romano ei haluaisi sitä, ei vaikka joutuisikin elämään loppuelämänsä syyllisyyden kanssa. Mieti nyt vähän -"

"Siltikin." Antonio vastasi hiljaa, keskeyttäen nuoremman italialaisen paasaamisen. "Romano ansaitsee parempaa kuin tämän. Jos meistä kahdesta edes hän voi elää onnellisena, vapaana tästä kaikesta... se on minulle tarpeeksi."

"Vee..." Feliciano aloitti ääni väristen. "Mutta sitten koko taakka jää sinun kannettavaksesi. Oletko varma, ettei ole mitään muuta keinoa?"

"Luuletko, että sitten ehdottaisin mitään tällaista?" Antonio kysyi terävästi, eikä Feliciano keksinyt siihen mitään vastattavaa. "Minä olen valmis kantamaan kaiken vastuun ja surun yksin... kysymys kuuluu, pystytkö sinä auttamaan minua siinä edes vähäsen? Olet ainoa, joka voi pitää Romanosta huolta kaiken tämän jälkeen."

Feliciano oli pitkän aikaa hiljaa, pyöritellen ehdotusta päässään. Tämä oli mielipuolista! Mutta siltikin hänestä tuntui, ettei pystyisi enää kääntämään Antonion päätä vaikka kuinka yrittäisi. Espanjalainen oli jo selvästi tehnyt päätöksensä ja oli tunnetusti hyvin järkkymätön sen jälkeen, mutta silti Felicianoa säälitti koko tilanne valtavasti. Hänestä sen ei olisi tarvinnut mennä näin...

"En varmaan voi suostutella sinua harkitsemaan tätä juttua vähän?" Feliciano kysyi vielä kerran, elätellen toivoa mielensä perukoilla. "Olen varma, että ajan kanssa voitte selvitä tästä. Ei suru ole ikuista, sen kanssa voi oppia elämään, vee."

"Meillä kun ei vain ole aikaa." Antonio vastasi surullisesti ja pakottautui sen jälkeen hymyilemään kannustavasti, mutta Feliciano näki heti pakotetun eleen läpi. "Minä pyydän. Auta minua, Feliciano. Veljesi vuoksi..."

"M-... minä..." Feliciano aloitti ääni katkeillen, pysähtyi hetkeksi ja veti henkeä kootakseen itsensä ja voimavaransa, näyttäen sitten paljon määrätietoisemmalta. "En yhtään pidä ajatuksesta, mutta en selvästi voi enää pysäyttää sinua. Hyvä on... autan sinua tekemään tämän, mutta en ole todellakaan yhtään innoissani tästä."

"Kiitos." Antonio sanoi, näyttäen nyt roimasti huojentuneemmalta ja laski kätensä nuoremman italialaisen olalle. "Kiitos, Feliciano, kiitos..."

"Vee... Minulla on kuitenkin yksi ehto." Feliciano aloitti vaativalla äänellä ja vetäytyi espanjalaisen otteesta tuiman näköisenä. "Haluan... että teet saman minulle. Niin se on uskottavampaa. Muuten saatan paljastaa koko jutun vahingossa, sillä en pysty valehtelemaan veljelleni tai muille, jotka kyselevät asiasta."

"Kai se onnistuu..." Antonio vastasi, mutta näyttäen samalla hiukan epäileväiseltä. "Jos olet varma, että pystyt silti pitämään huolen veljestäsi."

"Tietenkin." Feliciano vastasi hetkeäkään epäröimättä. "Se tulee minulta luonnostaan. Meiltä molemmilta oikeastaan, sillä veljet pitävät toisistaan aina huolta."

"Hyvä on." Antonio totesi ja hieraisi väsyneesti niskaansa. "Olemme perillä ehkä suunnilleen viikon kuluttua, meidän on siis pidettävä tämän keskustelun sisältö siihen asti salassa. Pystytkö siihen?"

"Minä... teen parhaani." Feliciano vastasi ja puri hermostuneesti alahuultaan. "Mutta en lupaa mitään."

"Jutellaan sitten uudestaan myöhemmin, kun olen saanut pari yksityiskohtaa selvitettyä." Antonio sanoi ja alkoi saattaa Felicianoa hiukan hoputellen ovelle. "Jään sinulle suureen velkaan, Feliciano. En tule koskaan unohtamaan tätä palvelusta."

Feliciano ei vastannut Antoniolle mitään, sillä häntä häiritsi syvästi espanjalaisen innostunut äänensävy. Tässä asiassa ei ollut mitään juhlimista... Nuorempi italialainen oli jo astumassa Antonion hytin ovesta ulos kannelle, mutta pysähtyi vielä hetkeksi viivytellen aloilleen.

"Vee... kai oikeasti ymmärrät, että jos teemme tämän, paluuta entiseen ei ole?" Feliciano huomautti värittömästi, pitäen katseensa tiukasti vastakkaisessa puuovessa. "Ei, vaikka kuinka jälkikäteen ehkä kaduttaisi?"

Antonio oli hetken hiljaa ja Feliciano pidätti hengitystään odottaessaan vastausta. Ehkä vanhempi mies epäröisi sittenkin ja antaisi asian vain olla... Sitä Feliciano ainakin sydämensä pohjasta rukoili...

"Olen tehnyt päätökseni." espanjalainen vastasi lopulta, murskaten italialaisen toiveet. "Se ei silti tarkoita, että olisin asiasta erityisen iloinen."

Feliciano ei enää vastannut veljensä kapteenille mitään, vaan astui hytistä ulos kirkkaaseen päivänvaloon. Ilmeisesti hän oli taas tekemässä jotain suurta kertomatta siitä Romanolle, mutta tällä kertaa hän teki sen hänen veljeään rakastavan ihmisen pyynnöstä. Joten Feliciano järkeili sen olevan oikea ratkaisu.

Niin hän ainakin kovasti toivoi.

"Kerro nyt, mitä te oikein juttelitte Antonion kanssa silloin viikko sitten?" Romano tivasi, kävellen kiivaaseen tahtiin veljensä perässä, joka yritti tarmokkaasti vältellä häntä. "Olet käyttäytynyt siitä lähtien ihan oudosti ja se on ärsyttävää."

"Vee, kuten olen sanonut jo vaikka kuinka monta kertaa, ei se ollut mitään tärkeää." Feliciano vastasi, onnistumatta kuitenkaan vakuuttamaan isoveljeään. "Älä tivaa koko ajan, se ei ole yhtään kivaa..."

"Tivaan tasan niin kauan kunnes saan vastauksia, pahus soikoon!" Romano murahti, suostumatta jättämään Felicianoa rauhaan. Kyllä tämä väistämättä vielä jossakin vaiheessa murtuisi. "Salaatte minulta jotain, enkä ole niin tyhmä ettenkö tajuaisi sitä."

"Minä – minulla ei oikeasti ole mitään sanottavaa tähän." Feliciano parkaisi kovaan ääneen, näyttäen jo selvästi ahdistuneelta kääntyessään suoraan veljensä puoleen. "Jos et usko minua, mene ahdistelemaan välillä Antoniota, vee..."

"Hmph." Romano tuhahti ja nosti kätensä puuskaan. "Olkoon. Mutta, jos saan kuulla häneltä, että tosiaan salailitte jotain koko tämän ajan, saat kuulla siitä kunniasi!"

"Vee..." Feliciano vastasi ja näytti jo melkein kutistuvan silmissä.

Romano kääntyi kannoillaan ja alkoi marssia kapteeninsa hyttiä kohti. Häntä oli jostakin syystä alkanut häiritä syvästi Antonion ja Felicianon viikko sitten käymä keskustelu. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä nämä olivat puhuneet, mutta kaksikko oli käyttäytynyt jotenkin salamyhkäisesti sen jälkeen. Samassa juonessa tuntuivat olevan mukana myös niin Francis että Gilbertkin. Sietämätöntä!

Romanon mielessä alkoi pyöriä jo villin vainoharhaisia kuvitelmia. Mitä, jos... mitä, jos Antonio ei enää jaksanut Romanoa, kun italialainen oli ollut masentunut ja etäinen jo vaikka kuinka pitkään, ja espanjalainen oli siksi ryhtynyt Felicianon kanssa salasuhteeseen? Ei, naurettavaltahan sellainen kuulosti... mutta entä jos? Ei sitä koskaan voinut tietää...

"Hei, Romano!" Elizabeta huudahti italialaisen ohittaessa tätä hyvää vauhtia kannella. "Odota hetki, minulla on sinulle asiaa!"

Romano pysähtyi, mutta hyvin vastentahtoisesti. Elizabeta, Tino ja Chell seisoskelivat keskenään mastojen juuressa, leveästi hymyillen. Mitä nyt, ei hänellä ollut aikaa tai kiinnostusta tällaiseen...

"Katso mitä me tehtiin!" Elizabeta hihkaisi ja ojensi käsiään eteenpäin, näyttäen ylpeämmältä kuin koskaan ennen.

Romano vilkaisi naisen käsiä aluksi läpeensä epäkiinnostuneena, mutta tunsi sitten silmiensä muljahtavan auki nähdessään mitä niissä oli. Hänen ystävänsä käsissä nökötti kaunis kultariipus, jonka kanteen oli kaiverrettu taidokkaasti pienillä kaunokirjaimilla teksti: "ikuisesti meren".

"Me tehtiin tämä sinulle." Tino hihkaisi ja hymyili iloisesti. "Olet vaikuttanut niin apealta viimeaikoina."

"Se on upea." Romano henkäisi ja kumartui lähemmäs ihailemaan auringossa säkenöivää riipusta. "Vau..."

"Eikä siinä vielä kaikki!" Chell jatkoi innokkaasti ja avasi näppärillä sormillaan riipuksen auki. "Katso!"

Sisällä oli pieni ja realistisesti piirretty kuva iloisen ylimielisesti virnistävästä Antoniosta. Romano tunsi punastuvansa hiukan ja oli mutristavinaan suutaan vaikka oikeasti pitikin kuvasta todella paljon.

"En tiedä mitä sanoa." Romano aloitti lopulta, silmäillen kiitollisena vuoronperään jokaista ystäväänsä, jotka hymyilivät hänelle nyt leveästi. "Te teitte tämän ihan vain minua varten?"

"Älä nyt ala vetistelemään." Elizabeta sanoi ja iski leikkisästi Romanoa nyrkillä hartiaan. "Totta kai me tehtiin se sinua varten. No, laita se kaulaasi!"

Romano totteli ja otti riipuksen Elizabetan käsistä, pukien sen suoraan päällensä. Hän silmäili vielä tarkemmin Antonion kuvaa, ihaillen taidokasta piirustusjälkeä joka oli vanginnut Antonion olemuksen niin hyvin, että tuntui kuin hän olisi katsonut mustavalkoista espanjalaista silmiensä edessä. Romano mietti kukakohan hänen ystävistään oli piirtänyt kuvan...?

"Se sopii kuin nakutettu." Tino totesi ihaillen ja nyökkäili päätään tyytyväisenä. "Pidä siitä huolta, toista samanlaista et löydä mistään."

"Sillä me tehtiin se alusta asti itse." Elizabeta jatkoi ja nosti kätensä ylpeillen puuskaan. "Sanoisin, että me onnistuttiin aika hiton hyvin."

"En kyllä usko, että teitte tämän ihan kokonaan itse." Romano vastasi epäileväinen ilme kasvoillaan, tutkaillen samalla riipuksen koristeellista ja yksityiskohtaista ulkomuotoa. "Ei teistä kukaan ole niin taitava..."

"Pah, sen kun epäilet sinä heikkouskoinen!" Elizabeta vastasi melodramaattisesti liioitellen. "Ystäväsi ovat taitavampia kuin uskoitkaan!"

Romano pyöritteli silmiään, mutta ei pystynyt kokonaan estämään pienen pientä hymynkaretta huulillaan.

"Siinähän se pitkään kaivattu hymy viimein on." Chell sanoi aurinkoisesti ja painoi kätensä lempeästi riipuksen päälle ja sitä kautta Romanon rintakehälle. "Antonion kuva sisällä muistuttaa sinua hymyilemään jatkossakin. Älä pakota itseäsi. Jonain päivänä pystyt taas vaivattomasti yhtä leveään virneeseen, odotas vain."

Romano ei osannut sanoin kuvailla kuinka kiitollinen ystävilleen oli. Nämä olivat nähneet näin ison vaivan piristääkseen häntä... parempia ystäviä ei voisi kukaan pyytää. Riipus oli hurjan kaunis, mutta sen takana olevan ajatus vieläkin kauniimpi. Romano painoi kätensä Chellin käden päälle.

"Kiitos." hän sanoi, saaden Elizabetan, Tinon ja Chellin hymyilemään entistä leveämmin. "En oikeasti tiedä mitä muuta sanoa, pahus soikoon..."

"Ei tarvitse sanoa mitään." Elizabeta vastasi. "Me ymmärretään."

He seisoivat hetken ajan siinä hiljaa, kaikki tarkkaillen kuinka Romano ihaili syvään ja hartaasti uutta riipustaan. Tuuli puhalsi hiljalleen heidän ympärillään ja aurinko paistoi kirkkaana, saaden meren kimaltelemaan. Ilma oli taianomaisen kaunis. Romanostakin tuntui, että hänen surunsa jäi vähäksi aikaa taka-alalle.

"Hei, Romano." tuttu ääni huudahti silloin.

Italialainen sujautti uuden riipuksensa paitansa sisään piiloon ennen kuin kääntyi huhuilijan puoleen. Se oli Antonio. Romano ystävineen tuijotti laivan kapteenia, joka asteli suoraan heitä kohti. Mikään espanjalaisen olemuksessa ei poikennut tavallisuudesta, mutta Romano kieltäytyi mielessään tuudittautumasta siihen hämäävään tunteeseen. Hän muisti yhä kuinka epäilyttävästi Feliciano oli vältellyt hänen kysymyksiään aikaisemmin.

"Minulla on sinulle yllätys." Antonio aloitti salaperäisesti hymyillen, ennen kuin Romano ehti sanoa mitään. "Tule, se on hytissäni."

"Joko siis aiot kertoa minulle, miksi sinä ja Feliciano olette olleet niin epäilyttäviä kuluneen viikon ajan?" Romano kysyi toista kulmaansa kohottaen, tarkkaillen silmä kovana mitään paljastavia merkkejä tai eleitä espanjalaisen olemuksesta.

"Itse asiassa kyllä." Antonio kuitenkin vastasi ilmekään värähtämättä tai muutenkaan mitenkään epätavallisesti käyttäytymättä. "En malta odottaa ilmettäsi, tykkäät varmasti tästä tosi paljon."

"Okei...?" Romano vastasi epäluuloisena, mutta lähti seuraamaan kapteeniaan sen enempää kyselemättä.

"Nähdään myöhemmin, Romano!" Elizabeta hihkaisi ja vilkutti Tinon ja Chellin kanssa italialaisen perään, ennen kuin he kääntyivät takaisin askareidensa pariin.

Romano heilautti myös kättään ystävilleen ja kääntyi sitten kokonaan seuraamaan Antoniota tämän hytin suuntaan. Mistä tässä oli oikein kyse? Oliko Romano todella vain ylireagoinut, nyt kun Antonio oli tuosta noin vaan näyttämässä mitä he olivat Felicianon kanssa koko viikon salailleet? Romano ei oikeasti tiennyt mitä ajatella.

He saapuivat hytin ovelle ja astuivat sisään, Antonio etunenässä. Romano pidätti hengitystään etsiessään katseellaan hytistä jotain suurta ja odottamatonta. Sen sijaan hän näki runsaan juhla-aterian Antonion yleensä kirjojen ja karttojen peittämällä pöydällä.

Mitä ikinä Romano olikin odottanut, niin ei ainakaan tätä.

"Yllätys!" Antonio hihkaisi leveästi virnistäen. "Utelin Felicianolta vähän lempiruokiasi ja juomiasi. Toivottavasti ne menivät oikein."

"Oletko tosissasi?" Romano kysyi hämmästyneenä, kääntyen hiukan kiukkuisesti Antonion puoleen. "Käyttäydytte koko viikon kuin mitkäkin salaliittolaiset ja koko ajan kyse olikin vain ruoasta?"

"Anna anteeksi." Antonio vastasi, näyttäen hiukan syylliseltä. "Vannotin Felicianon olemaan kertomatta, halusin vain niin kovasti yllättää sinut. Tänään on kuitenkin hyvin erityinen päivä."

"Miten niin?" Romano kysyi hänen epäilyksensä muuttuessa uteliaisuudeksi, tietämättä yhtään mistä espanjalainen oikein puhui.

"Hupsu." Antonio sanoi ja kumartui lähemmäs italialaisen kasvoja, kopauttaen samalla leikkisästi rystysillään tätä otsaan. "Tänään on tullut tasan vuosi kuluneeksi siitä, kun kaappasin sinut."

Romano räpäytti silmiään, tuntien suunsa loksahtavan auki. Oikeasti? Oliko siitä oikeasti jo niin kauan?

"Olen niin onnellinen, että ryöväsin sinut itselleni." Antonio jatkoi ja painoi kasvonsa aivan lähelle Romanon kasvoja, niin että heidän huulensa olivat vain muutaman sentin päässä toisistaan. "Kuka olisi uskonut, että niinkin tavallinen ja pieni ryöstöretki olisi muuttanut elämäni niin radikaalisti?"

"P- paraskin puhuja." Romano vastasi, punastuen korviaan myöten tuntiessaan Antonio hengityksen kasvoillaan. "Minunhan elämäni tässä eniten muuttui, pahus soikoon..."

Antonio hymähti ja nappasi Romanon huulet suudelmaan. Italialainen äännähti yllättyneenä, mutta vastasi halukkaana eleeseen. Vaikka he olivat suudelleet jo vaikka kuinka moneen kertaan, alkoivat perhoset lepattaa kiivaina Romanon mahan pohjalla aivan kuin ensimmäisellä kerralla... Antonio suuteli häntä lempeästi ja vetäytyi aivan liian pian kauemmas, tapansa mukaan virnistäen.

"Käydään pöytään." espanjalainen kehotti, sivellen viettelevästi kädellään Romanon kaulaa. "Ruoka jäähtyy muuten."

Romano mutristi suutaan hiukan tyytymättömänä, mutta totteli. He istuivat toisiaan vastapäätä, Romano pöydän antimia ahneesti silmäillen. Tarjolla oli hänen lempipastaansa, jauhelihaa ja tomaatteja sekä viiniä. Vesi kihahti italialaisen kielelle, eikä hän jäänyt odottelemaan Antonion kehotuksia, vaan alkoi lappoa siekailematta ruokaa lautaselleen. Kaikki pöydässä tuoksui herkulliselta. Romano näki silmäkulmastaan, kuinka Antonio kaatoi heille pikareihin viiniä, muttei jaksanut keskittyä siihen tarkemmin, kun alkoi jo ahmia herkullista ruokaa kaksin käsin.

"Tässä." Antonio lopulta sanoi ja ojensi Romanolle viinintäyteisen pikarin, kohottaen samalla omansa. "Ensimmäiselle yhteiselle vuodellemme. Se oli täynnä seikkailuja, jännitystä ja romantiikka. Tosin minusta aivan liian vähän sitä viimeiseksi mainittua..."

Romano pyöritteli silmiään vastaanottaessa pikarinsa ja kohotti sen sitten Antonion tavoin skoolaukseen. He kilauttivat laseja ja joivat pitkät kulaukset viineistään. Romano maiskutti suutaan kuin mikäkin ammattilaismaistaja. Viini oli erinomaista, mutta ehkä jotenkin tunkkaisen makuista. No jaa, ainakin ruoka oli maittavaa.

Jonkin ajan kuluttua he molemmat olivat syöneet vatsansa täyteen. Romano valui istumaan rennommin tuolilleen, ilme tyytyväisenä. Antonio tuijotti häntä pitkään ainoa silmälaputon smaragdisilmä kiiluen ja näytti miettivän hartaasti jotain. Ennen kuin Romano ehti kysyä mitä, avasi espanjalainen suunsa.

"Sinulle jäi kastiketta sormiin..." tämä sanoi ja ojensi kätensä napatakseen italialaisen käden omaansa. "Tähän näin..."

Romano punastui kirkkaasti, kun Antonio nuolaisi italialaisen sormea sensuellisti. Taas tuo espanjalainen ajatteli luoja tiesi mitä hävyttömyyksiä... Antonio nappasi koko Romanon sormen suuhunsa ja imi sitä viettelevä ilme kasvoillaan, katse suoraan italialaisessaan, joka olisi voinut vaikka vannoa, että koko laiva saattoi kuulla hänen sydämensä jyskeen. Tilanne alkoi tuntua aika... intensiiviseltä.

"Tahdon sinua..." Antonio aloitti matalalla äänellä, astellen nyt paikaltaan Romanon vierelle ja veti tämän tuolilta jaloilleen. "Tahdon sinua nyt..."

"M- mitä sinä oikein taas selität...?" Romano vastasi naama punaisena, mutta jatkaen sitten ääni nolostuneen hiljaisena. "Jos haluat minut, sen kun otat..."

Antonio virnisti irstaasti ja tarttui Romanoa käsistä, vetäen italialaisen mukanaan sängylleen. Romanon sydän hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hän ei epäröinyt. Antonio osasi tehdä hänen olonsa sanoinkuvaamattoman hyväksi ja hän halusi espanjalaista kuumottavan paljon. Halusi tuntea tämän kosketuksen ihollaan ja sisällään...

He alkoivat suudella toisiaan intohimoisesti, unohtaen välittömästi maailman ympäriltään. Antonion kädet olivat niin vahvat ja tiesivät tarkalleen mitä halusivat... He kaatuivat tilanteen intensiivisyydessä sängylle. Romano hapuili Antonion paidan auki ja pian sen jälkeen molempien vaatekappaleet katosivat yksi toisensa jälkeen. Romano saattoi nähdä Antonion vilkuilevan häntä tyytyväisenä ja murahti vähän, kurottautuen vetämään espanjalaisen kiinnisidotut hiukset auki. Antoniota se ei näyttänyt haittaavan, vaan vanhempi mies kaappasi Romanon huulet uuteen kuumaan suudelmaan.

Nautinnon voihkaukset kaikuivat ilmassa. He hyväilivät toisiaan ja antoivat suudelmiensa syventyä puhtaan kiihkeiksi. Oli tajuttoman kuuma, kun heidän polttavat ihonsa painautuivat toisiaan vasten. Jokaisen kosketuksen myötä heidän yhteinen nautintonsa kasvoi taivaalliseksi.

Tämä oli taivas.

"Minulla on sinulle vielä yksi viimeinen yllätys." Antonio aloitti heidän pukeutuessaan pikkuhiljaa illansuussa. "Mennään kannelle..."

Romano räpäytti jälleen silmiään ihmeissään. Antonio istui sängyn reunalla laittamassa kenkiä jalkaansa, joten italialainen ei nähnyt tämän kasvoja. Jokin Antonion äänessä oli kuitenkin äsken kuulostanut vähän... pingottuneelta, Romano ei ollut varma oliko sana täysin oikea kuvaamaan kuulemaansa. Oliko jokin vinossa? Romano ei tietääkseen ollut kyllä tehnyt mitään väärin...

Hän päätti loppujen lopuksi olla kyselemättä ylimääräisiä, Antonio varmaan selittäisi kaiken hänelle sitten seuraavan yllätyksen yhteydessä. Romano alkoi tuntea olonsa hiukan vaivaantuneeksi, kun ei ollut itse tajunnut heidän tapaamisensa vuosipäivän olleen tänään. Hän ei ollut hankkinut Antoniolle mitään lahjaa... johtuikohan espanjalaisen käytös siitä?

Molempien pukeuduttua Antonion viimein kääntyi Romanon puoleen ja ojensi kätensä italialaiselle. Romano tarttui siihen kyselemättä ja antoi espanjalaisen jälleen kerran johdattaa itseään eteenpäin. He astuivat ulos hytistä kannelle, jota upea auringonlasku hyväili valollaan. He kävelivät kiirettä pitämättä kohti alakantta. Romano antoi katseensa kiertää kantta pitkin ja onnistui bongaamaan katseellaan kaikki muut miehistön jäsenet paitsi Felicianon. Missähän tämä oli?

Silloin Francis ja Gilbert astelivat heidän luoksensa ja Antonio pysähtyi äkisti. Romano oli vaistoavinaan kolmikon välisessä ilmassa jotain, mutta malttoi taas mielensä eikä udellut (mikä oli aika vaikeaa).

"Onko nyt aika?" Francis kysyi tyynellä äänellä, silmäillen molempia Antoniota ja Romanoa. "Viimeiselle yllätykselle siis?"

Antonio nyökkäsi ja jokin Francisen ja Gilbertin ilmeissä näytti hiukan kirenevän. Molemmat näyttivät siltä, kuin olisivat halunneet sanoa jotain, mutta hillitsivät itsensä. Antonion katse vaikutti hiukan varoittavalta, mutta Romano ei osannut sanoa tarkasti. Espanjalainen ei koskaan katsonut häntä sillä tavalla...

"Tiedätkös..." Gilbert aloitti lopulta, ääni ihmeellisen pingottuneena kääntyessään puhumaan suoraan Romanolle. "En ollut aluksi sinulle kovin mukava silloin, kun saavuit laivalle ensimmäistä kertaa vuosi sitten... olen pahoillani siitä. Olet hyvä tyyppi. Pidit Lizan salaisuuden ja olit tälle paras mahdollinen ystävä. Hänkin on kiitollinen, vaikkei sitä ehkä ääneen sano... Kiitos meiltä molemmilta."

Okei?" Romano vastasi ja kohotti ihmeissään toista kulmaansa, tajuamatta lainkaan albiinomiehen yllättävää kiltteyttä.

"Ilman sinua en ehkä olisi koskaan nähnyt Chelliä uudestaan." Francis jatkoi sitten ja väläytti tutun irstasta hymyään Romanolle. "Olen sinulle valtavassa kiitollisuudenvelassa, kun saatoit meidät taas yhteen Chellin kanssa. Oli muutenkin kiva viimein löytää joku, joka osasi tehdä Antonion niin onnelliseksi. Varsinkin öisin..."

"Mitä sinä oikein selität, senkin pervo?" Romano kivahti naama valahtaen. "Olette molemmat ihan outoja tänään... aivan kuin sanoisitte hyvästejä tai jotain..."

"No, me taidetaan vain olla niin kiitollisia sinulle." Francis vastasi olkiaan kohauttaen ja Gilbert nyökkäili ranskalaisen sanoille. "Tämä laiva olisi rutkasti huonompi paikka, jos emme olisi poimineet sinua mukaan silloin vuosi sitten. Ei tässä muuta..."

"Alkakaa mennä." Gilbert hoputti ja taiteili myös kasvoilleen ylimielisen virnistyksen. "On viimeisen yllätyksen vuoro. Felicianokin odottaa teitä jo maissa."

"Maissa?" Romano kysyi. "Missä välissä me rantauduttiin?"

Hän oli vaistomaisesti kääntämässä katseensa maata kohti, kun Antonio äkkiä peitti hänen silmänsä käsillään.

"Odota!" espanjalainen huudahti. "Haluan sen olevan yllätys ihan loppuun saakka. Malta siis hetki, pikku tomaattini, okei?"

"Grr, no vauhtia sitten!" Romano murahti kärsimättömänä ja turhautuneena siitä, ettei nähnyt eteensä. "Kaikki tämä salailu alkaa jo käydä hermoille..."

Antonio lähti taluttamaan Romanoa varovaisesti eteenpäin, kohti maihin johtavaa siltaa. Niinkin yksinkertainen asia kuin eteenpäin kävely oli yllättävän vaikeaa sokkona, mutta Romano luotti Antonioon ja matka eteni sutjakkaasti. Pian Romano tunsikin lattian jalkojensa alla muuttuvan kaltevaksi ja hän tajusi heidän astuvan parhaillaan laivalta maihin. Italialainen pähkäili mielensä sisällä kiivaasti, missä he mahtoivat olla. Mitä Antonio halusi hänelle näyttää näin salamyhkäisesti?

Lopulta Romano tunsi astuneensa maihin ja kuuli hiekan rapisevan jalkojensa alla sen merkiksi. Vastaleikattu ruoho tuoksui ilmassa... He kävelivät vielä jonkin aikaa, kunnes Antonio viimein laski kätensä hänen kasvoiltaan.

"Avaa silmäsi." espanjalainen komensi matalalla äänellä.

Romano totteli ja häikäistyi hetkeksi laskevan auringon valosta. Pian hän kuitenkin tottui valoon ja hahmotti ympäristönsä. Romano kurtisti kulmiaan hämmentyneenä, eikä ollut uskoa silmiään.

He olivat saapuneet Romanon ja Felicianon entisen kotikaupungin satamaan. Italialainen olisi tunnistanut nuo rakennuksen missä tahansa, varsinkin korkean luostarin kellotornin.

"Mitä -?" Romano oli kysymässä, pää kysymyksiä kuhisten.

Hänen lauseensa kuitenkin katkesi, kun Antonion äkkiä kaappasi hänet takaapäin tiukkaan halaukseen. Romano hätkähti espanjalaisen käsien ympäröidessä omistushaluisesti hänen hartiansa ja ylemmän rintakehänsä. Mutta vasta siinä vaiheessa italialaisen sydän tuntui jättävän lyönnin väliin, kun hän tunsi kapteeninsa yllättäen vapisevan takanaan.

"A- Antonio?" Romano pakottautui kysymään, vaikka tunsikin ahdistavan pelon nousevan rinnassaan. "Itketkö sinä?"

"Olen pahoillani..." Antonion ääni aloitti hänen takaansa, niin täynnä surua, että se oli murtaa Romanon sydämen siihen paikkaan. "Olen niin pahoillani, Romano..."

"Mikä hätänä?" italialainen kysyi hätääntyneenä ja yritti kääntyä kapteeninsa puoleen, onnistumatta kuitenkaan yrityksessään, sillä tämä piti hänestä niin tiukasti kiinni. "Antonio, puhu minulle... sinä pelotat minua..."

"En pysty enää teeskentelemään." Antonio vastasi ja tajusi viimein Romanon pyristelyjen jälkeen höllentää otettaan niin, että italialainen saattoi kääntyä ympäri. "En vain pysty..."

Italialainen näki isojen kyynelien vierivän Antonion poskia pitkin ja hätkähti näystä niin ettei keksinyt mitään sanottavaa, mikä oli harvinaista. Tuntui kuin Romanon raajat olisivat puutuneet kauttaaltaan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui?

"Olen nähnyt mitä teen sinulle." Antonio alkoi selittää, taistellen parhaansa mukaan suruaan vastaan. "On kuin kuolisit päivä päivältä enemmän tuntiessasi syyllisyyttä siitä, että päätin pelastaa sinut enkä itseni. En pysty katsomaan sitä, Romano. En vain pysty. Minuun sattuu enemmän nähdä, kuinka kuihdut silmieni edessä kuin... kuin päästää sinut vapaaksi."

"...mitä oikein tarkoitat?" Romano kysyi, kykenemättä vieläkään kunnolla ymmärtämään koko tilannetta. Tuntui kuin hän olisi irtautunut ruumiistaan ja seurannut tilannetta sivummalta kolmantena osapuolena. "Aiotko... aiotko sinä jättää minut tänne? Siksikö toit minut takaisin saarelle?"

"Näin on parempi." Antonio totesi kiistämättä italialaisensa kysymystä ja käänsi katseensa sivuun. "Voit aloittaa alusta, ilman tuskaa. Ansaitsen sen."

"Senkin saatanan idiootti!" Romano huusi, tuntien itsehillintänsä viimein pettävän ja tarttui käsillään Antoniota rinnuksista. "Kuvitteletko oikeasti, että pystyisin asettumaan maille kuin mitään ei olisi tapahtunut kaiken kokemamme jälkeen? En minä kuulu tänne, jumalauta soikoon! Kuulun merelle kanssasi! Ja jos tosissasi kuvittelet, että aion mukisematta alistua tähän neronleimaukseesi, olet pahasti väärässä!"

"Kyllä minä sinut tunnen ja tiedän, ettet ikinä normaalisti suostuisi tähän." Antonio vastasi hiljaa, antaen Romanon mukiloida itseään aivan kuin olisi ansainnut sen. "Siksi minun täytyi saada sinut unohtamaan... vaikka sitten väkisin."

Tuntui kuin Antonion sanat olisivat lyöneet Romanoa päin kasvoja. Italialaista alkoi huimata hänen tajutessaan jotain hirveää. Se hänen aikaisemmin juomansa viini... se tunkkainen maku... ei...

"Terästin viinisi unohdusseerumilla." Antonio jatkoi hiljaisella äänellä, pystyen vain hädin tuskin pitämään kasvonsa peruslukemilla, vaikka kyyneleet yhä valuivatkin espanjalaisen silmistä. "Huomiseen mennessä olet unohtanut kaiken piraattina olemisesta... laivastani ja sen miehistöstä... ja minusta."

Nyt Romanosta tuntui kuin joku olisi puukottanut häntä suoraan rintakehään. Hän irrotti otteensa Antoniosta ja hoiperteli pari askelta taaksepäin. Tämä ei voinut olla totta. Ei voinut. Hän näki painajaista, niin sen oli oltava...

"Sinä... sinä paskiainen!" Romano huusi lopulta äänensä löydettyään, karjuen keuhkojensa pohjalta ja alkoi hakata Antonion rintakehää nyrkeillään. Hän tunsi kyynelien alkavan valua vuolaina silmistään, muttei välittänyt. Hän ei voinut käsittää miten Antonio saattoi tehdä tämän hänelle!

"Feliciano on pakannut kaikki tavaranne laivasta ja vienyt ne maihin." Antonio aloitti värisevällä äänellä, tekemättä elettäkään estääkseen Romanoa lyömästä itseään. "Hänkin on saanut saman annoksen unohdusseerumia kuin sinä. Pidin huolen siitä, että saitte mukaanne sen verran kultaa ja jalokiviä, että voitte ostaa talon ja muutenkin elättää itseänne. Lavastin ne niin, että näyttää kuin olisitte saaneet ne perinnöksi. Ette siis joudu takaisin luostariin."

"Näytänkö siltä, että minua kiinnostaa?" Romano karjui takaisin ja valui voimattomana polvilleen maahan, nyyhkyttäen nyt surkeasti sydämensä pohjalta. "Senkin itsekeskeinen paskiainen, kuinka voit tehdä tämän minulle? En minä halua rikkauksia tai taloja, haluan sinut!"

"Usko pois, minäkin olisin halunnut sinut enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa." Antonio vastasi ja laskeutui hitaasti maahan Romanon tasolle. "Mutta onko lyhytikäinen onni pitkän surun arvoinen? Emme voi olla täysin varmoja siitä, paljonko aikaa minulla, on... mutta paljon se ei ole. On parempi, että pääset jatkamaan elämääsi mahdollisimman pian. On parempi, että on kuin... emme olisi koskaan tavanneet."

"Kuinka voit sanoa noin?" Romano kysyi itkien ja pudisteli päätään, toivoen että voisi vain kieltää koko tilanteen pois. "Kaiken tämä jälkeen, kuinka voit sanoa, että olisi parempi, ettemme olisi koskaan tavanneet?"

"En tarkoita sitä niin, etten olisi halunnut koskaan tavata sinua, vaikka olisi ehkä loppujen lopuksi ollut parempi, ettei niin olisi päässyt käymään..." Antonio vastasi ja kaappasi Romanon nyt syleilyyn, haudaten kasvonsa italialaisen kaulaan vasten. "Olen maailman onnekkain mies, kun sain tavata sinut... oppia tuntemaan sinut... ja rakastua sinuun."

Romano ulvahti ääneen ja kietoi kätensä Antonion ympärille. Hän kuuli nuo sanat ensimmäistä kertaa... ja kuinka julmaa, että hänen oli kuultava ne tällaisessa tilanteessa...

"Minä rakastan sinua, Romano." Antonio kuiskasi Romanon korvaan ja veti syvään henkeä tasatakseen äänensä ennen kuin jatkoi. "Olet ensimmäinen henkilö, jota olen rakastanut enemmän kuin merta. Sinun takiasi olisin ollut valmis luopumaan ihan kaikesta ja niin teinkin. Ja juuri tämän rakkauden takia en kestä tehdä sinua onnettomaksi... haluan, että jatkat elämääsi ja löydät onnen, jota minä en pystynyt sinulle tarjoamaan."

"Olet tarjonnut minulle enemmän onnea kuin edes tajuat, senkin ääliö..." Romano vastasi ja vetäytyi hiukan taemmas voidakseen nähdä Antonion kasvot. "Minäkin rakastan sinua. Niin helvetin paljon, että se sattuu... miksi näin pitää käydä?"

"En tiedä..." Antonio vastasi surumielisesti. "En todellakaan tiedä..."

He istuivat siinä toistensa syleilyssä sanaakaan sanomatta, painautuen taas tiukemmin toisiinsa. Romano tuijotti Antonion olan yli tämän laivan pilvenvalkeita purjeita ja liehuvanmustaa piraattilippua. Kyyneleet valuivat edelleen vuolaina italialaisen silmistä ja kastelivat Antonion hartian. Hän ei kestänyt tätä. Tuntui kuin joku olisi sahannut hänen sieluaan kahtia ilman puudutusta, niin paljon häneen sattui. Antoniokin itki hiljaa hänen rinnallaan, eikä Romano kyennyt millään ymmärtämään miksi espanjalainen oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun...

Antonio kaappasi Romanon huulet taas hiukan kovakouraiseen suudelmaan ja italialainen kietoi kätensä välittömästi espanjalaisen kaulan ympärille. Hän tiesi, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan suutelisivat toisiaan. Antonion huulet olivat niin pehmeät ja lämpimät... Romano toivoi hartaasti, että olisi voinut jäädä niiden hyväilyyn ikuisesti... Suudelma oli märkä, mutta se johtui molempien kyyneleistä. He antoivat vaistojensa viedä ja antautuivat kokonaan toisilleen. Tämä oli heidän katkeransuloinen onnensa...

Lopulta liian pian kuluneen ikuisuuden jälkeen he irrottautuivat toisistaan, tietäen että aika oli koittanut. Romanoa alkoi huimata, mutta tällä kertaa se johtui muusta kuin hänen surustaan. Ajatteleminen alkoi käydä hankalammaksi ja jotenkin raskaaksi...

Antonio näki hämmentyneen ilmeen italialaisensa kasvoilla ja veti syvään henkeä kerätäkseen voimansa, nousten sitten takaisin jaloilleen. Hän auttoi sen jälkeen myös Romanon pystyyn ja suuteli tämän otsaa lempeästi, pidellen yhä tätä käsistä.

"Antonio..." Romano aloitti tukahtuneella äänellä, tarrautua espanjalaiseen tiukasti kiinni. "Minä alan unohtaa... en halua..."

"Älä pelkää..." Antonio vastasi ja suuteli uudelleen rakkaansa otsaa. "Pian kaikki kipu on poissa. Rakastan sinua, pikku tomaattini..."

Romano tunsi vielä viimeisen suudelman otsallaan. Sitten Antonio alkoi perääntyä hitaasti, pitäen koko ajan katseensa tiukasti kiinni Romanossa. Pian espanjalainen oli niin kaukana, että heidän oli irrotettava kätensä toisistaan. Romano piti parhaansa mukaan kiinni, mutta hänen otteensa luisui ja lopulta irtosi kokonaan. Antonio hymyili surullisesti ja kääntyi ympäri, alkaen kävellä poispäin, kohti laivaansa.

"Antonio!" Romano huusi silloin, sanojen muodostuessa kuin itsestään hänen huuliltaan. "Olet vielä minulle velkaa toivomukseni, pahus soikoon! Jos ihmeen kaupalla löydätkin jonkin keinon poistaa kirouksesi ja paranet, palaa luokseni! Laita minut rakastumaan sinuun uudelleen, lupaa se minulle senkin paskiainen!"

Antonio vilkaisi olkansa yli Romanoa ja surullisen hymynkareen kera nyökkäsi vähäeleisesti. Sitten espanjalainen asteli ripeää vauhtia laivalleen ja katosi lopullisesti näkyvistä. Romano taisteli pysyäkseen jaloillaan vaikka häntä heikottikin. Kului jonkin aikaa, kunnes Antonion laiva alkoi lipua avomerta kohti. Romano ei silloin enää kyennyt hillitsemään itseään vaan juoksi suoraan kohti laiturin reunaa. Hän seisoi siinä ja katseli kuinka laiva hiljalleen kutistui poispäin purjehtiessaan laskevan auringon tahtiin. Tuuli puhalsi suoraan Romanon takaa merelle, liehutellen hänen hiuksiaan ilmassa. Kun aurinko oli lopulta kokonaan laskenut, oli Antonion laiva poissa.

Romano ei kyennyt enää edes itkemään. Koko tilanne tuntui vielä aivan kuin painajaisunelta, täysin epätodelliselta. Romanoa huimasi entistä pahemmin. Hän ei pystynyt oikeastaan enää keskittymään muuhun kuin järkyttävään päänsärkyynsä, mikä teki ajattelunkin ylitsepääsemättömän vaikeaksi.

Silloin Romano kuuli hapuilevia askeleita takaansa ja kääntyi hitaasti ympäri, tietäen heti ketä odottaa. Se oli Feliciano. Hämäränkin läpi Romano näki nuoremman italialaisen silmien punoittavan, tämä oli selvästi itkenyt itsekin aikalailla.

"Varasin meille huoneen majatalosta." Feliciano aloitti hiljaa ja käveli samalla veljensä rinnalle. "Vee... en tiedä sinusta, mutta en halua mennä luostariin yöksi."

"Okei..." Romano vastasi vaisusti ja värisi iho kananlihalla. Alkoi tulla kylmä...

"Minäkään en halunnut tätä." Feliciano jatkoi nyyhkyttäen, näyttäen yhtä surkealta kuin Romanosta itsestään tuntui. "Mutta Antonio ei antanut minulle vaihtoehtoa. Vee, olen mieluummin kanssasi sitten vaikka kaiken unohtaneena, kuin taas yksin... olen pahoillani..."

"Tiedän kyllä, Feli." Romano vastasi ilmeettömänä, jaksamatta enää reagoida mihinkään. "En syytä sinua."

Italialaiset halasivat toisiaan. Romanoa inhotti, että hän koko ajan tunsi mielensä sumentuvan ja unohtavan muistoja, joita hän ei halunnut menettää. Oli tosin liian myöhäistä tehdä enää mitään.

"Mennään nukkumaan." Feliciano sanoi ja alkoi halauksen jälkeen lempeästi ohjata Romanoa mukanaan majatalon suuntaan. "Mitä nopeammin saamme tämän hoidettua pois alta, sen parempi..."

Romano nyökkäsi ja totteli veljeään, tietäen hyvin mitä Feliciano tarkoitti. Olisi helpompaa olla tiedottomana unessa, kun kaikki muistot katoaisivat mielestä kuin olla valveilla ja tuntea koko prosessi. Romano oli muutenkin läpeensä uupunut. Hän halusi vain nukkua.

Nukkua loputtomasti...

Pari vuotta myöhemmin...

"Hei Feli, arvaa mitä?" Romano aloitti nojaillessaan parvekkeensa kaidetta vasten, katsellen samalla leppoisasti auringossa kimaltelevaa merta. "Näin taas sitä outoa unta viime yönä..."

"Vee?" Feliciano vastasi silmät pyöreinä, kerätessään samalla likaisia astioita ruokapöydältä (he olivat juuri lopettaneet syömisen). "Taas? Kuinka mones kerta tuo jo on?"

"Sekosin laskuissa jo ajat sitten." Romano vastasi ja nojasi laiskasti päätään kättään vasten. "Mutta siinä on aina ne samat asiat... valkopurjeinen laiva ja musta piraattilippu... Jotenkin unessa tunnen laivan ihan läpikotaisin, tiedän missä pienimmätkin asiat kuten mopit ovat. Ihmisetkin laivalla ovat aina samoja ja hurjan yksityiskohtaisia... aivan kuin olisin tuntenut heidän kauan... Mutta olen kyllä täysin varma, etten ole koskaan ennen nähnyt yhtäkään heistä oikeassa elämässä. Tämä on oikeasti tosi outoa..."

"No on, on!" Feliciano myönsi ja kauhoi keittiön takassa porisevasta kattilasta kuumaa pesuvettä astioita varten. "Ja, kun ottaa tuohon vielä kaiken muunkin tapahtuneen huomioon... Fratello, ehkä olisi parempi, jos yrittäisimme olla ajattelematta liikaa. Ei ole hyvä vatvoa unia liian pitkään... eivät ne kuitenkaan ole totta, vee."

"Taidat olla oikeassa..." Romano vastasi hiljaa, eikä jaksanut enää jatkaa aiheesta, vaikkei ollutkaan siitä täysin samaa mieltä veljensä kanssa.

Hänelle ja Felicianolle oli tapahtunut jotain tosi outoa pari vuotta sitten. Heidän vaatimaton luostarielämänsä munkkikokelaina oli päättynyt kuin seinään tuon oudon tapauksen johdosta. Kaikki kyläläiset vannoivat, että he olivat yhtenä päivänä vain kadonneet kuin tuhka tuuleen. Romano itse ei muistanut mitään sellaista ja oli alkanut tutkia asiaa, mikä oli vaikeaa, kun paikalliset ihmiset eivät oikein halunneet puhua poikkeavista asioista. Lopulta hän oli kuitenkin alkanut saada tietoja eri lähteistä ja ne kaikki sanoivat samaa asiaa. Piraatit olivat kuulemma vieneet Romanon mennessään, minkä jälkeen Felicianokin oli kadonnut.

Italialainen ei kuitenkaan ymmärtänyt miten se saattoi olla mahdollista. Luulisi, että hän olisi muistanut jotain niinkin hurjaa kuin kaappauksen, vieläpä vuoden kestäneen sellaisen. Hän itse muisti vain eläneensä ihan normaalisti luostarissa, kun eräänä aamuna hän tajusi heränneensä kylän majatalosta ja kaikki asukkaat ottivat hänet ja Felin hämmästyneinä aamulla vastaan. Lisäksi heillä molemmilla oli isot säkilliset kultaa ja muita aarteita, joiden arvo yhteensä oli moninkertaisesti enemmän kuin alueen rikkaimmilla aatelisilla. Joukossa oli nimetön kirje, jossa todistettiin rikkauksien olevan heille jätetty perintö. Se oli hyvin hämmentävää... Eihän heillä ollut sukulaisia...

Ei niin, että italialaiset olisivat valittaneet. Heti ensitöikseen he olivat ostaneet itselleen talon kylän parhaimmalta paikalta ja muuttaneet luostarista sinne. Romano piti syvästi tummasta puusta rakennetusta kaksikerroksisesta talosta ja heillä oli Felicianon kanssa jopa omat huoneet, mikä oli veljeksille suurta luksusta. Romano oli sisustanut oman huoneensa kaikella mahdollisella mereen liittyvällä roinalla, mikä auttoi häntä kestämään syvän kaipuunsa merelle.

Kauniista huoneestaan huolimatta Romanon lempipaikka talossa olikin juuri parvekkeella, jossa hän usein istui leppoisia kesäiltoja meriseikkailuromaaneja lukien viinilasillinen vierellään. Parvekkeelta oli myös suora yhteys heidän puutarhaansa, jossa he kasvattivat vihanneksia ja kukkia, joilla he tienasivat elantonsa.

Loput arvoesineet ja rahat he olivat laittaneet joko säästöön tai hyväntekeväisyyteen. Molemmat italialaiset tunsivat saaneensa tarpeeksi, eivätkä siksi ostelleet itselleen sen enempää rihkamaa.

Romano tiesi olevansa hyvin onnekas saatuaan Felicianon kanssa tuon äkillisen perinnön, mutta hänen sisällään velloi nykyään jatkuvasti outo kaiheus. Sitä oli jatkunut siitä saakka, kun hän oli herännyt sieltä majatalosta Felin kanssa. Se oli todella hämmentävää ja outoa... varsinkin, kun mukaan laskettiin vielä italialaisen oudot unet... sekä...

Romano kaivoi paitansa sisältä esiin kultaisen riipuksen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä hän oli sen saanut, se oli vain ilmestynyt hänen kaulaansa sinä kohtalokkaana majataloaamuna. Romano tarkkaili tiiviisti katseellaan riipuksen kannessa lukevaa tekstiä: "ikuisesti meren". Henkilö, joka oli antanut riipuksen hänelle, mahtoi tuntea hänet hyvin. Mutta kuka kumma se oikein oli, Romano ei ollut koskaan puhunut salaisesta haaveestaan kenellekään...

Hän avasi suu tiukkana viivana riipuksen, kuten hän oli tehnyt jo lukemattomia kertoja aiemminkin. Sisällä oli mystinen kuva hymyilevästä miehestä, jota Romano tuijotti pitkään. Miehellä oli komeat kasvonpiirteet ja veikeä hymy, vaikkakin jokin siinä itsetietoisuudessa vähän myös ärsytti. Kaikista oudointa kuvassa oli kuitenkin se, että Romano oli nähnyt tuon miehen unessaan... siinä laivalla...

Kaiken on pakko olla jotenkin yhteydessä toisiinsa... unieni, tämän riipuksen ja kahden vuoden takaisten tapahtumien... Romano ajatteli ilmeettömänä, tuijottaessaan hiukan poissaolevana riipuksen miestä. Tai muuten olen menettämässä järkeni lopullisesti...

Romano ei oikeastaan osannut sanoa pitikö riipuksen kuvasta, sillä aina kun hän katsoi sen sisältävän miehen kasvoja, hänen sisällään alkoi jostakin syystä kuohua. Samoin kävi nytkin. Romano sulki riipuksen kulmiaan kurtistaen ja käänsi katseensa takaisin merelle päin.

Tässä on jotain hyvin outoa... Romano jatkoi ajatuksiaan kuumeisesti pähkäillen. Eivät ihmiset noin vain katoa vuodeksi muistamatta sitä itse. Tai löydä päältään tavaroita, joita eivät ole ennen omistaneet... Mitä minä en huomaa? Ihan kuin yrittäisi kasata palapeliä, josta puuttuu se kaikista tärkein osa...

Silloin Romano huomasi silmäkulmassaan jotain. Mereltä oli ilmestynyt taivaanrantaan laiva, joka purjehti hiljalleen heidän kylänsä satamaa kohti. Romano räpytteli ihmeissään silmiään ja suoristautui täyteen pituuteensa. Laiva ei ollut heidän kylänsä kalastusaluksia, mikä oli hyvin erikoista. Eivät he saaneet kyläänsä lähes koskaan vierailijoita, he asuivat niin syrjässä muista suurista kaupungeista. Purjehtijoiden täytyi todella haluta vierailla heidän kylässään, kun vaivautuivat tänne asti...

Äkkiä Romano henkäisi ääneen. Nuo purjeet... tuo lippu... hän tunnisti ne...

Se oli hänen unensa laiva!

Romano ei tajunnut liikkua tai mitään, hän vain tuijotti pitkään saapuvaa laivaa mieli tyhjänä. Ja äkkiä valtava onni syttyi italialaisen rinnassa, tämän itse ymmärtämättä lainkaan miksi. Jotenkin Romanosta vain tuntui, että jotain hyvin ihanaa tapahtuisi pian. Aivan kuin jokin suuri toive, mitä hän oli odottanut hyvin pitkään, olisi viimein toteutumassa. Ei hän kylläkään osannut yhtään selittää itselleen miksi tunsi niin... Romano vain tajusi hymyilevänsä nyt leveästi ja hänen silmänsä kostuivat vähän.

"Mitä ihmettä...?" Romano mumisi itsekseen, pyyhkien poskilleen vierivät onnen kyyneleet. "Sydämeni hakkaa ihan hulluna..."

...

Olisipa italialainen osannutkin sillä hetkellä aavistaa, kuinka eräs toinen odotti kiivaasti hänen tapaamistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen...

Il finito.

Käännökset Italialaisille sanoille:

Fratello: Veli

Il finito: Loppu

Muuta mukavaa:

Lähes vuoden kestänyt tarina on nyt sitten ohi. Kiitos teille kaikille ihanille lukijoille ja kommentoijille, kun jaksoitte pysyä mukana loppuun saakka! Olette mahtavia ja kaikista parhaimpia! ^^ En olisi takuulla jaksanut viedä tätä loppuun ilman teitä, Meren suolaama sydän on pisin projektini ikinä. En voi sanoa muuta kuin kiitos, kiitos ja KIITOS!

Jatkossa tuskin kirjoitan mitään näin pitkää ellei se ole ihan oma tarinani omilla hahmoilla :) Näin massiivisen ficin jälkeen sellainenkin tuntuu jo mahdolliselta.

...

Symbol of forever: Tässä on ^^ Kannattaakin lukea oikein nautiskellen, kun tuo on tosiaan viimeinen luku...

Kuutamolla: En sanoisi nyt jo, kun tämä on tosiaan jo melkein vuoden kestänyt... Ja kiitoksia kehuista, kiitos todella paljon! ^^ Tarinan lopun kirjoitin sellaiseksi minkä katsoin sopivan parhaiten ficciin ja uskon sen olevan kaikista paras mahdollinen :)

FanGirl: Kiitoksia kehuista! ^^ Ei Romanoa niin helpolla saa hengiltä, ei tosin Antoniotakaan... :D

SamWin98: No lähes yhtä nopeesti tääkin tuli :D Ja pakkohan jokaisen tarinan on joskus loppua oli ne kuinka hyviä tahansa, muuten kaikki kyllästyisi lopulta :)

anonyymi: Juu ei mitään :) Nyt tarina sitten loppui... ja uskon sen päättyneen ficciin kaikista sopivimmalla tavalla ^^

UtaChan: Kiitoksia paljon lukemisesta! ^^ Juu valitettavasti kaikki kiva tosiaan loppuu... mutta lue ehdottomasti loppuun saakka, luvassa on niin tunteidentäyteinen loppu ettei sitä kannata missata :)

Tekopupu: On se varmaan onnistuminen kirjoittaneen osalta, jos saa lukijat eläytymään niin vahvasti tarinaan (pahoittelen tosin sitä tunnevuoristorataa, mikä ficin lopusta tulee) X) Uuu, cool! Olin jo ihan unohtanut koko kuvan - ilmoittele ihmeessä jos ja kun saat sen valmiiksi! ^^

daretodream: Pakko myöntää, että kyllä kirjoittaneellakin nuo surulliset viulut pauhasivat kun ficci viimein valmistui :'/ Haa, joku siis yhä muisti tuon toiveen? Tässä luvussahan se nyt taas ilmestyikin hyvin tärkeässä osassa. Tiesin itse heti ensimmäisestä luvusta lähtien, miten tarina tulee päättymään ja uskon sen olevan paras mahdollinen lopetus Meren suolaamaan sydämeen :)

Annikyuu: Ei haittaa yhtään, mukavaa tietää että kuitenkin tuli jokainen luku luetuksi ^^ Heh heh... kirjoittaneella itsellään on vähän... huonoja kokemuksia turkkilaisista... mutta ei siitä sitten sen enempää X) Ja joo, cliffhanger on paha tapani, myönnän... *häpeää* Kiitoksia vielä tosi paljon lukemisesta ja kommenteista! ^^

Minah: On se kirjoittaneestakin outoa, kun ei ole isoa kirjoitusprojektia päällä... jännä tunne o.o Yritän tosiaan yleensä välttää suurimpia ja ilmeisimpiä kliseitä (vaikka se voikin olla välillä vaikeaa). Mutta nyt on ficci viimein purkissa katkeransuloisine loppuineen :)