Kiitettyjä olkoot suomalaisen koulujärjestelmän loma-ajat, eli luvassa on kesätauolla uinuneen syyslomalaisen Perinnön paluu! :)
Kiitos annu jo miljoonannen kerran panoksestasi kommentoinnin muodossa, tämän(kin) luvun loppuun saattamisessa sinulla ja arvosteluillasi on ollut jälleen korvaamaton merkitys! Virtuaalista kakkua ja kiitoskarkkia sinne (lisäksi lahjon yhden hengen lukijakuntaani myös lupaamalla, että viimeisessä kappaleessa ilmestyvää kosmista Chuck Norriskaa nähdään jatkossa pikkuisen enemmänkin Perinnön sivuilla).
Jälleen pientä väliluvun tynkää, tunteiden penkomista ja myös lyhykäisiä angstitunnelmia! Lukuiloa! :)
Juokse, juokse.
Huohotus sakkaantui kurkkuun kihelmöivinä aaltoina. Hän piti katseensa kaukana häämöttävässä mutkassa kieltäytyen katsomasta alas, sivuille, taakse. Kuva hajoaisi.
Kenkien karkeat pohjat hakkasivat lattiaa vasten, vaikka jaloissa ei ollut enää voimaa. Hän kaapi käsillään tukea seinistä. Silmissä salamoi.
Hän oli nähnyt Kaien. Nainen oli harhaillut etsien jotakin ja supatellen samalla sekavia sanoja itsekseen ääneen. Hän oli tuskin huomannut peräänsä pinkaissutta Alexeita.
Juokse, juokse.
Purppurainen kaapu kahahti protossin jalkoja vasten. Nainen oli paljain jaloin, kuten usein Kefeuksellakin. Alexei puuskutti ja yritti huutaa Kaien nimeä. Ilmoille pääsi vain rohisevaa kihinää. Hän ei tiennyt enää kuinka jaksaisi askeltakaan tai mistä hän oli ammentanut voimansa viimeisten minuuttien ajan. Silti hän jatkoi lähes sokeaa ryntäämistä.
Kaien kasvot olivat ilmeettömät ja tyhjät. Alexei aisti kuitenkin naisen virran vaisut avunhuudot, jotka uhkasivat jokaisen kuluvan sekunnin myötä vajota syvemmälle psioniseen välinpitämättömyyteen.
Vielä hetki. Jaksa vielä hetki. Kylkiluiden pehmeä punos sai töin tuskin pidettyä hypähtelevän sydämen rinnassa. Suussa maistui metalliselta ja suolaiselta, pulssi jyskytti otsan takana ja nenä oli alkanut vuotaa pulleita, tummanpunaisia pisaroita tiheänä tiputuksena.
Juokse, juokse.
Hän kurotti eteenpäin hampaansa yhteen purren, läähättävää yskäkohtausta nieleskellen ja epätoivoisesti otetta tavoitellen. Hän oli vähällä kaatua, mutta löysi kuin löysikin Kaien hihansuun pimeän keskeltä ja puristi sormensa liukkaan kankaan ympärille. Hetken aikaa kuului petollinen, räsähtävä ääni – sauma oli alkanut purkautua – mutta Alexei ei laskenut irti. Hän ei antaisi naisen mennä. Ei tällä kertaa.
Kaie nytkähti taaksepäin kesken askeleen ja hänen ranteensa taipui naksahtaen kuin se olisi ollut kuivaa puuta. Protossin käsi oli kylmästä miltei sinertävä ja Alexei oli älähtää ääneen yllätyksestä jäähileiset rystyset sormiensa alle sulkiessaan. Nainen kääntyi ympäri. Vaalea naama oli kirjavana rosoisista, paleltumilta näyttävistä ruhjeista. Huulet oli purtu auki veriseksi ja rohtuneeksi massaksi. Silmissä oli kalvomainen peite.
Alexei ojensi kätensä ja sulki Kaien syliinsä. Protossin vartalo hätkähti äkillisen liikkeen voimasta: hänen jalkansa sotkeutuivat toisiinsa, niska valahti veltoksi ja vapaaksi jäänyt käsi ei liikahtanutkaan voimattomasta lysystään, johon matalalle romahtanut olkapää oli sen pudottanut.
Hetken aikaa nainen vavahteli paikallaan kuin yksinäinen virhesointu kauniissa melodiassa pyörittäen päätään. Silmissä oli kivulias, haavoitettu katse ja kädet pyrkivät nousemaan kasvojen peitoksi.
Lopulta protossi henkäisi syvään, lakkasi taistelemasta vastaan ja painautui häntä vasten uupuneena. Alexei ei osannut tehdä muuta kuin keinuttaa rikki raastettua Kaiea itseään vasten yrittäen hillitä omaa raivonsekaista itkuaan. Hän painoi kasvonsa karkeaa, takuille keriytynyttä hiuspaljoutta vasten ja hengitti psionista auraa ja metallista tuoksua ahneesti sisäänsä. Heidän katseensa kohtasivat – äsken niin tylsämieliset silmät välähtivät liekkiin Kaien tunnistaessa Alexein. Naisen käsi puristi yllättäen lujaa hänen omaansa. Tylppäkyntiset sormet pureutuivat kämmenselkää vasten kuin pienet tikarit.
"Juokse, juokse", protossin huulet tuskin liikahtivat. Hän kurotti eteenpäin tavoitellen Alexein kasvoja kämmenellään. Se jäi vain aikomukseksi. Täysin varoittamatta Kaie valahti tyhjäksi ja elottomaksi hänen sylissään. Kädet ja jalat retkahtivat löysiksi painoiksi, riutunut vartalo jännittyi kaareksi ja raskas henkäys pääsi Kaien huulilta, minkä jälkeen elämä pakeni naisen silmistä. Alexei piti Kaiea sylissään katsellen tämän kuolemaa – protossin ruumis hajosi kuin ikivanha paperi varomattoman kosketuksen tai puhalluksen alla – muuttui kasaksi kalahtelevia luita ja pölyä. Alexei puristi luonnottoman nopeasti luurangoksi kuihtunutta, sammunutta elämänlankaa itseään vasten epätoivosta vaikertaen ja koettaen pitää kiinni edes jostakin, mutta hauras ranka mureni ja pieksävä tuuli tempaisi palaset mukaansa.
Alexei hätkähti pudotessaan. T-paidan kangas tuntui kuivalta, jotenkin jauhoiselta, ihoa vasten ilmavirrassa ryöpytessään. Hän yritti kaapia otetta ympärillään pyörivän kuilun seinistä, muttei saanut vauhtiaan hidastetuksi.
Hän iskeytyi lattiaan vain silmänräpäyksen myöhemmin. Kylki oli edelleen arka ja päähän sattui takaraivon törmätessä kovan pinnoitteen kanssa. Implanttien ympärillä leimahti. Raivokas kaiku hänen päänsä sisällä karjui selittämättömiä sanoja, ja Alexei kuuli oman äänensä yhtyvän huutoon. Jalat potkivat ilmaa ja hän puristi käsiään ylävartalonsa ympäri yrittäen vielä hetken ajan pitää kiinni… Kaie…
Kädet kiertyivät välittömästi hänen olkavartensa ympärille. Joku piti hänet aloillaan.
"Kaie?" hän henkäisi ääneen tarttuen puoleensa kumartuneeseen hahmoon. Nuori yöhoitaja hätkähti hänen liikkeensä voimallisuutta. Naisen pehmeäpohjaiset työkengät läiskähtivät lattiaa vasten paksuina, pehmeinä sivalluksina, kun tämä perääntyi muutaman hätäisen askeleen hakien vaistomaisesti hälytyspainiketta kommunikaattoristaan.
"Se oli vain unta, sir. Rauhassa. Kaikki on hyvin."
Nainen kuulosti siltä, ettei oikein itsekään uskonut vakuutteluunsa. Turvalliseksi arvioimansa etäisyyden päähän pysähtyessään hän jäi mulkoilemaan lattiantasoon epävarmasti. Alexei töllötti naisen sinivihreisiin silmiin muutamia sekunteja kykenemättä käsittämään missä oli ja miltei raivostuneena siitä, että Kaie oli tempaistu hänen ulottuviltaan niin nopeasti. Hän oli juuri… miltei… Alexei räpytteli kiivaasti silmiään. Hetken ajan unikuva ja hämärän huoneen todellisuus törmäsivät toisiinsa. Tuloksena oli hämmentäviä välähdyksiä ja sekavasti toistensa päälle asettuvia yksityiskohtia.
"Se oli vain unta. Vain pahaa unta. Olette turvassa nyt."
Naisen ääni madaltui hyssytteleväksi ja hän puhui kuin pienelle lapselle. Alexei pyöritti päätään. Todellisuus tuli vastaan silmittömän raakana. Hän joutui tekemään töitä haudatakseen äkillisen, täysin impulsiivisen halun tarttua lähimpään irtonaiseen esineeseen ja viskata se kohti vastapäistä seinää silkasta kiukusta. Sairaalapuseron selkä oli hiestä märkä ja takertui nahkeana ihoa vasten, silmiä aristi ja hengitys tuntui likipitäen huuruavan viileässä huoneessa. Alexei käänsi päätään yrittäen havainnoida tilaa ympärillään. Pieni sairaalahuone mahtui yhteen katseeseen – psioniset mittausinstrumentit, tippapullotelineen koruton hahmo, pieni tarvikepöytä..
Alexei puri poskeaan niin pitkään, että suolainen verenmaku tavoitti kielen. Hän oli yhtä aikaa niin vihainen, niin mahdottoman pettynyt ja musertavan yksin, että pelkäsi virtansa räjähtävän valkohehkuiseksi, kaikennieleväksi palloksi. Hän nieleskeli ylikuumenevaa psionista aaltoa alas pitkän tovin, kunnes pystyi lopulta puhumaan.
"Minä… se… Se tuntui niin todelta", hän sai sanotuksi. Suu oli kuiva ja janoinen. Seinäkellon eteenpäin hytkähtelevä viisari näytti luonnottoman hitaalta sekunteja takoessaan.
"Ei se mitään."
Hoitajan olemukseen tuli helpottunut sävy, kun hän kuuli Alexein äänestä väsymyksen lisäksi myös pakotetun rauhallisuuden. Hän oli selkeästi pelännyt psionisen myrskyn syttymistä.
Alexei koukisti itsensä ensin kyynärpäiden varaan, sitten istumaan. Lattia oli tahmean ja elottoman tuntuinen ihoa vasten. Selkä osui sairaalasängyn jäiseen kehikkoon. Kylmät väreet tanssahtelivat läpi koko kropan.
Hoitaja laski kätensä kommunikaattoriltaan ja tuli lähemmäs tarttuen Alexeita kädestä. Hänen ihonsa oli viileä ja kasvoilta paistoi empatian pehmentämää määrätietoisuutta. Alexei antoi naisen auttaa itsensä takaisin sängylle ja jäi istumaan raskaan peitteen ja hikisten lakanoiden muodostamaan kasaan. Hän otti konemaisesti käteensä vesilasin, joka hänen sormiaan kohti ojennettiin, muttei kyennyt juomaan ennen kuin hoitaja häntä siihen lyhyesti kehotti.
"Kuinka kauan minä olen ollut poissa?" hän kysyi vastapäiseen seinään tuijottaen. Missään ei näkynyt kalenterin paljastavia numeroita tai merkkejä päivien kulusta. Seinäkello oli vain tuntien ja sekuntien määräämätöntä kulkua – viisitoista yli seitsemän saattoi yhtä hyvin tarkoittaa varhaista aamua kuin alkuiltaakin.
Hän huomasi hoitajan katseen väistävän maahan. Nainen kumartui nostamaan lattialle pudonneen päiväpeitteen jotakin tekemistä saadakseen.
"Onko… minun ryhmäni… Onko jotakin…?" Alexei tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän jälleen. Vesilasia pitelevät sormet hikosivat ja ote oli livetä, kun muistot valuivat paksuna, mustana siirappina hänen silmiensä ohitse.
Alexei räpäytti luomiaan.
Paksu, etova löyhkä. Kaikkialla. Tarttui vaatteisiin. Märät ja tulehtuneet ulokkeet katossa. Limaiset sipaisut kypärän laella. Vaara oli ilmassa viiltävänä ja kovana, kuin kivien ropinaa metallikatolla.
"Minä en lähde ilman Chandakia."
Miltei kuulumattomiin madaltunut Murrayn ääni. Pahaenteinen hiljaisuus. Alexein suivaantunut käsky radioaalloilla. Inttämistä. Adamsin hullun lailla notkahteleva virta. Hätä. Chandakin pieni hahmo katoamassa tunnelin suulle Murrayn varjona.
"Minua huimaa."
Lohmannin kalpeat, hiestyneet kasvot. Suupielestä tippuva vihertävänpunainen noro. Alexein kädet painamassa vaahtoavaa, pärskivää miestä kohti maata. Reagoimattomat pupillit paksun kellertävän kalvon alla, Thompsonin taskulampun valossa. Lääkintämiehen jäntevät sormet vetämässä pienen ruiskun mäntää taaksepäin. Vastaan lähetettyjen paarien kalpea, kellertävä kangas.
"Minä pidättelen niitä niin pitkään, kuin pystyn. Menkää!"
Musta tukka takertuneena ohueksi seitiksi kalpeiden kasvojen sivuille. Ultraliskon kuolemanuneen vajonnut, irvokas keho. Savunharmaa, raskas kahleverkko. Kaikkialla. Kaien epävarma, pakotetun rohkea hymy. Naisen suolaiset huulet. Alexein henkitorvea kuristanut paksu, kestämättömän voimakas nyyhkäys.
"Sinä… KUINKA HELVETISSÄ SINÄ SAATOIT?! KUINKA SINÄ…?! SINÄ TAPOIT HÄNET, SINÄ SAATANAN PASKIAINEN TAPOIT MINUN TYTTÖNI."
Jim Raynorin peittelemättömästä tunteesta palaneet silmät, epätoivosta ja raivosta samentunut urahdus. Alexein leukaperään osunut nyrkki. Toinen isku. Kolmas. Viiltävä kipu sekä silmäkulmassa että sydänalassa. Kyyneleet häntä ravistelevan miehen silmissä. Menetys. Pelko lopullisuudesta.
"Joko olet vienyt minulta kaiken? KUULETKO? MITÄ VITTUA SINÄ HALUAT VIELÄ?" Jimin takakenoon kallistettu pää, kohti taivasta ärjytyt sanat. Holtiton kiukku Raynorin katseessa. Miehen paksut, parkkiintuneet sormet repimässä vastauksia vaatien Alexein taisteluliivin rinnusta. Horjuntaa todellisuuden ja unen, järjen ja maanisen viimeisen linjan välillä. Alexein voimattomiksi valahtaneet jalat, vimmaisesti häntä takovat nyrkit, tömähdys piiritystankin kovaa takaseinää vasten. Hitaasti Jimin hylkäävä viha, tilalle syöksyvä epätoivo. Ja sitten lopulta romahdus. Kumpikin heistä valahtamassa maahan itkunsekaista raivoa ja katkeruutta vapisevaksi kasaksi. Raynorin kädet edelleen puristamassa hänen sydänalaansa. Tivaten, vaatien. Rukoillen.
"Älä anna sen olla totta."
"Sir?" Kysymyksen sävy oli aidon huolestunut ja havahdutti hänet.
"Minä…", Alexei sanoi karheasti. Hänen oli hankala saada sanotuksi mitään. Pää oli täynnä kuumeisia, herhiläisten lailla ees taas sukkuloivia ajatuksenpätkiä. Jokin kone hänen poskensa vasemmalla puolella päästi huolestuneen sirkutuksen sisimmästään. Hän tunsi suurten hikihelmien herahtavan otsalleen ja kämmeniensä tutisevan hienoisesti.
"Rauhoittukaa. Ei ole mitään hätää", nainen kiirehti vakuuttamaan. Alexei näki hoitajan kapean käden kohonneen jälleen kommunikaattorille. Kommodori painoi päänsä alas polvia vasten.
Rauhoitu. Sinun on pakko rauhoittua.
Alexei nojasi kymmeniä, pitkältä tuntuvia sekunteja aloillaan pusertaen otsaansa polvilumpioitaan vasten ja yrittäen pakottaa Kaien, Chandakin ja Murrayn silkalla epätoivoisella tahdonvoimalla ulos ajatuksistaan. Hänellä ei ollut varaa menettää enää hetkeäkään tiedostamattomalle pimeydelle ja lääkekohmeiselle unelle. Hänen oli pakko päästä jaloilleen.
Hoitajan kasvot ilmaantuivat ylävasemmalle. Alexei nosti päänsä ja yritti viestittää ilmeellään, ettei kaivannut tällä hetkellä kenenkään apua tai läheisyyttä. Nainen jäi epävarmana nojaamaan instrumenttikärryä vasten tavoitellen hymyä kasvoilleen, mutta pitkät, viiruiksi siristyneet silmät kavalsivat tämän olevan varuillaan.
Psioninen jyskytys lientyi hieman, mutta Alexei tunsi sisimpänsä edelleen rätisevän ja naksahtelevan kuin liian suuren paineen alla murtuvan puun.
"Noin on hyvä. Kaikki on hyvin." Hoitaja kumartui hänen puoleensa, painoi hänet kämmenellään vuodetta vasten ja pyyhkäisi Alexein yli parastetoskooppia hänen rintakehälleen asetellessaan. Hänen kosketuksensa oli kuitenkin liikaa. Alexei ei mahtanut mitään sille, että naisen mielessä päällimmäisenä pyörinyt ajatus vyörähti hänen varomattoman, rasitetun psionisen tajuntansa läpi kuin sekava lyhytelokuva. Yllättäen hän oli osa jotakin tuoretta, syvästi hoitajaa vaivaamaan jäänyttä muistoa.
Miehet raahasivat raskaan lastinsa ulos kuljetusaluksen ahtaasta luukusta ja tömäyttivät kantamuksen maahan sillä hetkellä, kun vastaava hoitaja Odette Drelkin pysähtyi hengästyneenä lastauslaiturille.
"Minua kuulutettiin tänne?"
"Se antaa edelleen elonmerkkejä", luutnantti Gnawer sanoi lyhyesti. Hän pyyhkäisi nenänpieltään likaisella hihallaan.
Odette kohotti kulmiaan epäuskoisesti, mutta laski kädessään pitelemänsä skannerin likaista metallia vasten. Sinivihreä valosarja vahvisti uskomattomalta tuntuvan havainnon.
"Siellä on jotakin elossa. Hakekaa Raynor!" hän komensi järkyttyneenä. Gnawer pyyhkäisi tiiviiksi kuorrutteeksi paakkuuntunutta mutaa ja hiekkaa hansikkaallaan ja tuli paljastaneeksi kirkkaankeltaisen, lommoisen palan metallipeitettä.
"Mikä helvetti se on?" mies kysyi. Odette käytti katseensa lavetilla lepäävässä möykyssä ja nielaisi äänekkäästi, ennen kuin alkoi puhua
"Tämä on protossien taisteluhaarniska, jonka sisällä on jotakin elossa", hän mumisi vastauksen typertyneenä. Hänen tuntui itsekin olevan hankala uskoa sanojaan.
Pitkä, kiusaantunut hiljaisuus sulki heidät sisäänsä.
"Ehkä se on Shikovin protossiaave? Hänhän jäi jälkeen?" taempana seisonut mies tarjosi.
"Ehkä", Odette myönsi. Hän haki mielestään kommodori Shikovin ryhmään kuuluneen nuoren protossin kuvaa, muttei saanut naisen piirteitä palautettua mieleensä. Tämä oli kuollut pesään – niin tukikohdan käytävillä kuiskittiin.
"HAKEKAA RAYNOR!" Gnawer toisti aiemman käskyn ärjäisten, kun kolme heidän takanaan norkoilevaa sotilasta eivät liikahtaneetkaan.
"Miten sieltä on voinut selvitä mikään elossa?" Gnawer madalsi ääntään Odetten katsetta hakien, kun yksi miehistä säntäsi lopulta juoksuun.
"En tiedä", hän myönsi.
Pilotti seisoi neuvottoman oloisena sivulla raaputtaen kypärän alle piiloon jäävää niskaansa.
"Paikannusmajakka lähetti signaalia, joten otin sen kyytiin… Onkohan… onkohan se vaarallinen?"
...
Muistikuva sammui yhtä nopeasti kuin oli alun perin hänen tajuntaansa tunkeutunutkin. Alexei kuuli vetävänsä raskaasti henkeä, mutta oli liian myöhäistä. Virta mylväisi kuin haavoitettu eläin hänen sisällään.
Mitä oli tapahtunut? Oliko Kaie jossakin täällä? Miksi hänelle ei ollut kerrottu?!
Kipu implanttien ympärillä oli muuttunut sietämättömäksi ulinaksi, ja hän nosti kädet ohimoilleen vaistonvaraisesti. Viiltävä tuska sai hänet taittumaan linkkuun ja vaikeroimaan ääneen. Hoitaja tarttui hänen kämmeniinsä ällistyneesti kirahtaen ja yrittäen saada äkillisesti romahtaneen miehen rauhoittumaan, mutta Alexei tuskin enää edes tajusi hänen läsnäoloaan. Korventavan lämmin aalto läikähti otsalohkon läpi, ja Alexei rutisti sormiaan päätään vasten entistä lujempaa. Hän tiesi, ettei voisi pakottaa psionista ylikuumemista aisoihin pelkästään lujasti puristamalla, muttei osannut tehdä muutakaan kivun yltyessä ja Odetten muiden muistojen alkaessa työntyä lävitse yhtenä rajuna ryöpsähdyksenä. Laitteet Alexein ympärillä heräsivät rääkynään, ja etäällä vasemmalla näkyvä monitori muuttui vihreän käyrän nykiväksi tanssiksi.
Hoitaja kaivoi hätäisesti jotakin kärrystä takaansa: "Psioniset lukemat ovat aivan liian korkeat. Tämä auttaa nukahtamaan."
Alexei älähti kieltävästi ja yritti huitaista kädellään ruiskun naisen kädestä, mutta annostelija oli jo päästänyt sisältään etäisesti nielaisua muistuttavan muljahtavan äänen. Aine siirtyi vain muutamissa hetkissä verenkiertoon. Tuli tukahtunutta pimeää.
Alexein seuraava havahtuminen ei ollut ensimmäistä hellävaraisempi. Hän oli kulkenut Kaien perässä tuhansien risteysten halki zergien pesän sotkuisilla käytävillä. Nainen oli ollut niin lähellä, toisinaan vain yhden askeleen päässä, muttei kääntynyt katsomaan taakseen hänen anelevista pyynnöistään huolimatta. Kun Alexei oli viimein saanut protossin ajettua umpikujaan ja ojentautunut eteenpäin yrittäen tavoitella naisen olkapäätä, kirkas, heittelehtivä valo oli nielaissut heidät sisäänsä ja pesä oli sortunut tärähtelevinä rysähdyksinä kaikkialta heidän ympäriltään. Kaie oli muuttunut utuiseksi hahmoksi ja sitten kadonnut pölyyn ja korventavaan valkoisuuteen. Alexei heräsi omaan terävään henkäykseensä, kun punamusta kivun tölväisy täytti otsalohkon.
Hengitys ei ottanut millään tasaantuakseen. Luomet olivat turvonneet ja kasvoihin särki. Hän nielaisi.
"Sinä nukut levottomasti", huomautus tuli toteavaan sävyyn huoneen laidalta. Alexei yskäisi. Hänen kaartelevia ja tukkoisia reittejä ravaavalta mieleltään meni hetki yhdistää tuttu ääni ja siihen niin erottamattomasti liittyvät kasvot toisiinsa. Kun ymmärrys vihdoin tavoitti Alexein, hänen mielialansa muuttui valoisammaksi useamman asteen heilahduksella. Hetken aikaa olo oli luottavainen ja kevyt.
"Tällä kertaa olen sentään yhä sängyssä", hän mutisi vaivautumatta kääntämään katsettaan. "Mitä sinä täällä teet?"
"Töitä", lakoninen vastaus kuului. Lyhyessä hiljaisuudessa oli harkintaa.
"Eikö protokolla käske joko laivueamiraalin tai hänen lähimmän alaisensa pysymään kaikkina aikoina Kefeuksella?" Hän käänsi ähkäisten kylkeään Gerardiin päin.
"Siellä oli hankala asua. Hana vuotaa. Ja lamppu räpsyy. Tiedäthän."
Alexei tunsi laimean hymyn nousevan kasvoilleen päässään jomottavasta kivusta ja raskaana painavista ajatuksistaan huolimatta. Gerard nousi puolittain, veti raahaavalla nykäyksellä tuoliaan hieman lähemmäs ja vastasi Alexein voipuneeseen virnistykseen, kun heidän katseensa vihdoin kohtasivat. Mies laski lukulasit sylissään pitämänsä holokansion päälle ja hieraisi nenäänsä. Hänen silmänsä olivat tutkivat ja huolestuneet.
"Näytät hirveältä."
"Minusta tuntuu hirveältä", Alexei vastasi. Häntä puistatti.
Kumpikin heistä oli hetken hiljaa.
"Kuinka kauan minä olen ollut poissa?" Alexei kysyi lopulta päätään kääntäen. Hän sipaisi kädellään leukaansa, mutta hoitohenkilökunta oli ajanut parransängen pois. Hän koki olonsa edelleen kuolemanväsyneeksi.
Gerard vilkaisi rannekelloaan arvioiden. Hän selvitti kurkkuaan.
"Kahden tunnin päästä yksitoista päivää."
"Yksitoista?!" Alexei älähti vastaan. Gerard nyökkäsi kaunistelematta ja pyyhkäisi kämmensyrjällä otsaansa kuin huolestuneet juonteet pois sipaistakseen. Hän oli lausunut sanat sävyttömän tyynellä äänellä, kuin olisi puhunut päivällisestään. Alexei tunsi kuitenkin ystävänsä niin hyvin, että löysi tämän tummentuneista silmistä ihmeemmin etsimättäkään aitoa pahoittelua ja huolta.
"Niin. Olet ollut psionisessa koomassa miltei puolitoista viikkoa. Herättävä lääkitys annettiin alkuviikolla Mallisterin suosituksesta. Sinä… herääminen on mahtanut ottaa koville."
"Heräämiset", Alexei korjasi vaisusti. Hän ravisteli päätään yrittäen karistaa kallon sisäpinnalla hiipivät kosketukset mielestään. Levottomat unet ja sekavat valveillaolon pyyhkäykset sulivat hänen muistissaan sekavaksi klimpiksi, eikä hän osannut sanoa oliko nähnyt Odette Drelkiniksi kutsutun hoitajan mieleen juuri äsken vai päiväkausia sitten. Muistikuvat palailivat pätkittäin. Virta oli turrutetun tyyni – miltei laiska – minkä hän ymmärsi nyt johtuvan tukahduttavasta lääkityksestä.
Alexei henkäisi syvään. Hän oli ollut poissa pienen ikuisuuden, eikä silti tiennyt hetkeen mitä kysyä tai sanoa. Hän siirsi silmänsä jälleen Gerardiin avuttomasti.
Vanha amiraali vastasi katseeseen uhkuen hiljaista myötäelämistä. Hän rykäisi uudelleen ja etsi selkeästi oikeita sanoja.
"Sinulla on kysyttävää", hän sanoi lopulta rauhallisesti. Alexei tunsi äkillisen, voimakkaan kiitollisuuden humahtavan lävitseen: ei turhia varmisteluja, käskyjä levätä tai yrityksiä sulkea hänen silmiään. Vain lupaus vastata totuudenmukaisesti. Luojalle kiitos Gerard Durandin kaltaisista esimiehistä ja ystävistä.
"Mitä… minun ryhmäni? Alexei sopersi.
Gerard harkitsi hetken hänen pyyntöään, mutta ymmärsi onneksi yskän ja kääntyi puolittain taakseen. Hän veti hitaalla liikkeellä syliin pudottamansa holokansion käteensä, siirsi lukulasit taas nenälleen ja selvitti kurkkuaan.
"Katsotaanpa. Solheim…. päivystävä lääkäri tarkasti hänet, mutta hän vaikuttaisi olevan muutamaa pintanaarmua lukuun ottamatta täysin vahingoittumaton. Lääkintämiehesi, Thompson, selvisi myös vähällä. Ruhjeita, sijoiltaan mennyt olkapää ja aivotärähdys."
Alexei nyökäytti. Huojennus tuntui hänen ruumiinsa jokaisessa solussa ja täytti rintakehän läpättävänä. Edes kaksi, hän huomasi hokevansa hiljaisella, kiitollisella äänellä sisimmässään. Edes kaksi.
Hän pyöräytti kämmentään hoputtaen Gerardia jatkamaan.
"Hydraliskon ammuksen jalkaansa saanut korpraali Wilkins pärjää hyvin. Lihasta syöpyi vain vähän. Jos toipuminen on odotetun mukaista, ontumista tuskin huomaa tulevaisuudessa. Hän… ", Gerard haki hetken sanoja. "Hänellä on kuitenkin vakavia psionisia kohtauksia. Tohtori Mallister puhuu muistiinpanoissaan psyykkisestä traumasta, joka peilautuu psionisen sekä fyysisen tilan romahduksena."
Alexei nyökkäsi sanattomana.
"Myös Adamsilla on raportoitu samanlaisia oireita. Hänet on ollut pakko pitää tukahduttavalla lääkityksellä, sillä psioniset lukemat ovat olleet jatkuvasti yläkäyrillä. Muuten hän on kunnossa. Väijyjän piikki ei lävistänyt mitään muuta kuin lihaksia ja mursi oikeanpuoleisen solisluun. Piikissä ei ollut zergien hermomyrkkyjä. Hänellä oli siinä suhteessa onnea matkassaan."
"Hänellä tapaa olla", Alexei totesi kuivasti. Hän hymyili vinosti. Lihasten liike sattui suupieliin, jotka kääntyivät vinoon muuttaen ilmeen irvistykseksi.
"Entä Lohmann?" hän kysyi muuta ajateltavaa saadakseen.
Gerard naputteli näyttöä hetken. Hänen paksut, tummat kulmansa rypistyivät. Alexei tunsi hätääntyvänsä.
"Kerro minulle", hän pyysi epätoivoisesti.
Alexein yllätykseksi Gerard hymyili itsekseen: "Niin, Lohmann. Hän voi tilanteeseen nähden hyvin. Myrkky oli suunniteltu lamauttamaan, eikä varsinaisesti tekemään vahinkoa kudoksille. Tohtori Howes itse asiassa uskoo, että Lohmannin päälle pudonnut loinen on avaintekijä siinä prosessissa, jolla zergit levittävät tartuntaa terraaneihin."
"Se paskiainen yritti…?" Raivo kiehahti punahehkuisena Alexein mielessä. Hän ei halunnut edes ajatuksissaan täydentää virkettä loppuun, muttei kyennyt estämään mieleensä väkipakolla karkaavia kuvajaisia. Lohmann oli käynyt vain muutaman hengenvedon päässä… ollut niin lähellä lähellä muuttumista joksikin...
Gerard nyökkäsi vakavasti: "Se oli täpärällä. Tohtori Howes on tosin miltei innoissaan loisen jäännöksiä tutkiessaan. Hän kutsui löytöä läpimurroksi."
"Se mies on aina innoissaan, kun tulilinjalla on aaveita", Alexei sanoi happamasti. Hän ei ollut vieläkään antanut Howesille anteeksi heidän erimielisyyksiään aiemmin.
"Hoitotietojen perusteella näyttäisi siltä, että Lohmannille on tehty likipitäen jokainen kuviteltavissa oleva kuvaus ja skannaus ja kaikki vaikuttaisi olevan puhdasta. Loinen ei saanut laskettua mitään hänen sisälleen", Gerard jatkoi kirpeästä sivuhuomiosta välittämättä. Hän sormeili näyttöä. "Tohtori Mallister on kirjoittanut eilen, että lamauttavan hermomyrkyn vaikutus on kulunut likipitäen täysin pois. Seerumihoidon aloittamisen jälkeen silmien tilanne on parantunut. Hän erottaa valoa ja liikettä, vaikka silmät ovat edelleen valo- ja kosketusarat."
"Se", Alexei yritti kuvailla tuntemuksiaan. "Se ei kuulosta pahalta?" hän varmisti epäuskoisesti.
"Ei", Gerard myönsi. Hän hymyili nopean, ohimenevän tuokion.
"Muistatko mitään Murraysta?" hän kysyi tuumivan tauon jälkeen vaisusti.
Alexei tunsi vatsansa muljahtavan. Hän oli miltei unohtanut Murrayn.
"Raynor sanoi, että hänet saatiin ylös sieltä. Puolikuolleena. Ilman Chandakia. Onko hän…?" Alexei ei saanut kysymystä pakotettua loppuun. Gerard oli pitkän tovin hiljaa silmäillessään hoitokertomusta, mutta puhkesi lopulta puhumaan.
"Hän on käynyt aika lähellä rajaa, Alexei, mutta hänen vastaava lääkärinsä on muuttunut päivä päivältä positiivisemmaksi. Vasemmassa jalassa on avomurtuma, useita kylkiluita on poikki, kaksi kallon levyä murtunut… alavatsassa repeämä, suolisto tuhoutunut pahoin. Sisäelimet olivat kuitenkin vahingoittumattomat, ja verenvuoto sisäisistä vuotopisteistä on saatu pysäytettyä toissapäivänä. Välitöntä hengenvaaraa ei enää ole. Hänet siirretään ensi tilassa ylös Kefeukselle, jossa loput leikkaukset tehdään."
"Gemma on laivaston parhaita kirurgeja", Alexei totesi toiveikkaasti.
"On. Hänen leikkauspöydälleen ei vietäisi potilasta, jolla ei olisi mahdollisuuksia. Murray selviää kyllä. Ryhmäsi eteen tehdään kaikki voitava."
Gerardin vakuutteleva äänensävy rauhoitti Alexeita, joka hymyili laimeasti ja oli jo aikeissa vaihtaa puheenaihetta, kun hänen mielensä tavoitti yllättäen yhtenä salamannopeana muistikuvana hoitaja Drelkinin muistoissa näkemänsä kohtauksen.
"Tuotiinko joku Kaien haarniskassa aavikolta?" hän henkäisi.
"Sinun ei kuuluisi tietää siitä mitään", Gerard vastasi yllättyneesti. Alexei ei sanonut mitään, eikä amiraali jäänyt tivaamaan. Hän päästi myöntävän murahduksen.
"Mutta se on totta. Haarniska löytyi romahtaneen nydus-kanavan suuaukon tuntumasta. Se oli miltei kaksikymmentä metriä maan alla. Se…", Gerard haki hetken sanoja kuin pohtien millä lailla viestiään pehmentää, mutta päätti olla suorasukainen. "Se oli Chandak."
"Chandak?!" Alexei älähti järkyttyneenä.
"Niin."
"Kuinka…?" Alexei oli niin vilpittömän ällistynyt, että tunsi leukaperiensä putoavan. Hänen maailmansa kiepsahti ylösalaisin ja kieltäytyi asettumasta raiteilleen.
"Minun arvaukseni on yhtä hyvä tai huono kuin omasikin. Hän on edelleen tajuton, eikä puvun tallennuslaitteissa ollut mitään materiaalia. Hän oli niin pahasti loukkaantunut, ettei olisi ikinä kävellyt omin voimin pois tukikohdasta", Gerard vastasi. Mies painoi sormet toisiaan vasten.
Alexei ei osannut sanoa kuulemaansa juuri mitään. Hän koetti ymmärtää mitä oli tapahtunut, mutta ei kyennyt kuin epätietoiseen silmien pyöräytykseen ja puuskahdukseen. Kaie, Chandak ja protossien taisteluhaarniska muodostivat omituisen kolminaisuuden, jonka mikään lähtöpiste ei tuntunut vievän yhtään lähemmäs lopullista ratkaisua. Koko juttu oli kuin palapeli, jossa ei ollut kaikkia tarvittavia paloja.
"Te jätitte Kaien seittiansaan?" Gerard kysyi hellävaroin.
"Niin", Alexei vastasi synkästi. Hän olisi mieluummin ollut ajattelematta tehtävän viimeisiä minuutteja. Kipu oli vieläkin liian lähellä. Mahanpohjassa tuntui terävä pistos.
"Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä on tapahtunut", Gerard myönsi. Hän kumartui eteenpäin. "Se on kuitenkin fakta, että Kaien puku on jollain ilveellä päätynyt Chandakin ylle ja lähelle Van Saran pintaa."
"Onko Chandak täällä?"
"On. Älä toivo liikoja", Gerard kiirehti toppuuttelemaan Alexein silmissä käyvän leimahduksen nähdessään. Amiraali pudisti päätään, ja Alexei huomasi säikähdyksekseen, että tämän kasvoille nousi vaikea, ahdistunut ilme. Mies laski kädet nojaamaan tuolin käsinojia vasten. "En yritä pehmittää tätä sinua varten, sillä kuulet sen kuitenkin lopulta. Hänelle on tehty jotakin pesässä, Alexei. Jokin sairas koe. Emme tiedä, onko prosessi käännettävissä. Tartuntaa se ei ole, mutta skannaukset näyttävät jonkinasteisia solutason muutoksia. Howesin mukaan Chandakin sisällä oli yritetty kasvattaa jotakin. Myös psioniset lukemat ovat olleet huolestuttavia."
"Mitä?" Alexei henkäisi. Gerardin rauhallisten sanojen takana lymyili valtava määrä huolta, epätietoisuutta ja epämääräistä uhkaa, jotka tarttuivat myös Alexeihin.
"Häntä on valmisteltu… johonkin. Lääkärit ovat vielä epävarmoja siitä, kuinka edetä. Olemme pyytäneet protosseilta apua. Heidän parantajansa on jo matkalla."
"Luoja", Alexei sai kuiskattua. Gerard nyökkäsi tukahtuneesti. Järkytys paistoi myös hänen kasvoiltaan.
"Hän on hyvissä käsissä, mutta karanteenissa. Sinä olet hoitohenkilökunnan, minun ja Raynorin lisäksi ainoa, joka tietää. Ajattelimme olla lietsomatta epävarmuutta juuri nyt."
Alexei nyökkäsi, vaikka tosiasiassa tilanne oli kaikkea muuta kuin iskostunut hänen ymmärtävään mieleensä. Koko ajatuskin oli täysin absurdi. Oli tietenkin helpottavaa ajatella, että Chandak oli kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti löytänyt tiensä takaisin omiensa luokse. Idyllinen onnenläikähdys oli kuitenkin lyhytikäinen. Zergien tekemät muutokset, mitä ikinä ne sitten olivatkaan, saattoivat olla peruuttamattomia. Ajatus sai paksun palan pakkautumaan Alexein rintakehän alle – hän huomasi puristavansa kämmenellään omaa vatsanseutuaan niin lujasti, että ote nipisti sairaalapuseron läpikin ihoa kipeälle, punaiselle hiertymälle. Chandakin sisar oli saanut tartunnan ja kuollut vuosia sitten, mikä oli ollut vähällä murtaa pienen intialaisteknikon täysin. Oli miltei katkeran ironista, että sama kirous kosketti näin julmalla tavalla myös sisarusparin toista osapuolta. Alexei toivoi sydämensä pohjasta, ettei mitään lopullista ollut päässyt tapahtumaan ja että edes protosseilla olisi vastauksia terraanilääkärit ymmälle saaneisiin kysymyksiin.
Protossien ajatteleminen sai Alexein värähtämään. Hän ei olisi halunnut kysyä viimeistä kysymystä, mutta pakottautui puhumaan.
"Entäpä… Kaie itse? Mitään hänestä?"
"Ei mitään. Minä olen pahoillani, Alexei." Gerardin oli selkeästi hankalaa olla väistämättä Alexein toiveikasta katsetta, mutta hän piti silmänsä silti ystävänsä kasvoilla. "Hän… sijaintimajakka lakkasi lähettämästä, kun…"
"Kun?" Alexei kysyi. Pelottava, epämiellyttävä aavistus kalvoi jossakin hänen sisimmässään, mutta hän ei osannut pukea sitä sanoiksi. Jokin oli pielessä. Hän oli jättänyt huomiotta jotakin ilmiselvää.
"Kun pommitus alkoi."
Alexei hätkähti, veti yskäisyn väärään kurkkuun ja painui kaksinkerroin. Pommitus. Kuinka hän oli saattanut unohtaa?! Heidän tehtävänsä oli ollut merkata pesän kriittiset pisteet syvyyspommitusta varten. Vesi tihkui hänen kyynelkanavistaan ja happi ei ollut kulkea. Van Saran kiertoradalla oli odottanut kokonainen tähtituhoojien laivasto. Ne eivät ampuneet ohi.
"Pesää ei enää ole?" hän sai kähistyksi.
"Ei. Zergit on eliminoitu Van Saralta. Etsimme tunneleista parhaillaan jäänteitä, mutta… no, syvyyspommit ovat armottomia." Gerardin ääni oli jännittynyt ja surullinen.
"Ne ovat tehokkaita", Alexei myönsi soinnittomasti. Ajatus ei vieläkään mahtunut hänen päähänsä. Kaie oli ollut pesässä pommituksen aikaan. Hän ei ollut millään voinut… pommit olivat tuhonneet kaiken. Protossi oli… jäänyt jälkeen, tuleen ja terraanien kylvämään tuhoon. Kaie ei ollut mahtanut mitään.
Äkillinen oivallus sai hänet kauhistumaan. Olivatko sekavaa ja peruuttamatonta kuolemantuntua heijastelleet psioniset unet yrittäneet itse asiassa hienotunteisesti varustaa häntä tähän hetkeen, hitaaseen heräämiseen? Ymmärrykseen, joka tuntui korventavan koko kehoa? Oliko unissa kerta toisensa jälkeen kuoleva Kaie vain hänen virtansa yritys kertoa, että väistämätön oli jo tapahtunut? Näkikö hän silkkoja varjoja ja haipuvia vanoja siksi, ettei mitään muuta hänen rakastamansa protossin virrasta ollut enää jäljellä?
Alexei hymähti kitkerästi ajatuksilleen. Paratkoon, kai hän voisi sen myöntää edes itselleen. Kaiesta oli tullut enemmän kuin alainen, enemmän kuin luotettu ja ystävä. Hän oli ennen zergien pesään siirtymistä painanut nydus-kanavan suuaukolla silmänsä hetkeksi kiinni ja odottanut näkevänsä Gemman kauniit piirteet välähdyksenä mielessään. Voimakas kaipuu oli nykäissyt häntä jostakin sydänalan takaa. Gemman keijumainen olemus ei kuitenkaan ollut hahmottunut alitajunnan tyhjälle kankaalle, vaan mustuuden keskeltä hänelle olivat hymyilleet hydrauliikkapuvun visiirin takaa aran luottavaisesti kurkkineet Kaien keltaiset silmät. Alexei oli häkeltynyt sanattomaksi ja huiskaissut tuntemuksen pois mielestään kiusaantuneena. Hän oli vannonut itselleen jo viikkoja sitten, että saisi päähänsä kuin varkain iskostuneet, Kaiea koskevat tuntemukset ja ajatukset hätistettyä matkoihinsa, ennen kuin niistä tulisi liian iso häiriötekijä koko ryhmälle. Tuolloin oli tuntunut tuskallisen selvältä, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.
"Alexei", Gerard aloitti varovasti havahduttaen hänet muistosta. Alexei nieleskeli. Hän yritti palauttaa silmiensä eteen kaakaonenäisen ja hampaat paljastavaan nauruun puhjenneen Kaien kuvan. Sisimmästä sieppasi ja silmissä alkoi mustua, kun kaikki yksityiskohdat eivät terävöityneet millään. Oliko Kaien pieni hymykuoppa noussut vasempaan vai oikeaan poskipäähän? Kummalla kädellään naisella oli ollut tapana hermostuneena nypeltää paidanhelmaansa?
"Haluatko olla yksin?" Gerard kysyi hiljaa. Alexei olisi halunnut tarttua hänen rintakehäänsä ja hakata. Kysyä, miksi amiraali ei ollut odottanut. Miksei pelastuspartioita oltu järjestetty? Miksi hän oli jättänyt Kaien kuolemaan?
Hän ei tehnyt mitään niistä. Ei ollut enää voimia. Ei paloa. Ei sydäntä. Hän tuijotti eteensä mykistyneenä. Ensimmäistä kertaa hänen elämänsä aikana virta tuntui puutuneen täysin, kivettyneen toimimattomaksi ja kömpelöksi kuoreksi. Lapaluiden taakse koski, kun koko keho sähähti lukkoon ja kaikki ilma syöksyi ulos keuhkoista vavahduttavana huokauksena. Pakahduttava tunne sai rintakehän miltei ratkeamaan, mutta armollinen tajuttomuus ei tullut ja turruttanut häntä. Gerard veti tuolinsa lähemmäs ja ilmestyi hänen näkökenttäänsä huolestuneena hahmona, mutta Alexei tuskin näki häntä.
"Minä taidan olla jo", hän kuiskasi tyhjästi.
Hän ei enää edes tiennyt miksi istui Chandakin eristyshuoneeseen vievän paksun, harmaan automaattioven vieressä. Tunteja oli kulunut neljä. Ehkä jo viisi.
Hän oli lähtenyt sairaalasiivestä Gerardin poistuttua lyhyille yöunilleen. Hämärän Foxholen läpi kulkeminen oli vaikuttanut epätodelliselta, ja Alexei oli antanut virran ohjata itseään. Hän oli päätynyt – kuin koiperhonen valonlähdettä ihastellen – Chandakin karanteenihuoneeseen vievän käytävän päähän osaamatta itsekkään selittää miksi. Hän oli aluksi seisonut käytävää vasten seinästä kämmenellään tukea hakien ja väsyneesti tuon tuosta huojahdellen, mutta oli muutamia hetkiä sitten päättänyt istua alas. Käytävän elementtibetonista tehty seinä oli turvallisen konkreettinen selkärankaa vasten painuessaan.
Täällä oleminen tuntui jollakin lailla tärkeältä. Hän oli kuluttanut hereillä olonsa jokaisen minuutin lukemalla hoitokertomuksia, selailemalla ennusteita, jututtamalla lääkäreitä ja tutkimalla zergien tartunnan erilaisia vaiheita ja variaatioita tietokannoista. Silloin tällöin huoneeseen pujahtavat, raskaasti suojavarusteisiin verhotut hoitohenkilökunnan jäsenet vaikuttivat vastahankaisilta vastaamaan hänen kysymyksiinsä, mutta tuntui tarpeelliselta edes yrittää.
Alexei työnsi holokansion näyttöä kosketuskynällä seuraavaan alaotsikkoon asti päästäkseen. Raportti käsitteli zergien tartunnan poikkeavuuksia ja muunnelmia, joita kenttäolosuhteissa oli tavattu. Hän hieroi arastelevia silmiään ja yritti jälleen keskittyä. Oli tärkeää pysyä liikkeellä. Tehdä töitä. Kuormittaa ajatuksiaan. Auttaa Chandakia. Alexei tiesi varsin hyvin kiertävänsä sijaistoiminnoista huolella rakentamaansa kehää, mutta oli tällä hetkellä aivan liian väsynyt ja yksinäinen osatakseen tehdä muuta kuin upota hetkeksi valheelliseen tärkeyden ja kiireen tunteeseen. Hän ei voinut hiljentyä ja hidastaa, sillä se tarkoitti väistämätöntä paluuta siihen jäytävään ja sietämättömään menetyksen pakokauhuun, jonka pelkkä Kaien nimen mainitseminen hänen sisällään tällä hetkellä nostatti.
Alexei rummutti sormillaan karun istuimensa metallijalkoja välittämättä heleästä kopinasta, jonka liike sai aikaiseksi. Hän tiesi, että Chandakilla olisi vastauksia. Hän ei ollut varma, halusiko edes tietää kaikkia yksityiskohtia ja kestäisikö kuulla, millä tavalla Kaien taisteluhaarniska oli joutunut Chandakin ylle. Silti Alexei odotti jatkuvasti sitä hetkeä, kun joku vastuulääkäreistä saapuisi käytävälle työvuoronsa päätteeksi ja antaisi muutaman, vaitonaisen vastauksen hänen uteluihinsa.
Alexei oli laskenut yhteen yksinkertaiselta vaikuttavat numerot ja vetänyt niistä omat johtopäätöksensä. Kaie oli jollakin konstilla päässyt sittenkin Chandakin luokse ja auttanut teknikon pois pesästä. Olivatkohan he joutuneet vangeiksi? Miten protossi oli irrottautunut seittiansasta? Oliko Kerrigan päättänyt sittenkin säästää tyttärensä? Miten kuolettavan vakavasti haavoittunut Chandak oli selvinnyt hengissä niinkin pitkään? Johtuiko se zergien kokeista? Miten Kaie liittyi koko soppaan? Oliko hänellekin tehty jotain, ennen loppua?
Alexei ei tiennyt montako tuntia oli istunut yksin pimeässä, kun ovi kävi. Hän ei kääntänyt päätään, sillä tulija saapui hissien suunnasta. Gerard kysyisi kolmannen kerran häneltä ruoasta. Hän kieltäytyisi kolmannen kerran. Nälkä ja jano olivat muuttuneet epäkiinnostaviksi, miltei merkityksettömiksi. Ruokahalun ja muiden tyhjiltä kalskahtavien tarpeiden sijaan jäljellä oli enää läpitunkematonta välinpitämättömyyttä. Valottomuutta. Sanoinkuvaamaton kolo keskellä koko helvetin vereslihalle revittyä rintakehää. Itku ei saavuttanut häntä, vaikka hänen olisi pitänyt kyetä suremaan ja naurusta oli tullut hysteeristä, katkeraa. Pää oli raskas.
"Kommodori Shikov?" hän kuuli jonkun kysyvän. Syvä ja omituisen metallinen ääni ei ollut Gerardin, ja Alexei pyörähtikin ympäri yllätettynä. Aivoilta meni hetki yhdistää kuvajainen heidän aiempiin kohtaamisiinsa.
Kylmänhiki kihosi Alexein otsalle. Hän ei tiennyt, pystyisikö kohtaamaan protossimiehen juuri nyt, mutta pakopaikkaakaan ei ollut. Zeratulin viherkeltaiset silmät hehkuivat suun yli sidotun kangaskaistaleen yllä epäluonnollisen kirkkaina. Protossi tuli muutaman jäntevän, voimakkaan askeleen lähemmäksi. Hän oli vaikuttava näky pitkine, norjine kehoineen ja huolittelemattoman kaapumaisen vaatekerran roikkuessa hoikan vartensa peittona. Zeratulissa oli johtajuutta ja arvovaltaa, jonkinlaista majesteetillista itsevarmuutta, joka tihkui lävitse sään piiskaamista, nukkavieruista varusteista huolimatta. Hän näytti sanalla sanoen pysäyttämättömältä käytävää eteenpäin kulkiessaan. Alexei nousi puolittain seisomaan, mutta oli valahtaa takaisin penkille puutuneiden jalkojensa antaessa tärisevän vastalauseen äkkinäiselle liikkeelle. Hän katsoi avuttomasti Zeratuliin ja likipitäen aisti temppeliherrasta huokuvan psionisen voiman etäisenä kuohuna oman tajuntansa laidalla. Hän oli kuin mitätön henkäys temppeliherrojen arvovaltaisen johtajan edessä. Johtajan, johon Kaien menetys oli taatusti koskenut yhtä lailla kuin Alexeihin itseensäkin.
"En Taro Adun", Zeratul tervehti ja painoi päänsä kevyeen kumarrukseen. Alexei nielaisi kuuluvasti. Hän sai käden nostettua ohimolleen kunniaa tehdäkseen, mutta velvollisuudentuntoinen ryhti ei yltänyt muuhun olemukseen asti. Zeratulin silmissä välähti, kun hän pysähtyi Alexein eteen.
"Istukaa vain", hän kehotti ystävällisesti. Alexei romahti alas puolikyyrystä asennostaan epävarmasti mieheen silmäten. Zeratul vaikutti petollisen rauhalliselta, olkoonkin että tyynessä elettömyydessä oli aistittavissa jonkinlainen äänetön moite. Syyttävyyttä, kenties? Hän odotti jatkuvasti hetkeä, jolloin näennäisen tyyni pinta murtuisi ja oppilaansa menettäneen miehen suru murtaisi kaikki soveliaisuuden padot. Ajatus syytteistä ja raivosta tuntui tällä hetkellä niin pahalta, että Alexei huomasi käsiensä alkaneen jälleen vapista. Hän ei pystynyt käsittelemään tätä. Ei nyt. Ei Zeratulin kanssa.
Zeratul jäi seisomaan aloilleen kiinteästi edelleen häneen katsellen.
"Tulimme heti, kun kutsu saapui. Parantajamme on jo neuvottelemassa teidän lääkärienne kanssa."
Alexeilta meni hetki tajuta, että mies puhui karanteenissa makaavan Chandakin hoidosta. Hän suoristi selkänsä.
"Teillä on kokemusta tällaisesta?" hän sai änkytettyä.
"On."
"Kiitos", Alexei vastasi muutakaan keksimättä. Zeratul tuntui häälyvän hänen vieressään pitkänä, saavuttamattomana ja kaikkivoipaisena hahmona, joka voisi musertaa hänet hetkenä minä hyvänsä kengänkantansa alle.
Hiljaisuus venyi venymistään. Zeratul pysyi mykkänä. Alexein teki mieli huutaa ääneen jännitteen heidän välillään kiristyessä sekunti sekunnilta.
Mitä sinä oikein odotat, tuskastunut ääni hänen päänsä sisällä tivasi lähes suunniltaan surusta ja epäuskosta, mitä saatanaa sinä haluat minun sanovan?
"Odotanko minä mielestänne jotain?" Zeratul kysyi uteliaasti pienen tovin kuluttua. Alexei vilkaisi syrjäsilmällä protossiin. Hänen virtansa oli täytynyt lähettää turhautunutta ajatusta läpi melkoisella voimakkuudella. Zeratulin jäyhät kasvot eivät paljastaneet mitään mahdollisesti miehen mielessä myllertävistä tunteista, ja tämän virta oli voimakas ja sulkeutunut kuin vahva linnoitus.
"Minä tapatin sinun oppilaasi. Anna palaa", Alexein ääni oli pettää. Asian ääneen sanominen sai kylmät väreet kiirimään läpi koko vartalon ja kivun sävähdykset sydänalassa yltymään. Hän tunsi päänsä painuvan sekä häpeästä että tuskasta.
Zeratul kääntyi puolittaisen askeleen verran hänen puoleensa. Protossin koko olemus oli kuin kiveä. Suun ohutta viivaa ei näkynyt lainkaan huivikankaan alta. Pitkä hiljaisuus oli täynnä odotusta. Hetken ajan Alexei joutui miettimään, oliko hän lausunut äskeiset sanansa edes ääneen vai oliko protossin eleettömyydessä vain valtavaa, piilotettua raivoa.
"Tosiaan", Zeratul sanoi harkitsevaisesti. "Te olette saaneet lääkitystä, joka vaikuttaa psionisiin kykyihinne."
Mitä helvettiä…?
Keskustelun punainen lanka katosi siinä vaiheessa täysin Alexeilta. Hän piti silmänsä Zeratulissa yrittämättäkään piilottaa kummeksuntaansa. Mitä mies oikein ajoi takaa? Miksi he puhuivat yllättäen aaveiden lääkityksestä? Oliko tämä jokin protossien tapa käsitellä menetystä?
"Kaie", Alexei vastasi lammasmaisesti palauttaen keskustelun aiemmalle polulleen. Hänen teki mielensä korottaa ääntään. "Kaie oli pesässä, kun sitä pommitettiin. Kaie on…"
"Tukahduttava lääkitys taitaa olla oikea termi", Zeratul jatkoi härkäpäisesti aiemmalla linjallaan.
Alexei pysähtyi. Hän jäi tuijottamaan miestä sanoinkuvaamattoman raivon noustessa sisimmässään. Mitä helvettiä protossi oikein yritti? Kuvitteliko mies, että hän jaksaisi pelata tällaisia pelejä juuri nyt?
Zeratul ei tuntunut edes huomaavan hänen vihaansa, tai sitten temppeliherra ei piitannut siitä.
"Kaie ei ole kuollut", protossi virkkoi rauhallisesti. Hänen äänessään ei ollut edelleenkään minkäänlaista tunnetta.
Alexein mielessä pyörinyt kipakka vastalause törmäsi seinään, ja jokainen hänen päänsä sisällä kelautunut prosessi tökkäsi oikosulkuun välittömästi. Hän oli vetää henkeä väärään kurkkuun, yskähti, eikä osannut tehdä muuta kuin odottaa. Arka uteliaisuus ja toisaalta Zeratuliin lukkiutunut kontrolloimaton kiukunpuuska vääntelehtivät raskasta painia hänen päänsä sisällä. Hän halusi – halusi musertavan kovasti – uskoa miehen sanoissa piilevään vihjeeseen ja istuttaa toivonkipinän sisimpäänsä uudelleen. Pelko pettymyksestä tuntui kuitenkin raskaalta kuin kahle ja hetken aikaa hän oli lähellä antaa periksi sisällään möyrivälle epäilykselle: tämä oli jokin protossien käsitys Khalasta ja toispuoleisuudesta, jokin järjettömän julmalta tuntuva muistutus siitä, että Kaie oli todella konkreettisesti poissa.
"Selitä", Alexei kuiskasi. Hänen äänensä oli karhea ja painunut.
"Teidän virtanne, kommodori, ei ole parhaimmillaan", Zeratul lausui. Hän puhui kuin inttävälle pikkulapselle ja näytti perin juurin kyllästyneeltä keskusteluun. "Lääkityksen vaikutus hälvenee ajan myötä. Silloin löydätte nuoren papittaren helpommin. Hän on äitinsä seurassa."
"Kaie on…?" Alexei toisti konemaisesti. Zeratul kääntyi aavemaisen hitaasti.
Kurkota. Löysit hänet valovuosien päästä kerran ennenkin.
Alexei ei tarvinnut muuta. Hän sulki silmänsä yhtenä kiivaana rävähdyksenä, pusersi virtansa eteenpäin kompuroivaan, ryöpsähtelevään syöksyyn ja antoi jokaisen psionisen säikeen huutaa ääneen Kaien nimeä.
Rauhassa. Zeratulin kuivassa käskyssä oli hymähtävä, kiinnostunut sävy. Palatkaa niihin hetkiin, kun olette jakaneet mielenne hänen kanssaan, kommodori. Kun olette kokeneet jotakin yhdessä. Tilanteisiin, joissa olette olleet hetken ajan yhtä ja samaa virtaa hänen kanssaan.
Alexein oli alkuun hankala noudattaa seesteisellä äänellä lausuttua pyyntöä. Hän olisi halunnut toimia ripeästi, etsiä jokaisen galaksin kolkan ja universumin äärilaidan. Hän pakotti kuitenkin mielensä hiljentymään ja toi tutut muistot takaisin paikasta, jonne oli ne äsken sysännyt liian musertavina ja satuttavina.
Kaie seisomassa häntä vastapäätä heidän ensikohtaamisellaan, kasvot jurottavaan epäluuloon mutristuneina. Siniset plasmaterät hajottamassa zergkuningattaren haurasta kehoa. Hänen kätensä protossin vartalon ympärillä Foxholen tähtäyskupolin äärilaidalla, vain askelta ennen pudotusta. Kaie takertumassa hänen olkapäihinsä itkuisena myttynä äitinsä nimen paljastettuaan. Adrenaliininmakuinen ja raivokas kohtaaminen Vestalla. Syyllisyydentuntoinen ja arasteleva kiertely. Heidän taistelun rytmiin saumattomasti mukautuneet liikkeensä, yhteistä säveltä laulaneet virrat. Protossi kirjoittamassa hirsipuupelin ensimmäisiä arastelevia kirjaimia ja katsomassa Alexeihin hymyyn puhjeten. Kämmenet, jotka olivat silloin tällöin tahattomasti hipaisseet toisiaan. Kaie istumassa häntä vastapäätä kaakaomuki nyrkeissään ja nauramassa vapautuneesti. Väijyjän ansaverkkoon kuristuva protossisotilas.
Alexei palasi viimeiseksi kuukausien takaiseen hetkeen, jolloin oli itse ymmärtänyt jonkin omassa sydämessään muljahtaneen eteenpäin väistämättömästi. Hän kelasi takaisin niihin aamuisiin lähitaisteluharjoituksiin, joissa oli otellut Kaien parina ja saanut protossin pussitettua harvinaisesti nurkkaan. Alexei oli painanut naisen lukkoliikkeellä itseään vasten ja samalla tuntenut täysin varoittamatta niin kehonsa, mielensä kuin virtansakin leimahtavan eloon. Hänen sisuskalunsa olivat kiertyneet hämilliselle ja tulikuumalle solmulle, virta oli henkäissyt kiihtyneesti ja kaikki veri oli tuntunut pakenevan alaruumiiseen. Hän oli suorastaan häkeltynyt siitä, kuinka lähellä protossi olikaan, miten tämän raskas hengitys Alexein niskaa vasten sai hänen korvansa kuumottamaan ja kuinka tavattoman pehmeä naisen poninhäntä oli hänen leukaperäänsä vasten heilahtaessaan. Alexei oli äkisti, miltei säikähtäneesti irrottanut otteensa ja paennut harjoitussalin ovesta käytävälle jonkin onnettoman, läpinäkyvän tekosyyn olkansa yli huikaten. Hän oli istunut seuraavat viisi minuuttia vessassa yksin kylmällä vedellä helottavia poskiaan valellen ja kiusaantuneena reaktiotaan ajatellen. Hänen ja Gemman välit olivat tuolloin olleet parhaimmillaankin vähän kinkkiset Alexein vilpittömästä yrittämisestä huolimatta, eikä hän ollut ymmärtänyt lainkaan, miksi Kaie oli saanut hänen virtansa ja ruumiinsa käyttäytymään niin epäjohdonmukaisesti. Alexei oli pakottanut itsensä palaamaan saliin ja oli hillinnyt seuraavan viisiminuuttisen ajan selittämättömän mielitekonsa nuuhkaista varovasti Kaien hiuksia heidän jatkaessaan harjoituksia. Hän oli sinä iltapäivänä syömään mennessään ollut varma siitä, että oli sekoamassa vihdoin lopullisesti.
Vanhat tuntemukset hiipuivat ja jäivät haparoimaan virran keskelle kuin sammuvan tulen perässä kiemurteleva savuvana. Alexei oli huomaamattaan antanut sekä hymylle että kivulle tilaa sisimmästään. Hän oli kohottanut kätensä vaistonvaraisesti virrallaan kurottuessaan kohti käytävän vastapäistä seinää ja laski sen pettyneesti alas tajutessaan, ettei kukaan ottaisi kiinni.
Juuri silloin tuntemus löi hänen lävitseen. Tuttu psioninen henkäys täytti hänet, raapaisi häntä sisimmästä ja sai jopa hänen sormensa nytkähtämään. Alexei olisi tuntenut voimakkaan häiriökohinan läpi katkonaisena horjuvan virran missä tahansa. Se oli Kaie.
Pakahduttava kipu muuttui yhdessä hopeanhohtoisessa sekunnin murto-osassa silmittömäksi helpotukseksi ja lämmöntunteeksi, joka täytti jokaisen hänen sisimpänsä sopukan räiskyvänä ilotulituksena. Hänen virtansa kiirehti ahnehtimaan Kaien psionista hehkua omistavasti ja kiivaasti, eikä Alexei osannut hetkeen tehdä mitään muuta kuin täristä huojennuksesta. Kaie oli siellä jossakin. Kaie oli elossa.
Ennen kuin Alexein oma, voipunut mieli ehti varsinaisesti tehdä mitään muuta kuin ojentua koskettamaan Kaien tajuntaa, yhteys katkesi rätiseväksi sarjaksi häiriöitä. Alexei yritti vielä hetken tavoittaa Kaiea, mutta nainen oli jälleen poissa ja hänen oma virtansa liian väsynyt jaksaakseen uutta voimanponnistusta.
Alexei tunsi pakahtuvansa. Hän painoi kämmenen sydänalaansa vasten ja vajosi istumaan täysin sanattomana. Sydämenlyönnit tuntuivat kämmenselkää vasten voimakkaina ja toiveikkaina. Kaie oli elossa. Kaie oli elossa.
Hän tunsi vihdoin kyynelten valuvan silmistään ja käsiensä vapisevan.
"Voi paska", hän sopersi kerta toisensa jälkeen, ensin venäjäksi ja sitten englanniksi.
Zeratul oli pitkän aikaa hänen vierellään vain hiljaisena, liikahtamattomana patsaana. Lopulta protossimies kallisti kevyesti päätään.
"Tämä selittää joitakin asioita", hän totesi. Ääni ei paljastanut mitään. "Oletan, että kapteeni Raynor haluaisi tietää. Hän... on kovin kiintynyt oppilaaseeni."
Alexei nykäisi päänsä pystyyn. Raynor. Paratkoon.
"Minä... menen heti", hän sai ähkäistyä, ponnisti pystyyn ja säntäsi hisseille.
Hissin harjatusta teräsovesta sameana heijastuva kuvajainen hymyili Alexeille. Hän nosti päänsä takakenoon kiitollisuuden hyökyessä lävitseen ja seisoi samassa asennossa onnentunteessa paistatellen, kunnes hissin vaativa merkkiääni täytti käytävän.
